Ilmari Kianto: Turjanlinnan satukirja

"Jylhää jymymiestä" olivat ystävät joskus kehoittaneet sorvaamaan satuja.

Ilmari Kiannon reilut sata vuotta sitten kirjoittama satukokoelma alkaa esipuheella, jossa hän kertoo kirjan taustoista. Kianto, joka oli aikoinaan vähintäänkin värikäs henkilö, asui (yhden) perheensä kanssa Suomussalmen Turjanlinnassa ja totesi "herrassatujen" olevan liian vaikeita tavallisille maalaislapsille. Prinsessat ja linnat olivat hyvin kaukana hänen omien lastensa arkisesta kokemuspiiristä. Lopulta eräs pieni piltti ehdotti, että isä voisi itse kirjoittaa parempia satuja. Kianto selittää viihdyttäneensä lapsiaan näillä keksimillään saduilla etenkin sunnuntaisin, ja kritiikin olleen joskus ankaraakin.

Nämä minun sepitykseni eivät ole tarkoitetut lasten itsensä luettaviksi, vaan lapsia-rakastavien aikaihmisten esitettäviksi - ja taidolla esitettäviksi - lapsille. Kolmea juttua enempää kerrallaan ei mielestäni pitäisi lukea.

(s. 6)

Mietinkin satuja lukiessani, että ne toimisivat varmasti paremmin ääneen luettuina ja pienellä esityksellä varustettuna. Esimerkiksi taikatöppösistä ja nukkumaanmenosta kertova satu Uni-Matti tarvitsee ehdottomasti jonkun esittämään töppöset jalkaansa vetävää isää. Sadut on selvästi kerrottu ääneen ennen kirjoittamista ja nonsense-tyyli tukee tätä. Kun koiralla on seitsemän hassua nimeä, ne ovat hauskempia korvin kuultuina kuin omin silmin luettuina.

Sadut sijoittuvat kotipihaan ja lähimetsään, ja kummallisiin tilanteisiin joutuvat niin eläimet kuin lapsetkin. En usko, että kovin moni nykylapsi edes ymmärtäisi mistä kaikissa näissä saduissa on kysymys. Sadut ovat sekä aikaan että paikkaan sidottuja, ja ne on selvästi kirjoitettu viihdyttämään Kiannon omia lapsia. Sisäpiirivitsejä ja Kiannon lapsille tuttuja käsitteitä ja nimiä vilisee vähän joka tarinassa. Lisäksi saduissa toistuu vahvasti näkemys miehestä luomakunnan herrana ja perheenpäänä. Tytöt ovat toimijoina muutamassa sadussa, mutta, no, tämä lainaus puhukoon omasta puolestaan:

Jaa, jaa, vastasi täti, sitä minäkin olen aina ihmetellyt miksikä pojilla ja miehillä on lyhyt tukka, vaan minä luulen että kun ne ovat järkevämpiä kuin me tytöt, niin se järkevyys se lyhentää hiukset.

(s. 62)

Ja minä kun olen aina luullut, että sakset lyhentävät miesten ja poikien hiukset!

Kirjan tiedot:

Ilmari Kianto: Turjanlinnan satukirja | Otava 2008 (1. p. 1915) | 99 sivua | Omasta hyllystä

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2020 - 8. kirja, jonka joku toinen valitsee puolestasi [37/50]

* Kirjahyllyn aarteet [kirja 6]

A. W. Yrjänä: Joonaanmäen valaat: seikkailukertomus

Johannes ja Inkeri asuvat saaressa Porvoon edustalla, ihan vähän tunnetun maailman tuolla puolen. Saarelaiset ovat eri tavoilla erikoisia ihmisiä ja sopivat siis mainiosti idylliseen paikkaan, jossa vuodenajat ovat vähän hassuja ja metsässä vaeltaa matemaattinen kirahvi. Seikkailu alkaa kun yksi kuuta kiertävistä valaista tipahtaa rannalle. Pelastusoperaatio kestää monta viikkoa ja sen lopuksi saaren asukkaat saavat erikoisen tehtävän. Heidän on piilotettava kaksi mahtavaa asetta ja ainoa sopiva piilopaikka löytyy hyisiltä jäätiköiltä. Onneksi kulkuvälinekin löytyy: kellarissa ei ole sen enempää eikä vähempää kuin kapteeni Nemon Nautilus.

Tarina on oikea wanhanajan seikkailu, jossa todellisuus venyy ja paukkuu oikein kunnolla. Oikeastaan tämä on mielestäni enemmän maagista realismia kuin perinteisempää fantasiaa, koska ihmeelliset asiat limittyvät niin nätisti realistiseen maailmaan eikä kukaan pidä niitä kummallisina. Valaat nousevat taivaalle tanssimaan kuun ympärillä? Joo-o, niinhän tapahtuu joka vuosi. Metsässä vaeltaa kirahvi, joka on olemassa matemaattisena todellisuutena? Johan toki. Nautilus liikkuu muinaisen egyptiläisen magian voimalla? Mikäs siinä. Naapurin tätä osaa puhua valaille? Tosi hyödyllistä!

Sekä Johanneksella että Inkerillä on menneisyys "oikeassa maailmassa" ja Joonaanmäki on heille pakopaikka, jossa sielu lepää. Inkeri ja kirahvi ovat suorastaan bestiksiä ja Johanneksen taskussa asuu hiiri, koska miksipäs ei. Jossain Joonaanmäen ulkopuolella tylsä ja tavallinen maailma rullaa menemään, mutta saarelaisille se on ehkä vähemmän todellista kuin saaren oma todellisuus.

Kun Joonaanmäki kuvataan alusta asti paikkana, jossa mitä tahansa voi sattua, itse seikkailuun oli helppo päästä mukaan. Taivaalta pudonnut valas Iiuuttsaalquaathh suhtautuu filosofisen tyynesti onnettomuuteensa:

"Merikottiin, merikottiin. Työ hylykeet sanotte, että huomenna. Jos niin tapahtuupi, oon suopee ja loiskautan teijät säkkeeksi Isonlauluntarinaan. Ja jos ei tapahu ja rankani kalapenee tällä mäellä, eipä se ole ensimmäinen kerta MerenUlijaitten maailmassa."

