Erik J. Brown: All That’s Left in the World

I hope the afterlife has a little movie theatre where you can sit in silence and watch the sequence of events that led to the watershed moments of your life.

Maailman autioittanut dystopia, joo, me kaksi maailmaa vastaan, joo, pitkä matka taitetaan enimmäkseen jalan, joo, ihastutaan ja rakastutaan ja suojellaan toisiamme, joo, kyllä kiitos. Tykkäsin oikeastaan kaikista Erik J. Brownin YA sateenkaaridystopia All That’s Left in the Worldin elementeistä ja troopeista.

Tässä siis liikutaan lähitulevaisuudessa, koronan ja toisen, vielä pahemman pandemian jälkeisessä Amerikassa. Andrew astuu vahingossa karhunrautoihin ja hänet hoivaa kuntoon yksinään mökkeilevä Jamie. Maailmanlopun jälkeinen cottage core muuttuu pian vaellustarinaksi, jonka aikana tietenkin ihastutaan ja kohdataan muita selviytyjiä.

Tarina ja kerronta rullasivatkin mukavasti eteen päin ja kirjan luki nopeasti. Olisin ehkä kaivannut vähän lisää syvyyttä siihen, miten Andrew ja Jamie ovat henkisesti pärjänneet menettäessään kaikki rakkaansa. He olivat kovin tasapainoisia kahdeksi teiniksi, jotka ovat nähneet yhteiskunnan tuhoutuvan ja ruumispinojen kasvavan.

Mutta eipä tämä sellainen kirja ollutkaan, jossa oli tarkoituskaan mennä kovin syvään päähän tuon suhteen. Enemmän tämä on sitä toisiinsa tutustumista ja taivallusta halki tyhjentyneen maailman. Eläimiä on, ihmisiä vähemmän ja linnut ovat kadonneet kokonaan. Tokihan pojat kohtaavat matkan päällä muitakin ihmisiä, osa kivoja ja osa vähemmän kivoja.

Verrattain leppoisasta tunnelmasta johtunee, että tälle genrelle epätyypillisesti tässä ei syöty sen enempää vauvoja kuin muitakaan ihmisiä. Olenkin kyllästynyt siihen, että tällaisten aution maan dystopioiden pahikset ovat aina grilli kuumana vaanimassa viattomia ohikulkijoita.

Eli hyvin luettava YA-kirja, jossa ikävätkään tapahtumat eivät ole loppupeleissä liian ikäviä! Tämän kanssa saattoi luottaa siihen, että Andrew ja Jamie selviävät kaikesta.

Kirjan tiedot:

Erik J. Brown: All That’s Left in the World | Hodder Children’s Books 2022 | 353 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* YA-lukuhaaste : Tapahtumat eivät sijoitu nykyaikaan

* Paha mieli, paras mieli : Dystopia

Risto Isomäki: Vedenpaisumuksen lapset

Kun ensimmäinen ruokolaiva ehti Suuren läntisen joen luo, oli jo ilta ja aurinko alkoi vajota taivaanrannan taa.

Noin 8000 vuotta sitten kalastajat pyydystävät kadithan, merinaisen. Vuonna 2066 pieni ihmisjoukko saapuu New Yorkiin. Kumpaakin ryhmää yhdistää tuhoisa vedenpaisumus.

Luin näköjään parisen vuotta sitten sarjakuvaversion Risto Isomäen Sarasvatin hiekasta. Tämä Vedenpaisumuksen lapset liittyy Sarasvatin tarinaan, mutta on kuitenkin luettavissa itsenäisenä kirjana. Hyvä niin, en nimittäin muistanut sarjakuvasta juuri mitään.

Tässä vuorottelee kaksi tarinaa, joita yhdistävät asiat ovat vedenpaisumus ja meri-ihmiset. Indusjoen suistossa koetaan tsunami, joka pyyhkäisee rannikon tyhjäksi asutuksesta. Grönlanti puolestaan sulaa kertaheitolla ja hukuttaa alleen maailman rannikot syösten maapallon uudenlaiseen globaaliin ilmastokriisiin.

Tarinat olivat mielestäni sinänsä kiinnostavia ja etenkin tuo melkein nykyhetken juoni liittyy vahvasti tämän päivän huolenaiheisiin. Jäätiköt sulavat, ehdimmekö estää täydellisen tuhon?

Harmi siis, että tämä tuntui minusta niin ns. äijäkirjalta, että en uponnut tekstiin ollenkaan. En meinannut päästä yli edes ensimmäisestä 50 sivusta. Kalastajien näkökulmasta kaditha on eläimeen rinnastettava olento ja päähenkilö Manno Ann on niin kertakaikkisen lumoutunut villistä, vahvasta, alastomasta mustasta naisesta. Siellä sitä tuijotetaan eksoottista vankia munakoiso tanassa.

Siitä kun pääsin yli niin hypättiinkin tulevaisuuteen, jossa kas vain miehet tekevät kaikki tärkeät havainnot ja päätyvät aina porukan johtajiksi. Millä vuosikymmenellä tässä nyt eletäänkään tai tämä on kirjoitettu?

Vaikka tarinan idea oli mielenkiintoinen ja tykkään sekä dystopioista että historiallisista kirjoista, en vain tykännyt tämän kerrontatyylistä ja näkökulmista. Tiedän kuitenkin, että se on uponnut moniin muihin. Omien havaintojeni mukaan etenkin miehet lainaavat tätä mielellään kirjastosta. 

Kirjan tiedot:
Risto Isomäki: Vedenpaisumuksen lapset | Into 2020 | 418 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:
Kirja hyllyssä, Kulttuuri kukoistaa, Mummo matkalla ynnä muut

Haasteet:
* Scifiä! : Tulevaisuus
* Luonto sivuilla vol. 3 : Vesi

Andy Weir: Operaatio Ave Maria

"Mitä on kaksi plus kaksi?"

Ryland Grace herää yksin avaruusaluksessa muistinsa menettäneenä. Pikkuhiljaa hän ymmärtää olevansa reissulla, jossa pelissä on koko maapallon kohtalo.

Tämä oli minulle sekä vuoden 2022 viimeinen että vuoden 2023 ensimmäinen kirja. En saanut tätä luettua loppuu eilisen puolella enkä myöskään malttanut jättää tätä kesken, joten vuosi vaihtui lukiessa. Ehkäpä se on hyvän lukuvuoden merkki?

Olen lukenut Andy Weiriltä aiemmin Yksin Marsissa -kirjan, josta tykkäsin samoin kuin siitä tehdystä elokuvasta. Tässä on sikäli sama idea, että yksi tiedemies jää traagisten olosuhteiden pakosta yksin avaruuteen. Gracen ei tarvitse keksiä, miten selvitä Marsissa. Sen sijaan hänen pitää keksiä, miten pelastaa maapallo ilmaston hämärtymiseltä ja pikaisesti lähestyvältä jääkaudelta.

Tarina etenee kahdella tasolla, jotka molemmat olivat jännittävää luettavaa. Yhtäällä ollaan nykyhetkessä Tau Ceti -tähden kiertoradalla, 12 valovuoden päässä Maasta. Grace ei olekaan ainoa älyllinen olento lähiavaruudessa ja niinpä hänen on lyötävä hynttyyt yhteen aivan toisen lajin edustajan kanssa, molemmilla kun on sama tavoite.

Toisaalla palataan ajassa taaksepäin katsomaan, miksi Grace edes on Tau Cetissä. Aurinkomme uhkaa hämärtyä pienten avaruusöttiäisten vuoksi ja pikajääkausi tietäisi ihmiskunnan tuhoa. Asiaa lähdetään ratkaisemaan kansainvälisellä yhteistyöllä, jota johtaa diktaattorin ottein Eva Stratt. Pidin paljon myös Strattista, joka on olosuhteiden pakosta armoton käskyttäjä ja jolla on valta tehdä mitä vain operaatio Ave Marian nimissä.

Lopulta aikajanat kohtaavat ja selviää, miksi ihmeessä juuri Grace on lähetetty Tau Cetiin.

Pidin kirjasto todella paljon! En ymmärtänyt kaikkia tieteellisiä selityksiä, mutta sepä ei haitannut lukukokemusta ollenkaan. Ei niillä yksityiskohdilla ollut niin niin väliä kunhan vain tajusi, mihin niillä pyrittiin. Pidin Gracesta ja avaruusolento Kivisestä, jotka löytävät yllättävän nopeasti tavan kommunikoida keskenään. Kirja ei vellonut synkistelyssä ja sinänsä vakavaa aihetta kevensi huumorintajuinen kerronta.

Nälkä on kuulemma paras mauste. Kun ihmisellä on sudennälkä ja hän viimein tyydyttää sen syömällä, aivot palkitsevat komeasti urotyön. Hyvin tehty, ne sanovat, jäämme sittenkin henkiin!

