Johanna Valkama: Jäävuonon ruusu (Metsän ja meren suku #04)

Freydís oli kylmissään.

Erik Punaisen äpärätytär Freydís haluaa mainetta ja kunniaa. Mitenpä sitä paremmin saisi kuin matkaamalla kaukaiseen Viinimaahan?

Tätä ei kyllä kannata lukea romanssin tai miellyttävän päähenkilön vuoksi. Niin sanottu romanssi oli suunnilleen kaksi kohtausta, mikä oli kyllä pettymys. Kahden kulttuurin yhteensovittamisesta olisi voinut saada irti paljon.

Hyvä ja kiinnostava kuvaus viikinkien merimatkoista tämä sen sijaan on. Valkama kuvaa hyvin sitä, miten vuoroin jännittävä ja vuoroin puuduttavan tylsä matka Grönlannista Newfoundlandiin oli. Samon kirjassa kuvataan kiinnostavasti viikinkien ja intiaanien ensikohtaamisia molempien näkökulmasta.

Kirjassa on kaksi kertojaa, Freydís ja beothuk-heimoon kuuluva Mattuis. Pidin jälkimmäisestä enemmän, mutta Freydís olikin kauhea narsisti. Että viitsikin voivotella välillä sitä, että kukaan ei pidä hänestä. No ei varmaan kun olet niin hirveä ihminen joka tavalla!

Jos haluat lukea epämiellyttävästä naispäähenkilöstä niin tätä voin kyllä suositella.

Tämän kirjan yhteys muuhun sarjaan oli kyllä niin kaukaa haettu, että ilmankin olisi pärjätty. Ihan hyvin olisi voinut kirjoittaa aivan erillisen Freydís-tarinan sitomatta sitä Itämeren Aurin sukuun millään tavalla. Freydís on nimittäin ollut aivan oikeasti olemassa.

Kokonaisuutena sarjan ensimmäinen osa ehdottomasti sen parasta antia. Sen jälkeen tarinat menivät omasta mielestäni koko ajan huonompaan suuntaan, vaikka Valkama hyvin kirjoittaakin.

No, tulipahan viimeinkin luettua ja näiden ansiosta olen googlaillut viime aikoina viikinkejä enemmän kuin vähän.

Kirjan tiedot:
Johanna Valkama: Jäävuonon ruusu | Otava 2019 | 400 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:
Villasukka kirjahyllyssä, Kirjasähkökäyrä, Kirjojen elämänmullistava taika ynnä muut

Haasteet:
* Lukumatka menneisyyteen 2023: 19. Kirja sijoittuu maahan tai kulttuuripiiriin, jota ei enää ole

Johanna Valkama: Kaukosaarten Aino (Metsän ja meren suku #03)

Aallot loiskivat tasaisesti vasten meressä kohoavaa synkkää maata.

Itämeren Aurin poika Iki-Kuura haaksirikkoutuu Färsaarille. Sieltä löytyy yllättäen lukijan vanha tuttu ja totta kai Iki-Kuuralle hemaiseva nainen.

Rehellisyyden nimissä on sanottava, että Valkama kirjoittaa erittäin sujuvasti kulkevaa tekstiä. Se on suunnilleen ainoa syy, jonka vuoksi jaksoin tämän loppuun saakka.

Kirjassa ei tapahdu paljon mitään. Noin 250 sivua vatvotaan näkökulmasta riippuen joko ah niin kaunista ja salaperäistä hyljenaista tai oi niin salskeaa ja vierasta nuorta miestä. Ensitapaamisessa Iki-Kuura on käytännössä tajuton ja onnistuu silti rakastumaan palavasti. Samoin Ann tuntee outoa vetoa puolikuolleeseen muukalaiseen.

Seuraavan lyhyen tapaamisen aikana pelmutetaan taljoja ja tiuskitaan, ja sitten ollaan hetken aikaa samassa veneessä (kirjaimellisesti). Siinä se kirjan romanssi on. 

