Jouni Hokkanen: Pienen rakettimiehen maa: Pohjois-Korea Kim Jong Unin valtakaudella

Kolmisenkymmentä reissua Korea niemimaalle reilun parinkymmenen vuoden aikana.

Joulukuu onkin hyvä aloittaa tällaisella masentavalla kirjalla. Tänä vuonna ilmestyi ainakin pari Pohjois-Koreaa tavalla tai toisella käsittelevää kirjaa. Kiinnostukseni tähän outoon ja pelottavaan maahan nosti taas päätään, joten luinpa sitten tämän. 

Tämän Pienen rakettimiehen maan näkökulma on hieman erilainen kuin monissa muissa Pohjois-Korea -kirjoissa. Se, että valtaosa tiedosta on loikkarien kertomaa, häviää taustalle eikä kirjassa keskitytä ainoastaan kurjisteluun. Itse asiassa tässä kuvataan paljon maan varakkaimpien elämää Pjongjangissa, jossa asuminen on jo itsessään statuskysymys.

Eipä näidenkään ihmisten elämästä kovin ruusuinen kuva synny. Vaikka eläisitkin hulppeassa kerrostalossa, vettä ja sähköä on saatavilla silloin kuin sitä sattuu olemaan eikä palkka riitä elämiseen. Kirjassa todetaan puhuttelevasti, että Pohjois-Koreassa ei tunneta käsitettä roskaruoka. Kaikki ruoka on ruokaa ja hyvää, koska sillä pysyy hengissä.

Minulle jäi kirjasta päällimmäisenä mieleen kaksi teemaa. Ensinnäkin, Pohjois-Korean propagandakoneisto on uskomaton ja meikäläisen näkökulmasta hirvittävän kömpelö. Tekstit, julistukset ja Kimin puheet ovat paksua kiminmaallisen paatoksellista puppua, ikään kuin noin 5-vuotiaille kirjoitettuja palopuheita.

Etiketin mukaan viski sisältää aminohappoja, jotka suojaavat maksaa vaurioitumiselta ja alkoholin väärinkäytön aiheuttamilta negatiivisilta sivuvaikutuksilta. Kyseessä on siis maailman ensimmäinen terveysvaikutteinen alkoholi. Tuote ei ole kuitenkaan ilmestynyt markkinoille, vaikka kysyntää varmasti olisi.

(s.61)

Kaikki hyvä on Pohjois-Koreassa ja kaikki ulkoa tuleva on ideologista saastetta. Tätä soopaa syydetään jatkuvalla syötöllä vauvasta vaariin välittämättä siitä, turruttaako tällainen ihmisen kyvyn vastaanottaa viestiä vai ei. Eihän niillä ihmisillä ole oikeasti väliä eikä heille anneta mahdollisuutta olla eri mieltä.

Toinen asia on se, että kaikesta tuosta huolimatta maan politiikka on todella kaksinaamaista. Ja siitäkin huolimatta Kim haluaa ne ulkomaiden hyvät asiat, hiihtohissit Itävallasta ja viinin Ranskasta. Oman maa tuotanto ei kelpaa sen enempää hänelle kuin muullekaan eliitille, joka kipittää kaduilla Prada-kopiot käsivarrellaan ja melkein aidot Rolexit ranteessaan.

Kirja koostuu lyhyistä luvuista, jotka käsittelevät elämän eri puolia ruoasta asumiseen, Kim-klaaniin ja huumeisiin sekä pornoon (ei sallittua, kuten ei minkäänlainen seksuaalikasvatuskaan). Saipa taas kauhistella sitä, millaista Pohjois-Koreassa on elää.

Kirjan tiedot:
Jouni Hokkanen: Pienen rakettimiehen maa: Pohjois-Korea Kim Jong Unin valtakaudella | Johnny Kniga 2023 | 256 sivua | Kirjastosta

Mika Mäkeläinen: Kimlandia: silminnäkijänä Pohjois-Korean kulisseissa

 

Sain ensimmäisen kosketuksen Pohjois-Koreaan 15-vuotiaana koululaisena.

Ylen Aasian-kirjeenvaihtaja Mika Mäkeläinen yrittää seikkailla Pohjois-Koreassa tarkoituksenaan tutkia suljettua maata vähän tarkemmin. Seikkailu jää yritykseksi, koska isoveli eli Mäkeläiselle määrätty henkilökohtainen opas valvoo häntä melkein koko ajan. Mäkeläinen näkee kuitenkin pilkahduksia tavallisten tai ainakin pjonjangilaisten pohjoiskorealaisten elämästä.