(s. 19)

Yllätyin myös oikeasti kirjan lopusta, jota tavoistani poiketen en lukenut ensimmäisenä. Meillä kaikilla on pienet kirjalliset paheemme... 

Tästä on kuulemma tekeillä elokuva, joka pitää sitten ehdottomasti katsoa.

Kirjan tiedot:

Andy Weir: Operaatio Ave Maria | Into 2022 | 441 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: Project Hail Mary (2021) | Suomennos: Annukka Kolehmainen

Haasteet:

* Helmet 2023 : 27. kirjassa joku etsii ratkaisua ilmastokriisiin [1/50]

* Luonto sivuilla: Avaruus

Helena Waris: Vuori

Istun sängyssäni unen jäljiltä pöpperöisenä, kun kuulen sen uudelleen.

19-vuotias Lif asuu kaupungissa, jonka keskellä kohoaa salaperäinen Vuori. Kun kaupungissa alkaa tapahtua kummia, Lif lyöttäytyy yhteen naapurinsa Arrin kanssa ja lähtee kiipeämään vuorta.

Tämä on ollut lukulistalla noin about kahdeksan vuotta, joten johan oli aikakin tarttua tähän. Luin jopa Wariksen Konetrilogian ennen tätä ja se sentään ilmestyi myöhemmin.

Tämän kirjan tarina pohjautuu wanhaan skandinaaviseen mytologiaan. Homman nimi on ragnarök, maailmanloppu, jossa kaikki tuhoutuu. Tai no ainakin melkein kaikki. Kaksi ihmistä tulee jäämään jäljelle. Lif ja Lifthrasir, uuden ihmiskunnan kantavanhemmat.

Tarinan minäkertoja-Lif on yksi monista potentiaalisista kantaäideistä. Hänen ei tarvitse muuta kuin selviytyä ainoana Lifinä hengissä Vuoren huipulle ja paikka uudessa maailmassa on taattu. Tarinan rakenne muistuttaakin Nälkäpeliä tai Battle Royalea: vain yksi voi selvitä loppuun asti.

No, kaksi, koska täytyyhän se Lifthrasirkin löytää.

Pidin kirjasta ja luinkin sen kertaheitolla kun en malttanut jättää kesken. Teksti on sujuvaa ja dialogipainotteista, joten kirja oli helppo ja nopea lukea. Pidin Lifistä, ja Arri ei ollut läheskään niin ärsyttävä kuin YA-sankarityypit yleensä. Mukana ryskeessä ovat tietenkin muinaiset jumalat, mukaan lukien Loki, joka herättää jos jonkinlaisia tunteita Lifissä. Totta kai, kuinkas muutenkaan.

Mutta, en oikein tiedä, mitä kirjan viimeisellä lauseella haettiin. Oliko koko ragnarök sittenkin pelkkää lavastusta, oliko juonipaljastuksen puikoissa selviytynyt jumala vai olivatko myytit väärässä ihmisselviytyjien lukumäärästä?

Kirjan tiedot:
Helena Waris: Vuori | Otava 2014 | 317 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:
Kirjanurkkaus, Kirjakaapin kummitus, Oksan hyllyltä ynnä muut

Haasteet:
* Fantastinen kesä 2022 : Myytti tai mytologia

Maarit Verronen: Hiljaiset joet

Kun kuulin maailmanlopusta, ajattelin, ettei niin hirveää, ettei jotain hyvääkin.

Viisikymppinen Lia keräilee työkseen tavaroita, jotka ovat ajautuneet jokeen rajantakaisesta suljetusta maasta. Sieltä löytyvät myös ne viisi lasta, joita Lia päättää suojella tuhoutuvassa maailmassa.

Tämä kirja on paras lukea aivot narikassa. Käänteet muuttuvat sitä uskomattomammiksi mitä lähempänä tarinan loppua ollaan.

Kirjan tarina on matka- ja selviytymiskertomus äärimmäisen katastrofaalisissa olosuhteissa. Jonkinlainen kosminen rypistys johtaa siihen, että tulivuoret ja mannerlaatat villiintyvät. Lopulta aurinkokin sanoo sopimuksen irti. Tarinassa ihmiset suhtautuvat kummallisen tyynesti siihen, että maailma tuhoutuu.

Lia ja lapset lähtevät Lian kotikylästä kohti kyseenalaista turvaa. Heillä ei ole mitään varsinaista päämäärää, mutta vaiherikkaan matkan jälkeen he päätyvät Lian kotimaahan Suomeen. Matka jatkuu siitä, mutta enpä kerro minne. Sanotaan vaikka niin, että tästä saisi vauhdikkaan ja epäuskottavan toimintaelokuvan.

Koko matkan aikana Lia on käsittämättömän rauhallinen ja lapset äärimmäisen kilttejä ja fiksuja. Turhia, kuten vaikkapa maailmanloppua, ei itketä ja tulevaisuuteen luotetaan koko ajan. Lialla, vanhalla selviytyjällä, on keinonsa kaikkiin hankaliinkin tilanteisiin, joihin joukko joutuu.

Kirja oli nopealukuinen ja oikeastaan pidinkin siitä, mutta minä nyt tykkäänkin tällaisista robinsoncrusoilijoista ja toimintaleffoista. Maa järisee, tsunamit nousevat ja valtiot pyyhkiytyvät maailmankartalta, mutta Lia ja lapset sen kun porskuttavat eteenpäin. 

Kirjan tiedot:
Maarit Verronen: Hiljaiset joet | Aviador 2018 | 177 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:
Yöpöydän kirjat, Kirja hyllyssä, Kirjakaapin avain ynnä muut

Haasteet:
* Helmet 2022 : 27. kirjaa on suositellut toinen lukuhaasteeseen osallistuva [26/50]
* Luonto sivuilla : Luonnonkatastrofi
* Aakkoshaaste : H

Kira Jane Buxton: Hollow Kingdom

I should have known something was dangerously wrong long before I did.

Kesyvaris S.T. elää onnellista elämää ihmisensä Big Jimin ja tämän uskollisen vihikoiran Dennisin kanssa. Eräänä päivänä Big Jimin silmä putoaa hänen päästään ja hän alkaa käyttäytyä hyvin omituisesti. Big Jim on selvästi sairas ja S.T. on valmis tekemään mitä tahansa parantaakseen hänet. Mikään ei kuitenkaan auta ja pian S.T.:n ja Dennisin on selvittävä maailmassa, jossa MoFot (ihmiset) ovat muuttuneet raivoaviksi zombeiksi.

Eli maailmanloppu näyttää tältä: varis ratsastaa vihikoiran selässä Seattlen halki zombeja väistellen ja tarkoitusta etsien. Ihmiskunnan kuolemaa katsotaan ulkopuolisten eli eläinten silmin. Enpä ole tällaista dystopiaa ennen lukenutkaan ja nyt olen erittäin iloinen siitä, että luin! Tarinan minäkertoja on siis varis S.T. (Shit Turd), jolla on sekä identiteettikriisi että todella hauska kertojaääni. 

Together we trekked our way back to the park, where I doled out the Cheetos, splitting them among Dennis, the mole, the opossum, the junco, and myself, which meant that everyone else got four while Dennis and I got twelve because as I've said before, my counting is so terrible. So with light hearts and bellies full of Day-Glo orange magic, we set off on a quest to find a MoFo who looked like a coconut that could open doors. 

(s. 107)

Big Jim kasvatti S.T.:n pienestä poikasesta saakka ja älykäs kun on, S.T. pitää itseään enemmän ihmisenä kuin variksena. Kuinka moni muu varis nauttisi television kulttuurikanavista ja ihmisten keksinnöistä yhtä paljon? S.T. on kerrassaan mahtava hahmo, jossa on hyvin paljon ihmistä, mutta varisfiltterin läpi suodatettuna. Kun se yrittää parantaa Big Jimin, apteekista lähtee mukaan niin silmälääkkeitä kuin raskausarpiseerumiakin. S.T:n mielessä ne ovat kaikki ihmisten lääkkeitä ja mitä useampaa lääkettä Big Jimin syö, sitä nopeammin hän paranee.

Kirjassa kuvataan S.T.:n, Dennisin ja Big Jimin elämää S.T.:n muistojen kautta ja vaikka kaikki on ollut eläinten mielestä aivan mahtavaa, lukijalle käy hyvin selväksi, että Big Jimin elämänhallinta oli lievästi sanoen hukassa. Mutta ei sillä ollut väliä varikselle ja koiralle, koska Big Jim oli heidän puolellaan henkeen ja vereen. Ihmisten maailman loppu räjäyttääkin S.T:n elämän kerralla palasiksi. Kun ihmisiä ei enää ole, mikä se itse on? Mistä se parvi koostuu, kun Big Jimiä ei enää ole? 