Koska pääosa tarinasta sijoittuu Färsaarien autiompaan osaan, ei siellä tapahdu mitään. Sataa vettä ja jossain on kaloja, lampaita ja/tai lunneja. Tarinassa on noin neljä ihmistä + muutama angstisissa takaumissa + muutama loppurytäkkään kirjoittu täysin yhdentekevä tyyppi.

Tarinan aikana tipautellaan roppakaupalla oikeiden ihmisten ja jumaluuksien nimiä, mutta sinänsä tarina ei liity mitenkään rautakauden maailmanpolitiikkaan eikä syvenny myöskään ajan uskomuksiin. Itämeren Auri oli paljon kiinnostavampi näiltäkin osin. Aurin pieni maailma ja sen laajeneminen kuvattiin hyvin, samoin hänen suhteensa luontoon ja luonnonuskoon.

Kaiken lisäksi sarjan edellisen osan Tuuli on kuin onkin kesytetty monen lapsen kotiäidiksi. Aaargh. Eikä Annin nimi ole Aino!

Ei ollut minun kirjani, mutta ehkä seuraava osa on? Pohjolan rautakausi ja viikingit ovat kuitenkin alkaneet kiinnostaa tämän sarjan myötä. Voi hyvinkin olla, että luen niistä lisää.

Kirjan tiedot:
Johanna Valkama: Kaukosaarten Aino | Otava 2018 | 351 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:
Kirjakko ruispellossa, Villasukka kirjahyllyssä, Kirjasähkökäyrä ynnä muut

Haasteet:
* Lukumatka menneisyyteen 2023: 14. Kirja sijoittuu aikakauteen, joka kiehtoo sinua

Johanna Valkama: Linnavuoren Tuuli (Metsän ja meren suku #02)

- Maanavilja, Maanavilja!

Tuuli on kasvanut Hakoisten linnavuorella ja perinyt viikinki-isänsä sotaisan luonnon. Vanhempien on kuitenkin vaikea hyväksyä tytärtä, joka haluaa olla kilpineito eikä parantaja.

Metsän ja meren suvun toisessa osassa kerrotaan Aurin ja Haakonin vanhemmista lapsista. Unti on esikoispoika, uljas soturi, ja Tuuli puolestaan se keskimmäinen lapsi, ainoa tytär ja pettymys molemmille vanhemmilleen.

En pitänyt tästä ihan yhtä paljon kuin Itämeren Aurista. Tuuli tuntui paljon keskenkasvuisemmalta kuin Auri, mikä toki selittyy hänen suojatummalla elämällään. Lisäksi tarinassa on kolme kertojaa ja se tuntui siksi pirstaleisemmalta.

Mutta joka tapauksessa oli kiva palata rautakauden Pohjolaan. Itsenäisyyttä janoava Tuuli joutuu puolivahingossa mukaan politiikkaan. Hämäläiset tarvitsevat liittolaisia idästä uhkaavia karjalaisia vastaan ja Tuuli liittyy pieneen retkikuntaa, joka lähtee näitä etsimään.

Tuuli huomioi ympäröivää luontoa paljon vähemmän kuin Auri, mutta matkakuvaus oli silti kiinnostavaa. Kirjassa on kartta ja oli jännä huomata, että matkaan, joka retkikunnalta vei viikkoja, hurauttaa autolla hetkessä.

Matkalta löytyy totta kai rakkaus, jonka lukija bongasi varmasti heti tarinan alusta. Toivottavasti seuraavassa osassa ei käy ilmi, että Tuuli kesyyntyi sittenkin sopuisaksi vaimoksi keittonuotion äärelle. Pidin siitä, että hän oli villimpi luonne kuin Auri.

Tykkäsin myös siitä, että isoveli Unti oli koko ajan läsnä taustalla. Hän on Tuulin idoli ja niittää sitä ihailua, jota Tuulikin soturina haluaisi. Ja sitten käykin ilmi, että Untilla on unelmia, joista hän ei voinut edes puhua ääneen. Vanhempien odotukset eivät koskeneetkaan vain Tuulia, hän vain oli liian keskittynyt omiin ongelmiinsa huomatakseen tämän.

