Loka-marraskooste

Olen lukenut! \o/

Ja myös suorittanut Sarjakuvahaastetta, jonka koonti on täällä. Kiva kun sain suoritettua edes jonkin haasteen loppuun asti vaikka luettu määrä ei sinällään ollut kovin suuri. Mutta, olenpahan kuitenkin Muumipeikko!


Luettu & blogattu

J. S. Meresmaa: Naakkamestari
Steampunk-henkinen pienoisromaani Ennistä vuoden 1900 Tampereella. Nopealukuinen pieni kirja, erityisen sopiva syyssäähän.

Moshin Hamid: Exit West
Rakkautta sodan ja pakolaisuuden varjossa. Tykkäsin etenkin erilaisesta rakkaustarinasta.

Jessica Townsend: Nevermoor: Morriganin koetukset
Morrigan ja meinio valtakunta. Vauhdikas seikkailu maagisessa Nevermoorissa, sekä maailman että hahmot ihania.

Anne Lampinen: Kuvanveistäjä Ville Vallgrenin elämä
Mitä nimikin sanoo. Nopealukuinen ja kevyt tietopaketti Havis Amandan isästä.

Annika Sandelin: Yokon yökirja
10-vuotiaan Yokon päiväkirja. Ihanaa lapsen arjen ja mielen kuvausta.

Sirpa Saarikoski: Kesä kasiysi
1989, Tampere ja kirjastoauto. Kasaritunnelma tuli melkein liiankin lähelle, kyllä pitäisi olla hajurakoa permanentteihin ja oltatoppauksiin.

Kirsti Kuronen: Paha puuska
Säeromaani pikkuveljen itsemurhasta. Synkkä aihe ja valoa pimeän tunnelin päässä, pidin todella paljon runollisesta kerronnasta.

Haastekoonti: Sarjakuvahaaste

1.1. - 30.11.2018

Hurja Hassu Lukija haastoi bloggarit lukemaan sarjakuvia. Satunnaisia mangapokkareita lukuun ottamatta luen niitä varsin vähän, joten ajattelin viritellä sarjiskiinnostusta haasteen myötä. Jo pelkästään Suomessa julkaistaan hienoja sarjakuvia, koko maailmasta nyt puhumattakaan.

Ennen haastetta: 

En aseta itselleni sen kummempia tavoitteita. Toivon löytäväni hyviä sarjakuvia, sekä vakavammin otettavia että kevyempiä. Osan ajattelen jo etukäteen menevän vanhalla rutiinilla (jatkuvat sarjat), mutta toivon tekeväni uusiakin löytöjä.


Haasteen jälkeen:

Ei tällä tuloksella suorastaan juhlita, koska yleinen lukujumini ylsi myös sarjakuviin. Höh. Toisaalta, hahaa, suoritinpas kuitenkin loppuun ja tein niitä löytöjäkin! Eniten ilahduin heti vuoden alusta tuosta Kati Närhen Agnes-sarjasta, jota olen hehkuttanut ympäriinsä. En usko, että olisin lukenut sarjaa ilman haastetta, joten jee, haastelöytö! Eri tavalla miellytti nyt lopuksi lukemani Yoannin ja Vehlmannin Piko ja Fantasio -seikkailu Ikuinen pikkolopoika ja muita tarinoita. Albumi oli täyttä metatekstiä ko. sarjasta ja vähän Tintistäkin, ja huvitti minua suuresti.

Yhdentoista kuukauden aikana luin nämä:

1. Kati Närhi: Saniaslehdon salaisuudet
2. Kati Närhi: Mustasuon mysteeri
3. Kati Närhi: Seitsemäs vieras
4. Sarah Andersen: Aikuisuus on myytti: "Sarah's Scribbles" -kokoelma
5. Tove Jansson: Muumipeikko ja marsilaiset
6. Aku Ankan taskukirja, teemanumero 51: Pääoma
7. Aku Ankan taskukirja, numero 458: Perhonen vieköön
8. Kiyo Kyujyo: Trinity Blood, osa 20
9. Pertti Jarla: Fingerpori, osa 11
10. & 11. Marjane Satrapi: Persepolis & Persepolis 2
12. Anni Nykänen: Mummo 5
13. Mike Mignola & John Byrne: Hellboy: Seed of Destruction
14. Sisaret 1918
15. JP Ahonen: Belzebubs
16. Yoann & Vehlmann: Ikuinen pikkolopoika ja muita tarinoita


Tällä suorituksella olen Muumipeikko! Voisi se huonompikin haastetaso olla.