Uudessa maailmassa ovat vain S.T. ja hömelö Dennis, sekä koko joukko villieläimiä, joiden hetki on nyt tullut. Pidin aivan erityisesti siitä, miten S.T. alkaa hitaasti nähdä Dennisin aivan uudella tavalla. Maanvaivasta tulee paras ystävä, jonka kanssa S.T. päättää pelastaa lukkojen taakse jääneitä lemmikkejä. Samalla S.T. alkaa ymmärtää, että eivät sen halveksimat villilinnutkaan tyhmiä ole, erilaisia vain. Ehkä jopa pingviinit, mutta se on iso ehkä.

Kirjassa on muutama muukin kertojaeläin, joista ehdoton suosikkini oli Genghis Cat. Maailman itseriittoisin kissa (tai ehkä vain aivan tavallinen kissa) ottaa tehtäväkseen suojella varsin erityistä eläintä, joka ei selvästikään pärjäisi yksin edes paperipussissa.

Life on the outside is unpredictable, requiring vigilance and innate brilliance, both qualities I possess in numbers higher than I can count. I hunt and prowl and observe and fuck with shit. Also, my collection is growing. So far I have infiltrated four hundred homes and pillaged every sock I can find. I cannot explain my fascination with these delightful foot blankets, I can only tell you that it pleases me to carry them around while yowling like my fur is on fire.

(s. 23-24)

Tämä on sarja ensimmäinen osa ja aion ehdottomasti lukea seuraavankin. Tämän parissa sai nauraa ja tuntea olonsa myös surulliseksi. Kirja on tosiaan aikuisten kirja ja aika väkivaltainen. Kaikki eläimet eivät selviä tästä hengissä ja etenkin lemmikit kärsivät masennuksesta ihmistensä kuoltua. Yleensä välttelen kirjoja ja ohjelmia, joissa eläimille käy huonosti, mutta koska eläimet ovat tämän tarinan kertojina, niiden onnettomat kohtalot eivät tuntuneet niin pahalta. Kurjuuden vastapainona on kuitenkin todellisia riemun ja voiton hetkiä.

Kirjan tiedot:
Kira Jane Buxton: Hollow Kingdom | Headline Publishing Group 2020 (1. p. 2019) | 308 sivua | Kirjastosta

Haasteet:
* Luonto sivuilla - Mainitaan linnun laulu
* Syyslukuhaaste - Lue kirja, jossa on suuri seikkailu

Josh Malerman: Malorie

 

Malorie puristautuu luokkahuoneen tiiliseinää vasten.

Pari vuotta Lintuhäkin tapahtumien jälkeen iskee katastrofi, jonka vuoksi Malorien ja hänen lastensa on paettava turvapaikastaan. Kymmenen vuotta myöhemmin Tom ja Olympia ovat teini-ikäisiä ja Malorie saa tietää, että hänen vanhempansa ovat ehkä elossa. Malorie päättää lähteä etsimään heitä, mutta vaarallinen matka on tehtävä silmät sidottuina. Ulkona nimittäin odottavat oliot, joiden näkeminen ajaa ihmiset hulluuteen.

Pidin Bird Box -elokuvasta enemmän kuin kirjasta, mutta halusin kuitenkin lukea tämän jatko-osan. Minua kiinnosti sekä Malorien pienen perheen kohtalo että se, millainen tämä maailma on pienen aikahypyn jälkeen. Miten ihmiset ovat sopeutuneet siihen, että silmien avaaminen voi tietää hirviön näkemistä ja järjen menettämistä?

Harmi kyllä kirjan juoni oli aika köykäinen ja sekava, ja perusideasta olisi voinut saada aikaan paremmankin tarinan. Tapahtumat seuraavat toisiaan todella nopeasti eikä missään tilanteessa viivytä tai nautiskella oikein antaumuksella sen tunnelmasta. Jatkuvan pelon ja hirviöiden tuoman painostavan uhan kuvaus oli enimmäkseen toimivaa, mutta siitä olisi voinut saada irti paljon enemmänkin. Pidin kyllä kirjan junateemasta: ihmiset ovat saaneet liikkeelle junan, joka kulkee sokeasti eteen päin kun uloskaan ei voi katsoa. Tykkään itse matkustaa junalla ja mielestäni junia saisi käyttää tapahtumapaikkoina useamminkin!

Tällä kertaa kirjassa on useita kertojaääniä, enimmäkseen Malorien perheen. Pidin eniten Olympiasta ja siksi onkin sääli, että hän sai itselleen vain pari kappaletta ja tarinan pienimmän roolin. Olympia on perheen rauhantekijä ja lukutoukka, jolla on enemmän salaisuuksia kuin kukaan voisi arvatakaan. Siihen suurimpaan salaisuuteen vievät johtolangat eivät olleet kovinkaan hienovaraisia, mutta pidin salaisuudesta itsestään.

Pidin myös Maloriesta, jonka kautta kerrottiin jatkuvasta pelosta ja siitä, miten se voi ajaa ihmisen nurkkaan. Malorie on traumatisoitunut edellisen osan tapahtumista eikä voi omasta mielestään olla koskaan liian varovainen. Hän vaatii lapsiltaan tottelevaisuutta ja sääntöjen noudattamista, koska hän tietää oikein hyvin millaiset seuraukset voivat muuten olla. Malorien pelko ja pakkomielteet ovat läsnä koko ajan, ja silti hän löytää tarpeen tullen aina vain lisää sitkeyttä ja rohkeutta. 

Nyt hän on täällä, junassa, keinahtelemassa junan liikkeiden myötä, kuuntelemassa kirskuvia pyöriä, edessään muukalainen käytävässä jota hän ei näe, muukalainen, jolla luultavasti ei ole silmäsidettä, joka katsoo suoraan häntä kohti, eikä ole vaikea todeta tätä ehdottomasti kaikkein turvattomimmaksi asiaksi jonka hän on eläessään tehnyt. 

(s. 148)

Ikävä kyllä en pitänyt ollenkaan Tomista, joka sai paitsi omat kappaleensa, myös ison osan Malorie-kappaleista. Tom on kaikesta valittava, muka kaiken tietävä teini, joka haluaa kapinoida liian ankarana pitämään äitiään vastaan. Tällainen teiniangsti oli vain ärsyttävää kirjassa, jossa Maloriella on erinomainen syy asettaa tiukat rajat lapsilleen. Ja totta kai Tom on ah niin fiksu poika, joka keksii jotain, jota kukaan muu ei muka ole keksinyt 17 vuoden aikana. Ei se niin suuri neronleimaus ollut.

Jos tästä tehdään elokuva, aio kyllä katsoa sen, mutta toivottavasti se ei seuraa kirjaa liian tarkasti vaan parantelee tarinaa sieltä täältä. Hauskana yksityiskohtana tämän kirjan kansikuvan naishahmo on selvästi Sandra Bullock, Bird Box -elokuvan Malorie. Kannella houkutellaan selvästi leffafaneja, koska kirjan Malorie ei itse asiassa näytä Sandra Bullockilta.

Kirjan tiedot:
Josh Malerman: Malorie | Karisto 2021 | 319 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: Malorie (2020) | Suomennos: J. Pekka Mäkelä

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 41. kirjassa matkustetaan junalla [21/50]

Risto Isomäki, Petri Tolppanen & Jussi Kaakinen: Sarasvatin hiekkaa

 

Venäläinen tutkija Sergei päätyy Intiaan meriarkeologi Amritan luo. Aaltojen alta on löytynyt ikivanhoja raunioita, jotka herättävät koko joukon hälyttäviä kysymyksiä. Toisaalla suomalainen Kari Alanen yrittää keksiä keinon ratkaista jäätiköiden sulamisongelma. Ja vielä kolmannella taholla eli Grönlannissa filippiiniläissyntyinen Susan Cheng törmää mielenkiintoiseen luonnonilmiöön. Pian tutkijat huomaavat työskentelevänsä saman asian eli lähestyvän maailmanlopun parissa.

Eräs tuttuni luki tuossa vastikään Isomäen uuden kirjan Vedenpaisumuksen lapset ja innostui puhumaan sen maailmasta oikein urakalla. Minäkin kiinnostuin niin, että kirja on nyt varauksessa. Olen sen verran perfektionisti lukija, että vaikka tuon kuulema voisi lukea itsenäisenäkin kirjana, halusin lukea ensin tämän edellisen osan eli Sarasvatin hiekan. Sarjakuvasovitus oli sopivasti näkyvillä kirjastossa, joten otinkin mukaani sen enkä romaania.

Mielestäni tarina toimii hyvin sarjakuvanakin. Pidin etenkin siitä, miten erilainen värimaailma oli riippuen siitä, missä ympäristössä oltiin. Metsät saivat vihreän sävyjä, kaupungit ruskeita ja jäätiköllä liikuttiin harmaansinisessä. Se toi jokaiseen ympäristöön omaa tunnelmaa ja auttoi pitämään mielessä, missä päin maailmaa oltiin menossa.