Muistaakseni Mäkeläisen nimi jäi mieleeni tästä Ylen artikkelista, joka on oikeastaan tiivistys tästä kirjasta. Artikkelin lopussa on linkkejä muihin Mäkeläisestä ja Pohjois-Koreasta kertoviin juttuihin. Kun sitten huomasin, että Mäkeläinen on kirjoittanut aiheesta kirjankin, päätin lukea sen jossain sopivassa välissä. Kuten olen jo aiemmin todennut, Pohjois-Korea on kiinnostava ja kauhistuttava paikka, ja luen sitä käsitteleviä kirjoja säännöllisen epäsäännöllisesti.

Mäkeläinen kertoo heti alussa, että ei paljasta kaikki lähteitään. Jos tieto leviäisi, kyseinen lähde olisi oikeasti hengenvaarassa.

Kirja on jaettu karkeasti kolmeen teemaan. Ensinnäkin siinä kuvataan markkinatalouden kehitystä Pohjois-Koreassa, maassa, jossa valtion pitäisi propagandan mukaan antaa kansalaisilleen kaikki heidän tarvitsemansa. Eihän se niin mene. Pohjois-Koreassa on kasvanut omanlaisensa yleisesti hyväksytty, mutta teknisesti ottaen kielletty musta pörssi. Kotirouviksi itsensä ilmoittaneet naiset käyvät toreilla kauppaa niin elintarvikkeista kuin tavaroistakin, ja tuovat useimmiten kotiin enemmän rahaa kuin valtion töihin pakotetut miehensä. Tästä tuli heti mieleeni heinäkuussa lukemani D. B. Johnin jännäri Pohjoisen tähti, jossa rouva Moon vaurastuu nimenomaan torikaupoilla.

Elintarvikkeet ovat paikallisia, mutta usein vauraus kertyy ulkomailta salakuljetetusta tavarasta, mikä onkin kirjan toinen teema. Ulkomaiset hapatukset ovat maassa ankarasti kiellettyjä, mutta jokainen kynnelle kykenevä katsoo eteläkorealaisia sarjoja ja kuuntelee ulkomaisia uutisia. Niiden salakuljetus on yleistynyt ja helpottunut sen pienen paholaisen eli USB-tikun myötä. Tikkuja ja muistikortteja on huomattavasti helpompi salakuljettaa kuin vaikkapa VHS-kasetteja tai DVD-levyjä. Minusta oli mielenkiintoista lukea tästä ja Pohjois-Korean omasta, suljetusta tietoverkosta. Teknologia on mahdollistanut tiedon ja viihteen leviämisen aivan uudella tavalla.


Tietotekniikan kehityksen myötä Pohjois-Korea valheiden verkon ylläpitäminen on ensitä työläämpää. Nimenomaan internet on Pohjois-Korealle suuri uhka. Suljetun maan kansalaisia ei voi päästää vapaasti tiedon valtatielle, jotta järjestelmän kulissit ja maine eivät romahtaisi. Tavalliset pohjoiskorealaiset eivät tosin välttämättä ole edes kuulleet internetistä, jolloin he eivät osaa sitä kaivatakaan. Huomaan kuitenkin, että ne pohjoiskorelaiset, jotka netistä jotain tietävät, ovat siitä erittäin kiinnostuneita.

(s. 158)

Mäkeläinen tuo hyvin esiin sen, että pohjoiskorealaiset tietävät sellaisistakin asioista, joista maassa ei saa keskustella tai olla edes virallisesti olemassa. Esimerkiksi Mäkeläisen kysyessä kuinka paljon maassa on homoja, oppaat suorastaan säikähtävät kysymystä ja hänelle vakuutetaan, ettei maassa ole yhtään ainoaa homoa. Mäkeläinen huomauttaa kirjassa osuvasti, että tiesivätpä kuitenkin heti, mistä oli kysymys.

Mustan pörssin kaupoista ja rahan arvottomuudesta (pohjoiskorealaisten keskipalkka on noin 0,20-0,30 euroa kuukaudessa) siirrytään luontevasti kyttäyskulttuuriin. Mustan pörssin kaupoille ollaan sopivasti sokeita, mutta usein tämä vaatii enemmän tai vähemmän hienovaraista voitelua. Pohjois-Koreassa et voi aina luottaa edes perheeseesi, naapureista puhumattakaan. Mäkeläinen kuvaa hyvin sitä, miten kieli keskellä suuta hänen oppaansa ja kaikki hänen tapaamansa ihmiset puhuivatkaan. Aina on mahdollisuus, että joku kuulee pienimmäkin kriitikin ja kukaan ei halua kokea niitä kohtuuttomia rangaistuksia, joita maassa jaellaan. Kirjaa lukiessani jäin pohtimaan, mitä Mäkeläisenkin kohtaaamat ihmiset oikeasti ajattelivat. Varmasti osa heistä uskoi täysin siihen, mitä he ääneen sanoivat, mutta tuskin kaikki. Erityisesti mieleeni jäi kuvaus Pjongjangissa asuvasta paremman väen kodista ja rouva Omista.


