Dustin Thao: Älä mene, Sam

Heti, kun suljen silmäni, muistikuvat alkavat pyöriä mielessäni, ja huomaan olevani taas kaiken alussa.

Dustin Thaon YA-kirja Älä mene, Sam oli harmillisen laimea lukukokemus kauniista kannesta ja mielenkiintoisesta asetelmasta huolimatta.

Idea on siis se, että high schoolin viimeistä luokkaa käyvän Julien poikaystävä Sam kuolee yllättäen. Tarina alkaa viikko tragedian jälkeen, jolloin sureva Julie soittaa Samin puhelimeen. Järkytys on suuri, kun Sam vastaakin jostain rajan takaa.

Kirja ei mielestäni ollut ihan tasapainoinen. Keskiosa on hidas ja sama kaava toistuu koko ajan. Sam kannustaa Julien tekemään jotain, jota Sam olisi halunnut heidän tekevän yhdessä. Välillä ollaan nykyhetkessä, jossa näytetään myös Samin surevaa lähipiiriä. Sitten hypätään ajassa taaksepäin söpöilemään Julien ja Samin ah niin söpössä suhteessa.

Lopussa sitten pistetään ykkönen silmään ja kaahataan Julien varsinaisen toipumisen läpi.

En missään välissä kiintynyt sen enempää Julieen tai Samiin kuin heidän suhteeseenkaan. Olisin ehkä toivonut jotenkin intensiivisempää kerrontaa tuon söpöilyn sijaan? Okei, ihan kivoja he kai ovat, mutta suuret tunteet puuttuivat, ja tällaisessa tarinassa juuri niitä kaipaa.

En silti harmittele, että luin kirjan, koska tuo lähtökohta on niin kiinnostava. Kirjassa käsitellään surusta toipumista ja erityisesti pidin siitä, miten suru näyttää eri ihmisillä erilaiselta. Ei ole vain yhtä ainoaa tapaa kaivata ja surra, eikä kenenkään tapaa saa väheksyä.

Kirjan tiedot:

Dustin Thao: Älä mene, Sam | Otava 2023 | 346 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: You’ve Reached Sam (2021) | Suomennos: Sini Linteri

Haasteet:

* YA-lukuhaaste : Haasteenjärjestäjän suosittelema YA

Heini Harve-Rytsälä: Helikopterilääkäri

Sateenkaari, joka ei olekaan kaari vaan kokonainen värien ympyrä.

Heini Harve-Rytsälän omaelämäkerta Helikopterilääkäri venyi lukupinossani turhan kauan, mutta nyt sain tartuttua siihen. Kirja olikin nopea lukea ja vähän erilainen kuin oletin.

Odotin, että tässä olisi ollut enemmän tapahtuma- ja tapaturmakuvauksia kuin sitten olikaan. Niitäkin on, anonymisoituina totta kai, mutta ne eivät oikeastaan ole kirjan pääsisältö ja pointti. Tämä on nimenomaan ensihoidon helikopterilääkärin kertomus siitä, millaisena hän kokee työnsä.

Kirja on jaettu neljään osaan vuodenaikojen mukaan. Helikopterista katsoen vuodenaikojen vaihtuminen ja ominaisuudet ovat huikean näköisiä. Jokainen tuo myös mukanaan omanlaisensa sanotaan nyt vaikka sesonkionnettomuudet. Kesällä hukutaan, syksyllä ajetaan hirvikolareita, talvella pudotaan jäihin ja keväthuuma saa moottoripyöräilijät erityisen varomattomiksi.

Näistä ei kerrota skandaalinkäryisesti vaan inhimillisinä kohtaamisina. Kun lääkärihelikopteri saapuu paikalle, asiat ovat erittäin huonosti. Usein ne eivät siitä sen paremmaksi muutu, vaan Harve-Rytsälä joutuu kertomaan paikalla oleville omaisille sen ikävimmän uutisen.

Minusta ei ikikuunapäivänä olisi näin rankkaan ja surumieliseen työhön. Harve-Rytsälä kertookin kirjassa siitä, millainen ihminen ja ajatusprosessi on tämän tärkeän työn takana. Hän kirjoittaa kauniisti aaveista, jotka seuraavat häntä aina, ja keinoista, joilla ammattilainen selviää kohdatessaan tragedioita päivästä toiseen.

Kirja on kiinnostava ja koskettava kurkistus ensihoitoon ja jatkuvaan kuoleman kohtaamiseen. Teksti on aiheesta huolimatta kevyttä ja kaunista, ja siitä huokuu empatia kanssaihmisiä kohtaan.

Näen valtavasti kauneutta ympärilläni, koska saan tehdä tätä työtä. Näihin kauniisiin hetkiin yritän kiinnittää kaiken huomioni aina kun voin, ja niihin yritän palata silloinkin, kun maailma sisälläni ei ole niin kaunis katsella.

(s. 7)

Kirjan tiedot:

Heini Harve-Rytsälä: Helikopterilääkäri | WSOY 2023 | 240 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Elämänkertabingo : Henkilö jota arvostat

* Luonto sivuilla : Vuodenajat

Sini Helminen: Kalma (Lujaverinen #03)

Puristan sormissani violetteja ruusuja, joiden piikit tarraavat kiinni hansikkaaseen.

Suunnitelmistani huolimatta tämän Sini Helmisen Lujaverinen-trilogian viimeisen osan lukeminen venyi kesän yli. Eipä se sinänsä haittaa, tällainen vähän kalmanhajuinen tarina sopii hyvin syksyyn.

Kalma jatkaa tarinaa siitä cliffhangerista, mihin Sysi jäi. Seelan sydän on pettänyt ja hän on kuollut. Itsesyytöksissä rypevä Halla ei suostu päästämään irti ja kohta sitä ollaankin road tripillä kohti Tuonelan virtaa.

Tokihan sen arvaa, miten siinä käy, joten kovin suuria yllätyksiä ei ollut luvassa.

Tykkäsin Tuonelan kuvauksesta, jos kohta en olisi tarvinnut sitä sekä Seelan että Hallan näkökulmasta. Eniten pidin Tuonelan Kipumäestä, jossa vainaja joutuu kokemaan kaikki maallisen elämänsä tuskat. Ei niin, että se olisi ollut erityisen mukava kokemus päähenkilöille, mutta oli ilahduttavaa nähdä tällainen vähemmän tunnettu osa suomalaista kansanperinnettä.

Tämän lopussa oli mielestäni vähän turhaa juonen venytystä. Tuo koko Tuonelan matka oli kokonaisuutena oikein toimiva, ja siksi maan päällä jatkuva tarina tuntui aika turhalta draamalta draaman vuoksi.

Olen myös edelleen sitä mieltä, että Stepa Steffuli tarvitsisi parempia ystäviä kuin Seelan…

Mutta kokonaisuutena sarja oli kivaa luettavaa ja kansanperinnettä tuotiin onnistuneesti nykyajan urbaaniin ympäristöön!

Kirjan tiedot:

Sini Helminen: Kalma | Myllylahti 2023 | 326 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Ainakin Kirjojen keskellä ja Kirjapöllön huhuiluja

Haasteet:

* YA-lukuhaaste : Miksi en lukenut aikaisemmin?

Sanaka Hiiragi: Unohdettujen muistojen valokuvaamo

Vanhan seinäkellon viisarit ja heiluri seisoivat paikoillaan.

No mutta tässäpä oli viehättävä kirja! Sanaka Hiiragin Unohdettujen muistojen valokuvaamoa on kehuttu monessa paikassa ja vaikka se ei elämääni mullistanutkaan, olipahan mukavaa luettavaa.

Hirasakan valokuvaamo sijaitsee elämän ja kuoleman rajalla. Sinne saapuvat vainajien henget saavat eteensä yhden valokuvan jokaisesta eletystä päivästä. Kun tähtihetket on valittu, niistä muodostettu kuvalyhty saattelee vainajat tuonpuoleiseen.

Tarinansa kertoo kolme eri henkilöä, joiden elämät ovat heidän tietämättään hipaisseet toisiaan. Kehyskertomuksena on Hirasakaa koskeva arvoitus. Hän ei muista mitään omasta eletystä elämästään eikä jäljelle jäänyt valokuva tarjoa kovin suuria vihjeitä.