Kaupunki vs. jäätikkö
s.38 & 36

Kuvituksessa minua häiritsi eniten se yksityiskohta, että yhdellä aukeamalla ja yhden kohtauksen aikana Amritalla oli kolme erilaista asukokokonaisuutta. Matkalla autosta toimistoon sininen asu vaihtui vaaleaan, josta näkyi sitten kaksi versiota eri ruuduissa.

On varmasti vaikeaa tiivistää romaani sarjakuvaksi, mutta tässä oli pari mutkaa otettu ehkä turhankin suoriksi. Muutamassa kohdassa tunsin tippuneeni juonen kärryiltä ja mietin, missä tarinassa oltiinkaan menossa ja mitä ihmettä sivuilla käytävä keskustelu koski. Juoni on toki sikäli monimutkainen, että päähenkilöitä on useita ja he tutkivat havaitsemaansa ilmiötä hieman eri näkökulmista.

Kari rakentaa myllyjä, joiden tarkoitus on luoda uutta lunta sulavan jäätikön päälle. Susan tutkii samaisia jäätiköitä altapäin ja huomaa samalla, että niiden sulaminen on kiihtynyt entisestään. Sergei ja Amrita puolestaan yrittävät selvittää, miten kokonaiset kaupungit ovat voineet tuhoutua yhdessä hetkessä. Juonet yhdistyvät lopussa maailmanlopun tunnelmissa, kun jäätiköiden sulaminen aiheuttaa valtavan tsunamin. Minusta idea oli mielenkiintoinen ja ajankohtainen. En osaa sanoa, miten realistinen tarinan maalaama kuva on, mutta jäätiköiden sulaminen on tosiasia ja sen seuraukset uhkaavat koko maailmaa.

Pidin siitä, että tarinan henkilögalleria oli monikulttuurinen. Siksi minua ärsyttikin aivan erityisen suuresti se, että valkoiset miehet pääsivät kuitenkin ensimmäisinä villakoiran ytimeen ja ratkaisivat tarinassa esitetyt arvoitukset. Eniten verenpainettani nosti se, että juuri Sergei keksi, mitä niille veden alle joutuneille intialaisille kaupungeille oli tapahtunut. Amrita oli siellä! Tutkimassa samaa asiaa! Aivan kotikulmillaan! Eikö Sergei olisi mitenkään voinut olla vain todistamassa hänen ahaa-elämystään?

No, joka tapauksessa jatko jäi kyllä kiinnostamaan minua. Millainen maailma sitten on tämän suuren aallon jälkeen?

Kirjan tiedot:
Risto Isomäki, Petri Tolppanen & Jussi Kaakinen: Sarasvatin hiekkaa | Into 2017 | 76 sivua | Kirjastosta

Luettu myös mm.:
Järjellä ja tunteella, Kirjava kukko kulttuuriblogi

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 8. kirja, jossa maailma on muutoksessa [11/50]
* Pohjoinen lukuhaaste 2020 - 16. ilmastonmuutoksesta kertova kirja [5/25]

Simon Stålenhag: Liittymiä

 

Toukokuu on tomun aikaa.

Droonisotien jälkeinen Amerikka, 1997. Teini-ikäinen Michelle matkaa autioituneen länsirannikon poikki lelurobotin kanssa. Kaksikko etsii Michellen veljeä ja tarinan edetessä paljastuu paitsi Michellen menneisyys myös autio maailmanlopun maisema. Sitä hallitsevat jättimäiset sodan romuttamat sotakoneet ja kypäräpäiset ihmisrauniot, jotka ovat jääneet koukkuun virtuaalimaailmaan.

Jos tätä tarinaa pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, valitsisin karmivan. Michellen elämä on ollut enimmäkseen kurjuutta sen jälkeen, kun äiti sai potkut armeijan leivistä ja pieni perhe ajautui köyhyyteen. Koko tilanne ja Michellen ongelmat purkautuvat vähitellen hänen kertomanaan, ja kokonaiskuva on synkkä ja väkivaltainen. Ainoat valopilkkut hänen elämässään ovat olleet pikkuveli ja isoisä sekä tyttöystävä Amanda. On helppo nähdä, miksi Michellestä on kasvanut käytöksellään kipuileva ns. ongelmanuori.

Tätä tekstinä kerrotun tarinan uskomatonta ankeutta synkistää kirjan pelottava kuvitus. Teksti on sivujen laidoille jätetyssä marginaalissa ja aukeamia hallitsevat suuret värikuvat. Kirjan tekijä Simon Stålenhag on kansainvälisesti tunnustettu taiteilija ja näiden perusteella aivan syystäkin. Autioon maisemaan yhdistyvät alasammutut sotakoneet, edelleen liikkeessä olevat jättirobotit ja niitäkin kammottavammat ihmiset.

Juuri tämän jokainen haluaa nähdä ajaessaan.
(s. 31)

Suurin osa amerikkalaisista jäi sodan aikana tai viimeistään sen jälkeen koukkuun virtuaalimaailmaan, johon pääsi hieman Alien-elokuvista tutun hirviön pitkää päätä muistuttavilla kypärillä. Useimmat näistä ihmisistä ovat kuolleet kypärät päässä huomaamatta edes nääntyvänsä nälkään. Pelottavampia ovat kuitenkin edelleen elävät ihmiset, jotka vaeltavat jättikoneiden kanssa ympäriinsä vailla mitään ymmärrystä ympäristöstään.

Loukussa virtuaalimaailmassa.
(s. 17)

Minua ihan ahdisti kuvitella itseni tähän maailmaan ja kuvista itsestään tuli todella epämukava olo. Jotenkin hyvällä tavalla siis, ne onnistuivat yhdistämään tutun ja vieraan hyvin tehokkaalla tavalla.

Michellen lisäksi tarinassa pääsee ääneen nimettömäksi jäävä hahmo, joka on vakuuttunut siitä, että sotien aikainen tekoäly on siirtynyt linjoilta reaalimaailmaan. Olin jo kirjan viimeisellä sivulla kun viimein tajusin, mikä tämän kertojan pointti oli ja miten hänelle kävi. Omaa huolimattomuuttani, mutta sitä seurannut ahaa-elämys oli kyllä sen arvoinen.

Yhteenvetona: suosittelen! Todella synkkä tarina on taitavasti kerrottu ja kuvitettu. Se jää kummittelemaan mielen perukoille ja toivon, että Stålenhagin muutkin teokset suomennetaan. Goodreadsin mukaan tämä on sarjan kolmas osa, mutta se toimii loistavasti itsenäisenä teoksenakin.

Selustaamme ei enää suojannut turvallinen arki, ei ollut minkäänlaista normaalin vyöhykettä, johon palata, ja niinpä ainoa tie ulos oli edessäpäin.

(s. 103)

Kirjan tiedot:
Simon Stålenhag: Liittymiä | Johnny Kniga 2020 | 135 sivua | Kirjastosta
Ruotsinkielinen alkuteos: Passagen (2017) | Suomennos: Tarja Lipponen

Luettu myös mm.:
Kirjojen keskellä

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 9. kirjailijan etunimi ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella [8/50]
* Pohjoinen lukuhaaste 2021 - 21. kirjailijan etu- ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella [2/25]

Max Brooks: Sukupolvi Z: zombisodan aikakirjat

Siitä puhutaan kriisinä, synkkinä vuosina ja kävelevänä ruttona.

Tarinassa nimettömäksi jäävä toimittaja kiertää maailmaa haastattelemassa tuhoisasta zombisodasta selvinneitä. Hän löytää niin taudin ensimmäisen uhrin nähneen lääkärin kuin esimerkiksi ihmisiä salakuljettaneen rikollisenkin. Haastattelujen kautta kuvataan maailmaan zombien noususta kirjan nykyhetkeen asti, jolloin elävät kuolleet on ehkä melkein taltutettu.

Tämä oli ehkä hyvin mauton valinta tähän maailmantilanteeseen, mutta luinpas nyt kuitenkin kun se on tuossa lukupinossa lojunut. Ja olen kyllä bongannut Decameroneen ja kumppaneihin tarttuneita, joten eivätköhän zombit mene siinä missä ruttokin. En ole suorastaan zombigenren fani, koska kauhu ei oikeastaan ole minun juttuni, mutta luen kuitenkin mieluummin elävistä kuolleista kuin vaikkapa moottorisahamurhaajista. Lisäksi on suuri selviytymistarinoiden fani. Rysäytä päähenkilö keskelle maailmanloppua tai viidakkoa, ja ainakin vilkaisen kirjaa. Tätä silmäilin joskus aikoja sitten kirjaston hyllyssä, mutta ostin sitten lopulta itselleni kun kohdalle sattui.