Omin kodin olohuoneen seinällä kunniapaikalla ovat muotokuvat maan edesmenneistä johtajista. Pakolliset ikonit ovat varmasti pölyttömiä, sillä niiden puhtaus on korttelikomiteoiden erityisen kiinnostuksen kohde. Kotiäidillä riittää puunattavaa, sillä korttelikomitea voi tehdä tarkastusiskujaan milloin tahansa.

Om ei ole moksiskaan yllätysvierailusta. "Mielessä on aina se, että jos isämme tulee, palvelemme häntä ja pidämme kodin kunnossa," Om sanoo. Isällä Om ei tarkoita omaa isäänsä, vaan maan johtajaa Kim Jong Unia.

(s. 189)

Sinänsä kirja ei tarjoa mitään uutta, mutta oli se kuitenkin kiinnostavaa ja nopeaa luettavaa. Suomessa ilmestyneet Pohjois-Koreaa käsittelevät teokset ovat pääasiassa käännöksiä, joten tällainen kotimainen näkökulma tuo aiheeseen hieman uudenlaisen näkökulman. Tästä välittyi hyvin tunne siitä, että Mäkeläisen kohtaamat ihmiset ovat oikeasti olemassa ja että heillä on väliä ja mielipiteitä vaikka sitten salassa. Kirjan valokuvakuvitus antaa myös mahdollisuuden nähdä pieni pala todellisuutta, jota vain harva ulkopuolinen pääsee katsomaan.

Kirjan tiedot:
Mika Mäkeläinen: Kimlandia: silminnäkijänä Pohjois-Korean kulisseissa | Atena 2019 | 332 sivua | Kirjastosta

Luettu myös mm.:
Amman kirjablogi, Kirjarouvan elämää, Kirjojen maa

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2020 - 48. kaksi kirjaa, joilla on hyvin samantapaiset nimet [42/50]
Toinen on Magne Hovdenin Saamelandia.
* Popsugar Reading Challenge 2020 - a book with a pun in the title [35/50]
Kimlandia, Finlandia...

D. B. John: Pohjoisen tähti

Meri oli tyyni sinä päivänä, kun Soo-min katosi.

Jenna Williams ei ole päässyt yli kaksoissisarensa katoamisesta. Hän saa ainutlaatuisen tilaisuuden selvittää tapausta, kun CIA värvää hänet joukkoihinsa. Samaan aikaan Pohjois-Korean maaseudulla rouva Moon löytää pellolta avustuspaketin, joka avaa hänelle uusia ovia mustan pörssin kauppaan. Korkea-arvoinen virkamies Cho Sang-ho puolestaan asuu Pjongjangissa ja kun hänen taustojaan aletaan tutkia, menneisyydestä paljastuvat seikat muuttavat hänen koko elämänsä. 

Olen juuri niitä ihmisiä, joita Pohjois-Korea kiinnostaa. En nyt sentään katso jokaista dokumenttia tai lue jokaista kirjaa, mutta osan kuitenkin. Tässä Yhdysvaltoihin ja etenkin Pohjois-Koreaan sijoittuvassa jännärissä on kolme eri kertojaa, joiden tarinat liittyvät lopulta toisiinsa. Jennan, tai oikeastaan Jee-minin, ja hänen sisarensa Soo-minin äiti on amerikankorealainen ja isä puolestaan musta amerikkalainen. Syntyperällä on väliä tässä kirjassa, jossa kaikki kytkeytyy lopulta pohjoiskorealaiseen rotu- ja sukuajatteluun.

Varsinainen tarina alkaa vuonna 2010, 12 vuotta sen jälkeen kun Soo-min katosi Etelä-Korean rannikolta. Katoaminen kirjattiin hukkumiseksi, mutta Jenna ei usko sisarensa kuolleen. Jenna on yliopiston apulaisprofessori erikoisalanaan Pohjois-Korea, minkä vuoksi hänet värvätään CIA:n riveihin. Totta kai Jenna on se, joka paljastaa salaliittoja ja osoittautuu näppäräksi kiväärin kanssa. En oikein lämmennyt hänen hahmolleen, joka tuntui hyvin yksiulotteiselta. Jennan juttu on Soo-minin löytäminen ja siinäpä se. Juuri hänen kohdallaan juoni lähti lopulta lapasesta ja juonenkäänteistä tuli erittäin epäuskottavia.