Olen käynyt Hakoisten linnavuorella muutama vuosi sitten. Se toi lukemiseen yhden ulottuvuuden lisää: tässä rakennetaan linnoitusta, jonka raunioilla olen kävellyt. Tuhat vuotta sitten linnavuori oli uusi ja mahtava suoja suomaalaisille.

Kirjan tiedot:
Johanna Valkama: Linnavuoren Tuuli | Otava 2017 | 363 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:
Oksan hyllyltä, Kirjojen taika, Kirjakaapin avain ynnä muut

Haasteet:
* Helmet 2023 : 19. Kirjassa on paikka, jossa olet käynyt [32/50]
Rapolan linnavuori.
* Lukumatka menneisyyteen 2023: 3. Kirjassa ollaan tekemisissä eläinten kanssa

Johanna Valkama: Itämeren Auri (Metsän ja meren suku #01)

Valkea rätisi ja paukkui suuressa tulisijassa.

Auri on parantajien sukua ja haluaa itsekin Hämeen mahtavimmaksi parantajaksi. Rautakauden Suomessa uranaisen tie ei kuitenkaan ole helppo, etenkään kun tielle heitetään komea muukalainen.

Itämeren Auri aloittaa neliosaisen sarjan, jonka olen aikonut lukea jo vuosia. Nyt kun viimein pääsin yli näistä kohtuullisen kamalista kansista, voin todeta, että tämä oli vallan mainio kirja. Tykkäsin päättäväisestä ja oman arvonsa tuntevasta Aurista todella paljon!

Auri haluaa valita parantajan, ei vaimon, tien, eikä hän tai tarina unohda sitä missään vaiheessa. Vaikka elämä heittää hänen tielleen jos jonkinlaisia mutkia, päämäärä pysyy samana. Auri on parantaja ja hitto vieköön hän aikoo myös toimia parantajana.

Haakon, se komea muukalainen, on enemmänkin väline, jonka kautta Auri siirtyy tarinassa eteen päin. Takakannessa sanotaan tätä romanttiseksi seikkailuksi, mutta romantiikka vei itse asiassa aika vähän aikaa sekä sivutilana että Aurin ajatuksissa.

Kirjassa on paljon hienoa ja aidontuntuista kuvausta rautakauden Pohjolasta. Mahtava Hakoisten linnavuori on pienestä kylästä tulevalle Aurille elämys ja tykkäsin siitä, miten meille niin tavalliset asiat olivat Aurille uutta. Puinen lattia! Norppa! Kissa!

Häkistä tuijottivat takaisin vihreät silmät. Ne muistuttivat Auria Tierasta, samoin kuin pienen, sähisevän eläimen kiukku. Varmasti se siis kuului Mielikin omiin, eikä ollut piru - korkeintaan Hiiden sukua.

(s. 382)

Luonnonusko ja mytologia kulkevat mukana ja ovat Aurille täyttä totta. Hän kunnioittaa jumalia ja luontoja, ja käyttää erilaisia kasveja ja loitsuja parantaessaan. Lukiessani ja sen jälkeenkin mietin, että ovatkohan kaikki Aurin käyttämät rohdot oikeasti jos eivät tehokkaita niin ainakin toimivia?

Kaiken kaikkiaan siis hieno kirja! Pitää lainata seuraava osakin.

Kirjan tiedot:
Johanna Valkama: Itämeren Auri | Otava 2016 | 444 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:
Villasukka kirjahyllyssä, Kirjojen pyörteissä, Ullan luetut kirjat ynnä muut

Haasteet:
* Helmet 2023 : 14. Kirja kertoo terveydenhuollosta [30/50]
Rautakautisesta, mutta silti!
* Lukumatka menneisyyteen 2023: 4. Tapahtui ennen vuotta 1600

Katja Törmänen: Karhun morsian

Katja Törmänen:
Karhun morsian
390 s.
Like 2018
Kirjastosta

"Surmankylästä eivät päälliköt lähde!"