(s. 44)

Valaan pelastaminen on vasta ensimmäinen osa seikkailua ja saarelaisten matka saa mitä uskomattomampia käänteitä. Oikeastaan niistä ei tee mieli edes sanoa mitään, koska niihin oli niin hauska törmätä lukiessa. Joka nurkan takana oli uusi ja odottamaton käänne. Tunnustan etten ole koskaan kuunnellut CMX:n musiikkia (en ole suuri musiikin kuluttaja), joten en osaa sanoa mitään Yrjänästä laulunsanoittajan tai runoilijana. En itse asiassa tiedä hänestä yhtään mitään. Tällainen mielikuvituksellinen tarinanpunonta onnistuu häneltä kuitenkin oikein hienosta. Kirjan teksti on aseteltu runoelmaksi ja se toimii hyvin.

Tähtitaivas täällä on elävä,

kaukana mantereen valosaasteesta

se on lähellä ja väkevä.

Sellainen, jota entisaikojen ihmiset katselivat yön hiilenmustassa

pimeydessä. Ja näyttää, että siellä on tähtiä, joilla ei vielä ole nimeä.

Saavat jonkin aikaa ollakin nimeä vailla.

Ei tähtiä lähdetä tuosta vain nimeämään, amatööripohjalta.

(s. 14)

Mutta ei paljon hyvää ettei jotain sellaista, mistä en pitänyt, enkä todellakaan pitänyt tästä. 

En voi käsittää, miksi yksi kirjan tärkeistä sivuhenkilöistä on natsi. Siis oikeasti natsi, joka taisteli toisessa maailmansodassa ja muistelee lämmöllä omaa aikaansa ja suree Saksan häviötä. Miksi? Hänen menneisyytensä tuodaan esiin aikaisessa vaiheessa eikä kukaan reagoi siihen mitenkään negatiivisesti missään vaiheessa. Mies kaipaa niitä kultaisia onnen aikoja, jolloin vankeja sai kiduttaa, vihollisia ampua alas taivaalta ja kuusi miljoonaa juutalaista kuoli keskitysleireillä. Miksi ihmeessä tähän suhtauduttiin ikään kuin mies tunnustaisi kaipaavansa isoäidin omenapiirakkaa?

Vaikka pidinkin kirjan proosasta ja seikkailusta sinänsä, kirjasta oli mahdotonta nauttia kun koko ajan mielessä takoi "tuo on natsi, nämä muut kaveeraa natsin kanssa ja se on heistä ihan okei". Se, että kirjaan on ylipäätään kirjoitettu tuollainen hahmo on yksi asia. Se, miten muut kirjan hahmot reagoivat häneen on toinen ja tässä tapauksessa se tärkeämpi asia.

Eli loppupeleissä en kuitenkaan suosittelisi tätä. Minua tuo natsihahmo häiritsi liikaa eivätkä mielikuvituksellinen tarina ja jouheva kerronta painaneet vaakakupissa tarpeeksi.

Kirjan tiedot:

A. W. Yrjänä: Joonaanmäen valaat: seikkailukertomus | Johnny Kniga 2017 | 277 sivua

Luettu myös mm.:

Amman kirjablogi, Eniten minua kiinnostaa tie, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä ynnä muut

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2020 - 26. kirjailijan sukunimi alkaa kirjaimella X, Y, Z, Å, Ä tai Ö [22/50]

Hilkka Liitsola: Herra Lumpeenkukka ja neiti Kuusenkerkkä

Hilkka Liitsola:
Herra Lumpeenkukka ja neiti Kuusenkerkkä
127 s.
Mäkelä 2018
Kirjastosta

Herra Lumpeenkukka on säntillinen herra, se on helppo huomata.

Siksipä hän ottaakin yhteyttä rakennusvalvontaan huomatessaan järkytyksekseen, että kaupungissa on iltataivaanvioletti talo. Sellainen kummallisuus on heti purettava. Vaan herrapa ei tiedäkään talon kuuluvan iloiselle neiti Kuusenkerkälle, joka rohkaisee herra Lumpeenkukkaa yrittämään uusia asioita...

Lainasin tämän ihan vain ja ainoastaan kirjan nimen vuoksi. Herra Lumpeenkukka ja neiti Kuusenkerkkä. Hymyilyttää jo kirjoittaakin se tähän. Siksipä olen nyt aivan ihastuksissani! Kirja on, no, ihastuttava. Kyllähän näitä tarinoita, joissa vilkas henkilö houkuttelee vakavamman ulos kuorestaan, on kirjoitettu ennenkin. Tämä kuitenkin hurmasi ihastuttavalla (se on niin osuva sana tälle!) kerronnallaan.

Nyt herra ohittaa aivan asiallisen mallisen, mutta neljällä eri värillä pystyraitaiseksi maalatun maalikaupan talon ja miettii, kuten joka päivä, ikinä ratkaisua keksimättä, onko talon kohdalla sopivaa myhäillä sen muodon vuoksi vai pitäisikö nyrpistää värin takia. Sitä tuumiessaan hän näyttää kovin huvittavalta, sillä hänen kasvoillaan on samaan aikaan sekä puolittainen myhäily että osittainen nyrpistys. Kun hän tajuaa sen, hän päättää nopeasti esittää, ettei mitään näekään.

(s. 6-7)

Pidin erityisesti siitä, että herra Lumpeenkukka ja neiti Kuusenkerkkä tapaavat toisensa ikään kuin matkan puolivälissä. Se, että herra Lumpeenkukka lakkaa miettimästä sitä, mitä muut hänestä ajattelevat, ei tee hänestä maagisesti eri ihmistä. Hänen lempivärinsä on oikeasti harmaa ja hän pitää siisteistä puvuistaan. Hän näkee pilvissä suorakulmion ja neiti Kuusenkerkän mielestä se on yhtä hienoa kuin neidin näkemät nenät ja muut hahmot. Koko kirjan kantavana teemana on nimenomaan se, että jokaisen pitäisi saada olla juuri sellainen kuin hän haluaa olla.