Kirsti Kuronen: Paha puuska

Kirsti Kuronen:
Paha puuska
75 s.
Karisto 2016
Kirjastosta

Junankuljettaja: 

yleensä ne katsovat silmiin

Lauri jää junan alle juuri kun hän aloittaa seitsemännen luokan. Jää ja jää. Jättäytyy. Vuotta vanhempi Hilla jää yksin vanhempiensa kanssa ja kirjassa kuvataan vuotta Laurin kuoleman jälkeen. Hilla pohtii miksi Lauri teki sen ja miten näin suuresta surusta voi ikinä selvitä.

Olen saamaton runokirjojen lukija. Yksittäiset runot joo, mutta kokonainen kirja ei vain lähde kulkemaan. Ehkä tässä on jonkinlainen henkinen tukos? Joka tapauksessa yritän nyt viime hetken paniikilla päästä lähemmäs Helmet-lukuhaasteen loppua ja mietin tuossa miten saisin itseni lukemaan runoteoksen. Sitten välähti. Luin viime vuonna Kirsti Kurosen Pöntön ja koska pidin siitä, suunnittelin lukevani myös Pahan puuskan. Se sitten jäi, mutta tavallaan onneksi. Säeromaani sopii mielestäni ihan hyvin runokirja kohtaan ja osoittaa lisäksi mihin kaikkeen runo taipuu.

Pienen kirjan aihehan on todella synkkä. Hillan pikkuveli tekee itsemurhan jättäytymällä junan alle. Tarinan alussa seurataan perheen hajoamista ja kuvataan Hillan omaa musertavan raskasta surua. Tämä seuraava lainaus on oma suosikkikohtani koko kirjassa ja toimii toki paremmin jos on lukenut sitä ympäröivän tekstinkin. Säkeiden vimmainen epätoivo menee ihon alle.

Nyt

en enää kuule metsää

vaikka huudan,

kuuleeko metsä?

ulvon keuhkoni hajalle

ryöpytän ja tärisen

niin kauan että kaikki on tyhjää

mitään ei enää tule, ei ole

minä en ole

Lauri ei ole

eikä metsä suojele

(s. 12)

Toisaalta tarinassa seurataan myös Hillan nousua ylös murheen suosta. Apuna hänellä on läheinen metsä ja iso kivi, jonka päällä Laurikin istui usein miettimässä. Hilla kuvittelee kuulevansa Laurin äänen ja käy keskusteluja veljensä kanssa. Olennaisin kysymys on tietenkin 'miksi'. Miksi Lauri teki sen? Hilla käy läpi eri vaihtoehtoja ja tulee siihen tulokseen, että kyseessä oli oikeastaan onneton sattuma. Laurilla oli pahoja puuskia, mustia hetkiä jolloin millään ei tuntunut olevan mitään väliä. Hetkiä, jolloin tuntui ettei mikään voi koskettaa häntä. Tällainen paha puuska vei hänet ehkä raiteille ja myös jätti sinne. Jos vain juna ei olisi tullut juuri pahan puuskan aikaan...

Pidin kirjasta ja Kurosen säkeistä todella paljon. Synkästä aiheesta huolimatta kirja on loppujen lopuksi positiivinen. Elämä voittaa. Ei Laurin, mutta Hillan ja hänen vanhempiensa. Surusta voi selvitä eikä se tarkoita unohtamista. Hilla on aina Laurin sisko ja kantaa veljensä muistoa mukanaan koko elämänsä ajan.

Asiaan liittyen, Yle julkaisi tässä taannoin artikkelin otsikolla Yksi kysymys voi pelastaa hengen - näin autat itsetuhoista. Kannattaa lukea. Tässä kirjassa osa pointtia oli, että kukaan ei aavistanut Laurin pahojen puuskien olevan noin mustia. Joskus mitään merkkejä ei olekaan, mutta jos pieninkään epäilys herää, kannattaa ottaa se vakavasti. On parempi olla ylihuolehtivainen kuin huolehtia liian vähän.

Luettu myös mm.:

Elämäni kirjat, Notko, se lukeva peikko, Luetaanko tämä ym.

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2018 - 2. kotimainen runokirja [41/50]

Sirpa Saarikoski: Kesä kasiysi

Sirpa Saarikoski:
Kesä kasiysi
176 s.
Karisto 2017
Kirjastosta

Asettaudun kuskinpenkille ja säädän taustapeilit sopivaksi.