Sattuipa silmääni komea kansi tuossa helmikuun puolella ja takakannen luettuani ajattelin, että tätäpä täytyy tutkia tarkemmin. Silloin en joutanut lukemaan tätä, mutta ajoitin itselleni varauksen nyt huhtikuuksi ja sain tämän oikein sopivasti käsiini. Kirja on näköjään voittanut Liken ja Tähtivaeltajan järjestämän spefi-kilpailun, joka on mennyt minulta onnellisesti ohi. Ei siis aavistustakaan millaisia muut kilpailuun lähtetyt romaanit olivat, mutta tämä voittaja on joka tapauksessa hieno ja vetävästi kirjoitettu aikuisten fantasia.

Karhun morsian sijoittuu siis fiktiiviseen ja viikinkisävytteiseen maailmaan. On kaksi kylää, Surmankylä ja Suolakari (arvatkaapa nimen perusteella kummassa on kivempi asua!), ja kaksi nuorta naista, Aslaug ja Freydis. Molemmat naiset ovat niin sanottuja Karhun morsiamia, pimeimpänä talviyönä syntyneitä, joilla on läheisin yhteys Karhuun, metsän herraan. Kylät sijaitsevat suhteellisen lähellä toisiaan, mutta niiden tavassa suhtautua Karhuun ja sen morsiamiin on valtava ero. Vai onko? Sekä Aslaug että Freydis ovat roolinsa vankeja ja tarinan edetessä kumpikin alkaa tavoitella vapautta omalla tavallaan.

Mielestäni kirja alkoi turhan hitaasti. Mietin jo hetken, että jatkanko vai jätänkö kesken, mutta onneksi jatkoin lukemista. Tämä ei ole toimintaa täynnä oleva actionleffa jossa viikingit rellestävät pitkin rantoja. Tarina keskittyy enemmän kotiin jääviin naisiin ja siihen millaisessa pelossa he joutuvat elämään. Yhden kylän päällikkö käskee kyläläisiä jättämään Karhun palvonnan sikseen. Hyvä se hänen on sanoa, koska hän on usein merellä muiden miesten kanssa, ei metsän reunassa Karhun varjossa. Toisessa kylässä Karhua palvotaan edelleen ja suurin taakka on morsiamella, eräänlaisella ylipapittarella. Kun asiat alkavat mennä pieleen, on helppo arvata ketä siitä syytetään.

Loppujen lopuksi kirja oli todella vetävästi kirjoitettu ja pidin kummastakin päähenkilöstä. Aslaug ja Freydis ovat sekä hyvin samanlaisessa että erilaisessa tilanteessa. Karhun morsiamet näkevät näkyjä toisesta nuoresta naisesta ja pystyvät ihmetekoihin Karhun voimaa kutsumalla. Ilman omaa syytään heille on annettu rooli, johon he eivät mahdu. 

- - ilman häntä kylä olisi Karhun armoilla, kukin oman onnensa ja uhriensa varassa. Eivät muut osanneet ajatella, minkä kanssa hän päivittäin eli: ettei hänen elämänsä ollut hänen omansa, vaan että se oli omistettu Karhun palvelemiselle, ja jos Karhu suuttuisi, hän maksaisi siitä verellä. Omallaan tai lapsensa verellä, ennemmin tai myöhemmin. Lopulta Karhu otti aina sen, mikä sille kuului.

(s. 16)

Aivan erityisesti pidin siitä, miten kylien kulttuurit ja uskomukset on rakennettu. Niissä on paljon samaa, mutta erilainen suhtautuminen Karhun palvontaan tekee selvän pesäeron niiden välille. Kirjan maailmassa on selvästi hyvin pohjoismainen tuntu, jossa metsä ja vuodenkierto ovat tärkeitä elämän ja rituaalien kannalta. Karhuhan on oikeastikin ollut vahva voimaeläin, jonka nimeä ei saanut lausua turhaan. Eräänlainen muinainen Voldemort siis! 