Pidin paljon ja yllätyin suuresti siitä, että jos eivät aivan kaikki niin ainakin suurin osa kirjan hahmoista oli naisia. Huomasin itsekin lukiessani, että miellän tietyt ammatit ns. miesten ammateiksi  iksi, että jos näistä ammatinharjoittajista julkisesti puhutaan, puhutaan käytännössä aina miehistä. Kun kirjassa mainittiin maalarimestari, puuseppä ja kaavoituspäällikkö, kuvittelin heidät automaattisesti miehiksi. Eivätpäs olleet eikä muuten ollut myöskään suuren purkukoneen kuljettajakaan. Ilahduin tästä ja se sai minut pohtimaan tarkemmin sitä, miten pääsisin eroon omista ikävän stereotyyppisistä oletuksistani. 

Jotenkin toivoisin, että aikuisten kaunokirjallisuudessakin uskallettaisiin tehdä enemmän jotain tällaista. Tuntuu hassulta sanoa tätä rohkeaksi vedoksi, mutta sitähän se on. Kuinka moni kirjailija pysähtyy miettimään tarvitseeko sen pienessä roolissa olevan postinkantajan tai leipurin olla aina mies? 

Ja lisään vielä, että kirjan onnellisessa lopussa sukunimiasia ratkaistiin vallan mukavasti ja modernisti sekin.

Luettu myös mm.:

Lastenkirjahylly

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2018 - 19. kirja käsittelee vanhemmuutta [45/50]

Hieman väljästi tulkiten, mutta a) nyt on joulukuun puoliväli ja haaste-epätoivon aika, ja b) tässä on luku sekä herra Lumpeenkukan että neiti Kuusenkärkän lapsuudesta. Näissä näytetään miten paljon kasvatus ohjaa lasta. Jos olet ympyrävanhempi, haluatko todellakin hioa neliölapsesta nurkat pois, jotta hänkin olisi samanlainen kuin sinä?

Maria Jotuni: Jussi ja Lassi

Maria Jotuni:
Jussi ja Lassi
73 s.
Otava 1966
(1. p. 1921)
Kirjastosta

Oli kaksi pientä poikaa, Jussi ja Lassi, jotka eivät olleet koulussa vielä.

Maria Jotunin kohta satavuotias kirja on dialogia kahden lapsen välillä. Jussi 7 v. ja Lassi 6 v. pohtivat elämän vakavia asioita lapsen viisaudella. Vai onko se Jotunin viisaudella?

Helmet-lukuhaasteen viheliäisin kohta on 13. kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa. Oikeasti? Jos oikein kiristää pipoa niin tähän käy ehkä kourallinen kirjoja. Höllensin omaa hattuani ja bongasin  tämän lukuhaasteen Facebook-ryhmästä. Jussi ja Lassi puhuvat kyllä myös muista ihmisistä, mutta he ovat ainoat hahmot, jotka kirjan sivuilla puhuvat, liikkuvat tai suoranaisesti esiintyvät. Kelpaa minulle. Tämä löytyy myös Project Gutenbergistä jos joku muukin haluaa lukaista samaan tai eri tarkoitukseen.

Vaikka syyni juuri tämän kirjan valintaan oli hyvin käytännöllinen, oli tämä silti kiva pieni lukupala. Jussi ja Lassi ovat vallan hupaisia tapauksia ja tarkkailevat jättiläisten eli aikuisten maailmaa lapsen silmin. Pidinkin eniten siitä, millaiselta aikuisten maailman näytti heidän silmillään. Lapset eivät vielä ymmärrä mistä ei saa puhua vieraiden kuullen ja oppivat, että toisille aikuisille saa valehdellakin.

- -- Kun sanoin Pekka-sedälle, muistatko, kun istuit hänen sylissään ja hän hypitteli sinua polvellaan, niin sanoit yhtäkkiä, että sanopas, milloin se sinun moraalisi on villi.

- Äitipä sanoi.

-  Isälle niin. Vaan ei sedälle sitä saanut sanoa.

- Minäpä en tiennyt sitä, ettei siitä saa puhua.

- Vauvi! Ja sinä kysyit vielä, että yölläkö se rupeaa aina villliksi.

- Niin, kun minä luulin, että moraali on koira.

(s. 13)

Ja taas sai äiti punastua. Toinen asia mistä tykkäsin olikin se, miten lämpimästi pojat puhuvat äidistään ja pikkusisko Mailista. Maili tuntee kolmen vanhana jo kirjaimiakin eikä pojilta riitä muuta kuin ihailua häntä kohtaan. On se maili niin soma ja ihmeellinen! Äiti taas on se, joka katsoo tiukasti ja komentaa esimerkiksi alas katolta, jonne kiivettiin täysin järkevästä syystä. Toisaalta äiti on se, jota ilman ei voi olla ja jonka sylissä on aina turvassa.

Enpä olisi lukenut ilman lukuhaastetta, mutta hyvä kun luin! Kirjassa on mustavalkoinen kuvitus, jonka tekijästä ei ole merkintää. Lieneekö se Jotunin omaa käsialaa?

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2018 - 13. kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa [42/50]

Carrie Fisher: Shockaholic

Carrie Fisher:
Shockaholic
120 s.
Simon & Schuster 2011
ekirja kirjastosta

What was it I wanted to tell you?

Vuoden ensimmäisenä kirjana luin Carrie Fisherin kirjan Wishful Drinking ja päätin lukea häneltä muitakin teoksia. En odottanut saavani seuraavaa opusta käsiini ihan näin nopeasti! Kuten Wishful Drinking, myös Shockaholic on omaelämäkerrallinen teos, joka perustuu Fisherin yhden naisen lavashow'hun. Myös tässä kirjassa Fisher on onnistunut käsittelemään erittäin henkilökohtaisia ja vaikeita asioita (mustan) huumorin avulla. Tällä kertaa Fisher avautuu sähköshokkihoidoista, lihomisestaan, kuuluisista ystävistään ja suhteesta isäänsä Eddie Fisheriin. 