Tarinan rakenne on kiinnostava ja toimii juuri tälle kerrotulle tarinalle. Haastattelukehys antaa kertojalle tilaisuuden reissata ympäri maailmaa. Sitä kautta on luontevaa kertoa, miltä zombimaailmanloppu näytti eri puolilla maailmaa erilaisten ihmisten kertomana. Yllätys yllätys, "potilas Nolla" löytyy tässäkin Kiinasta. Yllätys yllätys, Venäjä määrää naiset syynytystalkoisiin ja vajoaa uskonnollisen lahkon otteeseen. Yllätys yllätys, sankarillisimmat sankarit löytyvät Amerikasta. Huomasi kyllä, mistä kirjailija on kotoisin.

Minä pidin tällaisesta sirpaleisesta kerronnasta, jossa hypättiin paikasta toiseen, joskin näkökulma oli perin amerikkalainen. Kirja on jaettu ajallisesti kahdeksaan osaan tyyliin "ennusmerkit" ja "suuri paniikki", joten ajallisesti kärryillä pysyi hyvin. Oli myös mielenkiintoista lukea hyvin erilaisista ihmisistä ja siitä, miten he selviytyivät zombi-invaasion myllytysestä. Suosikkini oli kiinalaisen sukellusveneen miehistö. Eipäs olisi tullut itselleni mieleenkään valita sellaista näkökulmaa. Samoin Pohjois-Korean mysteeri oli kiinnostava ja hauska idea. Ovatko korealaiset elossa maan alla, tietämättöminä ihmiskunnan pikkuhiljaisesta voitosta? Vaiko onko tunneleissa sittenkin miljoonia ja miljoonia zombeja odottamassa ulos pääsyä? 

Se, mikä minulla tässä kuitenkin tökkäsi ja aika pahastikin, oli kirjan sukupuolijakauma. Kirjassa on ehkä parisenkymmentä kertojaa (en laskenut, tuo on arvio). Vain neljä näistä on naisia. Kun katsoo noita äijäjuttuja, käytännössä minkä tahansa kertoja olisi voinut olla nainen ilman, että tarina olisi muuttunut siitä mitenkään. Mutta ei, mies sen pitää olla, koska mies on selviytyjäsankari. Erityisen harmittavaa tämä on siksi, että äijäjutuissa mainitaan ohimennen pari naishahmoa, joista olisin lukenut mieluummin kuin kyseisen tarinan kertojamiehestä. Viisikymppinen nunna, joka puolusti lapsia yhdeksän päivää aseenaan pelkkä kynttilänjalka ja joka päätyi sen jälkeen (edelleen nunnana) armeijan tarkka-ampujaksi? Lukisin. Armeijan koirankouluttaja, joka raivostui päällystön välinpitämättömyydestä niin, että ampui lopulta komentajansa? Lukisin. Mutta kun ei, piti kertoa mieshahmon tylsempi tarina.

Eli vetävästi kirjoitettu, sisältää kiinnostavia ideoita, älä lue jos haluat kirjan, jossa naisetkin tekevät jotain.

Kirjan tiedot:

Max Brooks: Sukupolvi Z: zombisodan aikakirjat | Johnny Kniga 2011 | 449 sivua | Omasta hyllystä

englanninkielinen alkuteos: World War Z: an Oral History of the Zombie War (2006) | suomennos: Helmi Keränen

Luettu myös mm.:

Taikakirjaimet, Yöpöydän kirjat, Fiktiivinen maailma

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2020 - 33. kirjassa tapahtuu muodonmuutos [13/50]
* Pohjoinen lukuhaaste 2020 - 15. kirja, jossa on kansalaisaktivismia [6/25]
* Popsugar Reading Challenge 2020 - a medical thriller [12/50]
* Kirjahyllyn aarteet 2 [kirja 3]

Josh Malerman: Lintuhäkki

Malorie seisoo keittiössä ja miettii.

Maailmalta alkaa kuulua pahaenteisiä uutisia. Ihmiset tekevät yhtäkkiä järjettömän väkivaltaisia tekoja sekä toisilleen että ja etenkin itselleen. Pikkuhiljaa muodostuu teoria siitä, että jokin heidän näkemänsä ajaa heidät hetkessä hulluuteen. Samaan aikaan hieman päälle parikymppinen Malorie huomaa olevansa raskaana. Viisi vuotta myöhemmin Malorie sitoo silmät silmät itseltään ja kahdelta lapselta, ja valmistautuu kohtaamaan pahimman pelkonsa: ulkomaailman.

Olen yleensä liian nynny katsomaan kauhuelokuvia, mutta viime vuonna tein poikkeuksen ja katsoin Bird Boxin. Lähinnä, koska Sandra Bullock näyttelee pääosaa ja pidän hänestä. Pidin elokuvastakin ja päätin jossain välissä lukea tämän kirjankin, johon elokuva siis perustuu. Nyt olenkin sitten suhteellisen harvinaisessa tilanteessa, jossa pidin elokuvasta enemmän kuin kirjasta.

Molemmat kertovat periaatteessa saman tarinan, mutta joitain asioita on muutettu mielestäni elokuvan eduksi. Kummankin päähenkilö on siis raskaana oleva Malorie, joka on kirjassa parikymppinen kaunotar ja elokuvassa viisikymppinen Sandra Bullock (kaunis nainen, mutta ei sellainen täydellisyys kuin kirjan Malorie). Malorien lapsen isällä ei ole väliä tarinan kannalta eikä siihen onneksi juututa. Tärkeämpi on sisko ja tässä juoni lähteekin jo eri teilleen. Kirjassa pidin siitä, että sisko ei unohdu Malorien mielestä vaan hän kantaa surua mukanaan vuosien ajan.

Kumpikin Malorie päätyy eri tavalla taloon, jossa majailee muitakin selviytyjiä, mukaan lukien Tom, johon Malorie ihastuu. En niin tarkkaan muista miten kaikki henkilödynamiikat toimivat elokuvassa, mutta kirjassa minua ärsytti jatkuva ja haastamaton seksismi. Kun miehet tekevät tulevaisuuden suunnitelmia ja toimivat, naiset pesevät astioita keittiössä. Kuinkas muutenkaan. Elokuvassa pidin siitä, että Malorie oli aktiivinen toimija alusta alkaen. Kirjassa hän tuntuu lähinnä nyhjöttävän talossa ja haaveilevan Tomista ennen kuin asiat menevät pahan kerran pieleen. Vasta sen jälkeen kirjan Malorie herää eloon.

Ai niin. Tarinan lapset ovat tyttö ja poika. Arvatkaapa kumpi heistä on kirjassa ylivertainen ihan kaikessa? 

Pidin siitä, miten selviytyjät päättivät valita demokratian diktatuurin sijaan. Vaikeat päätökset tehdään äänestämällä ja vaikka lopputulos ei koskaan miellytä kaikkia henkilökohtaisesti, siihen mukaudutaan. Lisäksi pidin aivan erityisesti siitä, ettei naishahmoja edes uhattu raiskauksella niin kirjassa kuin elokuvassakaan. Olisin jättänyt kummankin kesken jos niin olisi käynyt. Kuten Maloriesta, pidin myös Tomista ja hänen suhteestaan Malorieen enemmän elokuvassa. Leffa-Tom on Trevante Rhodes, joka on sekä musta että paljon nuorempi kuin Sandra Bullock. Asetelma oli heti erilainen kuin kirjan, jossa Tom on Malorieta sopivasti vanhempi valkoinen mies. Kiva, että leffa uskalsi tehdä jotain erilaista näyttelijävalinnoilla ja sai minut uskomaan, että Tom on kiinnostava hahmo.

Tarinan kauhun perusidea oli kiinnostava ja pelottava. Yhtäkkiä maapallolle ilmestyy olentoja, joiden katsominen saa ihmiset tekemään väkivaltaisen itsemurhan. Kukaan ei tiedä, missä olentoja on, ennen kuin ihmiset ympärillä sekoavat. Ainoa keino selvitä on pysytellä sisällä ikkunat peitettynä. Ulos voi mennä vain silmäsiteen kanssa. Selviytyminen vaatii nokkeluutta ja uskomattoman määrän rohkeutta, ja minä olen kaikenlaisen (fiktiivisen!) robinsoncrusoilun ystävä. Tälle rakentuu sekä kirjan että elokuvan ahdistavuus ja kirjassa kuvataankin hyvin sitä, millaista on liikkua kun ei näe mitään eikä voi mitenkään tietää, onko yksin vai seisooko elävä painajainen vieressä. 

Hänellä oli avain virtalukossa ja hän oli kääntämäisillään sitä.

Sitten, mustat hiukset hiestä märkinä, hän pysähtyi.

Miten luultavaa oli että autoon oli tullut jotain? Miten luultavaa oli että jotakin istui hänen vieressään pelkääjän paikalla?

(s. 222)

Kirjan alkupuolella esitetään teoria siitä, että ihmiset ja nämä toiset olennot ovat vain kerta kaikkiaan kykenemättömiä olemaan olemassa samassa tilassa. Väkivalta on onneton seuraus siitä, että ihmismieli ei voi käsittää olentoja millään tasolla. Minusta tämä oli mielenkiintoista ja olinkin pettynyt siihen, että sillä ei menty loppuun saakka. Pidin olentojen kuvauksesta enemmän elokuvassa, jossa ne eivät olleet koskaan fyysisesti läsnä. Oma mielikuvitus loi suurempia kauhuja kuin mihin kirjailija pystyi sanoillaan.