Pidin myös siitä miten mutkattomasti kylissä suhtauduttiin sikiön lähdettämiseen. Ehkä hieman outo asia nostaa esiin, mutta en voi sietää tarinoita, joissa raskauden keskeyttäminen on suunnilleen maailman suurin paha ja sympaattinen naishahmo ei voisi ikinä edes harkita sitä. Aikana ilman ehkäisyä se oli keino päästä eroon ei-toivotusta raskaudesta ja tosiaankin pidin siitä, että tässä kirjassa se ei ollut suuri moraalinen ongelma, jonka kanssa painittiin yötä päivää. Jos raskautta ei haluttu, se yritettiin keskeyttää ja piste.

Hieman minua ärsyttivät kirjan lopussa tehdyt Suuret Paljastukset Menneisyydestä, joissa oli jotenkin pakkopullamainen tuntu. Tarina olisi toiminut hyvin ilman niitäkin. Myös Aslaugin suhtautuminen orjanaisiin oli hyvin sanotaan nyt vaikka tyypillinen. Äkkiä, annetaan hänellä pari orjakaveria, hän näyttää heti paremmalta kuin muut eikä silti tarvitse pakottaa häntä miettimään onko orjuuttaminen oikein vai ei. Lisäksi kirjassa oli yksi iki-inhokkini, raskaaksi ekasta kerrasta -klisee, joka kirvoitti sisäisen "eiiiiih" -voihkaisun.

Lukisin kuitenkin vallan mielelläni lisää tarinoita, jotka sijoittuvat tähän maailmaan. Mitä Freydisille ja Aslaugille tapahtuu tämän jälkeen? Tai sitten tarina, joka sijoittuu joko kylien menneisyyteen, aikaan jona Karhun morsiamet olivat myös kylän päälliköitä, tai siihen kaukaiseen maahan, jossa asia on edelleen niin. 

Vähän aiheen vierestä kun (tämäkin) kirja sai miettimään tätä:

Silloin tällöin tällainen tasa-arvoinen tai jopa naisten johtama yhteiskunta mainitaan fantasiakirjan tarinassa, mutta kirjailijat kirjoittavat silti juuri siitä maasta tai kylästä, jossa miehet alistavat naisia. Tällaisia tarinoita ja näkökulmavalintoja jaksaa vain tiettyyn pisteeseen asti ennen kuin totaalinen kyllästyminen iskee. (Tämä ei siis ole kritiikkiä suoraan tätä nimenomaista kirjaa kohtaan vaan yleensäkin tätä kirjallisuustrendiä.) Tottahan toki asia on yhä edelleen ajankohtainen ja siksihän siihen tartutaan, nykymaailmaa ja epätasa-arvoa kritisoimaan. Olisi kuitenkin kiva lukea joskus kirja, jossa Karhun morsiamet ovat päälliköitä ja naiset yhtä tärkeitä kuin miehetkin ihan vain siksi, että niin on aina ollut kirjan maailmassa. Jos fantasiamaailmassa voi olla lohikäärmeitä ja taikavoimia, kyllä siellä voi olla sukupuolten välinen tasa-arvokin.

Luettu myös mm.:

Evarian kirjahylly

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2018 - 7. kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan [24/50]

Joanne M. Harris: The Gospel of Loki

Jeanne M. Harris: The Gospel of Loki
302 s.
Gollancz 2014
Kirjastosta

These are the people you're going to meet in the pages of this book.

Sattuipa kirja silmääni syystä, jonka vuoksi epäilen sen kirjoitetunkin. Skandinaaviset jumaltarut ovat olleet pinnalla myös kirjallisuudessa sen jälkeen, kun rapakon toisella puolella alettiin jokunen vuosi sitten tuottaa Marvelin supersankarileffoja. Juu, olen tainnut nähdä niistä suurimman osan. Juu, siksi minäkin tämän mukaani otin (no, kiinnostaa kaikenlaiset mytologiat muutenkin). Juu, onhan se Tom Hiddleston ilo silmille. Eipä ihme, että etenkin Loki on saanut fanilaumat liikkeelle.