Vuosi on 1989 ja Kati ajaa kirjastoautoa Tampereella. Hänen työparinaan on Mika, jonka Kati yrittää saada yhteen reitillä asuvan Eevan kanssa. Kati itse yrittää luoda jonkinlaista yhteyttä nakkikioskilla tapaamaansa komeaan Topiakseen. Kesäloman alkajaisiksi on suunniteltu festari, jonne Kati ystävineen lähtee permanentit tuulessa liehuen ja kirjastoauton kumi palaen.

Jos Saarikoski yhdessä asiassa onnistuu niin se on 1980-luvun tuominen takaisin lukijan silmien eteen kaikkine karmeuksineen. En nyt puhu poliittisesta ilmapiiristä tai mistään muusta vakavasta, vaan muodista. Voi sitä permanenttien, olkatoppausten ja takatukkien määrää, joka näin lyhyeenkin kirjaan mahtuu! Kun noin 32-vuotias Kati lähtee ostamaan muodikkaita vaatteita, mukaan päätyvät sinapinkeltainen jakku olkatoppauksilla sekä glitterinen haalari. Melkein itken verta pelkästä ajatuksestakin. 

Tässä taas kuvaillaan muodikasta miestä:

Tällä on yllään tyylikkäät väljästi vekitetyt housut ja lyhyt bleiseri olkatoppauksilla, muistuttaa vähän Modern Talkingin tyyliä. Jos Mika antaisi hiustensa kasvaa takaa, niin saisi takatukan.

(s. 95)

Saisi takatukan eli se on hiusten toivottava tila. Voihan itku.

Aitoa kasaritunnelmaa luovat myös monet, monet viitteet ajan musiikkiin ja kirjoihin. Musiikkia kuunnellaan C-kasetilta ja totta kai joku on aina varustautunut kynällä sille varalle, että nauha kelautuu ulos kasetista. Kirjasto toimii Detroit-järjestelmällä, asiakkaiden kirjastokortin numero kirjataan ylös kirjan lainakorttiin ja Kati haaveilee ATK:n saamisesta kirjastoautoon. Sinkkunaisen vapaa-ilta vietetään syömällä mokkaruutuja ja juomalla Spritea Napakymppiä katsellen. ...Tämä itse asiassa osoittaa, että ympäri mennään yhteen tullaan ja Napakymppi on ikuinen. Lisäksi elämä ilman kännykkää tarkoittaa, että puhelinta on pakko päivystää kotona. Entä jos joku soittaa juuri kun olet vessassa? 

Kasaritunnelma on niin aitoa, että ihan harmittelen etten suuremmin pitänyt kirjasta. Kati ärsytti minua suunnattomasti olemalla täysin sokea kaikelle, mitä hänen ympärilleen tapahtui. Minä en vain pidä hahmoista, joiden maailma pyörii täysin oman navan ympärillä. Ihan kävi sääliksi Mikaa, jonka jokainen paitsi Kati itse tietää olevan ihastunut Katiin.

Toisaalta paljon pisteitä siitä, että tapahtumapaikkojen keskiössä on kirjastoauto! Mielestäni auto, Katin ja Mikan työ siellä sekä auton asiakkaat on kuvattu mainiosti. Olen ollut joskus mukana autoreiteillä ja toki jutellut kuskien kanssa heidän työstään. Kirjan kuvauksen tuntuivat aidoilta huoltoasemataukoja ja asiakassuhteita myöten. 

Jäin nyt kyllä miettimään miten karmean ysärikirjan Saarikoski osaisi kirjoittaa. Kreppitukka ja vyölaukut! Voisiko sitä edes lukea?

Luettu myös mm.:

Hemulin kirjahylly, Kaikkea kirjasta, Kirjojen keskellä ym.

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2018 - 5. kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit [40/50]

Annika Sandelin: Yokon yökirja

Annika Sandelin:
Yokon yökirja
(Yokos nattbok, 2014)
148 s.
Teos 2015
Kirjastosta

Tähän muistikirjaan minä aion kirjoittaa kaiken mikä on tärkeää ja salaista, mutta tämä täytyy piilottaa visusti.

10-vuotias Yoko päättää pitää päiväkirjaa tai oikeastaan yökirjaa, koska hän kirjoittaa siihen yöllä. Yoko Onon mukaan nimensä saanut ujo tyttö kertoo arjestaan kotona ja koulussa. Keskiössä ovat ystävyys alakerran Annaan, monimutkaiset suhteet muihin luokkalaisiin sekä oma omituinen ja rakas perhe.