Kiinnostavampi osuus oli Cho Sang-hon tarina. Hänen veljensä on saamassa ainutlaatuisen ylennyksen ja sen myötä suku tutkitaan suurennuslasin kanssa. Veljekset ovat adoptiolapsia ja pian Chon pintaan nousee tuskanhiki. Taustalta ei löydykään sotasankareita vaan jotain ihan muuta. Kello tikittää taustalla kun Cho yrittää löytää pakotien kauheasta tilanteestaan. Hän saa kokea karvaasti pohjoiskorealaisen (epä)oikeusjärjestelmän, jonka mukaan syyllisen lisäksi rangaistaan myös hänen sukulaisiaan kolmessa sukupolvessa.

Rouva Moonin tarina oli kuitenkin suosikkini. Raskaaseen viljelytyöhön tuomittu vanha rouva löytää rajan takaa lähetetyn avustuspaketin. Paketin kymmenen suklaakeksiä avaavat rouva Moonille uusia ovia torilla, jonka mustan pörssin kauppaa katsotaan yleensä läpi sormien ja lahjusten. Cho Sang-ho pääsee käymään Yhdysvalloissa ja näkee siellä, miten rajojen ulkopuolella todella eletään. Rouva Moon havahtuu vastaavasti torilla, jossa yksi suklaakeksi on yhtä arvokas kuin hänen miehensä selkänahasta revitty kahden kuukauden palkka.

Rouva Moonin kautta kuvataan köyhän pohjoiskorelaisen arkea, jossa selviytyminen on vaikeaa ja elämän realiteetit (kuolema, lahjonta, nälkä, epäoikeudenmukaisuus) tuskallisen tuttuja. Cholle on järkytys huomata, että hän elääkin julmassa diktatuurissa. Rouva Moon on tiennyt sen jo pitkän aikaa.

Rakas johtaja tunsi kansansa tuskan ja itki heidän puolestaan. "Olen kanssanne tällä vaativalla marssilla", hän sanoi heille. "Siitä, joka kestää nämä koetukset, tulee todellinen vallankumouksellinen. Televisiouutisissa näytettiin, kuinka hän söi yksinkertaisia perunaruokia solidaarisuudesta kansan ahdingolle, mutta rouva Moonin silmissä hänen mahansa näytti runsaammalta kuin koskaan. 

(s. 104)

Sinänsä kirja ja sen tarina eivät tarjoa mitään yllättävää. Tarkoitus on kuvata Pohjois-Korean hallinnon julmuutta ja siinä se kyllä onnistuu erinomaisesti. Tarinassa on sekä raa'an kidutuksen että hirvittävien työleirien kuvauksia, ja lisäksi Chon ja rouva Moonin arkea värittävää tavallisempaa, mutta aivan yhtä järjestelmällistä julmuutta ja järjettömyyttä. Isän ja Pojan kuvat on oltava seinillä ja niiden pölyttömyyttä tutkitaan säännöllisesti. Nälkää näkevät katulapset käyttävät huumeita päästäkseen hetkeksi pois heitä ympäröivästä kauheudesta. Kovalla työllä hankitut rahat voivat olla hetkessä arvottomia, jos suuri johtaja niin päättää. Keskitysleireillä ihmisen henki on vielä arvottomampi.

D. B. John on kirjoittanut Pohjois-Koreasta paenneen Hyeonseo Leen Seitsemän nimen tyttö -muistelmat yhdessä hänen kanssaan, joten hänellä on varmasti enemmän näkemystä maahan kuin monella muulla. Kirjan lopussa on pieni tietopaketti kirjassa käsitellyistä aiheista, joissa muuten tosiaan on juonipaljastuksia juonen suhteen. Tälle on tulossa jatkoakin ja luultavasti luen sen, oli tämä kuitenkin sen verran sujuvasti kirjoitettu.

Kirjan tiedot:

D. B. John: Pohjoisen tähti | Bazar 2020 | 528 sivua | kirjastosta

englanninkielinen alkuteos: Star of the North (2018) | suomennos: Kristiina Vaara

Luettu myös mm.:

Kirjarouvan elämää, Luettua ja maistettua, Kirjanmerkkinä lentolippu ynnä muut

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2020 - 19. kirja, jota luet yhdessä jonkun toisen kanssa [33/50]

Bandi: Syytös: 7 kertomusta Pohjois-Koreasta

Bandi:
Syytös: 7 kertomusta
Pohjois-Koreasta
(käännetty ranskankielisestä laitoksesta
La Dénonciation, 2016)
189 s.
S&S 2017
Kirjastosta

Tulikärpänen, joka valaisee pimeyteen vajonnutta Pohjois-Koreaa.

Jos on vähänkään perillä maailman tapahtumista, on varmasti perillä Pohjois-Korean tilanteesta. Isoveli, isosisko ja pikkusisarukset valvovat, ja koko kansa elää diktatuurin varjossa tiukan yhteiskuntajärjestyksen puitteissa. Juuri nyt otsikoissa ovat jälleen kerran ydinasepullistelut, mutta säännöllisin väliajoin puhutaan myös maasta paenneista ihmisistä ja heidän kokemuksistaan. Olen lukenut koko joukon heidän elämäkertojaan ja lisäksi yleisesti maata käsitteleviä teoksia.