Noista ETC-hoidoista kertominen antoi minulle ihan uuden ja erilaisen näkökulman niihin. Myös minua ovat vainonneet elokuvista tutut mielikuvat melkein lobotomiaan johtavista sähköshokeista, joiden vuoksi potilasraukka kiemurtelee hoitopöydällä luut katkeillen. Ei se niin enää mene, sanoo Fisher jolla oli ihan samanlaiset pelottavat kuvat mielessään. Hoito on suhteellisen turvallinen ja ainoa (jos kohta melkoisen merkittävä) haittapuoli siinä on se, että se vie pakostakin ihmisen muistoja mukanaan. Fisher ei esimerkiksi osaa enää sanoa tarkalleen miksi lopulta päätti mennä hoitoihin, ja näiden kirjojen yksi tarkoitus onkin toimia hänen omana muistinaan. 

But since I expect to have a bad memory now, I pay extra attention to things, as if there's going to be a pop quiz about my life at the end of each day. What do I recall about what I did? So I try to make a point of remembering things while they're happening.

(s. 17)

Niihin kuuluisiin ystäviin lukeutuvat muun muassa Elizabeth Taylor, Michael Jackson ja ilmeisesti myös Meg Ryan. Oli huvittavaa lukea kirjaa, jossa tällaisia kuuluisia nimiä tiputeltiin ihan normaaleihin tilanteisiin. "Ai niin, ja kävin lounaalla äidin, Elizabethin ja Meg Ryanin kanssa." Fisher tuokin Michael Jacksonia käsittelevässä luvussa esille sen, miten vaikea kuuluisien ihmisten on olla normaalissa kanssakäymisessä ns. tavisten kanssa. On helpompaa jutella toiselle staralle, joka ei tuijota sinua rahan-/hullun-/palvonnankiilto silmissä.

The other people who aren't rendered strange around famous people are generally... other famous people! In such instances, the issue of celebrity is neutralized, and they are feel to move on to whatever they like or don't like about one another in the usual human way. So that partly explains why Michael might have enjoyed hanging out with say, Elizabeth Taylor, for example, or even maybe me! (Yes, that's what all this finally boils down to - me, me, me, me, me!)

(s. 39)

Jäin kyllä ihan koukkuun näihin Fisherin kirjoihin. Hän eli hyvin mielenkiintoisen ja vaikean elämän, ja omalla tavallaan nämä kirjat ovatkin selviytymistarinoita. The Princess Diarist on nyt varauksessa eli sitä odotellessa!

Haasteet:

* Tietokirjahaaste [kirja 1]

* Helmet-lukuhaaste 2018 - 6. kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa [11/50]

Luin e-kirjana, mutta löytyy myös painettuna.

Carrie Fisher: Wishful Drinking

Carrie Fisher:
Wishful Drinking
105 s.
Simon & Schuster, 2008
e-kirja kirjastosta

So I am fifty-two years old.

Taisin olla töissä kun luin uutisista, että Carrie Fisher on kuollut. Vaikea uskoa, että siitä on jo reilu vuosi. En ole julkkis-stalkkeri, joten en tiennyt Fisherin elämästä oikeastaan paljon mitään. En edes sitä, että hän oli Debbie Reynoldsin tytär, joten asuin selvästi kiven alla kaivon uumenissa. Sen tiesin, että hän on taistellut erilaisten riippuuvuuksien ja bipolaarisen mielialahäiriön kanssa melkein koko ikänsä. Lisäksi tiesin, että hänellä on kirpeän sarkastinen huumorintaju, jota ei voi kuin ihailla. Fisher-tietämykseni oli siis hyvin pinnallista ja kun hänen nimensä mainittiin, ensimmäisenä mieleeni tuli tietenkin prinsessa Leia.

Wishful Drinking on Fisherin ensimmäinen omaelämäkerrallinen teos. Se perustuu hänen yhden naisen lavashow'nsa ja on raa'an rehellinen tarina julkkisperheistä, addiktioista ja vaikeasta sairaudesta. Pieneen sivumäärään on tiivistetty paljon asiaa ja minulla jäi päällimmäisenä mieleen se, että olisi ollut huikeaa nähdä Fisher ja show livenä. Kirja on hyvä, mutta show oli varmasti ollut parempi, koska ymmärtääkseni Fisher oli luonnossa hyvin eläväinen ja erinomainen kertoja. 

Huumorista huolimatta epäilen, että en olisi selvinnyt show'n läpi kuivin silmin. Tarinahan alkaa jo sillä, että Fisher kertoo halunneensa kirjata asioita muistiin sille varalle, että sähköshokkihoidot veisivät hänen muistinsa. ECT:llä hoidetaan vakavaa masennusta.

Fisher ruotii kirjassa läpi lapsuutensa ja muun muassa sen, miten vaikea hänen oli pienenä ymmärtää todellisuuden ja elokuvamaailman ero.

I grew up visiting sets, playing on backlots, and watching movies being made. As a consequence, I find that I don't have what could be considered a conventional sense on reality. - - my reality has been formed by Hollywood's version of reality. As a child, I thought that Father Knows Best was real and that my life was fake. When I think about it now, I may not have been far wrong.

(s. 18)

Ohimennen mainitaan sekin, että George Lucas kielsi Fisheriä käyttämästä rintaliivejä prinsessa Leian valkoisen mekon alla. Miksi? Koska Lucasin mukaan ihmiskeho laajenee avaruuden painottomuudessa ja koska rintsikat eivät, niihin voisi vaikka tukehtua! Myönnä vain, että halusit kuvitella Fisherin alastomana ohuen valkoisen kankaan alla. Muutenhan sama logiikka olisi pätenyt myös esimerkiksi Harrison Fordin housuihin. 

Enimmäkseen kirja on kuitenkin kertomus riippuvuuksista ja siitä, miten ne ja bipolaarisuus ruokkivat toisiaan Fisherin elämässä. Alkoholi, kokaiini, tupakka, seksi, Fisherin mukaan kaikki ideat vaikuttivat loistavilta sairauden maniavaiheessa. Masennusvaiheessa niiden hinta puolestaan tuntui aina liian kovalta.