Maaginen realismi toimii tässä hienosti ja lempeästi vaikka kaikkien kirjan hahmojen elämä ei ole ollut kovinkaan kaunis. Sinnikäs varhaiskasvattaja, itsestään myötätuntoa löytävä yakuza ja kaltoinkohdeltu lapsi ovat hyvin erilaisia hahmoja. He myös kuulostivat erilaisilta ja pidin erityisesti Hatsuesta, joka katselee nuoruuttaan yli 90 vuoden elämänkokemuksella.

Yritin joskus kauan sitten lukea englanniksi hittikirjaksi noussutta Ennen kuin kahvi jäähtyy -kirjaa, mutta en päässyt siinä kovinkaan pitkälle. Pidin siis tästä paljon enemmän ja vaikka idea on molemmissa samanlainen (menneisyydessä pääsee käymään tiukoin reunaehdoin), se toimi tässä mielestäni paremmin.

Kaikkiaan mukava kirja, sopii hyvin syysiltoihin!

Kirjan tiedot:

Sanaka Hiiragi: Unohdettujen muistojen valokuvaamo | Minerva 2024 | 213 sivua | Kirjastosta

Japaninkielinen alkuteos: Jinsei shashinkan no kiseki (2019) | Suomennos: Markus Juslin

Haasteet:

* Fantastinen kesä : Suositeltu

Sini Helminen: Sysi (Lujaverinen #02)

Lumihiutale leijailee alas pimeydessä.

Ajattelin lukaista Sini Helmisen koko Lujaverinen-trilogian nyt touko-kesäkuun aikana etten ainakaan unohda, mitä edellisessä osassa on tapahtunut. Hurme on tuoreessa muistissa ja hyvä niin, koska tässä viitataan jatkuvasti sen tapahtumiin selittämättä niitä kuitenkaan kokonaan.

Sysi alkaa muutamia kuukausia Hurmeen jälkeen. Seela on opiskelijabileissä, jotka keskeytyvät yhden opiskelijan yllättävään kuolemaan. Pian ruumiita alkaa kasaantua ja yhden vainajan haamu alkaa vainota Seelaa. Hänen ja Hallan on selvitettävä, kuka lähettää nuoria manan majoille ennen aikojaan.

Tällä kertaa tarinaa kertoo Seelan lisäksi Halla, josta en pitänyt niin paljon kuin toivoin. En oikein osaa sanoa mikä siinä tökkäsi, mutta jostain syystä hänen kertojaäänensä ei vain toiminut minulle. Hahmona hän on kyllä kiinnostava.

Toisaalta jos tuosta jotain positiivista etsii, niin Hallan ja Seelan kertojaäänet tosiaan eroavat selvästi toisistaan. Vaikkei sitä otsikoissa lukisikaan, luvuista tietää heti, kumpi ne kertoo.

Murhamysteeri jää välillä vähän sivuosaan, koska sitä selvittäessä esitellään Hallan kautta kalmahisten maailmaa ja lisäksi larppausta harrastuksena. En ole ikinä larpannut, mutta se näyttää kyllä hauskalta puuhalta ja vaatii varmasti paljon osallistujilta. Seela osallistuu peräti kahteen historialliseen larppiin jahdatessaan murhaajaa.

Tässäkin osassa minua vähän säälitti Stepa, Seelan yliopistokaveri. Tai “kaveri”, koska minusta tuntui koko ajan, että ystävyys oli hyvin yksipuolista. Ripustaudu johonkin toiseen henkilöön, Stepa!

Luultavasti lukaisen pari muuta kirjaa tässä välissä, mutta sarjan kolmas osakin pitää ehdottomasti lukea. Sysi jää melkoiseen cliffhangeriin.

Kirjan tiedot:

Sini Helminen: Sysi | Myllylahti 2022 | 320 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Ainakin Oksan hyllyltä ja Kirjapöllön huhuiluja

Haasteet:

* Fantastinen kesä : Jatko-osa

Sini Helminen: Hurme (Lujaverinen #01)

Vilkuilen puhelinta ja annan katseeni harhailla ympäri ravintolaa.

Aion lukea tämän Sini Helmisen Lujaveriset -YA-trilogian jo viime vuonna, mutta enpä saanut aikaiseksi. No, vuosi se on tämäkin ja sarjan ensimmäinen osa Hurme on nyt luettu.

Hurme kiinnitti jo ilmestyessään huomionsa upealla Karin Niemen suunnittelemalla kannellaan. Sama tyyli jatkuu muissa osissa ja kertoo heti, että nyt liikutaan vähän synkemmissä maisemissa.

Päähenkilö Seela asuukin sukunsa hautaustoimiston yläkerrassa ja joutuu kalmahommiin enoaan auttaessaan. Karmeat Tinder-treffit päättyvät kuolemaan ja Seelalle jää käteen pussillinen huumeita sekä kummitteleva deittinsä. Aave on Seelalle yllätys ja kirjan arvoitus onkin se, miksi vainajat jäävät yhä etenevässä määrin pyörimään elävien maailmaan.

Vaikka koko kirja pyöriikin kuoleman ympärillä, ei se minusta ollut liian synkkä. Kerronta on sujuvaa ja sen verran kevyttä, että aihe ei tunnu ahdistavalta edes silloin kun on kyse Seelan kipeästä menneisyydestä.

Seelan nykyisyydessä liikutaan myös Helsingin yliopistossa. Opinnot jäävät juonessa toissijaiseksi ja oikeastaan minun kävi sääliksi Seelan opiskelukaveria Stepaa. Hän oli aika turha hahmo ja teki mieli sanoa hänelle, että arvosta hyvä ihminen itseäsi enemmän ja etsi muuta seuraa. Seela ei piitannut hänestä tuon taivaallista.

Seelan fokus on kiehtovassa Hallassa, jolla on totta kai oma salaisuutensa. Kirja on luontevasti hyvin sateenkaareva ja eniten se tulee esiin juuri muunsukupuolisessa Hallassa, jonka ulkonäköä vähemmän kohteliaat kurssikaverit päivittelevät ääneen. Lukijallekaan ei selviä, mitä Hallan hameiden alla on, ja minusta se oli hyvä ratkaisu. Mitäpä väliä sillä on?

Plussaa kirjalle mainiosti nimetystä Darth Mausta! Kiva, että tässä kirjassa rakas lemmikki on kissa ja että se on Seelalle todella tärkeä koko kirjan ajan. 

Kirjan tiedot:

Sini Helminen: Hurme | Myllylahti 2021 | 324 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Kirjapöllön huhuiluja, Kirjojen pyörteissä, Oksan hyllyltä ynnä muut

Haasteet:

* Helmet 2024 : 39. Kirjassa on bi- tai panseksuaalinen henkilö [38/50]

* Queer-lukuhaaste 2024 : Muunsukupuolisuus

* Vahvat naiset 2024 : Seksuaalisuus

* Fantastinen kesä: Urbaani fantasia

Xinran: Message from an Unknown Chinese Mother: Stories of Loss and Love

It took a long time for me to summon the courage to relive the personal memories and experiences of my life as a reporter in China.

Tämä Xinranin Message from an Unknown Chinese Mother tarttui mukaani viime kesänä kirpparilta yhdellä eurolla. Ajattelin lukea tämän lomareissulla, mutta enpä sitten lukenutkaan.

Kirjaa ostaessani en tiennyt, että tämä on jo suomennettu nimellä Kiinan kadotetut tyttäret. Hoksasin tuon vasta lukemisen jälkeen ja ehdin jo miettiä, että näin hyvä kirja pitäisi kyllä suomentaa. 

Xinran on siis Englantiin muuttanut kiinalainen toimittaja, joka puhuu erityisesti naisten oikeuksien puolesta. Tässä kirjassa hän kertoo kymmenen tyttärestään luopumaan joutuneen naisen tarinan. Yhteistä kaikille tarinoille on se hirvittävä tuska ja tragedia, jonka naiset ovat tahoillaan ja eri tavoilla joutuneet kohtaamaan.

Yhden lapsen politiikkaakin enemmän tyttölasten murhia ja hylkäämisiä selittävät ikivanhat kiinalaiset traditiot. Vain miespuolinen jälkeläinen voi suorittaa suvun vainajia kunnioittavat rituaalit. Tämän vuoksi tyttölapsen arvo on aina vähäisempi kuin pojan, ja kirjan naiset ovat joutuneet kohtaamaan tämän faktan hyvin raa’oilla tavoilla.