Tämä on kuitenkin ensimmäinen pohjoiskorealainen kaunokirjallinen teos jonka olen lukenut. Salanimen turvin kirjoittava Bandi asuu edelleen Pohjois-Koreassa, josta novellit onnistuneesti salakuljetettiin ulos. Novellit sijoittuvat 1990-luvulle ja kertovat tavallisten pohjoiskorealaisten elämästä. Sellaisten, joiden elämä ei ole sieltä kaikkein rankimmasta päästä, mutta kuitenkin vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen vaikeuttamaa. Jokainen novelli kertoo omalla tavallaan siitä, miten sen päähenkilö ymmärtää elämänsä vaikeuksien olevan vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen syytä.

Minun mieleeni jäivät parhaiten kokoelman ensimmäinen kertomus Aaveiden kaupunki sekä sivulta 129 alkava Niin lähellä mutta kaukana. Kummassakin korostuu pohjoiskorealaisen yhteiskunnan kertakaikkinen järjettömyys. Ensimmäinen kertoo naisesta, jonka pieni poika kärsii painajaisista. Näitä pahentavat asunnon ikkunoista näkyvät valtavat kuvat Marxista ja Kim Il-sungista, joita tuskin kukaan haluaa tuijottaa päivästä toiseen. Nainen ei kestä kuunnella poikansa huutoa ja vetää siksi verhot ikkunoiden eteen heti kotiin tultuaan. Se ei tietenkään jää huomaamatta ja vaikka nainen miten yrittää selittää tilanteen, kaikki ymmärretään tahallaan väärin ja pian koko perhettä syytetään seuraavasta rikoksesta:

"...Tuomitut ovat laiminlyöneet vallankumoukselliset periaatteet perheessään ja ovat epäonnistuneet lapsensa kasvatuksessa. Se ei ole ainoastaan häirinnyt kansallista seremoniaa, vaan he ovat myös halventaneet kommunismin perustajan Karl Marxin kuvaa ja verranneet Suurta Johtajaamme kattilankanteen. He ovat siis syyllistyneet häiritsemään Puolueemme ainutlaatuisen ideologian toteutumista..."

(s. 28)

Toinen novelli puolestaan kertoo miehestä, jonka äiti asuu toisella paikkakunnalla. Äiti on kuolemassa ja mies haluaa vielä nähdä hänet. Taakkana on myös vanhimman pojan velvollisuus huolehtia vanhemmistaan, jota mies ei siis nyt voi mitenkään toteuttaa välimatkan vuoksi. Pohjois-Koreassa paikkakuntien välillä liikutaan vain ja ainoastaan korkeammalta taholta saadulla luvalla, jota mies ei saa rukoilustaan huolimatta. Hän päättää lähteä matkaan ilman lupaa ja kun hän jää kiinni melkeinpä äitinsä etuovelta, edessä on ankara rangaistus.

Pohjois-Korean yhteiskuntajärjestys on julma ja säälimätön, vailla inhimillisyyden häivääkään. Esipuheessa kerrotaan, että Bandin kirjoituksia on julkaistu myös maan virallisissa julkaisuissa. Yhteiskuntaa kyseenalaistavia kirjoituksia alkoi syntyä 1990-luvun nälänhädän aikaan ja niitä ei tietenkään ole julkaistu Pohjois-Koreassa. Jo näiden tarinoiden kirjoittaminen on varmasti vaatinut raudanlujia hermoja, saati sitten käsikirjoitusten pitäminen kotona. On mahdotonta tietää mitä Bandille tällä hetkellä kuuluu, mutta toivottavasti hän kirjoittaa yhä.

Olen kirjoittanut nämä tarinat,
Jotka eivät ole versoneet lahjakkuudesta,
Vaan raivosta.
En ole kirjoittanut sulalla ja musteella,
Vaan omilla luillani ja verikyyneleilläni.

(s. 9)

Luettu myös mm.:

Kirjojen kauneudesta, Reader, why did I marry him?, Oksan hyllyltä ynnä muut.