But I think if you have the expectation that you're going to be happy throughout your life - more to the point, if you have a need to be comfortable all the time - well, among other things, you have the makings of a classic drug addict or alcoholic. Which is obviously what I became.

(s.74)

Kaikesta huolimatta kirjasta jäi oikeastaan aika hyvä mieli. Fisher oli kokenut kovia, mutta rivien välistä paistaa kuitenkin usko elämään ja selviytymiseen. On hieman epätodellista ajatella, että kirja on kirjoitettu noin 10 vuotta sitten ja hänen äänensä kuuluu haudan takaa. Luulenpa, että luen ne muutkin Helmetin OverDrivesta löytyvät Fisherin kirjat.

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2018 - 22. kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin [1/50] 

Viittauksia löytyy Tähtien sodasta musiikkiin, musikaaleihin ja muihin elokuviin asti, Hollywood-kuuluisuuksista puhumattakaan.

Eowyn Ivey: Maailman kirkkaalle laidalle

Eowyn Ivey:
Maailman kirkkaalle laidalle
(To the Bright Edge of the World, 2016)
553 s.
Bazar 2017
Kirjastosta

Herra Sloan,

varoitin teitä: olen jääräpäinen vanha mies.

Luin Eowyn Iveyn Lumilapsen kun sen käännös ilmestyi vuonna 2013. Kirja teki vaikutuksen ja olenkin elänyt toivossa, että hän kirjoittaisi lisää ja kirjat saataisiin suomeksi. Lähinnä siksi, että kirjan pääsisivät lukemaan nekin, joilta ei englanti niin hyvin suju. Olinkin sitten erityisen iloinen kun näin tämän tulevien kirjojen listalla, enkä pettynyt luettuanikaan.

Kirjan sydäntarina tapahtuu vuonna 1885. Vasta aviomieheksi vihitty everstiluutnantti Allen Forrester saa määräyksen ja elämänsä tilaisuuden tutkia kartoittamatonta Alaskaa. Hänen ja pienen retkikunnan on tarkoitus vaeltaa kesyttämätöntä erämaata Wolverine-joen yläjuoksulle asti. Allenin vaimo Sophie joutuu jäämään Vancouverin kasarmille raskautensa vuoksi. Miehensä poissa ollessa Sophie löytää uuden intohimon, valokuvauksen, ja päättää vangita kamerallaan nopean ja aran kolibrin. Näkökulmia seurataan kummankin pitämän päiväkirjan kautta.

Tämän lisäksi kirjassa on sata vuotta myöhemmin tapahtuvaa kirjeenvaihtoa Forresterien kaukaisen sukulaisen ja Alaskan Alpinessa asuvan näyttelykuraattorin välillä. Walter Forrester on päättänyt lahjoittaa isosetänsä jäämistön museolle ja ajautuu vaihtamaan ajatuksia niitä tutkivan Josh Sloanin kanssa. Sivuille mahtuu myös kuvauksia jäämistöön kuuluvista esineistä ja otteita Allenin retkikuntaan kuuluvan miehen päiväkirjasta.

Kuulostaa monimutkaiselta!

Mielestäni tarina pysyi kuitenkin kasassa ja mielenkiintoisena alusta loppuun saakka. Värikkäintä ja vauhdikkainta luettavaa olivat ehdottomasti Allenin päiväkirjan merkinnät. Retkikunta kohtaa nälkää, harhoja, pelottavia luonnonvoimia ja Alaskan alkuperäisasukkaita. Teksti herättää karun ja kauniin luonnon eloon ja piti ainakin minut jännityksessä. Selviävätkö kaikki retkikunnan jäsenet hengissä, ja kuinka suuri osa Allenin todistamista merkillisistä tapahtumista on nälän ja uupumuksen tuomaa harhaa? Jälkimmäinen jää lukijan päätettäväksi.

Valitsin tänään huonon reitin, joten päädyimme keskelle suomaata. Meidät ympäröi tumma hyttyspilvi, joka karkasi paljaan ihon kimppuun & tunki silmiin, suuhun & korviin. Ja kaiken aikaa jokin viklo syöksähteli meitä kohti kirkuen tauotta. Raivostuttava, ikävä kohtaus, luulin sen tekevän Pruittin pähkähulluksi.

(s. 378)

Pidin myös Sophien päiväkirjasta. Hän on monella tapaa vanki, joka haluaa vapauteen. Koko Vancouverin kasarmi tuntuu pitävän häntä silmällä. Etenkin upseerien vaimot ovat huolissaan Sophien yksinolosta, raskaudesta ja oudosta harrastuksesta. Ihan kuin kokonainen joukkio kerrostalokyttääjiä eläisi hänen naapurissaan. Siksipä minusta olikin ihanaa lukea siitä, miten Sophie lumoutuu valokuvauksesta ja löytää oman elämänsä ja vapautensa sen kautta. Ei niin, että Sophie olisi ollut mikään seurapiiriperhonen muutenkaan. Hän on sekä jalat maassa-tyyppiä että valmis heittäytymään seikkailuun.

Kaiken kaikkiaan vaikuttava kirja! Toivon taas, että Ivey jatkaa kirjoittamista. Jatkotoiveena voisin esittää Alaskan maisemissa ja historiassa pysymisen, koska hänellä on taito esittää ne hyvin todellisina.

Luettu myös mm.:

Kulttuuri kukoistaa, Kirjasähkökäyrä, Kirsin kirjanurkka

Haasteet:

*Helmet-kukuhaaste 2017 - 28. kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan [40/50]

Mauri Kunnas: Koiramäen Suomen historia

Mauri Kunnas:
Koiramäen Suomen historia
81 s.
Otava 2017
Kirjastosta

Eräänä päivänä Koiramäen lapset löysivät lipaston laatikosta vanhan kauniin kolikon.

Vannon ja vakuutan, että lainasin tämän kirjan ennen kuin Finlandia-ehdokkuudet julistettiin! Meillä oli puhetta tästä töissä ihan muista (hyvistä) syistä ja kun kirja oli hyllyssä, lainasin sen itselleni. Selasin kirjaa jo kun se tuli kirjastoomme, totesin mielenkiintoiseksi ja etten kuitenkaan juuri silloin jaksanut perehtyä siihen sen syvemmin.