Tämä kirja kyllä herättää tunteita, etupäässä raivoa, surua ja ihmetystä. Köyhällä maaseudulla ei-toivotut tyttövauvat tapetaan usein heti syntymän jälkeen. Joskus tekijä on kätilö, joskus joku naispuolinen sukulainen, joskus äiti itse. Tyttöjä hylätään anonyymisti orpokoteihin, mikä on tietenkin edellistä parempi vaihtoehto vaikka orpokotien laadussa ei aina olekaan kehumista.

Xinran pohtii kirjassaan monta kertaa sitä, miten Kiinan armoton koneisto ja kulttuuri on onnistunut viemään ihmisiltä heidän inhimillisyytensä. Miten kukaan voi tappaa vauvoja ja ajatella, että niin kuuluu tehdä? Samaan aikaan hän kuitenkin näkee omin silmin, miten tuollainen raatelee ja järisyttää mieltä.

Tämä kirja on kirjoitettu ja omistettu niille kiinalaistytöille, jotka on adoptoitu ulkomaille ja jotka miettivät, miksi biologinen äiti on hylännyt heidät. Xinran esittää kirjassa yhden vastauksen: siksi, että äiti toivoi tyttärelleen parempaa elämää kuin on itse ikinä saanut.

Kirjan tiedot:
Xinran: Message from an Unknown Chinese Mother: Stories of Loss and Love | Vintage Books 2011 | 295 sivua | Omasta hyllystä
Kiinankielinen alkuteos: ? | Englanninkielinen käännös: Nicky Harman

Haasteet:
* Helmet 2024 : 42. Kirjan nimessä on alaotsikko [21/50]
* Elämänkertabingo : Kertoo useasta henkilöstä
* Hus hyllynlämmittäjät 2024 : Haastekirjasi

Waka Hirako: My Broken Mariko

Waka Hirakon yksiosainen manga My Broken Mariko alkaa kuolemasta ja kertoo ystävyydestä. Vajaa kolmikymppinen Shiino saa kuulla ystävänsä Marikon ottaneen hengen itseltään. Shiino tietää varsin hyvin miten vaikea elämä Marikolla on ollut, eikä aio jättää hänen tuhkiaan perheen haltuun. Shiino sieppaa tuhkat ja siitä alkaa surullinen road trip paikkaan, jonne Mariko halusi aina matkustaa.

Suurin osa tarinasta onkin synkistelyä. Mariko on kärsinyt lapsuudestaan saakka vanhempiensa laiminlyönneistä ja isänsä väkivallasta, ja ajautuu vanhempana huonosta miessuhteesta toiseen. Road tripin aikana Shiino miettii, olisiko hän voinut tehdä jotain toisin pelastaakseen Marikon.

Shiino ja uurna.
(s. 45)

Mariko olikin paitsi ystävä, myös taakka, joka esti Shiinoa elämästä omaa elämäänsä. Hänen piti olla aina valmiustilassa sille varalle, että Mariko tarvitsi häntä. Mariko myös käytti tätä häpeilemättä hyväkseen. Hän tiedosti olevansa rikki sisältä ja oikein iloitsi siitä, Shiino oli hänestä huolissaan.

Tarinassa on myös huumoria, mutta se on enimmäkseen sysimustaa ja syntyy matkalla sattuneista odottamattomista takaiskuista. Lopussa pilkahtaa pieni valo, koska Shiinon elämän täytyy jatkua ilman Marikoa ja he ovat nyt molemmat omilla tavoillaan vapaita.

Eli lopputulemana hyvä, mutta synkkä tarina väkivallasta, itsemurhasta ja läheisriippuvuudesta. Pidin todella paljon Hirakon piirrostyylistä, joka on enimmäkseen aika realistinen. Huumorikohdissa vedetään kuitenkin esiin mangatyypilliset liioittelevat eleet ja ilmeet.

Päätarinan jälkeen kirjassa on vielä pieni epilogi sekä erillinen tarina, joka sijoittuu 1990-luvun Amerikkaan Meksikon rajalla. Ei se huono ollut, mutta se ei liittynyt mitenkään Marikoon ja ihmettelen kyllä, miksi se edes on mukana kirjassa.

Tämän jälkeen on sitten pakko lukea jotain vähän hauskempaa tai ainakin kevyempää.

Kirjan tiedot:

Waka Hirako: My Broken Mariko | Yen Press 2020 | 183 sivua | Kirjastosta

Japaninkielinen alkuteos: Mai burokun Mariko (2019) | Englanninkielinen käännös: Amanda Haley

Haasteet:

* Helmet 2024 : 1. Kirjan nimessä on erisnimi [5/50]

Hayley Campbell: Kaikki elävät ja kuolleet

Syntyessään ei tiedä, että kuolee.

Hayley Campbell on toimittaja, jota on aina kiehtonut kuolema. Ei niinkään kuolemanjälkeinen elämä vaan se, mitä ruumiille sitten tapahtuu. Tähän kirjaan hän on haastatellut kuoleman ammattilaisia, joista jonkun käsiin jokainen meistä joutuu.

Sain tämän arvostelukappaleena niin & näin -kustantamolta. Kiitos paljon kirjasta, tykkäsin siitä todella paljon! Se sopi oikein hyvin pimeisiin syysiltoihin ja oli itse asiassa sellainen kirja, jota en edes halunnut lukea kerralla. Aihe kun on sen verran synkkä, että luin sitä mieluummin pieninä paloina. 

Campbell on tutustunut kirjaa varten monenlaisiin kuolemaan liittyviin ammatteihin ja niiden tekijöihin. Löytyy muun muassa hautausurakoitsija, kuolinnaamioiden veistäjä, ruumiinavausavustaja ja kryoniikkainstituutin työntekijä. Aivan, sitä porukkaa, joka jäädyttää ihmisiä sille varalle, että heidät voi tulevaisuudessa herättää taas henkiin.

Näkökulma on erikoinen ja avaa maailmaa, jota harvempi haluaa ajatella kovinkaan tarkasti. Nämä ovat niitä ihmisiä, jotka käsittelevät sinua kuolemasi jälkeen. Tällaisia asioita ruumiillesi tehdään.

Vaikka ammatit tuntuivat ainakin minusta karmivilta, ammattilaiset itsessään olivat pääosin ihan tavallisen oloisia ihmisiä. He kunnioittivat työtään ja kalmoja, joiden parissa he työskentelivät. Kalmoja käsiteltiin ja ruumiita aukaistiin, mutta ne jäivät harvoin kummittelemaan Campbellin mieleen.

Kaiken kaikkiaan kirja oli sujuvaa luettavaa ja jos aihe kiinnostaa ollenkaan, suosittelen! Jäin itse miettimään sitä, että toivottavasti joku sitten kohtelee omaa ruumistani samanlaisella asenteella kuin nämä kirjan ammattilaiset tekivät.

Sisältövaroituksena sen verran, että kirjassa kohdataan myös todella nuoria vainajia. Yksi haastatelluista on surutyön kätilö, jonka tukea tarvitaan niissä elämän vaikeimmissa hetkissä.

Kirjan tiedot:
Hayley Campbell: Kaikki elävät ja kuolleet | niin & näin 2023 | 292 sivua | Omasta hyllystä, arvostelukappale
Englanninkielinen alkuteos: All the Living and the Dead (2022) | Suomennos: Tapani Kilpeläinen

Haasteet:
* Luonto sivuilla vol. 3 : Rituaali

Suzie Edge: Mortal Monarchs: 1,000 Years of Royal Deaths

In January 1066 Edward the Confessor, king of the English, stumbled.

Fakta minusta: ajaudun tasaisin väliajoin lukemaan Wikipediasta brittimonarkkeihin liittyviä artikkeleita. Aloitan jonkin yksittäisen asian tarkistuksella ja kohta onkin mennyt muutama tunti ruusujen sodan, Henrikin vaimojen ja normannien parissa. Hups.

Tällä taustalla on varsin helppo ymmärtää, miksi ostin tämän lomareissullani. Mikäs sen rattoisampaa kuin lukea kirja näiden kuninkaallisten kuolemista. Kirjan aikajana on reilut tuhat vuotta ja koska sivuja on vain 318, tässä ei todellakaan käydä läpi jokaisen kruunupään koko elämää.

Suzie Edge on sekä lääkäri että historioitsija, ja nämä alat yhdistyvätkin kirjassa varsin näppärästi. Tässä tutkitaan kuninkaallisten kuolemia biologian näkökulmasta. Mitä kehossa tapahtuu, kun rutto tai tuberkuloosi runtelee sitä? Tai jos joku onnekas onnistuu tähtäämään nuolen suoraan silmään (RIP Harold Godwinson)?