Työkaverini on kehunut tätä kirjasarjaa useaan otteeseen ja nyt päätin viimein lukea sarjan ensimmäisen osan. Tykkäsin! Siitä on melkoisesti aikaa kun olin 10-vuotias, mutta kyllä tämä minun mielestäni kuvaa uskottavasti sen ikäisen arkea ja asioita, jotka päätyisivät päiväkirjaan. Ei tässä mitään elämää suurempaa draamaa ollut, mutta arkipäivän kuvausta suurella hellyydellä ja ymmärrystä lapsen mieltä kohtaan.

Pidin valtavasti siitä, miten Sandelin on sukeltanut pienen tytön ajatusmaailmaan. Näkökulma on Yokon ja siksi sekä yksinkertaisempi että monimutkaisempi kuin aikuisen. Yksi minun mielestäni koskettavimmista juonilangoista oli koski Yokon isoisää. Leskimies löytää uuden rakkauden 76-vuoden iässä ja järkyttää etenkin poikaansa, Yokon isää. Isoisän uusi onni on nimittäin nimeltään Harri. Yoko pohtii asiaa siltä kannalta, onko isoäidin kuolemasta mennyt jo niin paljon aikaa (kuusi vuotta), että isoisä voi jo rakastua uudelleen. Ja jos kaikki päätyvät taivaaseen rakkaidensa kanssa, miten isoäiti ja Harri jakavat siellä isoisän? Yokolla ei oikeastaan käy mielessäkään ihmetellä Harrin sukupuolta, joka taas hiertää Yokon isää. 

Samoin minua kosketti painajainen, jonka Yoko näki pikkuveljestään Salvadorista sen jälkeen kun naapurin rouva kertoi hänelle ja Annalle kauan sitten hukkuneesta pienestä pojastaan. Isosiskona muistan itsekin vatvoneeni joskus synkkiä mitä jos -mietteitä pikkusiskoani katsoessani. Kirjassa tuodaan muutenkin hyvin esiin lasten kokemat erilaiset pelot. Yokon luetellessa huoliaan pysähdyin tähän:

Että joku muu meidän perheessä tulee sairaaksi ja kuolee. Joskus nukkuessaan Frida on niin söpö että minusta yhtäkkiä tuntuu että hänellä on syöpä.

(s. 99)

Frida on Yokon taaperoikäinen pikkusisko. Juuri tuollaiset pelot ja huolet samasta syystä (niin suloinen, että universumi suunnittelee varmasti jotain pahaa) vaivaavat silloin tällöin myös minua, aikuista naista. Millainen taakka se onkaan lapselle?

Saan kirjan kuulostamaan todella synkältä kun vielä mainitsen, että siinä käsitellään myös koulukiusaamista ja erilaisuutta. Yokon ystävä Anna on adoptoitu Kiinasta, asia joka ei sinänsä merkitse Yokolle mitään, mutta jolla Anna pikaistuksissaan haavoittaa äitiään Sonjaa. Toinen ystävä Daniel on lyhytkasvuinen, ihan tavallista Yokon elämää sekin. Ongelma syntyy vasta kun kirjastotäti lukee satutunnilla sadun, jossa on ilkeä kääpiö. Tilanne on aivan hirveä ja pidin niin paljon siitä, että kaikki oppilaat ja opettaja olivat täysin Danielin puolella.

Mutta siis, noin yleisesti ottaen kirja on hyvin positiivinen! Vaikeisiin aiheisiin ei pysähdytä, vaan ne kulkevat sulassa sovussa iloisten asioiden kanssa. Yoko ja Anna ovat luonteeltaan erilaisia, mutta silti parhaat ystävykset. He keksivät yhdessä hauskoja juttuja ja myös Yokon taitelijaäiti on kerrassaan hauska. Miten vaikeaa voi olla piirtää yksi samperin kana monelle kuvakirjan sivulle??? Erittäin vaikeaa.

Suosittelen lämpimästi ja haluan ehdottomasti lukea sarjan muutkin kirjat.

Luettu myös mm.:

Sinisen linnan kirjasto, Lastenkirjahylly, Lumiomena ym.

Anne Lampinen: Kuvenveistäjä Ville Vallgrenin elämä

Anne Lampinen:
Kuvanveistäjä Ville Vallgrenin elämä
165 s.
Polarstar communications Oy 2008
Kirjastosta

Ville Vallgren oli "loistava poikkeus", kuten häntä jo aikalaiset nimittivät.