Koiramäen Suomen historia on nimittäin tiukkaa asiaa ja lukemiseen täytyy syventyä ihan tosissaan. Kirja kattaa 300 vuotta Suomen historiaa, niitä vuosia joita ei tänä vuonna kuitenkaan juhlita. Tuona aikana Suomi oli osa Ruotsia ja myöhemmin Venäjää eli ei se itsenäinen valtio, jossa me nyt elämme. Suomi oli kuitenkin olemassa omana itsenään, tuona omituisena raja-alueena, jonka kansalla oli oma kielensä ja kulttuurinsa.

Kunnas on tiivistänyt tuon ajan alle sataan sivuun ja ties kuinka moneen kuvaan. Koko ajanjaksoa olisi mahdotonta mahduttaa tuohon sivumäärään, joten matkan varrelta on poimittu joitakin erityisen kiinnostavia henkilöitä ja tapahtumia. Mukaan mahtuu kavalkadi kuninkaita, sotia ja uusia keksintöjä. Kirjan sivuilla tapaamme niin suomen kirjakielen isän Mikael Agricolan kuin erään onnettoman postinjakajankin. Näemme Pehr Kalmin biisonia mittaamassa ja Vasa-laivan merenpohjaan uppoamassa. Herra Hakkarainen kävelee unissaan halki historian.

Voihan Vasa-laiva!
Suosikkikuvani koko kirjassa.
s. 32-33

Kunnaksen kuvat ovat komeaa katseltavaa ja pienet yksityiskohdat hauskoja ja kekseliäitä. Olin erityisen vaikuttunut siitä, miten uskollisesti esimerkiksi hahmojen käyttämät vaatteet seurasivat muuttuvaa muotia. Kirjaa varten on varmasti tehty valtava määrä taustatyötä.

Kirja sopii varmasti sekä aikuisille että lapsille! Mainio joululahja jos sellainen on vielä ostamatta.

Luettu myös mm.:

Mrs. Eriksson's Room, Kirjojen pyörteissä, Tuijata

Magdalena Hai: Kurnivamahainen kissa

Magdalena Hai:
Kurnivamahainen kissa
47 s.
Karisto 2017
Kirjastosta

Kauan sitten kaukana poissa, mutta ei aivan niin kaukana kuin voisi kuvitella, oli maa, joka kärsi kovasta kuivuudesta ja köyhyydestä.

Luin Magdalena Hain Gigi & Henry-sarjan sitä mukaan kun se ilmestyi. Se kiipesi nopeasti yhdeksi vanhemmille lapsille tai nuoremmille nuorille tarkoitettujen kirjasarjojen suosikeiksi, koska steampunkia nuorille? Loistava idea ja hyvä toteutus! Kauhusta en genrenä välitä, joten Haiseva käsi on vieläkin lukematta. Tämän nappasin kuitenkin toiveikkaana mukaani heti kun se kirjastoomme tuli.

Kurnivamahainen kissa on saturomaani, jossa kuolevaan maailmaan syntynyt pienen pieni tyttö tapaa valtavan suuren kissan. Kissa on jatkuvasti nälkäinen ja onkin syönyt melkein kaiken maailmasta. Metsät, armeijat, lopulta unelmatkin. Se haluaa syödä myös tytön, jonka on käytettävä kaikki nokkeluutensa ja rohkeutensa maailman pelastamiseksi.

Tarina oli ihana sateisen illan satu ja yllättävän melankolinen. Kissa ja tyttö näkevät matkalla monenlaista kurjuutta, jota kissan nälästä kurniva vatsa on saanut aikaan. Kirjassa on Teemu Juhanin kaunis mustavalkoinen kuvitus, joka tukee tarinaa. Mietin kyllä lukiessani olisivatko värikuvat olleet parempia, mutta se lienee makuasia.

Kurnivamahainen kissa
s. 12

Pidin todella paljon tarinasta ja vielä enemmän Magdalena Hain kirjoitustyylistä. Hänellä on niin hauska tapa kuvata asioita erikoisten ja ihastuttavien vertausten kautta.

Kissa ja tyttö jatkoivat matka yhdessä. Kissa oikealla puolella korkeana kuin harmaapintainen kuusi ja tyttö pienenä kuin postilaatikko.

(s. 7)

En ole työssäni kirjavinkkari, mutta tulipa heti mieleeni, että ensimmäinen luku olisi varmasti sopiva vinkkarinkin ääneen lukemaksi. Samoin tarina on varmasti mainio iltasatu muillekin kuin kirjastotädeille, joko lapsen yksin tai yhdessä vanhempien kanssa luettavaksi.

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2017 - 21. sankaritarina [27/50]

J. R. R. Tolkien: Beren and Lúthien

J. R. R. Tolkien:
Beren and Lúthien
Edited by Christopher Tolkien
288 s.
HarperCollinsPublishers 2017
Kirjastosta

After the publication of The Silmarillion in 1977 I spent several years investigating the earlier history of the work, and writing a book which I called The History of the Silmarillion.

Olen nähnyt Sormusten herra-leffatrilogian noin biljoona kertaa, mutta kirjatrilogian olen lukenut vain kerran suurella tuskalla ja vaivalla. Loputon jaarittelu joka ikisen kiven historiasta ei innostanut lukioikäistä minua ollenkaan vaikka muuten luinkin paljon fantasiaa. Sittemmin olen lukenut Húrinin lasten tarinan, josta yllättäen pidin ihan oikeasti, ja nyt sitten tämän. Hobittiin pitänee syventyä joskus, Silmarillionia ainakin yrittää ja ehkä, ehkä voisin joskus kuvitella lukevani tiiliskivitrilogiankin uudelleen. Saapa nähdä.