Minulla jäytää lukemisen jälkeenkin takaraivossa epäilys siitä, että tämä on kirjoitettu puhtaasti rahan vuoksi. Ratsastettu tämän hetken ilmiöllä, jonka tiedettiin myyvän. Voin olla väärässäkin, kunhan spekuloin aikani kuluksi, mutta kyllä tämä luki vähän kuin Loki-fanin kirjoittama fanifiktio ja leffameta*. En nyt tarkoita sitä millään pahalla, koska tarinana ja mytologian uudelleenkerrontana tämä kuitenkin oli varsin viihdyttävä. Olipahan vain fiilis, joka lukemisesta jäi.

*Tarkkasilmäiset hoksaavat kysyä, että mistä tiedän millaista tekstiä nämä ovatkaan. Ihan olen itse lukenut, tunnustan.

Kirjassa siis kerrotaan skandinaavisen jumaltaruston kuuluisimmat tarinat Lokin näkökulmasta. Asgard, Odin, Thor ynnä muut viikinkijumalat, sekä tietenkin Ragnarök josta olisi varmasti saanut irti enemmänkin sivuja kuin mitä tässä siihen käytettiin. Loki on palanen Kaaosta, jonka Odin huiputtaa ihmishahmoon. Siitähän se riemu repeää. Hiukkasen kävi hermoille Lokin jatkuva itsesääli-kautta-muiden ymmärtäminen. Yhdessä kappaleessa hän sanoo ettei voi mitään luonteelleen ja tietää olevansa ns. hankala tyyppi. Seuraavassa hän angstaa kuin pahimmassa murrosiässä oleva teini tyyliin "näittekö tuon? miksi kukaan ei tykkää musta??". No miksiköhän. Kaipa se on sinänsä järkeenkäyvää, että Kaaoksen sirulta ei voi jatkuvaa loogisuutta odottakaaan, mutta lukijan kannalta tämä oli välillä ärsyttävää. Ylipäätään en tykännyt siitä, kun Loki puhui suoraan lukijalle. En ole suurin minä-kertojien fanittaja, ja tuollainen kiskoo minut aina ylös kirjan maailmasta. Makuasia toki.

Viihdyttävintä ja välillä hyvinkin hilpeää luettavaa olivat Lokin ja kumppaneiden seikkailut ja harharetket. On niillä viikingeillä ollut mielikuvitusta. Skandinaavisen mytologian mielenkiintoisimpia piirteitä on omituisten seikkailujen ja inhimillisissä heikkouksissa rypevien jumalten lisäksi kaiken vääjäämättömyys. Ragnarök tulee, jumalat kuolevat, maailma tuhoutuu eikä kukaan tai mikään voi sitä estää. Tässä kirjassa Loki saa lopulta tietää Ragnarök-ennustuksen sisällön ja koska hän uskoo ennustettujen asioiden tapahtuvan, (myös) hän alkaa luotsata maailmaa siihen suuntaan. Mitä sitä turhia jäädään odottelemaan kun loppu tulee kuitenkin. Kiinnostava loppuangsti onkin se, olisiko kaikki tapahtunut, jos Loki ei olisi kuullut ennustusta?

Instagrammissa kysäistiin, voisiko mieslukijakin tykätä tästä. Kyllä minun mielestäni. Itseäni lainatakseni, "Päät putoilevat, viina virtaa, naiset ovat kauniita ja Loki kiero kuin korkkiruuvi. Perus viikinkitaru siis." Uponnee parhaiten viikinkimytologian ystäviin ja leffafaneihin sukupuoleen katsomatta. Lisäpisteitä kauniista kannesta!

Haasteet: 50 kategoriaa - 9. a book by a female author || I Spy - 5. first name

Roope Lipasti: Viikinkisolmu

Roope Lipasti: Viikinkisolmu
189 s.
WSOY, 2015
Kirjastosta

Maanavilja viimeisteli kaarnanpalan veitsellään, pyöräytti sen keskelle reiän ja pystytti siihen ohuen maston.