Silti, ihan kelpo kirja ja kun pesin illalla hiuksiani suihkussa silmät kiinni, mielessä kävi kieltämättä ajatus siitä, uskaltaako niitä aukaistakaan. Pitänee lukea seuraavaksi jotain vähän vähemmän pelottavaa.

Kirjan tiedot: 

Josh Malerman: Lintuhäkki | Karisto 2019 | 316 sivua | Kirjastosta

englanninkielinen alkuteos: Bird Box (2014)  | suomennos: J. Pekka Mäkelä 

Luettu myös mm.:

Yksi luku vielä, Yöpöydän kirjat, Kirjapöllön huhuiluja

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2020 - 9. kirjassa kohdataan pelkoja [2/50]

* Popsugar Reading Challenge 2020 - a book with a bird on the cover [2/50]

Magdalena Hai: Kurnivamahainen kissa

Magdalena Hai:
Kurnivamahainen kissa
47 s.
Karisto 2017
Kirjastosta

Kauan sitten kaukana poissa, mutta ei aivan niin kaukana kuin voisi kuvitella, oli maa, joka kärsi kovasta kuivuudesta ja köyhyydestä.

Luin Magdalena Hain Gigi & Henry-sarjan sitä mukaan kun se ilmestyi. Se kiipesi nopeasti yhdeksi vanhemmille lapsille tai nuoremmille nuorille tarkoitettujen kirjasarjojen suosikeiksi, koska steampunkia nuorille? Loistava idea ja hyvä toteutus! Kauhusta en genrenä välitä, joten Haiseva käsi on vieläkin lukematta. Tämän nappasin kuitenkin toiveikkaana mukaani heti kun se kirjastoomme tuli.

Kurnivamahainen kissa on saturomaani, jossa kuolevaan maailmaan syntynyt pienen pieni tyttö tapaa valtavan suuren kissan. Kissa on jatkuvasti nälkäinen ja onkin syönyt melkein kaiken maailmasta. Metsät, armeijat, lopulta unelmatkin. Se haluaa syödä myös tytön, jonka on käytettävä kaikki nokkeluutensa ja rohkeutensa maailman pelastamiseksi.

Tarina oli ihana sateisen illan satu ja yllättävän melankolinen. Kissa ja tyttö näkevät matkalla monenlaista kurjuutta, jota kissan nälästä kurniva vatsa on saanut aikaan. Kirjassa on Teemu Juhanin kaunis mustavalkoinen kuvitus, joka tukee tarinaa. Mietin kyllä lukiessani olisivatko värikuvat olleet parempia, mutta se lienee makuasia.

Kurnivamahainen kissa
s. 12

Pidin todella paljon tarinasta ja vielä enemmän Magdalena Hain kirjoitustyylistä. Hänellä on niin hauska tapa kuvata asioita erikoisten ja ihastuttavien vertausten kautta.

Kissa ja tyttö jatkoivat matka yhdessä. Kissa oikealla puolella korkeana kuin harmaapintainen kuusi ja tyttö pienenä kuin postilaatikko.

(s. 7)

En ole työssäni kirjavinkkari, mutta tulipa heti mieleeni, että ensimmäinen luku olisi varmasti sopiva vinkkarinkin ääneen lukemaksi. Samoin tarina on varmasti mainio iltasatu muillekin kuin kirjastotädeille, joko lapsen yksin tai yhdessä vanhempien kanssa luettavaksi.

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2017 - 21. sankaritarina [27/50]

Elokuva & sarjakuva: Edge of Tomorrow & All You Need Is Kill

Edge of Tomorrow
2014

Hiroshi Sakurazaka & Takeshi Obata:
All You Need Is Kill
osat 1 & 2
208 s./osa
Punainen Jättiläinen 2015

Kaikki lainattu kirjastosta

Olen päivänä muutamana jutellut työkaverini kanssa scifileffoista. Hän vinkkasi muun muassa tätä Edge of Tomorrow-leffaa, jonka muistankin hämärästi isoista elokuvajulisteista. Leffa jäi kuitenkin katsomatta, koska Tom Cruise. Minun on nykyään erittäin vaikea nähdä leffan hahmo Tom Cruisen läpi. Työkaverini mukaan  tomcruisemaisuus ei kuitenkaan paistanut tässä mitenkään häiritsevästi läpi, koska hänet oli viisaasti pistetty raskaan taisteluvarustuksen sisään. Samassa keskustelussa kävi ilmi, että leffa perustuu All You Need Is Kill-mangaan, joka ilmestyi suomeksi viime vuonna ja joka löytyi kirjastostakin. Lainasin koko kasan ja siinähän se ilta sitten menikin.

Kummankin idea on siis se, että avaruusoliot rellestävät ympäri maailmaa ja ihmiset taistelevat epätoivoisina niitä vastaan. Etulinjassa taistelee eliittisotilas Rita Vrataski, jonka vertaista ei ole. Tarinan päähenkilö on kuitenkin mies, kuinkas muutenkaan, joka olioita vastaan taisteltuaan kuolee ja herää yllättäen uudelleen henkiin taistelua edeltävänä päivänä. Pian käy ilmi, että myös Rita Vrataski on elänyt aikasilmukassa. Eli homman nimi on päiväni murmelina, mutta murmelit ovatkin verenhimoisia avaruuden ötököitä.

Mietiskelin miten muotoilisin tämän tekstin ja päädyin siihen, että vertaan muutamaa olennaista osaa.

Henkilöt

Mangassa miespäähenkilö on Keiji Kiriya, nuorehko japanilainen rivisotilas. Aikasilmukka palauttaa hänet aina ensimmäistä taistelua edeltävään aamuun, jolloin häntä hiukkasen jännittää edessä oleva koetus. Elokuvassa sama tyyppi on Tom Cruise majuri William Cage, aikamies joka kuuluu Yhdysvaltojen PR-osastoon. Aikasilmukka palauttaa hänet aamuun, jona hän huomaa joutuneensa vastoin tahtoaan taistelujoukkoihin. Näistä kahdesta Keiji on se, joka oikeasti haluaa olla sotatantereella. Cage sen sijaan haluaa olla mahdollisimman kaukana taisteluista. Keijiä kouluttaa hänen kersanttinsa, Cagen taas pieksää taistelukuntoon Rita. Vaikka Cagen tarina onkin aika tyypillinen ja testosteronia tihkuva nössöstä ramboksi tarina, pidin hänestä enemmän.

Sekä leffan että mangan naispäähenkilö on amerikkalainen Rita Vrataski. Mangassa 22-vuotias, elokuvassa kolmenkympin paikkeilla. Elokuvassa hänen taustastaan ei kerrota mitään, mutta mangassa siihen paneudutaan enemmän kuin Keijin historiaan. Leffa-Rita sai mainetta ja kunniaa aikasilmukkaan jouduttuaan, mutta manga-Rita oli eliittisotilas jo ennen silmukkaa. Mielenkiintoisin ero oli mielestäni se, että elokuvan Rita oli joutunut aikasilmukkaan vain kerran ja pullahtanut ulos sieltä vahingossa. Mangan Rita sen sijaan on käynyt läpi monta aikasilmukkaa omasta tahdostaan ja kykenee siihen edelleen. Hänen strategiansa on hyvin yksinkertainen ja juurikin se, jonka Cage oppii elokuvassa: taistele sama taistelu niin monta kertaa, että opit voittamaan sen. Hahmona pidin enemmän manga-Ritasta, mutta Emily Blunt oli elokuvan parasta antia.

Avaruuden ötökät, mimeetit

Huomattavasti pelottavampia elokuvassa, jossa ne ovat erittäin nopeita lonkeroisia lieroja. Mangassa ne ovat isoja palloja, joilla on epätasaiset hampaat. Hui sentään.

Mangassa niiden kyky manipuloida aikaa on kuitenkin mielestäni mielenkiintoisempi. Leffassa mimeeteillä on samanlainen kollektiivinen mieli kuin mehiläisillä, ja parvea johtava omega resetoi päivän aina kun arvokas alfa-yksilö tapetaan. Cage ja leffa-Rita saivat saman kyvyn kun heihin roiskui alfan verta, ja mimeetit jahtaavat heitä veren perusteella. Mangassa myös mimeetit muistavat mitä edellisellä kerralla tapahtui ja käyttävät aikasilmukkaa taisteluiden voittamiseen samaan tapaan kuin Rita & Cage oppivat tekemään. Keiji ja manga-Rita saavat saman kyvyn tapettuaan  vahingossa ns. palvelinmimeetin, joka on parven aikasilmukoita virkkaava yksilö ja jonka lähettämä signaali jää pyörimään heidänkin aivoihinsa. 