Kirja vie kirjan luo! Etsiskelin kirjastossa taitelijaelämäkertaa Helmet-lukuhaasteeseen. Korkeat kriteerini olivat "kohtuullisen lyhyt" sekä "edes jotenkin kiinnostava". Ville Vallgrenin nimi osui silmiini ja jäin miettimään missä olinkaan sen viimeksi nähnyt. Sitten välähti: Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoissa. Ville ja Viivi Paarmion fiktiiviset versiot vilistävät sarjan sivuilla ja kun nyt kirja melkein hyppäsi syliini, päätin tutustua oikeaan Villeen.

Kirja on nopealukuinen pieni tietopaketti ja Lampinen sanookin esipuheessaan, että tämä on pikemminkin elämäkerrallinen teos kuin mahtipontinen elämäkerta. Kirjassa käydään kevyesti läpi niin Villen kolme vaimoa kuin hänen työnsä kuvanveistäjänäkin. Havis Amandalle on omistettu kokonainen kappale, onhan se kaiketi Villen tunnetuin työ ainakin Suomessa.

Havis Amanda
valmistui 1906

Kiinnostavimpia osuuksia minulle olivatkin ne, joissa todettiin Villen olleen aikanaan suositumpi Pariisissa ja ulkomailla yleensäkin kuin Suomessa. Oli vain jotenkin niin hienoa huomata taas, että suomalaiset taiteilijat todellakin kuuluivat vuosisadan taitteessa eurooppalaisiin taiteilijapiireihin. Samoin pidin Villen ja Viivin lämpimän suhteen kuvailuista sekä kirjan viimeisestä kappaleesta, jossa keskityttiin pariskunnan evakkoreissuihin sotavuosina.

Olisin kyllä kaivannut kirjaan kuvitusta. Minusta on aina kiva nähdä taiteilijan töitä samalla kun luen tietoa hänestä. Muutama kuva Villen töistä ja vaikka miehestä itsestään ystävineen ja perheineen olisi ollut mukava lisä kirjaan.

Kuitenkin, leppoisa pikku kirja! Villetietouteni on nyt moninkertainen eiliseen verrattuna ja Mustosen Villeäkin voi katsella eri tavalla tämän jälkeen.

Haasteet: 

* Helmet-lukuhaaste 2018 - 20. taiteilijaelämäkerta [39/50]

Jessica Townsend: Nevermoor: Morriganin koetukset (Nevermoor #01)

Jessica Townsend:
Nevermoor: Morriganin koetukset
(Nevermoor: The Trials of Morrigan Crow, 2017)
368 s.
Otava 2018
Kirjastosta

Toimittajat saapuivat ennen arkkua.

Morrigan Korppi tuo huonoa onnea ja kaikki tietävät hänen kuolevan heti kun hän täyttää 11 vuotta. Mutta tokihan näin ei käy. Jupiter Pohjoinen tarjoaa Morriganille mahdollisuuden päästä sekä Nevermoorin salaiseen valtakuntaan että Meineikkaan Seuran jäseneksi. Saadakseen tavoitellun M-pinssin Morriganin on vain selvittävä neljästä kovasta koetuksesta ja esiteltävä tuomaristolle oma erityinen kykynsä. Apuna matkalla ovat Jupiterin lisäksi muun muassa valtava magnifikatti Fenestra sekä Nevermoorin paras juniortason lohikäärmeratsastaja Pihlaja.

Hoidan nyt pois tieltä sen yhden nillityksen aiheen, joka minulla tämän kirjan suhteen on. Jaana Kapari-Jatta on taitava kääntäjä, mutta soisin hänen harrastavan hieman enemmän itsehillintää nimien kääntämisen suhteen. Se, että jonkun etu- tai sukunimi on myös jonkin asian nimi, ei tarkoita sitä, että nimi on kirjaimellisesti se asia. Jos suomalainen kirja käännetään vaikka englanniksi, mielestäni Hilla Virtasen etunimeä ei pitäisi kääntää Cloudberryksi jollei marjateema ole jostain syystä jutun juju. Tässä kirjassa asiaa tarkoittavat sukunimet kuten Morriganin Crow on käännetty Korpiksi, mikä on vielä ihan ok. Se, että esimerkiksi pojan etunimestä on tullut suomennoksessa Pihlaja ja Shepherdistä Paimen, eivät ole. Minua asia häiritsi ja jätti kytemään ajatuksen siitä, että fantasiakirjojen suhteen kääntäjä on edelleen liikaa Harry Pottereissa kiinni.