Synkästä aiheesta huolimatta kirja oli yllättävän humoristinen, joskus vähän liikaakin, ja lukeminen oli siksi helppoa. Toki kirjassa on jonkin verran erikoisempaa sanastoa etenkin sairauksiin liittyen, mutta useimmiten pointti tuli selväksi ilman sanakirjaakin.

Täytyy myös sanoa, että tämän luettuaan on syytä olla kiitollinen siitä, että elää nyt eikä menneisyydessä. Uskomattoman suuri määrä kuninkaallisiakin kuoli suolisto-ongelmiin, jotka luultavasti olisivat nyt täysin hoidettavissa. Lisäksi on kyllä kiva, ettei kukaan ole heti tökkäämässä iilimatoa ihoon asiantuntevan tohtoroinnin nimessä.

Kirjan tiedot:
Suzie Edge: Mortal Monarchs: 1,000 Years of Royal Deaths | Wildfire 2022 | 318 sivua | Omasta hyllystä

Haasteet:
* Luonto sivuilla vol. 3 : Ruumis

Christina Sweeney-Baird: Viimeiset miehet

 

Täytyykö vanhemman pukeutua Halloweenina joksikin?

Vuonna 2025 Glasgow'ssa sairaalaan saapuu potilas, jonka kunto romahtaa hetkessä. Kuumeoireita seuraa nopea kuolema, jolla kukaan lääkäreistä ei voi mitään. Pian samanlaisia tapauksia alkaa ilmetä enemmän ja enemmän, ja maailma on valtavan muutoksen pyörteissä. Naisetkin ovat taudinkantajia, mutta he eivät saa edes oireita. Miehistä tauti tappaa 90 %.

Varinaista tarinaa edeltää esipuhe, jossa Sweeney-Baird kertoo kirjoittaneensa tarinan ennen koronapandemiaa. Hän, kuten varmasti moni muukin, on ällistynyt siitä, miten fiktiosta tulikin todellisuutta. Kirjan miesten surma ei tietenkään ole sama virus kuin korona, joka on itse asiassa näistä se vaarattomampi. Mutta kirjan kuvaukset siitä, miten pandemia vaikuttaa sekä yksilöihin että yhteiskuntaan, ovat pelottavan ajankohtaisia.

Romaanissa on monta kertojaa joiden kautta kuvataan pandemiaa eri näkökulmista. Amanda on lääkäri, joka hoitaa nollapotilasta ja jonka varoituksia ei kuunnella. Catherine on  perheenäiti, joka menettää miehensä ja poikansa taudille. Lisa on virologi, joka Nobel-palkinnon kuva silmissään kiiltäen alkaa etsiä parannuskeinoa. Britannian tiedustelupalvelujen Dawn huomaa saavansa lisää vastuuta ja ylennyksen toisensa jälkeen, kun esimiehet sairastuvat ja kuolevat yksi toisensa perään. Elizabeth puolestaan saapuu vieraaseen maahan taudin ensivaiheessa, eikä pääse takaisin kotiinsa.

Näiden ja muiden (enimmäkseen naisten) kautta kerrotaan uudenlaisesta arjesta, jonka keskiössä ovat pelko ja menetys. Miehet kuolevat ja naiset jäävät jäljelle yhtäkkiä orpoina, leskinä tai lapsettomina, tai kaikkina kolmena yhtä aikaa. Edes vastasyntyneet poikalapset eivät ole turvassa. Kirjassa onkin lyhyt ja koskettava osuus, jossa Amanda vierailee synnytyssairaalassa.

Kim ei itke. Hän näyttää läpeensä järkyttyneeltä ja kalmankalpealta. Aivojeni lääkäripuoli tahtoisi tarkistaa, ettei hänellä ole liiallista verenvuotoa, mutta varmaankin väri johtuu silkasta kauhusta. Hän on juuri synnyttänyt lapsen, joka kuolee lähes varmasti seuraavien tuntien tai viimeistään päivien kuluessa. Muistelen omia synnytyksiäni, ja sitten valkenee. Rohkaisu. Minulle vakuuteltiin jatkuvasti sekä synnytyksen aikana että sen jälkeen, että kaikki menisi hyvin. - - Täällä sellaista vakuuttelua ei kuulu. Mitkään sanat eivät voi auttaa.

(s. 235)

Kuoleman lisäksi kirjassa kuvataan hyvin myös eristäytymistä. Tuntui vähän siltä, että Sweeney-Baird olisi tosiaan kurkannut tulevaisuuteen. Ihmiset linnoittautuvat koteihinsa sekä vapaaehtoisesti että pakotettuina. Kaupassa käydään pikaisesti kasvot maskien takana, ja ruokaa ja vessapaperia hamstrataan vielä pahemman päivän varalle. Yksi surullisimmista tarinoista on Catherinen. Mikään varokeino, jonka hän ja hänen aviomiehensä ottavat käyttöön, ei auta. Lopulta tauti saavuttaa puolison ja pienen pojan.

Kirjassa kuvataan pandemiaa sen ensimmäisestä päivästä noin viiden vuoden päähän tulevaisuuteen. Vaikka tarina onkin synkkä, se kertoo myös sitkeydestä ja päättäväisyydestä. Kun tauti alkaa niittää miehiä oikein olan takaa, jäljelle jäävät huomaavat, miten vaarallista on, kun tietyn ammattialan edustajat ovat enimmäkseen yhtä sukupuolta. Esimerkiksi uusia palopelastajia, poliiseja, sähköasentajia ja bussikuskeja täytyy kouluttaa nopeasti kun osaavia tekijöitä on vielä olemassa. Osa ammateista jää hyödyttömiksi tai ainakaan tekijöitä ei tarvita niin paljoa kuin aiemmin. Lapsen saaminen ei ole enää mutkaton prosessi kenellekään ja deittailu näyttää aivan toisenlaiselta. Kun naiset ovat maapallon enemmistössä ja päättävillä paikoilla, monia pieniäkin asioita aletaan muuttaa vähitellen. Itselleni jäi mieleen se pieni yksityiskohta, että kännyköistä aletaan viimein tehdä hieman pienempiä, naisen käteen paremmin sopivia.

Kuten tässä oikeassa elämässämme, kirjassakin toivo herää kun rokote viimein keksitään. Tiede ja tutkijat ovat sankareita, jotka yrittävät pelastaa niin monia ihmishenkiä kuin vain mahdollista. Toivottavasti toimivien koronarokotteiden keksijöitäkin muistellaan joskus nimeltä eikä vain epämääräisinä hahmoina jossain kaukana laboratorioiden uumenissa.

Kaikin puolin viihdyttävä kirja, joka on aiheensa puolesta erittäin ajankohtainen. Yhtäältä suosittelisin tätä kaikille, koska kirja todellakin on hyvä ja hyvin kirjoitettu. Toisaalta jos koronapandemia ahdistaa, kannattanee säästää tämä hamaan tulevaisuuteen.

Kirjan tiedot:
Christina Sweeney-Baird: Viimeiset miehet | Like 2021 | 422 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: The End of Men (2021) | Suomennos: Kirsi Luoma

Luettu myös mm.:
Kirsin kirjanurkka, Lukupino, Kuunnellut äänikirjat ynnä muut

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 48. Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta [23/50]
Aiheena fiktiivinen pandemia. Kohdan toinen kirja on Jessica Townsendin Onttorokko: Morriganin ajojahti.

Jessica Townsend: Onttorokko: Morriganin ajojahti (Nevermoor #03)

 

Kiiltävän mustassa ovessa kirkkaasti valaistun vaatekomeron sisällä pieni kultaympyrä sykki valoa, ja ympyrän keskellä hehkui pieni M.

Morrigan Korppi aloittaa toisen oppivuoden Meineikkaan Seuran koulussa ja pääsee viimein opiskelemaan meiniosepän taitoja. Samaan aikaan Nevermoorin kaupungissa leviää kauhea onttorokko, joka ajaa meiläimet järjiltään ja taannuttaa ne tavallisiksi illäimiksi. Parannuskeinoa ei tunnu löytyvän ja niinpä Morrigan yrittää etsiä itse ratkaisua ongelmaan, onhan tulilinjalla myös hänen ystäviään.

Nevermoor-sarja on edennyt kolmanteen osaan ja olen edelleen sitä mieltä, että tämä on parhaimpia Pottereiden perillisiä. Sanoin edellisestä osasta, että siinä Nevermoorin kaupunki tuntui pienemmältä. Tässä kirjassa keskitytään entistä enemmän Morriganin kouluun ja ihmeelliseen hotelliin, jossa hän asuu, mutta vieraillaan myös aivan mahtavassa paikassa.