Haasteet:

* Novellihaaste [7 novellia]

* Helmet-lukuhaaste 2017 - 40. kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä [12/50]

Hyeonseo Lee: Seitsemän nimen tyttö: pakoon Pohjois-Koreasta

Hyeonseo Lee: Seitsemän nimen tyttö:
pakoon Pohjois-Koreasta
(The Girl with Seven Names:
A North Korean Defector's Story, 2013)
363 s.
Otava 2015
Kirjastosta

13.2.2013 Long Beach, Kalifornia. Nimeni on Hyeonseo Lee.

Pohjois-Koreasta lukeminen on vähän niin kuin katsoisi tapahtumaisillaan olevaa onnettomuutta. Tietää, että se ei tule olemaan kaunista, mutta katsettaan ei vain voi kääntää pois. Lukaisin maaliskuussa James Churchin dekkarin Korealainen kuurupiilo ja mainitsin myös lukeneeni viime vuonna pienen pinon Pohjois-Koreaa käsittelevää kirjallisuutta. No, nyt tuli yksi kirja lisää. En vain voi jättää näitä lukematta, vaikka tiedän jo ennakkoon millainen sisältö on. Ruma, raaka ja hirvittävän masentava.

Hyeonseo Leellä on ollut elämänsä aikana seitsemän nimeä. Ensimmäisen hän sai synnyttyään. Toisen hän sai kun hänen äitinsä meni uudelleen naimisiin, viimeinkin sen miehen kanssa, jota hän oli jo vuosia rakastanut. Tämä nimenmuutos ja totuus biologisesta isästä selviää Hyeonseolle vasta hänen ollessaan noin 10-vuotias. Kolmannen nimen hän saa 17-vuotiaana karattuaan kotoaan Kiinaan, jossa hän asuu laittomasti  sukulaistensa luona. Neljännen nimen valitsee epämieluisan sulhasehdokkaan äiti. Viidennen nimen Hyeonsee valitsee itse muuttaessaan Shanghaihin. Kuudennen nimen oikea haltija on mielisairas kiinankorealainen tyttö. Tytön vanhemmat myyvät hänen henkilöllisyyspaperinsa saadakseen rahaa tytön hoitoihin. Seitsemännen nimen Hyeonseo Lee ottaa merkiksi uudesta elämästään ja vapaudesta. Heyon tarkoittaa auringonpaistetta ja Seo onnekkuutta.

Hyeonseo onkin ollut elämänsä aikana aivan uskomattoman onnekas ja nokkela. Kirjaa lukiessani pysähdyin välillä taivastelemaan sitä, miten hän onnistuikin selviytymään kaikesta niin hyvin. Pohjois-Koreassa hän kuului kohtuullisen hyvässä asemassa olevaan perheeseen, joilla oli pieniä etuoikeuksia ja varaa lahjoa virkamiehiä. Etenkin hänen äitinsä kunnostautui salakuljettajana ja lahjojana perheen muutettua rajakaupunki Hyesaniin. Se, että Pohjois-Korea ei olekaan mikään paratiisi alkoi selvitä Hyeonseolle vasta 1990-luvun puolivälissä suuren nälänhädän koetellessa maata. Hän näkee nälkään kuolleen naisen ja tämän vierellä pienen lapsen, ja näkee ihmisten kävelevän heidän ohitseen. Hyeonseo puhuu kokemuksistaan täällä ja tästä tapauksesta kertominen koskettaa häntä selvästi edelleen hyvin syvästi. Minusta tuntui uskomattomalta ettei hän havainnut maassaan mitään omituista tai elämässään mitään kurjaa ennen tuota, mutta kun asiaa ajattelee niin mihin hän olisi sitä voinut verrata? TV:stä laittomasti katsotut kiinalaiset draamat olivat hänelle silkkaa satua. Hänelle elämä Kim-sukua palvoen ja "Meillä ei ole mitään kadehdittavaa"-laulua laulaen oli aivan normaalia.

Kiinaankaan hän ei paennut parempaa elämää etsimään, olipahan vain utelias. Oli silkkaa epäonnea, että Pohjois-Koreassa käynnistettiin väestölaskenta juuri silloin kun hän oli poissa kotoa. Hyeonseo joutui jäämään Kiinaa, jossa hänen sukulaisensa alkoivat naittaa häntä epämiellyttävälle sulhasehdokkaalle. Naimisiin meno olisi ollut järkevää, koska sulhasen perhe oli jo ostanut hänelle kiinalaisen henkilöllisyyden. Hyeonseo otti todella suuren riskin karatessaan häiden kynnyksellä. Enpä oikein usko, että olisin itse uskaltanut luottaa onneen! Hyeonseo kuitenkin selvisi ja eli Kiinassa kymmenen vuotta töitä tehden. Suurena apuna oli isän opettama kiinankieli, jota ilman hän olisi jäänyt kiinni ja joutunut takaisin Pohjois-Koreaan. Minusta on aina yhtä järkyttävää lukea siitä, miten Kiina palauttaa pohjoiskorealaiset loikkarit takaisin kotimaahan vaikka tietää tasan tarkkaan miten heille siellä käy. Sivistysvaltio on tuollaisesta kaukana.