Joka tapauksessa valitsin tämän lomalukupinooni ihan itse. Kannesta tuli mieleeni se mainittu Húrinin lasten tarina ja ajattelin, että ehkäpä tykästyn tähänkin. Berenin ja Lúthienin tarinasta minulla oli vain hatara mielikuva. Sankarillinen ihmismies, kirjaimellisesti maailman kaunein haltianainen, joka uhraa kuolemattomuutensa suuren rakkauden vuoksi jne. Vähän sellaista peruskauraa pienellä tragedialla höystettynä. Yllätyinkin positiivisesti siitä, että itse asiassahan se tarinan sankari on Lúthien. Perinteisiin fantasiakirjojen sukupuolirooleihin nojaten kuvittelin hänet metsissä tanssivaksi haihattelijaksi, joka on aina neito pulassa. No, kyllä hän metsässä tanssii, mutta haihattelu on hänestä kaukana ja neito pulassa on useimmiten Beren. 

Tarinassahan on siis kyse siitä, että Beren rakastuu Lúthieniin, jonka isä, kuningas Thingol, haluaa sekä nauraa Berenin pihalle että ripustaa hänen päänsä seinälle. Kompromissina Thingol lupaa Berenille Lúthienin mikäli neito hänet haluaa ja Beren kipaisee hakemassa Thingolille Silmaril-jalokiven. Silmarilit koristavat tällä hetkellä pääpahis Morgothin kruunua, joten Berenin edessä on varsin kiperä ongelma. Sitten hän joutuu suuriin vaikeuksiin ja Lúthien, jonka Thingol on lukinut puumajaan, karkaa pelastus- ja silmarilinpyydystysretkelle.

Kirjan pointti ja se, mikä teki siitä erityisen mielenkiintoisen, oli tämän Keskimaan legendan muotoutuminen. Christopher Tolkien on kerännyt ja järjestänyt kirjaan useita versioita samasta tarinasta isänsä muistiinpanojen pohjalta. Oli kiinnostava nähdä mitä elementtejä tarinasta tipahti pois ajan kuluessa, mitä siihen lisättiin ja mitä Tolkien piti niin tärkeänä, että se sai jäädä. Hieman kyllä suren sitä, että ne ilkeät jättikissat jäivät pois viimeisestä versiosta. Kirja oli sujuvaa luettavaa joskin täytyy sanoa, että tarinan runoversio oli paikoitellen sekä tylsä että liian monimutkainen minun aivoilleni. Kielitaitoni ei ole sentään niin hyvä, että runomuotoinen ja vanhempaa sanastoa käyttävä englanti sujuisi leikiten.

Tykkäsin kirjasta! Suosittelen jos Tolkien kiinnostaa, jos rohkeat haltianaiset kiinnostavat ja jos noin ylipäätään on kiinnostunut siitä, miten kirjailijat päätyvät ideasta A lopputulokseen AB3C.

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2017 - 35. kirjan nimessä on erisnimi  [22/50]

Leena Lehtolainen, Elina Paasonen & Kaisa Viitanen: Jään lumo

Leena Lehtolainen, Elina Paasonen & Kaisa Viitanen:
Jään lumo
208 s.
Tammi 2016
Kirjastosta

"En ymmärrä mitään taitoluistelusta, mutta sitä on aivan ihana katsoa."

Vuosituhannen vaihteessa ja etenkin Salt Lake Cityn olympialaisten aikaan olin innokas taitoluistelufani. Jostain syystä lajin seuraaminen sitten jäi, mutta nyt olen taas löytänyt tämän vanhan rakkauden. EM-kisat ovat parhaillaan menossa ja tätä kirjoittaessani odottelen kisojen huipennusta eli miesten vapaaohjelmaa. Lajin MM-kisat järjestetään tänä vuonna Helsingissä ja kylläpä vain nyt harmittaa etten pääse sinne. Ehkä vielä joskus ennen eläkeikää...

Tämä kirja sattui siis oikein sopivassa ajankohdassa silmääni. Jos nyt ihan totta puhutaan niin olen tuijotellut sitä uutuushyllyssä jo pitemmän aikaa, mutta kansi ei houkutellut ottamaan sitä mukaani. Kirjan sisällä on kerrassaan upeita ja puhuttelevia kuvia taitoluistelun maailmasta, mutta kanteen on sitten valittu mahdollisimman tylsä kuva. Sitä voi katsoa tarkemmin vaikka täällä. Tuollainen perusposeeraus, ja totta kai sävy on vaaleanpunertava ja fontti jostain prinsessakatalogista. Miksi ihmeessä kun kirjan sisältökin kertoo siitä, miten rankka laji on? Välillä minusta edelleen tuntuu siltä, että kustantajat aliarvioivat hyvän kansikuvan voimaa.

Kirjassa on siis ensinnäkin todella upeita kuvia, jotka on ottanut Elina Paasonen. Hän on onnistunut hienosti vangitsemaan taitoluistelun kauneuden ja intensiivisyyden. Luistelijat näyttävät sekä perhosenkeveiltä taiteilijoilta että raakaa voimaa vaativan lajin ammattilaisilta. Jotkut kuvat saivat minut miettimään mistä ohjelmasta ne on otettu ja miten löydän sen YouTubesta. Kuvat tukevat hyvin tekstiä ja antavat kasvot niille luistelijoille, joiden nimet kirjassa mainitaan.

Nimiä viliseekin aika paljon, kirjaa varten on nimittäin haastateltu 80 luistelijaa. On pariluistelijoita, jäätanssijoita ja yksinluistelijoita, ja onpahan ääni annettu valmentajillekin. Heidän näkökulmansa taitoluisteluun noin yleensä lajina ja lisäksi henkilökohtaisesti ovat väkisinkin erilaisia, ja minusta oli valaisevaa lukea eri näkemyksiä. Jäätanssijoilta vaaditaan eri asioita kuin yksinluistelijoilta. Rakenteellisesti kirja on jaettu kahdeksaan eri osa-alueeseen joissa puhutaan niin kivusta, lajin lumosta kuin luistelijoiden suhteesta jäähänkin. Monipuolinen ja kattava teos siis!

Kirjaa lukeakseen ei tarvitse olla alan asiantuntija. Teknisiä termejä ei juuri viljellä, koska tämä on opas maallikolle lajiin ja ennen kaikkea sen harrastajiin. Mistä on huipputaitoluistelijat tehty? Kivusta, kyynelistä ja rakkaudesta jäähän ja lajiin itseensä.