Kirjastossa nimittäin! Morrigan luokkineen pääsee visiitille Maahiskirjastoon ja näin kirjastonhoitajana paikka hykerrytti minua todella paljon. Se on oma pieni ulottuvuutensa, Nevermoorin kopio, joka on täynnä kirjoja. Kirjastonhoitajat johtavat kirjataistelijoiden joukkoja, jonka tehtävä on kontrolloida kirjoista karanneita olentoja ja tapahtumia. Oli kerrassaan riemastuttavaa lukea siitä, miten jostain kirjasta karannut taistelu riehuu edelleen kulman takana, ja että eksoottisten hyönteisten kirjasta livistäneet ötökät piinaavat kirjastolaisia jatkuvasti.

"- - Olkaa varovaisia, jos avaatte kirjan. Älkää raksauttako selkämyksiä, älkää tehkö koirankorvia, älkää pitäkö yhtä sivua liian kauan auki ja muistakaa aina sulkea kirja ja panna se takaisin hyllyyn sen oikealle paikalle, kun ette enää lue sitä, ja jos jotain hyppää päällenne, huutakaa minua nimeltä. - -"

(s. 239)

Mutta, Maahiskirjasto ei kuitenkaan ole kirjan keskiössä, niin paljon kuin siitä pidinkin. Tarina keskittyy Morriganiin niin paljon, että muut hahmot jäävät todellakin sivuhenkilöiksi eikä heistä saada irti oikein mitään kiinnostavaa. Morrigan tuntuukin viettävän suurimman osan ajasta oman päänsä sisällä tai oppitunneilla, jotka muuten olivat kieltämättä hauska idea. Koska ainoa toinen elossa oleva meinioseppä on sarjan pahis Ezra Viima, tietyt Meineikkaan Seuran jäsenet ovat keksineet toisenlaisen tavan opiskella meinioseppyyttä. He opettavat Morriganinkin seuraamaan kouluun avautuvia pieniä aikaikkunoita, joiden kautta hän voi seurata menneisyyden oppitunteja.

Oppitunnit ovat Morriganille ilon aihe, mutta onttorokko aiheuttaa paljon surua ja huolta. Näin korona-aikana kirjan tautitilanne on tietenkin harvinaisen ajankohtainen. Mielestäni tarinassa tuotiin hyvin esiin etenkin taudin ohessa pintaan nousevat ennakkoluulot ja viha. Kirjassa se on niin sanottua maagista rasismia, joka kohdistuu meiläimiin, eläimiin joilla on ihmisen älykkyys ja kyvyt. Koska tauti leviää heidän keskuudessaan, tietyt Nevermoorin asukkaat ja tietty poliittinen suuntaus alkavat lietsoa vihaa heitä kohtaan. Kuka tahansa heistä voi kantaa tautia ja vahingoittaa myös sinua! Valitettavan tutun kuuloista.

Pidin taas kovasti kirjan lopusta, jossa Morrigan joutuu vaikean valinnan eteen. Jollain tavalla minusta tuntui vähän siltä, että tässä ollaan nyt seuraamassa, miten Nevermooriin syntyy uusi ja paha meinioseppä!

Kirjan tiedot:
Jessica Townsend: Onttorokko: Morriganin ajojahti | Otava 2021 | 493 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: Hollowpox: The Hunt for Morrigan Crow (2020) | Suomennos: Jaana Kapari-Jatta

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 47. Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta [22/50]
Aiheena fiktiivinen pandemia. Onttorokko ei ollut pelkästään Nevermoorin ongelma. Toinen tämän kohdan kirja on Christina Sweeney-Bairdin Viimeiset miehet.

Jason Reynolds: Minuutin mittainen ikuisuus

 

Ei kukaan

usko mitään
nykyään

siks mä en oo kertonu
kellekään tätä tarinaa
jonka nyt kerron sulle.

15-vuotiaan Willin isoveli Shawn on kuollut. Tapettu, ammuttu Willin silmien edessä. Will tietää, että nyt hänen on tehtävä niin kuin näillä kulmilla tehdään. Willin on tartuttava aseeseen, astuttava hissiin ja noudatettava Sääntöjä. Tapa tai tule tapetuksi, tapa kun läheisesi tapetaan.

Olen löytänyt itsestäni säeromaanien ystävän ja niinpä odottelin kiinnostuneena tämänkin romaanin ilmestymistä. Jason Reynolds on minulle uusi kirjailija, jonka Wikipedia kertoo voittaneen palkintoja runoillaan ja nuortenkirjoillaan. Reynoldsin runot ovat saaneet inspiraatiota rap-lyriikoista ja tämän kirjan onkin suomentanut turkulainen rap-artisti Niko Toiskallio.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat nimettömäksi jäävään köyhään naapurustoon, jossa jengiväkivalta on arkea ja elämää ohjaavat sukupolvelta toiselle siirtyvät Säännöt. Tosimies ei itke ja tosimies vastaa väkivaltaan väkivallalla. Niinpä musta teini-ikäinen Willkin tarttuu aseeseen kostaakseen veljensä kuoleman. Will on varma siitä, että murhan takana on Shawnin entinen ystävä Riggs, jonka jengin reviirille Shawnin oli pakko astua päästäkseen kauppaan.

Minuutin mittainen ikuisuus on se aika, jonka kostoretkelle suuntaava Will viettää hississä matkalla kotoaan kerrostalon alimpaan kerrokseen. Yksinkertaiselta tuntuva suunnitelma saa outoja käänteitä, kun hissiin alkaa lappaa kuollutta ja kovin tuttua porukkaa. Will on menettänyt elämänsä aikana lukuisia ihmisiä väkivallalle. Hän näki ensimmäisen ampumiskuolemansa jo päiväkodissa, jossa pikkuinen Dani joutui jengikahinoiden viattomaksi uhriksi. Tarina näyttää, miten helposti järjettömästä jengiväkivallasta tulee arkea, jota ei enää edes osaa kyseenalaistaa.

Kirjan kantava teema on kosto ja se kauhea koston kierre, johon toksinen maskuliinin kulttuuri johtaa, kun muutakaan keinoa näyttää osaamistaan ei ole. Willin köyhillä kulmilla mies ei ole mies, jos hän ei ole valmis kostamaan veljensä kuolemaa. Jengien hyväksymisriitit toistavat ajatusta väkivallasta miehen mittana. Ryöstä, pahoinpitele, tapa, muuten et kuulu joukkoon. Naiselle on varattu kärsijän ja itkijän rooli, ja Willin lisäksi Shawnia suree poikien äiti.

Mutsilla oli tapana sanoa

Tiedän että oot nuori
ja sun pitää kulkea,
mutta muista,
kun kävelet yössä,
älä anna yön
kävellä suhun.

(s. 48)

Ajatus kirjan takana on kiinnostava ja se, miten tarina kerrotaan yhden hissimatkan aikana, on myös erikoinen ja toimiva ratkaisu. En kuitenkaan päässyt oikein sisälle tarinan kerrontatyyliin. Siinä ei ollut samanlaista poljentoa ja sisältöä kuin muissa lukemissani säeromaaneissa. Kaipasin myös enemmän lihaa tarinan luiden päälle. Vaikka tarinassa käydäänkin läpi koko Willin elämää, se tuntui kuitenkin sisällöltään verrattain köykäiseltä yhden asian kirjalta. En saanut tietää Willistä henkilönä juuri muuta kuin se, että hän ihaili isoveljeään.

Kirjan aihe on tärkeä ja kirja on todella nopea lukea, joten suosittelisin sitä ehdottomasti esimerkiksi yläkoululaisille. Tämä on hyvä vaihtoehto kirjaksi, jossa käsitellään sekä kapeaa mieskuvaa että rasismia ja sen vaikutuksia Yhdysvaltojen mustaan väestöön.

Kirjan tiedot:
Jason Reynolds: Minuutin mittainen ikuisuus | Otava 2021 | 317 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: Long Way Down (2017) | Suomennos: Niko Toiskallio

Luettu myös mm.:
Kirjapöllön huhuiluja, Kirjojen keskellä, Luetut.net

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 35. kirja jonka ilmestymistä olet odottanut [14/50]
* Pohjoinen lukuhaaste 2021 - 13. säeromaani [8/25]

Sarah Crossan: Kuunnousu

Vihreä puhelin

eteisen seinällä 

ei soinut melkein ikinä.