Ei liene ole suuri juonipaljastus kertoa, että lopulta Hyeonseo selvisi Etelä-Koreaan ja pitkän matkan jälkeen sai sinne myös äitinsä ja veljensä. Siellä heitä odottivat haasteet, joita he eivät olleet osanneet kuvitellakaan. Koreat ovat olleet erossa toisistaan yli 60 vuotta ja vaikka niiden kulttuurinen perimä on sama, nykypäivänä erot ovat huikeat. Ei pelkästään teknologian ja ihmisoikeuksia tasolla, vaan jo pelkästään kielessä ja käytöksessä. Pohjoiskorealaisten suorapuheisuus on suorastaan töykeää eteläkoreassa, ja mitä ihmeitä ovat na chos, co la ja elebaytoh? Ei sellaisista Pohjois-Koreassa tai edes Kiinassa puhuttu. Pohjoiskorealainen koulutus on käytännössä arvotonta missä tahansa muualla, ja hyvässä asemassa olleetkin huomaavat olevansa köyhiä ja tomppeleita maalaisserkkuja. Se, että pohjoiskorealaiset usein masentuvat ja jotkut jopa pyrkivät takaisin kotimaahansa, ei ole tässä valossa mikään ihme. Nuorille kuten Hyeonseolle ja hänen veljelleen muutos on varmasti helpompaa, mutta esimerkiksi Hyeonseon äiti surettaa minua vieläkin.

Yksi parhaiten mieleeni jääneistä asioista oli kirjan viimeinen kappale, jossa Hyeonseo pohtii vapaata mieltä ja oikeuksia.

Yksi tärkeimmistä syistä, miksi sortajan ja uhrin väliset eroavaisuudet ovat Pohjois-Koreassa hämärtyneet, on se, ettei siellä ole oikeuksien käsitettä. Jotta ihminen tietäisi, että hänen oikeuksiaan poljetaan tai että hän itse polkee jonkun toisen ihmisen oikeuksia, hänen pitää ensin tietää, että hänellä on oikeuksia ja mitä ne ovat. Mutta koska Pohjois-Koreassa ei ole saatavissa vertailevaa tietoa muun maailman yhteiskunnista, maan asukkaat eivät myöskään voi olla tietoisia oikeuksistaan. - - Jos Pohjois-Korean kansa tulisi tietoiseksi oikeuksistaan, yksilönvapaudesta ja demokratiasta, Pjongjangin hallituksen peli olisi pelattu.

(s. 357-358)

 

Ajatuksia ja masennuksia herättävä kirja, josta voisi puhua vaikka kuinka pitkään.

Vielä viimeisenä kommenttina on kyllä pakko sanoa, että kyllä osaa olla ruma ja halvan näköinen kansi. Nyt vähän yritystä kansikuvapeliin kustantajalta! Tällä kertaa en tosin puhu suomalaisesta kustantajasta vaan HarperCollinsista. Tämä sama kansi on nimittäin myös englanninkielisessä kirjassa. Toisaalta, onko se nyt ollut ihan pakko laittaa tähän suomenkieliseenkin? Jopa minä osaisin tehdä paremman Photoshopilla, ja minä sentään olen aika tumpelo kuvankäsittelijä.

Luettu myös mm.: Kirjasähkökäyrä, Kirjavalas (joka luki kirjan englanniksi)

Haasteet: 50 kategoriaa - 26. memoir

James Church: Korealainen kuurupiilo

James Church: Korealainen kuurupiilo
(A Corpse in the Koryo)
344 s.
Atena, 2015
Kirjastosta

Ei muuta ääntä kuin tuuli, eikä päivää edeltävässä niukassa puolivalossa muuta nähtävää kuin mureneva moottoritie, joka leikkaa suorana autiota maaseutua.

Hurahdin viime vuonna hetkeksi Pohjois-Koreaan ja luin putkeen useammankin maata käsittelevän kirja. Mielipiteeni voi tiivistää sanoilla "hullua", "sääliksi käy" ja "toivottavasti ihmiskunta joskus katsoo taaksepäin ja häpeää sitä, että kukaan ei puuttunut asiaan". Koko maa tuntuu olevan sekaisin kuin seinäkello, ja eliittiä lukuun ottamatta kaikilla menee huonosti tai vielä huonommin, eikä eliitilläkään mene niin kovin hyvin.Omalla sairaalla tavallaan tämä on niin kiehtovaa, että oli pakko tarttua tähän uutuusdekkariin.