Elokuvan mimeetit olivat toki pelottavamman näköisiä, mutta mangan mimeetit olivat kuitenkin pelottavamman oloisia.

Tarinan loppu

Nämä olivat niin erilaisia, että jupisenpa niistäkin. Luvassa on siis juonipaljastuksia sekä elokuvaan että mangaan. Pilaan kaikki loppuyllätykset! 

Leffassa sekä Rita että Cage uhraavat itsensä lopputaistelussa tuhotakseen omegamimeetin. He onnistuvatkin siinä, mutta Cage uiskentelee sen verran omegan veressä, että onnistuu resetoimaan menneisyyden vielä kerran. Tarina päättyy onnellisesti maailmanrauhaan ja siihen, että hän tapaa jälleen Ritan ensi kertaa.

Mangassa Rita ja Keiji onnistuvat tuhoamaan palvelinmimeetin ja vapautumaan Keijin aikasilmukasta. Tai sitten eivät. Rita tiesi, että signaali jää kiertämään heidän välilleen ja että jomman kumman on kuoltava silmukan purkamiseksi. Viimeinen taistelu käydäänkin heidän välillään ja sen voittajaksi selviytyy Keiji. Ei sitä suoraan sanottu, mutta melkoisen selvää oli, että Rita hävisi tahallaan päästäkseen viimein eroon kirouksestaan. Aikasilmukointi ja ihmiskunnan pelastaminen jäävät Keijin vastuulle, sillä mimeetit mellastavat vielä muualla maailmassa.

Eli käytännössä elokuva pilasi dramaattisen tragedian ihan kokonaan. Ilmeisesti tuotantoyhtiö ei voinut vastustaa periamerikkalaista onnellista loppua, jossa urhea amerikkalainen sotilas pelastaa koko maailman.

Haasteet:

* Seitsemännen taiteen tarinat

Susan Ee: Angelfall

Susan Ee:
Angelfall
284 s.
Skyskape 2012
Kirjastosta

Ironically, since the attacks, the sunsets have been glorious.

Tämä taisikin olla ensimmäinen lukemani enkelimaailmanloppukirja! 

Tarinaa kertoo Penryn, jonka maailma on loppunut enkelten saapumiseen. Siipiveikot ovat teurastaneet ihmisiä oikealta ja vasemmalta, ja tuhonneet kaupunkeja ympäri maailmaa. Penryn yrittää selviytyä skitsofrenisen äitinsä ja pyörätuolissa olevan pikkusiskonsa kanssa raunioiden keskellä. Eräänä kauniina päivänä kolmikko törmää enkelien väliseen väkivaltaiseen riitaan, joka päättyy katastrofiin: yksi enkeleistä sieppaa pikkusiskon. Äiti lähtee omille teilleen ja Penryn jää yksin siivettömäksi revityn enkelin kanssa. Ei Penryn tästä muuten välittäisi, mutta hän on päättänyt löytää sisarensa keinolla millä hyvänsä ja Raffe on paras mahdollinen opas enkelien pesäpaikkaan.

Muistelen lukeeni tästä kehuja jollakin englanninkielisellä foorumilla. Yllättäen kirja olikin ilmestynyt kirjaston kokoelmaan ja sieltä sitten luettavakseni. Ja ihan ilman minkäänlaisia hankintaehdotuksia minun suunnaltani! Joskus käy näinkin kivasti.

Tykkäsin kirjasta ja etenkin Penrynistä. Hän muistutti monella tapaa Marissa Meyerin Cinderiä: päättäväinen, omatoiminen, sitä tyyppiä joka menee tarvittaessa vaikka läpi harmaan kiven. Pidin erityisesti siitä, että Penrynin halu pelastaa sisarensa on koko ajan hänelle tärkeintä. Kaikki muu jää taka-alalle ja Penryn tekee jokaisen päätöksen sen perusteella auttaako se löytämään Paigen vai ei. Pelastanko enkelin vai en? Valehtelenko ihmisille vai en? Penryn oli kiinnostava ja uskottava selviytyjähahmo. Hän oli omatoiminen, päättäväinen ja rohkea siksi, että hänen oli aina pitänyt olla sellainen. Äidin sairaus ja perheensä jättänyt isä tarkoittivat sitä, että Penryn oli ollut perheen vastuunkantaja jo ennen enkeleitä. Sairaus antoi myös järkevän ja samalla selkäpiitä karmivan selityksen sille, miksi Penryn oli käynyt äitinsä vaatimuksesta kaikilla mahdollisilla itsepuolustuskursseilla.

En pitänyt Raffesta, mutta toisaalta ei pitänyt Penrynkään ennen kuin kirjan loppupuolella. Raffe oli tietysti ylimaallisen komea, mutta Penryn ei unohtanut sitä, mikä hän oli. Lopun ajan enkeli tuomassa maailmanloppua. Minua myös ärsytti se, että Raffe ei suostunut kertomaan enkeleistä mitään. Kirjan maailma jäi tämän vuoksi aika ohueksi. Mistä enkelit tulivat? Kovasti vihjataan siihen, että he tosiaan ovat Raamatun enkeleitä nimiä myöten eli kaiketi taivaasta. Miksi he tulivat? Koska arkkienkeli Gabriel käski, ja hän oli oletettavasti saanut käskyn Jumalalta. Tai sitten ei.

Kirjassa oli yllättävän vähän uskonnollisia elementtejä sen lähtökohdat huomioon ottaen. Minun kannaltani tämä oli vain hyvä asia, en nimittäin lue suoranaista uskonnollista kirjallisuutta. Tarinan enkelit saattavat hyvinkin olla enkeleitä, mutta Penryn pohtii yhdessä vaiheessa sitä, että he voisivat kyllä yhtä hyvin olla avaruusolioitakin. Ihmiset eivät tiedä eivätkä enkelit kerro. Raffe avautuu aiheesta hieman kirjan lopussa, mutta noin kaiken kaikkiaan minulle jäi sellainen tunne, että Susan Ee vain halusi kirjoittaa enkelimaailmanlopusta kirjoittamatta kuitenkaan mitenkään uskonnollista kirjaa. Hyvä näin.

Pidin myös kirjan huumorista. Penryn osaa olla hauskakin, mutta hän ei kuitenkaan ole sellainen jatkuvasti näsäviisasteleva hahmo, joita nuorten kirjoissa nykyään usein näkee. Huumoria on siroteltu sopivasti kaiken muun joukkoon.

He's downed four drinks in the short time it took for me to get myself together and find him. Either he's shaken by something or he's falling off the wagon hard and fast. Great. Just my luck to be partnered with an alcoholic angel.

(s.186)

Aivan erityisen erinomaisena piirteenä mainittakoon, että kolmiodraamaa ei ollut kehitteillä ollenkaan! Toivottavasti ei tule olemaankaan ja toivottavasti Penryn saa pitää selviytyjäluonteensa. 

Tämän luettuani ihmettelen muuten jälleen kerran sitä, miksi esimerkiksi tätä (tai sitä mainittua Cinderiä) ei ole käännetty suomeksi. Kaikenlaista ihme tuubaa kyllä suomennetaan, mutta ne paremmat tai ainakin paremmalta vaikuttavat kirjat jätetään kääntämättä.

Luettu myös mm.:

Kirjaneidon tornihuone, Tarinoiden syvyydet, Kirjamaailma ja muut.

Haasteet:

* Kesäbingo - dystopia

K. K. Alongi: Kevätuhrit

K. K. Alongi:
Kevätuhrit
303 s.
Otava 2016
Kirjastosta

Mä olen kuollut.

Tiedättekö miten joskus tulee luettua kirja, josta on vaikea muodostaa mielipidettä? Se ei ole hyvä eikä huono, se vain on. Sellainen "tulipahan luettua, mutta mitä ja miksi se tulikaan luettua"-kirja. Tämä on vähän sellainen kirja ja alla oleva onkin aika satunnaista höpötystä. Olen noin yleensäkin kiinnostunut kotimaisesta nuorten kirjallisuudesta ja etenkin siitä, miten jo tutut dystopia- ja fantasiamaailmat saadaan sijoitettua tänne Suomeen. Sillä periaatteella lainasin tämänkin kun sen kerran hyllyssä näin.

15-vuotias teinipunkkari Jade herää metrossa maailmaan, jossa ei ole ketään muuta. Maailma mustui hetkeksi Jaden silmissä ja kun hän tästä tokeni, kaikki olivat kuolleet niille sijoilleen. Jonkin aikaa vaelleltuaan Jade törmää toiseen selviytyjään, Susetteen. Jade ei innostu ajatuksesta laittaa hynttyyt yhteen, mutta suostuu kuitenkin lopulta. Ennen pitkään joukkoon liittyy muitakin hämmentyneitä ja perin stereotyyppisiä nuoria.