17-vuotiaan Joen isoveli istuu linnassa tuomittuna poliisin tappamisesta. Joe ei ole puhunut veljelleen kymmeneen vuoteen, mutta kun Edin teloituspäivä päätetään, Joe haluaa viettää viimeiset viikot veljensä kanssa. Hän muuttaa kapiseen kämppään teksasilaiseen kaupunkiin, jota varjostaa farmi, kuolemaantuomittujen ja elinkautista istuvien vankila. Muistot ja nykyhetki vuorottelevat kun Joe kuvaa viikkoja, joiden aikana hän tutustuu uudelleen Ediin.

Sarah Crossanin Yksi ei räjäyttänyt tajuntaani, mutta monelle muulle lukijalle se on ollut itkettävä lukukokemus. Minun tunteisiini tämä vetosi paljon enemmän. Ehkä syynä on se, että tämän kirjan aihe on niin ajankohtainen. Yhdysvalloissa on käynnissä laajoja, koko maailman levinneitä mielenosoituksia, joissa tärkeimpinä kärkinä ovat yhteiskuntaa läpäisevä rasismi ja mätä poliisiyhteisö. 

Tässä kirjassa Joe tuntee veljensä jääneen epäoikeudenmukaisen oikeusjärjestelmän rattaisiin. Edin syyllisyys tai syyttömyys ei loppujen lopuksi ole niin tärkeää kuin se, miten häntä on kohdeltu ja mitä seurauksia syytöksillä on ollut. Joen perhe on valkoinen, mutta rasismia sivutaan osuvasti Edin kirjoittamassa kirjeessä.

Siis

ne nappasivat mut, joku niiden oli saatava

koska poliisi oli kuollu, ja mitä niiden olis pitäny tehdä?

Jättää poliisin murha ratkasematta?

Ihmisiä koskettaa aina valkosen poliisin kohtalo,

ja lähinnä ihmetyttää ettei syntipukiksi valittu

jotain mustaa kaveria. Täällä on tosi paljon

mustia tyyppejä jotka sanoo olevansa syntipukkeja,

ja pakkohan niitä on uskoa

kun uutisissakin on koko ajan juttuja kytistä jota

ampuu ihmisiä vain siksi että ne

kävelee pimeellä kadulla tai jotain.

(s. 197)

Joe perheineen ei siis ole kokenut rasismia, mutta muita ennakkoluuloja kyllä. Edin pidättäneet poliisit kutsuivat häntä "white trashiksi" ja köyhänä valkoisena roskasakkina perhe nähdäänkin. Huumediileri-isä kuoli aikoja sitten ja äiti välittää enemmän viinasta ja huumeista kuin kolmesta lapsestaan. Ed oikeastaan kasvattaa Joen ja poikien välissä syntyneen Angelan, ja Joella on monia rakkaita muistoja sisaruksistaan. Pidin näistä lapsuusmuistoista ja siitä, miten Crossan kuvaa perheen arkea. Vaikka äiti on välinpitämätön ja julma, ja vaikka rahaa ei ole, kaiken sen kurjuudenkin keskelläkin Joe tuntee iloa ja rakkautta.

Pidin myös siitä, miten kirjassa pohdittiin anteeksiantoa. Mitä voi antaa anteeksi ja kenelle pitää antaa anteeksi? Joe löytää oman vastauksensa ensimmäiseen, mutta toinen onkin monimutkaisempi juttu. Yhtenä esimerkkinä kirjassa on Nellin tapaus. Joe tutustuu kesän aikana Nelliin, jonka kanssa hän saa muutakin ajateltavaa kuin veljensä lähestyvän kuoleman. Kumpikin suhtautuu juttuu lomaromanssin tapaan, mutta sitten käykin ilmi, että Nell on tarkoituksella salannut tärkeän asian. Joe joutuu pohtimaan, perustuiko koko juttu valheille ja voiko hän antaa salailun anteeksi. 

Tällä kertaa Crossanin tarina toimi mielestäni mainiosti säeromaanina. Joen elämästä ja ajatuksista näytettiin juuri se, millä on väliä. Kirja oli surullinen ja ahdistava, ja yhteiskunnallinen eriarvoisuus on koko ajan läsnä. Alusta asti arvasi, että sokerisen onnellista satukirjaloppua on turha odotella. 

"Vaikka sä olisit tehnyt sen, mä istuisin tässä.

Tietäisin että tätä sä et ainakaan ole ansainnut."

Se räpyttää silmiään.

Minä puristan kädet nyrkkiin.

"Ei kukaan ansaitse", se sanoo.

"Ja mä voin sen sanoa, koska tää on mun elämää."

(s. 202)

Kirjan tiedot:

Sarah Crossan: Kuunnousu | S&S 2020 | 381 sivua | Kirjastosta
englanninkielinen alkuteos: Moonrise (2017) | suomennos: Kaisa Kattelus

Luettu myös mm:
Kirjapöllön huhuiluja, Kaiken ei tarvitse olla totta, Kirjojen keskellä ynnä muut

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2020 - 27. runomuotoinen kertomus, runoelma tai säeromaani [28/50]

* Popsugar Reading Challenge 2020 - a book with the same title as a movie or TV show but is unrelated to it [26/50]
Löytyy vuoden Moonrise-elokuva (1948), joka liikkuu näköjään samassa aihepiirissä tämän kanssa.

Amanda Lovelace: tässä prinsessa pelastaa itsensä

Amanda Lovelace:
tässä prinsessa pelastaa itsensä
(the princess saves herself in this one, 2017)
207 s.
Sammakko 2018
Kirjastosta

varoitus I:

tämä ei ole

satu.

Runokirjassa on sekä omaeläkerrallinen osuus että lukijalle suunnattu voimaannuttava osuus. Lovelace kertoo lapsuudestaan sekä fyysisesti että etenkin henkisesti väkivaltaisen äidin kanssa, nuoruudesta syömishäiriön ja viiltelyn kynsissä, ja sekä siskonsa että äitinsä kuolemasta. Mukana on myös epäonnistuneita ja sitten se onnistunut rakkaussuhde, joka toi tasapainoa elämään.

Luulen bonganneeni tämän Helmet-lukuhaasteen FB-ryhmästä kun vakoilin mitä muut olivat lukeneet yksivärinen kirjankansi -kohtaan. Kirjan nimi ihastutti ja varasin tämän kirjastosta. Olin kyllä hieman pettynyt siitä, että ei tässä ihan oikeita satuprinsessoja ja satukliseiden tutkailua ollutkaan. Ihan raakaa realismia tämä on ja runot ovat paikoitellen erittäin karua luettavaa.

kun olin yksitoista,

lääkäri punnitsi minut

& jälkeenpäin

äitini sanoi että olin liian lihava

& minun piti 

alkaa laihduttaa

välittömästi.

- - 

laihduin kolmekymmentä kiloa

parissa kuukaudessa 

& minun piti käyttää pitkähihaisia paitoja

peittääkseni

ainoan

katarsikseni.

- kaikki tosin kehuivat, kuinka hyvältä näytin.

(s. 21)

Karua, mutta sanallisesti kaunista luettavaa. Mietin tätä lukiessani, että olisi kiva lukea tämä vertailun vuoksi myös englanniksi. Kolahtaisivatko eri runot tai eri kohdat runoista kun kieli olisi toinen?

Pidin enemmän näistä kirjan synkemmistä perheeseen ja omaan itseen liittyvistä runoista. Niissä pohditaan anteeksiantoa ja sitä, miten lapsuuden tapahtumat vaikuttavat elämään aikuisenakin. Romanttisesta rakkaudesta ja sen puutteesta kertovat runot eivät sopineet ainakaan tähän hetkeen ollenkaan. Saatan kyllä olla niin epäromanttinen luonne, että ne tuntuivat siksi kovin tekemällä tehdyiltä. Samoin kirjan viimeinen, lukijan voimaannuttamiseksi tarkoitettu osuus oli mielestäni vähän väkisin väännetty. Siihen kuului pari hyvääkin runoa, mutta suurin osa ei herättänyt tunteita suuntaan tai toiseen. Voin kyllä kuvitella, että jollekin toiselle niillä on enemmän annettavaa.

Yhteenvetona, kun runot olivat mielestäni hyviä, ne olivat todella hyviä. Ne vähemmän hyvät eivät vain olleet omaan makuuni lähinnä aiheen vuoksi.