Korealainen kuurupiilo aloittaa tarkastaja O'n tutkimuksia käsittelevän kirjasarjan. O on kaiketi hyvä työssään, mutta myös pieneen kapinallisuuteen taipuvainen. Onneksi hänen pomonsa on ymmärtäväinen alaisensa omituisuuksien suhteen, vaikka varoitteleekin tätä viemästä asioita liian pitkälle. Pois se minusta, että väittäisin tietäväni Pohjois-Koreasta yhtään enempää kuin James Church, mutta jotenkin O'n kapinointi oli epäuskottavaa. Hän ei esimerkiksi käytä Suuria Johtajia esittäviä rintamerkkejä. Kaikissa lukemissani kirjoissa tähdennettiin, että etenkin Pjongjangissa nämä napit koristavat jokaisen rintapieltä. Muuten voi vankileiri tai kirves heilahtaa. Kaikki tuntuivat paheksuvan tai ihmettelevän O'n napittomuutta, mutta kukaan ei puuttunut siihen suoraan tai ilmoittanut asiasta ylemmälle taholle. Tämä oli itse asiassa se epäuskottavin kohta: maassa, jossa ihmiset vahtivat toisiaan, juorukelloja on varmasti joka nurkalla.

Kirjan alussa O on ottamassa kuvaa autosta, josta ei tiedä yhtään mitään. Kuvaus epäonnistuu, koska kamerassa ei ole toimivia pattereita. Pohjois-Koreassa mikään ei mene niin kuin Strömssössä ja kaikesta on pulaa. Tämän kirjailija toi mielestäni hyvin esille. Hotellit ja asunnot ovat kurjia lukuun ottamatta niitä, jotka on varattu yhteiskunnan kermalle ja ulkomaalaisille. Junat eivät kulje aikataulussa eikä O onnistu saamaan uutta rengasta pyöräänsä. Myös tee välttelee häntä taitavasti. Autot ovat tiettyihin paikkoihin ja tietyille ihmisille keskittyvää luksusta, ja vaikka auto löytyisikin, bensan ostaminen onkin toinen juttu. O päätyy rajakaupunki Manpoon, jossa asiat ovat hieman toisin. Rajan läheisyys mahdollistaa ja rohkaisee laitonta liiketoimintaa kuten TV-lähetysten kaappaamista Kiinasta. Toisaalta sama laittomuus johtaa tavallistakin helpommin väkivaltaan, koska poliisit on lahjottu niin hyvin katomaan toisaalle. Valitse siinä sitten missä asut.

Kun O palaa kuvausretkeltään toimistolle, häntä odottavat kapteeni Kim ja varapuheenjohtaja Kang tiedusteluyksiköstä. O on tietämättään sohaissut poliittisesti tulenarkaa aihetta. Ja siitäpä lähteekin liikkeelle tarinan varsinainen juoni, joka ei tehnyt minuun suurempaa vaikutusta. O säntäilee päättömästi pitkin Pohjois-Koreaa muiden käskystä, mutta koska hän ei tiedä miksi matkustaa, ei sitä tiedä lukijakaan. Church panttaa kaikkea selityksiin viittaavaakin kuin kansallisaarretta. Toisaalta voin kyllä kuvitella elämän olevan tuollaista Pohjois-Koreassa. Mitään ei tiedetä koska mitään ei kerrota, ja käskyjä totellaan koska niitä on toteltava. Kysyminen on kapinointia ja kapinointi on pahasta. Makuasiahan tämä on kun kirjaa lukee: minä kaipasin selityksiä, mutta toista lukijaa niiden puute ei välttämättä haittaa kun ottaa huomioon tapahtumapaikan. Kun tapahtumien perimmäinen syy selviää viime sivuille, en kokenut minkäänlaista "ahaa, nyt kaikki on ymmärrettävää"-elämystä. Pikemminkin tuli sellainen "ai jaa, no ei tuo tee jutusta yhtään järkevämpää" -fiilis.

Osittain tämä johtuu varmasti siitä, että en kiintynyt O'on ollenkaan. Hän on kokoelma piirteitä, mutta ei kokonainen henkilöhahmo. Hänestä saa irti pintaraapaisun verran, mutta jotenkin yksityiskohdista ei vain muodostu kokonaiskuvaa. Ehkä tämä oli tarkoituksellista ja Church halusi kirjoittaa tällaisen hahmon. Minusta on kuitenkin mukavaa päästä lukiessa hahmojen pään sisään enkä pitänyt siitä, että O'n mielenliikkeet jäivät arvoitukseksi melkein kokonaan. Voi olla, että tartun sarjan seuraavaan osaan jos se suomennetaan, mutta lupaamaan en mene.

Erityismainintana se, että yllättäen kirjassa puhutaan paljon suomalaisista ja Suomesta. En valita, mutta jäin miettimään miksi juuri Suomi kaikista maailman maista. Onko meillä tietämättäni lusikka niin syvällä Pohjois-Korean sopassa, että se ansaitsee erityishuomiota? Vai sattuuko Church vain tykkäämään Suomesta, mikä on toki ihan ymmärrettävää?

Luettu myös mm: Mainoskatko

Haasteet: 50 kategoriaa - 13. a book set in a different country