Oikeasti, hahmot ovat kuin suoraan amerikkalaisesta teinidraamasta. Tuskin kerron suuriakaan juonipaljastuksia jos kuvailen hieman hahmoja. Jade on siis teinipunkkari ja ongelmanuori, joka vihaa kaikkea. Susette on rikas ja supertyttömäinen kiltti blondi (cheerleader jos olisi amerikkalaissarjassa). Tomi on rehti ja urheilullinen, oikeaa johtaja-ainesta (rugbyjoukkueen kapteeni siinä amerikkalaissarjassa). Sara on hieman nuorempi hevoshullu ja viherpiipertäjä, joka rakastaa eläimiä yli kaiken. Ali on rasismia kokenut somalipoika, joka jäi valitettavasti viime hetken lisäykseksi, ja Oliver se joukon nuorin ja eniten suojelua kaipaava. Harmillista, että kaikkien kohdalla nojattiin noihin voi niin tyypillisiin rooleihin. Olisi heissä voinut olla edes jotain erilaista

Kirjan perusasetelma muistuttaa suuresti Salla Simukan Jäljellä/Toisaalla-kirjaparia. Toivon nyt oikein hartaasti ettei tämä trilogia pääty kuten Simukan kirjat. Jäljellä oli oikein hyvä, Toisaalla pilasi sen kokonaan. Mutta oikeastaanhan molemmat muistuttavat nuoruusvuosieni suurta rakkautta, Klaani (The Tribe) -TV-sarjaa. Ihastukseni dystopioihin ja "aikuiset katosivat!!"-skenaarioihin on itse asiassa lähtöisin sieltä. Elän aina toivossa, että törmäisin jonkinlaiseen Klaanin reinkarnaatioon, ja tässä oli jo jotain sen tapaista. On joukko sattuman yhteen tuomia nuoria, joiden on keksittävä keinot selviytyä ilman aikuisia. On nuorisojengejä, joista yhdet ovat mukavampia kuin toiset. On jopa ostari tapahtumapaikkana! Oli kyllä silkkaa nostalgiaa lukea niitä ostarikohtia. Toivottavasti porukka ei kuitenkaan ala maalata kasvojaan tai tehdä yhtä mielenkiintoisia kampauksia kuin Klaanissa.

Aikuiset ovat kuolleet? Äkkiä äidin meikkipussille!

Eniten minua kirjassa ärsytti se, että heti kun Tomi tuli kuvioihin, hänestä tuli porukan johtaja. Eikö se johtaja voisi joskus olla tyttö, jonka kykyjä kukaan ei epäile? Eivät edes pojat. Lisäksi mukaan ängettiin sitä pakollista romantiikkaan kun Susette tietenkin ihastui Tomiin. Toivottavasti jatkossa ei ole luvassa kolmiodraamaa Tomin, Susetten ja Jaden välillä. Tytöt voisivat vaikka vaihteeksi päätyä yhteen. Heidän suhteensa oli kirjan kiinnostavin osuus vaikka aika tyypillinen olikin. Voi ahdistus, hemmoteltu superblondi ei ymmärrä minua koska en kerro hänelle mitään! Voi epäreiluutta, kovia kokenut nuori ei ymmärrä miten traagista rikkaan elämä onkaan! Mutta tykkäsin siitä, että kun sillä oli oikeasti väliä, tytöt pystyivät laittamaan kaiken tämän syrjään ja neuvottelemaan tasavertaisina siitä, miten olisi paras toimia. He olivat hyvä tiimi ja siksi Tomi olikin niin erityisen ärsyttävä.

Kirja on trilogian avausosa ja tästä plus-miinus-nolla fiiliksestä huolimatta luen todennäköisesti ainakin ensimmäisen jatko-osan. Jos vaikka kirjailija pystyisi syventämään hahmoja ja nostamaan pöydälle jotain oikeasti mielenkiintoista (ei virtuaalitodellisuuksia, kiitos).

Luettu myös mm.:

Luetaanko tämä (Klaani-yhteys havaittu myös täällä! :D), Dysphoria, Kirjan vuoksi ym.

Haasteet:

* Reading Challenge 2016 - 29. a dystopian novel [14/40]

M. R. Carey: The Girl With All the Gifts

M. R. Carey:
The Girl With All the Gifts
n. 460 s.
Orbit 2014
Kirjastosta
Kansikuva kustantajan sivulta.

Her name is Melanie.

Nyt ollaan vasta syyskuussa, mutta olen kohtalaisen varma siitä, että tämä on paras kirja jonka olen lukenut tai tulen lukemaan tänä vuonna. Tämän ylittämiseen tarvitaan jotain todella huikaisevaa. Bongasin eilen sattumalta arvion tästä ja kun tämä kuulosti niin kiinnostavalta, oli pakko heti googlata löytyisikö tämä jostain. Löytyihän se ja luinkin tätä yöllä yhteen eli siihen asti, että melkein nukahdin istualleni. Lopetin lukumaratonin sitten tänä aamuna.

Yksi tarinan kertojista ja se, jonka silmin näemme tarinan alun, on 10-vuotias tyttö nimeltä Melanie. Joka aamu aseistautuneet aikuiset sitovat hänet pyörätuoliin ja kärräävät hänet sellistä luokkahuoneeseen, jossa jokainen oppilas on sidottu samalla tavalla omaan tuoliinsa. Melanien suosikkiopettaja on mukava neiti Justineau, joka kertoo lapsille tarinoita ja tuo heille näytteitä ulkomaailmasta, jota lapset eivät ole koskaan nähneet. Vie aikansa ennen kuin Melanielle selviää se, minkä lukija ymmärtää heti. Eletään zombimaailmanlopun jälkeisestä aikaa, ja lapset ovat harvoja älykkäitä zombeja (the hungries, nälkäiset) jotka on pyydystetty kaduilta. Heitä tutkitaan ja heillä tehdään kokeita siinä toivossa, että löydettäisiin parannuskeino tai ainakin jonkinlainen lääke zombivirusta vastaan. Melanien maailma muuttuu peruuttamattomasti kun tukikohtaan hyökkää joukko nälkäisiä ja Melanie pakenee sieltä yhdessä muutaman ihmisen kanssa.

Kirjan alku ja loppu ovat sen vahvimmat osat. Keskiosa on aika tavallista zombijuttua, jossa Melanie, neiti Justineau, tohtori Caldwell ja kaksi sotilasta tarpovat pitkin ja poikin melkein autiota Englantia. Heidän määränpäänsä on tukikohdan päämaja, yksi viimeisistä ihmisten linnakkeista. Niinhän se aina. Onneksi tämä vaelteluosa on loppujen lopuksi aika pieni osa kirjaa, ja siihenkin mahtuu jännittäviä ja kiinnostavia kohtia. 

Melanie on tarinan kertojana enemmän kirjan alussa kuin lopussa, jossa näkökulma siirtyy ymmärrettävistä ja hieman juonipaljastuksellisesta syistä ihmisille. Mielestäni Melania oli uskottava ja paikoin jopa pelottava kertoja. Hän on pieni naiivi tyttö, mutta älykkyydeltään luokkaa Einstein. Hän tekee jatkuvasti tarkkanäköisiä päätelmiä eivätkä hänen reaktionsa anna lukijan unohtaa sitä, että kyseessä ei ole ihmislapsi. Hän oppii jatkuvasti lisää itsestään eikä aina niin miellyttäviä asioita. Toiseksi suosikikseni nousi yllättäen Caldwell, jonka mieli puolestaan oli pelottavan kylmä ja ihmismäinen. Hänen tehtävänään on pelastaa ihmiskunta ja sen hän aikoo tehdä vaikka hänen pitäisi sahata auki sadan pikkulapsen pää. Hirviöitähän ne vain ovat, puhuvat tai eivät. Caldwell ei ole mitenkään miellyttävä tai edes sympaattinen hahmo, mutta häntä on vaikea olla ymmärtämättä jollain tasolla. Kirjan zombit ovat nälässään tavanomaisia, mutta syy niiden takana on erilainen ja oivaltava. Tiedä häntä miten mahdollista se olisi oikeasti, mutta kirjassa selitys kyllä toimii.

Kirjan nimi viittaa tarujen Pandoraan, joka päästää lippaasta vapaaksi kaikki maailman kauhut ja vaivat. Jäljelle jää vain toivo. Melanie on tietenkin tarun Pandora, mutta enpä halua paljastaa tarinan lopusta oikeastaan mitään. Se on paras osa kirjaa ja parasta lukea itse. Tässä kirjassa kauhu on suorastaan kaunista ja toivo kauhistuttavaa. Toki tästäkin kirjasta voi olla monta mieltä, mutta juuri nyt tämä oli minulle Se Kirja, joka jää varmasti kummittelemaan mielen perukoille. Suosittelen myös niille, jotka eivät tavallisesti zombeista perusta!

Luettu myös mm.: Notko se lukeva peikko, Taikakirjaimet