Luettu myös:

Kirjojen keskellä

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2018 - 9. kirjan kansi on yksivärinen [44/50]

Kirsti Kuronen: Paha puuska

Kirsti Kuronen:
Paha puuska
75 s.
Karisto 2016
Kirjastosta

Junankuljettaja: 

yleensä ne katsovat silmiin

Lauri jää junan alle juuri kun hän aloittaa seitsemännen luokan. Jää ja jää. Jättäytyy. Vuotta vanhempi Hilla jää yksin vanhempiensa kanssa ja kirjassa kuvataan vuotta Laurin kuoleman jälkeen. Hilla pohtii miksi Lauri teki sen ja miten näin suuresta surusta voi ikinä selvitä.

Olen saamaton runokirjojen lukija. Yksittäiset runot joo, mutta kokonainen kirja ei vain lähde kulkemaan. Ehkä tässä on jonkinlainen henkinen tukos? Joka tapauksessa yritän nyt viime hetken paniikilla päästä lähemmäs Helmet-lukuhaasteen loppua ja mietin tuossa miten saisin itseni lukemaan runoteoksen. Sitten välähti. Luin viime vuonna Kirsti Kurosen Pöntön ja koska pidin siitä, suunnittelin lukevani myös Pahan puuskan. Se sitten jäi, mutta tavallaan onneksi. Säeromaani sopii mielestäni ihan hyvin runokirja kohtaan ja osoittaa lisäksi mihin kaikkeen runo taipuu.

Pienen kirjan aihehan on todella synkkä. Hillan pikkuveli tekee itsemurhan jättäytymällä junan alle. Tarinan alussa seurataan perheen hajoamista ja kuvataan Hillan omaa musertavan raskasta surua. Tämä seuraava lainaus on oma suosikkikohtani koko kirjassa ja toimii toki paremmin jos on lukenut sitä ympäröivän tekstinkin. Säkeiden vimmainen epätoivo menee ihon alle.

Nyt

en enää kuule metsää

vaikka huudan,

kuuleeko metsä?

ulvon keuhkoni hajalle

ryöpytän ja tärisen

niin kauan että kaikki on tyhjää

mitään ei enää tule, ei ole

minä en ole

Lauri ei ole

eikä metsä suojele

(s. 12)

Toisaalta tarinassa seurataan myös Hillan nousua ylös murheen suosta. Apuna hänellä on läheinen metsä ja iso kivi, jonka päällä Laurikin istui usein miettimässä. Hilla kuvittelee kuulevansa Laurin äänen ja käy keskusteluja veljensä kanssa. Olennaisin kysymys on tietenkin 'miksi'. Miksi Lauri teki sen? Hilla käy läpi eri vaihtoehtoja ja tulee siihen tulokseen, että kyseessä oli oikeastaan onneton sattuma. Laurilla oli pahoja puuskia, mustia hetkiä jolloin millään ei tuntunut olevan mitään väliä. Hetkiä, jolloin tuntui ettei mikään voi koskettaa häntä. Tällainen paha puuska vei hänet ehkä raiteille ja myös jätti sinne. Jos vain juna ei olisi tullut juuri pahan puuskan aikaan...

Pidin kirjasta ja Kurosen säkeistä todella paljon. Synkästä aiheesta huolimatta kirja on loppujen lopuksi positiivinen. Elämä voittaa. Ei Laurin, mutta Hillan ja hänen vanhempiensa. Surusta voi selvitä eikä se tarkoita unohtamista. Hilla on aina Laurin sisko ja kantaa veljensä muistoa mukanaan koko elämänsä ajan.

Asiaan liittyen, Yle julkaisi tässä taannoin artikkelin otsikolla Yksi kysymys voi pelastaa hengen - näin autat itsetuhoista. Kannattaa lukea. Tässä kirjassa osa pointtia oli, että kukaan ei aavistanut Laurin pahojen puuskien olevan noin mustia. Joskus mitään merkkejä ei olekaan, mutta jos pieninkään epäilys herää, kannattaa ottaa se vakavasti. On parempi olla ylihuolehtivainen kuin huolehtia liian vähän.

Luettu myös mm.:

Elämäni kirjat, Notko, se lukeva peikko, Luetaanko tämä ym.

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2018 - 2. kotimainen runokirja [41/50]

Tiina Raevaara: Laukaisu

Tiina Raevaara:
Laukaisu
120 s.
Paasilinna 2014
Kirjastosta

Kerron teille Pauliinasta, koska minua on pyydetty tekemään niin.

Olen lukenut Helmet-lukuhaastetta ikään kuin ohimennen, lisäillen kirjoja siihen sitä mukaan kun joku sattuu sopimaan kohdalle. En edelleenkään tavoittele koko haasteen suorittamista, mutta näkyypä noita luettuja kertyvän ihan mukavasti kuitenkin. Tämän luin ihan varta vasten haasteeseen. Haastelistaa silmäillessäni mietin, että en kyllä muista lukeneeni montaa (jos edes yhtään) yhdenpäivänromaania, ja ajattelin korjata tilanteen pikimmiten. Laukaisu valikoitui lähinnä pienen sivumääränsä vuoksi. Joskus mennään siitä mistä aita on matalin!

Laukaisu kertoo perhesurmasta tai pikemminkin sitä edeltävästä päivästä. Pauliina herää jälleen tuttuun, raivostuttavaan aamutunnelmaan. Lapset nukkuvat ja masentunut tyhjäntoimittajamies Kerkko luuhaa kuka tietää missä. Aseen kanssa ulkona, käy ilmi, mutta mies sanoo melkein ampuneensa itsensä. Vain itsensä. Perheen surkea tilanne käy selväksi päivän kallistuessa iltapäivään ja lopussa Pauliina palaa kotiinsa tietämättä, mikä siellä häntä odottaa.

Sanonpa heti alkuun inhonneeni kirjan kertojaa. Olisin mieluummin lukenut Pauliinasta vaikka kolmannessa persoonassa sen sijaan, että tarinaan sotkettiin ulkopuolinen kertoja, joka kaiken lisäksi oli varsin epämiellyttävä tyyppi. Toinen asia, josta en pitänyt, oli väkisin lisätyn tuntuinen pornoelokuvakohtaus. Ihan kuin naisella ei voisi mennä tarpeeksi huonosti ilman, että häntä käytetään vielä seksuaalisesti hyväksikin. Tämä on trendi, josta en ole koskaan pitänyt kirjallisuudessa tai mediassa noin ylipäätään. Jos naiselle halutaan angstinen tausta tai juonenkäänne, hänet raiskataan tai vähintäänkin sillä uhataan. Monessako kirjassa näin tehdään mieshahmolle?

No, kuitenkin. Pauliinan tarina sinänsä oli kiinnostava tuota lukuun ottamatta. Hänen elämänsä on niin lohdutonta tarinan alussa. 

Mätäneminen oli tullut taloon heidän mukanaan. Pihan luumupuut kuolivat, salaojat tukkiutuivat ja nurmikko muuttui suoksi, lapset syntyivät ja varastivat kaiken ajan, kukaan ei enää jaksanut leikata nurmikkoa, kukaan ei enää jaksanut hankkia polttopuita ja täyttää taloa takkatulen hennolla ja hitaasti leviävällä kuumuudella. Sähköpatterienkin lämpö karkasi ulos huonosti eristetyistä seinistä ja Pauliina paleli jatkuvasti.

Elämä ei ollut hyvää vaan sotkuista, kylmää, märkää ja pahanhajuista.

(s. 21)

Raevaara kuvaa taitavasti sitä tappavan tylsää ja toivonta elämää, jota Pauliina elää. Samalla tavalla taitavasti hän kirjoittaa myös siitä toivon kipinästä, jonka Pauliina löytää sisältään. Kun tämän yhdistää siihen, mitä kirjan lopusta tietää etukäteen, lukukokemus on hiipivän kauhea. Yhtäällä Pauliina iloitsee ensi kertaa vuosiin jostain, toisaalla lukija tietää tarkalleen mitä Kerkon lähettämät tekstiviestit tarkoittavat...

Pauliinan elämän kaaosta katkaisevat faktat suomalaisesta perheväkivallasta. Perhesurmia tekevät sekä miehet että naiset. Niitä tehdään aseella, heittämällä lapset kaivoon, hukuttamalla ja tyynyllä tukehduttamalla. Vuodet ilman perhesurmia ovat harvinaisempia kuin vuodet, jolloin tapahtuu vähintään yksi sellainen tragedia. Kerkon päätöksen taustalla oli masennus, johon hän ei saanut apua. Kuinkahan monen todellisen perhesurman takana on samanlainen tilanne?