Sattuipa silmään nuorten uutuushyllystä yhtä ja toista, mutta tämän päädyin sitten lainaamaan. Täytyy yrittää noudattaa itsehillintää eikä kantaa kotiin aivan kaikkea mitä näkee, muuten tuo lukupino ei ikinä lyhene... Tämä siis tarttui mukaan siksi, että viikingit. Ei historianörtti voi vastustaa tuollaisia avainsanoja ja minua kiinnosti nähdä, millaista historiallista kaunoa nuorille kirjoitetaan. Tai no, varhaisnuorille ja lapsille, sanoisin kohderyhmän olevan siinä 9-12-vuotiaat. Hyvä nyrkkisääntö lasten- ja varhaisnuorten kirjojen suhteen on se, että kohdeyleisö on parisen vuotta nuorempi kuin kirjan päähenkilö.

Jotenkin tästä tuli mieleen Enid Blytonin Viisikot. Sellainen tietynlainen viaton seikkailuhenkisyys, vaikka Viisikoissa toki tapahtui jos jonkinlaisia konnuuksia ja tässä on kohtalokkaita viikinkihyökkäyksiä. Mutta tykkäämisjutuista ei puhuta ollenkaan, lapset ovat totta kai viisaampia kuin useimmat aikuiset, ja lasten välinen ystävyys on hyvin tärkeää. Maanavilja, Pekko ja Egil tarpovat ja löytävät viihteensä luonnosta, eivät tableteista ja televisiosta. Nyt kun asiaa pohdin, taitaisi olla melkein mahdotonta kirjoittaa tällainen viisikkomainen seikkailu ja sijoittaa se nykyaikaa. Suurin osa lapsista ei vain leiki ja remua pitkin metsiä samalla tavalla kuin ennen. Ehkä kirjan voisi sijoittaa maaseudulle tai jonkinlaiselle eräretkelle? Tai sitten tosiaan menneisyyteen kuten Lipasti teki.

Viisikoihin verrattuna tässä on ehdotonta plussaa se, että Viljan tyttöys ei ole ongelma. Hän ei halua olla poika ja vaikka tietenkin vanhempana lukijana tiedän, että viikinkiajan maailma ei ollut mikään tasa-arvon utopia, naisten ja tyttöjen paikkaa ei vähätellä. Pekko ja Egilkin ovat sitä mieltä, että Vilja se tulevaisuudessa määrää kaapin paikan.

Talojen edustoilla sytytettiin nuotioita ja naiset ryhtyivät tekemään ruokaa. Miehillä oli tärkeämpää tekemistä, joten he olivat kokoontuneet päällikkö Kullervon pihaan. Oli tosin vaikea tietää, mikä se heidän tärkeämpi tekemisensä oli. Pekko arveli sen olevan sitä, että he pysyivät poissa tieltä, kun eivät ymmärtäneet ruuanlaitosta mitään. Hän oli varmaan oikeassa, sillä miehet näyttivät lähinnä rehvastelevan sillä, kuka oli kaatanut suurimman karhun ja saanut hankituksi eniten oravannahkoja.  

(s. 28)

Tykkäsin siitä, että tapahtuma-aika on selvästi, mutta sitä erityisemmin korostamatta kaukainen menneisyys. Viljan kylä on iso, onhan siinä peräti kymmenen taloa. Toiselle kymmenelle ehtineiden lasten olisi jo korkea aika alkaa opetella tosissaan aikuisten töitä. Haavoittuneiden ja sairaiden hoito ovat Hyvälemmen heiniä, ja yrttiseosten lisäksi olennainen osa parantamista ovat tietenkin kaikenlaiset loitsut ja rummunpäristelyt. Aikuisten kirjana näihin puoliin olisi varmasti syvennytty enemmän, etenkin niihin ei niin mukaviin puoliin. LaNu-kirjaksi tässä on kuitenkin mielestäni sopiva sekoitus wanhaa aikaa ja teemoja, joiden luulisin kiinnostavat nykypäivän nuorta lukijaa.

Että ei muuta kuin jatko-osaa kirjoittamaan!

Haasteet: 50 kategoriaa - 4. a book published this year