Ja tämä kirja on kyllin vahva seisomaan ihan omilla jaloillaan ilman Pottereiden tukeakin. Takakannessa School Library Connection kehuu tätä täydelliseksi Potter- ja Percy Jackson -faneille, mikä on kyllä tottakin. Samanlaisella "lapsi/nuori saa tietää omaavansa erityisiä kykyjä ja löytää uuden, rakastavan perheen" -setillä tässä mennään, mutta nyt mennään niin omalla äänellä ettei se ainakaan minua haitannut. Ainakaan tämän sarjan ensimmäisen osan ei tarvitse hävetä yhtään Pottereiden rinnalla.

Kun tarina on varsin ennalta-arvattava, on kirjailijan pantava parastaan juonen ja henkilöiden suhteen. Minä ihastuin kirjan maailmaan ihan valtavasti ja odotin koko ajan vesi kielellä sitä, mitä jännää seuraavaksi paljastuisi. Morrigan on syntynyt ehtoona, ajan viimeisenä päivänä, mikä kuulostaa oudolta mutta saa kirjassa ajanlaskutapaan liittyvän selityksen. Hänen kotikaupunkinsa Sakaalifaksi vihaa häntä, koska kaikki uskovat kirottujen ehtoolapsien tuovan onnettomuuksia. Isälleen äiditön Morrigan on yhdentekevä, kuoleehan hän kuitenkin pian. 

Ihmeitä alkaakin tapahtua vasta Nevermoorissa, jonne pääsee vain kutsusta tai syntymällä siellä. Nevermoorissa asuu koko joukko ihmisiä, joilla on kummallisia taitoja enkelimäisestä lauluäänestä kykyyn kasvattaa tosi pitkät hiukset. Morrigan päätyy asumaan Jupiter Pohjoisen omistamaan hotelli Deukalioniin, joka muuttaa muotoaan miten lystää ja jossa asuu varsin omalaatuisia vieraita. Morriganin kotimaassakin on meiniota (magiaa), mutta Nevermoor suorastaan pursuaa sitä.

"- - Mihin minä jäinkään? Rantoihin: surkeita. Mutta jos kaipaat viihdettä, niin meillä on Trollosseum. Siihen sinä rakastut. Jos rakastat väkivaltaa. Trolliottelut joka lauantai, kentaurirollerderby tiistai-iltaisin, zombiepaintballia joka toinen perjantai, yksisarvisturnajaiset jouluisin ja lohikäärmeratsastusturnaus kesäkuussa."

(s. 75)

Olin yhtä ihastunut kuin Morrigan tutustuessani Nevermoorin ihmeisiin. Toivottavasti seuraavassa osassa päästään katsomaan kentaurirollerderbyä!

Maailman lisäksi pidin kovasti kirjan hahmoista. Morrigan on ihana järjen ääni, jota kukaan ei kuuntele. Tarinan edetessä hän oppii olemaan rehellinen ainakin itselleen, kohtaamaan pelkonsa ja pelaamaan pokeria. Ainakin melkein. Yhtä mahtava hahmo on punatukkainen Jupiter Pohjoinen, joka tuo mieleeni vallattoman Albus Dumbledoren ja näyttääkin nyt sitten ihan Jude Law'n punatukkaisemmalta Dumbledorelta omissa mielikuvissani. Komea pirulainen siis.

Jupiterin ja Morriganin sanailua oli hauska lukea, ja ihastuin myös heidän ja magnifikatti Fenestran dialogiin. Olen suuri kissojen ystävä, joten jättimäinen puhuva kissa toi kirjalle vielä noin sata bonuspistettä.

Seuraavaa osaa odotellessa!

Luettu myös mm.:

Yöpöydän kirjat, Kirjapöllön huhuiluja, Eniten minua kiinnostaa tie jne.

Haasteet:

* Helmet lukuhaaste 2018 - 29. kirjassa on lohikäärme [38/50]

Mohsin Hamid: Exit West

Mohsin Hamid:
Exit West
(Exit West, 2017)
188 s.
Otava
Kirjastosta

Kaupungissa, joka oli täynnä pakolaisia, mutta jossa pääosin vallitsi vielä rauha - tai ei ainakaan vielä avoin sotatila - nuori mies tapasi luokkahuoneessa nuoren naisen eikä puhunut tälle mitään.