Luettu myös mm.:

Kirjan pauloissa, Järjellä ja tunteella, Kirjavaras ynnä muut.

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2017 - 19. yhdenpäivänromaani [31/50]

Kari Hotakainen: Kantaja

Kari Hotakainen:
Kantaja
140 s.
Kirjakauppaliitto/Kirjamedia 2015
Omasta hyllystä

Kumipuku ja sidonnat eivät ole minun juttujani, mutta ehkä minun tuona iltana olisi pitänyt olla kokeilevampi.

Tässä kirjastotyössä on se huono (?) puoli, että kirjoja tulee kannettua kotiin enemmän kuin niitä ehtii lukea. Sehän tietysti tarkoittaa sitäkin, että ne itse ostetut jäävät vieläkin alemmas lukupinossa. Ne kun eivät karkaa minnekään eikä niillä ole eräpäivää toisin kuin kirjaston kirjoilla. Yritän nyt noin miljoonatta kertaa lukea jotain omasta hyllystäkin, mahdollisesti "joka toinen kirja kirjastosta, joka toinen omasta hyllystä"-periaatteella. Enpä löisi vetoa onnistumisen puolesta, mutta ainakin tämä yksi kirja tuli luettua.

Kari Hotakaisen Kantaja oli siis vuoden 2015 Kirjan ja ruusun päivän kylkiäinen, jonka sait kun ostit jotain Suomalaisesta Kirjakaupasta olikohan se nyt 10 vai 15 eurolla. Jos nyt ihan totta puhutaan niin minulla oli näitä alun perin kaksi. Toisen lahjoitin heti silloiseen kirjastooni ja tämä toinen on lämmittänyt kirjahyllyäni nyt sen reilut pari vuotta. Tällä hetkellä pohdin kirjan kohtaloa: pidänkö itselläni vai laitanko kiertoon nykyiseen kirjastooni? Se on näitä elämän suuria kysymyksiä.

Kantaja kertoo Timo Kalliosta, seurakuntayhtymän määräaikaisesta puistotyöntekijästä. Timo on se mies, joka leikkaa hautausmaan nurmikon, auttaa haudankaivuussa ja huolehtii kukkaistutuksista. Eräänä päivänä hänestä tulee myös se mies, joka auttaa arkun kantamisessa mikäli kantajia on liian vähän. Tätä kautta Timo pääsee todistamaan niitä lohduttomia hautajaisia, joissa kukaan ei oikeasti tiedä vainajasta mitään tai välitä hänestä minkään vertaa. Timo suivaantuu tästä niin, että alkaa laatia muistopuheita tuntemattomille ja huolestuttaa seurakuntansa suntion. 

Oikeastaan ravivetoja harrastava suntio oli suosikkini koko kirjassa! Hän on käytännön ihminen, joka on syystäkin huolissaan Timon uudesta harrastuksesta. 

- Jos sä kykit päivät kirkkomaalla ja asettelet kukkia ja virsiä ojennukseen kappelissa, niin sulla pitää olla vastapainoksi muuta. Kuolleet vetää sua alas, hevoset ylös. Perusarkku painaa tommoset kolkytviis kiloa ja siihen asiakas päälle, tai siis sisään. Se tekee yhteensä tommoset satakakskymmentä kiloa. Yks keskiverto hevonen painaa viissataa kiloa. Eli yks hevonen vastaa neljää vainajaa.

(s.109)

Muistopuheiden laatimisen lisäksi Timo harrastaa nuoruuden rakkautensa stalkkausta. Hänen ja Hannelen tiet erosivat kun Hannele otti esiin kumipuvut ja sidontaleikit, ja Timo on jäänyt jumiin jossitteluun. Entä jos hän olisi suostunut, entä jos heillä olisi nyt perhe, entä jos, entä jos? Entä jos hän selvittää Hannelen yhteystiedot ja alkaa pommittaa naista puheluilla ja viesteillä? Enpä oikein lämmennyt tälle käytökselle, vaikka se kai tässä olikin pointtina. Hotakaisen kertojaääni on niin huvittava, että suurimman osan ajasta melkein unohtaa miten surkeassa elämäntilanteessa Timo on, ja että suntiolla on syytäkin huoleen.

Pidin kirjasta, mutta en ole ihan varma haluanko sittenkään pitää sitä itselläni. Täytyy miettiä asiaa!

Luettu myös mm.:

Villasukka kirjahyllyssä, Kirjakaapin kummitus, Amman lukuhetki ym.

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2017 - 15. kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen  [23/50]

Laura Lehtola: Pelkääjän paikalla

Laura Lehtola: Pelkääjän paikalla
238 s.
Otava 2015
Kirjastosta

Sinä päivänä, kun sinä rupesit kuolemaan, Elsalla oli ollut tarhakuvaus.

Sattuipa taas vahingossa silmääni kirjaston uutuushyllystä ja tarttui mukaani. En ole mitenkään oletusarvoisesti kiinnostunut näistä ns. sairauskirjoista, saati sitten perhe-elämästä kertovista kirjoista. Takakannessa lainattiin kuitenkin tuota kirjan ensimmäistä lausetta, jonka minäkin otin tämän jutun alkuun. Siitä tuli jotenkin mieleen Pauliina Rauhalan Taivaslaulu, josta pidin todella paljon. Toisaalta taas takakannesta tuli mieleen Eve Hietamiehen Yösyöttö- ja Tarhapäivä-kirjat alkuasetelman vuoksi.

Eli homman nimi on se, kuten yleensäkin näissä aikuisille kirjoitetuissa sairauskirjoissa, että pariskunnan toinen osapuoli sairastuu vakavasti. Annalla todetaan syöpä, joka vie ensin jalan ja sitten hengen. Ei tuo mikään juonipaljastus ole, sehän kerrotaan jo takakannessa. Jäljelle jäävät Aapo ja pieni Elsa, joiden pitäisi nyt selvitä elämästä ilman äitiä.

Harmi vain ettei tämä kirja toiminut mielestäni ollenkaan. Ymmärrän kyllä, miksi joku toinen voi pitääkin tästä kirjasta, mutta minulle tässä oli sekä liikaa että liian vähän. Liikaa kielellisiä koukeroita, jotka häiritsivät lukukokemusta. En voi olla vertaamatta tätä Taivaslauluun vaikka se ehkä epäreilua onkin. Taivaslaulussa kaunis kieli kannatteli tarinaa ja korulauseet sopivat siihen täydellisesti. Tässä taas lukija hukkuu vertauskuvien suohon ja näkökulmilla kikkailuun. Annan taistelu syöpää vastaan kerrotaan melkein kokonaan vertauskuvilla: milloin on sotilaita, milloin terroristeja ja milloin uhkaavia lintuja jne.. Minusta tuollaisen lukeminen on pitemmän päälle raskasta eikä se tuonut Aapoa ja Annaa lähemmäs, pikemminkin päinvastoin. En myöskään pitänyt siitä, että Aapon ja Elsan lisäksi kertojaksi nousi Veera, nainen johon Aapo myöhemmin tutustuu. Tarina olisi toiminut ihan hyvin pelkästään Aapon kertomanakin.

Sitä, mitä oli liian vähän, olikin Annan kuoleman jälkeisen elämän kuvaus, joka jäi loppujen lopuksi paljon olettamaani pienemmäksi osaksi kirjaa.  En odottanut paitojen repimistä ja tuhkassa pyörimistä, mutta Aapo vaikutti koko ajan hyvin etäiseltä ja kliiniseltä. Tapahan sekin on selvitä surusta, mutta kun ei hänestä muutenkaan saanut mitään otetta. Millainen Aapo on ihmisenä? En tiedä, vaikka luin koko kirjan. Hän sanoo olevansa vihainen ja surullinen, mutta siihen se jääkin, sanomiseen. Entä miten hän ja Elsa selviävät ilman äitiä? No näköjään ihan hyvin.

Eli yhteenvetona: odotukset olivat suuret, mutta kieli kompastuu harmillisesti omaan kiemurointiinsa ja henkilöt jäävät etäisiksi. Epäilen kyllä vähän, että minä olen tämän kirjan suhteen yksinäinen kapinallinen, ja että suurin osa lukijoista tulee pitämään tästä. Tämä nyt vain ei ollut minun kirjani.

Luettu myös mm.: Lukuneuvoja, Järjellä ja tunteella, Kirjasähkökäyrä