Saeed ja Nadia kohtaavat nimettömäksi jäävässä maassa. Itsenäinen, yksin asuva Nadia ja  kiltti, lapsuudenkodissaan asuva Saaed tapailevat pian salaa piilossa yhteiskunnan paheksuvilta katseilta. Suhde ottaa harppauksen eteenpäin kun nuorten kotikaupungista tulee hallituksen ja kapinallisten taistelutanner. Salaperäiset ovet tarjoavat Saeedille ja Nadialle keinon paeta paitsi kotikaupungistaan myös kotimaastaan. Kaukana kotoaan he yrittävät löytää paikkansa uudessa, äkillisesti muuttuneessa maailmassa.

Olen kaiketi elänyt kiven alla, koska en tiennyt etukäteen kirjan maagisesta realismista. Saeedin ja Nadian maailmaan ilmestyy mustia ovia, jotka johtavat maasta tai kaupungista toiseen. Pakolaiskriisi ja maahanmuutto saavat aivan uusia ulottuvuuksia kun ovista voi hetkessä kulkea kymmeniä, satoja, tuhansia ihmisiä. Tarinallisesti ne ovat omanlaisensa keino välttää niitä pitkällisiä matkajärjestelyjä ja -kuvailuja, joita nuoret täällä oikeassa elämässä joutuisivat tekemään ja kokemaan. Näppärää, koska tarinan pointti ei ole noissa vaikeuksissa vaan kasvussa omaan itseensä ja oman paikkansa löytämisessä maailmassa.

Pidin paljon molemmista päähenkilöistä ja etenkin Nadiasta. Saeed on kiltti ja iäkkäiden vanhempiensa vaatimuksiin taipuva nuori mies, joka arvostaa perinteitä ja uskontoa. Moottoripyörällä ajava ja pilveä polttava Nadia puolestaan asuu yksin ja käyttää mustaa kaapua vain pitääkseen käpälöivät miehet loitolla. Eroistaan huolimatta nuoret löytävät yhteisen sävelen ja rakastuvat oikeasti. Rakkauskaan ei kuitenkaan aina riitä ja pidin siitä, että tarina ja nuoret lähtivät lopulta eri teille kenenkään olematta syyllinen mihinkään. Joskus sitä vain kasvetaan eroon ja huomataan, että ennen niin tutusta ja rakkaasta on kasvaessaan tullut ventovieras. Pidin myös siitä miten luontevasti Saeed ja Nadia päätyvät omille poluilleen. Tarinassa heitä rakennetaan koko ajan siihen, mitä heistä lopulta tulee.

Pidin myös siitä, että tarina ei mässäillyt verellä, väkivallalla ja toivottomuudella. Sota on taustalla koko ajan ja ajaa tarinaa, ja väkivaltaakin on, mutta se on taustalla keinona kuvata Saeedia ja Nadiaa ja patistaa heitä eteen päin. Pakolaiskriisikin on hieman samanlainen tapa sysätä nuoria kehittymään kumpikin tavallaan. Ei niin, etteikö Hamidilla olisi kärkeviäkin kommentteja aiheeseen liittyen:

"Kyllä sen ymmärtääkin," [Nadia] sanoi. "Ajattele jos itse asuisit täällä ja tänne tulisi yhtäkkiä miljoonittain ihmisiä joka puolelta maailmaa."

"Miljoonia ihmisiä tuli meidänkin maahamme," Saeed vastasi, "silloin kuin lähialueilla sodittiin."

"Se oli eri asia. Meidän maamme oli köyhä. Meillä ei mielestämme ollut yhtä paljon menetettävää kuin näillä täällä."

(s. 132 - 133)

Lisäksi pidin siitä miten paljon sateenkaarihahmoja kirjan sivuilla oli. Nuorten kotikaupungin varjoissa piilottelevista homopareista Nadiaan ja niihin kahteen ihanaan vanhaan herraan, joista olisin lukenut enemmänkin kuin sen pienen kappaleen joka heistä kertoi. Kiva kun he kaikki sulautuivat osoittelematta värikkääseen henkilögalleriaan. Kivaa oli myös se, että galleria tosiaan oli niin värikäs. Saeed, Nadia ja heidän maanmiehensä ja -naisensa eivät suinkaan ole ainoita ovista kulkevia ihmisiä. Myös pakolaisten keskuudessa on kireyttä ja rajan vetoa kielen, uskonnon ja kotimaan perusteella. Minusta kirja kuitenkin loppui positiivisesti ja puhui sen puolesta, että rauhan voi rakentaa vain yrittämällä ymmärtää toista ihmistä eroista huolimatta.

Vähän miinusta annan kirjailijan tehokeinosta eli järjettömän pitkistä lauseista. Se vain on tyyli, josta en suuremmin pidä. Kun lause on puolen sivun mittainen, sen päästä kiinnipitäminen on hivenen haastavaa.

Luettu myös mm.:

Reader, why did I marry him?, Kirjaluotsi, Kirjahyllyssä jne.

J. S. Meresmaa: Naakkamestari (Ursiini-trilogia #01)

J. S. Meresmaa:
Naakkamestari
163 s.
Robustos 2016
Kirjastosta

Outo, kahiseva ääni kuului ulkohuoneen takaa.

Tampere, vaihtoehtohistorian vuosi 1900. Enni asuu huutolaisena Lundanin perheen nurkissa ja maksaa ylläpitonsa työnteolla. Hän ei enää jaksa uskoa perheensä palaavan hakemaan häntä ja vaikka elämä ei suoranaista kidutusta olekaan, on hän tuskallisen tietoinen olemattomasta asemastaan. Fyysistä tuskaa lisää toimimaton jalka, joka metallituestaan huolimatta rajoittaa Ennin liikkumista. Eräänä päivänä Enni ottaa hoiviinsa kuolemaisillaan olevan naakan. Pian hänen tyynyllään on tuohirasia, jonka sisältä on arvokkaampi kuin Enni uskoisikaan. Kun tulipalo tuhoaa Lundanien talon, Enni päättää kadota pimeään yöhön. Seuraavana aamuna hän herää oudosta tehtaasta, jossa kaikki pyörii mahtavan Naakkamestarin ympärillä.

Tämä kirja on ollut lukupinossani sen parisen vuotta eli siitä asti kun se ilmestyi. Lainasin sen kirjastosta jokin aika sitten ja nyt sitten viimein sain aikaiseksi lukea sen. Tai ylipäätään mitään, kotosalla luku on edelleen hyvin vähäistä. No, joka tapauksessa pienoisromaani oli oikein sopiva iltapala pimeään syysiltaan sateen hakatessa ikkunaan. En oikein tiedä mikä kirjan tunnelmassa teki siitä sopivan juuri tähän vuodenaikaan, mutta jokin kuitenkin.

Kirja oli sujuvasti kirjoitettu ja verrattain pieneen kirjaa (sekä sivumäärältä että koolta) mahtui paljon tavaraa. Missään vaiheessa ei kuitenkaan tullut sellaista tunnetta, että voisiko tästä aiheesta jaarittelun jo lopettaa. Pidin etenkin kirjan alussa siitä, että Ennin tuttu pieni maailma kuvattiin tapahtumien ja kuvailun kautta. Olisi ollut helppoa mennä "kuten tiedät, Bob..." -tyylillä, mutta onneksi siihen ei kovin usein sorruttu. Lähinnä loppupuolella kun Ennille selitettiin asioita, joista hän ei oikeasti tiennyt yhtään mitään.

Juonellisesti kirja oli rakennettu yllättämään. Luulisin, että monet yllättyvätkin loppupuolen käänteistä. Ehkä olen vain lukenut niin paljon, että arvasin nämä käänteet hyvissä ajoin. Se ei kuitenkaan haitannut lukukokemusta, semminkään kun olen sitä tyyppiä, joka yleensä lukee kirjan lopun ensin. Minulle lukemisessa on tärkeää nähdä se matka, jolla lopputulokseen päädytään. Sillä ei ole väliä tiedänkö lopun jo etukäteen, kiinnostukseni kyllä säilyy jos teksti on hyvää. Tässä teksti oli hyvää. Pidin kovasti Ennistä ja hänen minäkertojaäänestään. Hänellä oli sisua vaikka elämä olikin kohdellut häntä kaltoin.

Ennin isästä en sen sijaan pitänyt ja jäinkin miettimään rakastiko hän ollenkaan tytärtään vai vain sitä mahdollisuutta, joka Ennissä kyti. Melkein haluaisin kallistua jälkimmäisen kannalle, hahmo olisi sellaisena kiinnostavampi kuin perinteisenä rakastavana isukkina.

Jatko-osa Hämäränsäteet on ilmestynyt sopivasti tänä vuonna ja luen sen varmasti jahka innostun.

Luettu myös mm.:

Oksan hyllyltä, Todella vaiheessa, Morren maailma ynnä muut

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2018 - 41. valitse kirja sattumanvaraisesti [37/50]

Enttententten-menetelmällä lukupinosta. Hyvä kun sattui tähän kirjaan!