Haasteet:

*Helmet-lukuhaaste 2017 - 37. kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta [Leena Lehtolainen siis! 1/50]

Riikka Hedman: Sämpy: kissan vuosi

Riikka Hedman:
Sämpy: kissan vuosi
167 s.
Kustantamo S & S, 2016
Kirjastosta

Tämän kirjan myötä pääset tutustumaan kauniiseen Sämpy-kissaan ja sen ystäviin niiden puuhaillessa erilaisissa paikoissa ja tilanteissa eri vuodenaikoina.

Kirjan aloituslauseen sijaan olisin toki voinut myös lainata Ylen uutta artikkelia: "Some-kissa Sämpy avasi talvihyppelykauden". Voiko tuon tärkeämpää uutista olla? :D

Sämpy on siis ihanainen pörrökissa, joka sihteerinsä Riikka Hedmanin avustuksella on noussut sosiaalisen median tähdeksi. Sämpyllä on oma Facebook-sivu ja sen puuhat ylittävät näköjään uutiskynnyksen. Mukavaahan se vain on, että uutisissa on muutakin kuin kurjuutta, kärsimystä ja köyhyyttä. Kissafanina arvostan kovasti sitä, että kissoista tehdään positiivisia uutisia ja ilmiöitä.

Tuossa Ylen artikkelissa on hieno kuva, joka olisi voinut ihan hyvin olla tästä kirjasta. Kirjassa on myös tekstiä: Sämpystä ja sen kavereista kerrotaan lyhyesti vähän taustoja, ja lisäksi Hedman kertoo miten vuodenajat vaikuttavat Sämpyn pihapuuhiin. Se on selvästi viisas kissa, joka talven tullen arvostaa sekä sisätiloja että lumessa riehumista. Kuvituksen yhteydessä on myös pieniä mietintöjä siitä, mitä Sämpy voisi niissä ajatella.

Mutta ne kuvat ovat kirjassa se pääasia ja hyvästä syystä. Ne ovat aivan upeita! Hatun nosto Hedmanille, kissojen kuvaaminen ei nimittäin ole mitenkään helppoa. Parhaiten onnistut kun kuvaat nukkuvaa kissaa, nimimerkillä Kokemusta on. Hedmanilla on toki hyvä kamera, mutta kyllä siinä taitoakin vaaditaan, että saa napattua juuri sen täydellisen kuvan. Näistä kuvista välittyykin vauhdikas kissaelämä ja samalla kuva Suomen luonnosta kaikkina vuodenaikoina. Sämpy kiitää kesäisellä nurmikolla ja tarpoo päättäväisesti läpi upottavien hankien.

Suosittelen! Tämä olisi hauska isänpäivä- tai joululahja kissoista tykkääville.

Luettu myös:

Yöpöydän kirjat, Karvakasan alta löytyi kirja, Kirjakaapin avain

Haasteeet: 

* Kirjavat kissat [luettu 1 kirja]

Timo Parvela & Bjørn Sortland: Kutsu & Lähtölaskenta (Kepler62 #1 ja #2)

Timo Parvela & Bjørn Sortland:
Kutsu
121 s.
Lähtölaskenta
157 s.
WSOY 2015
Kirjastosta

Poika otti omenan.

Tässäpä mielenkiintoinen tapa koukuttaa lukija. Parvela ja Sortland ovat kirjoittaneet kuusiosaisen sarjan, jonka on kuvittanut Pasi Pitkänen. Kirjat julkaistaan yhtä aikaa Suomessa ja Norjassa. Sarjasta ilmestyi tänä vuonna kaksi osaa melkolailla perätysten, mutta seuraavat osat saadaankin muistaakseni puolen vuoden välein. Toivottavasti nuoret lukijat eivät kasva juuri sen vertaa, että eivät muka kehtaisi näitä enää lukea. Kirjastotäti ei ainakaan kasva.

Kirjat sijoittuvat melkoisen ankeaan tulevaisuuteen. Ensimmäisessä osassa Kutsu veljekset Ari ja Joni yrittävät pärjätä kahdestaan ylikansoitetussa maailmassa, jossa hallitus on ystävä ja isoveli valvoo. Isää (tai isiä, pojilla on eri isät) ei ole koskaan ollutkaan ja äiti on enemmän poissa kuin kotona, parempaa elämää etsimässä. Pojat onnistuvat saamaan käsiinsä Kepler62-pelin, jonka selvittäneille on luvassa... niin mitä? Tämä selviää sarjan toisessa osassa, Lähtölaskennassa, jossa sikarikkaan perheen tytär Marie ostaa itselleen pelin loppuratkaisun. Siitäpä alkaa seikkailu, joka vie Marien samaan pisteeseen kuin Arin ja Jonin, ja sen ylikin.

Aloitin nämä sillä oletuksella, että luvassa on vauhdikasta avaruusseikkailua. Luulisin sen olevan vielä edessä, mutta nämä alkukirjat olivatkin paljon synkempiä kuin oletin. Kaikki on niin ankeaa ja harmaata. Etenkin kaikkien päähenkilöiden jakama yksinäisyys oli yllätys. Nuorten kirjoissa vanhemmat ovat usein iloisen huolettomasti poissa kuvioista, jotta nuorilla sankareilla olisi enemmän tilaa seikkailla. Näissä kirjoissa tällainen vapaus ei kuitenkaan ole hauskaa vaan ahdistavaa. 

Veljekset elävät käytännöllisesti katsoen kahdestaan äidin haihatellessa muilla mailla, ja Ari varastaa pieniä ylellisyyksiä (leipää, hedelmiä ja sen sellaista) ilahduttaakseen pikkuveljeään. Joni on sairastuttuaan Arin vastuulla ja onhan se raskas taakka 13-vuotiaalle. Toisaalla on Marie, jolla on rahaa vaikka nuotiolla polttaa. Ystäviä tai äitiä hänellä ei ole, ja asetehtailija-isä on harvoin kotona jättäen ainoan lapsensa palvelijoiden hoiteisiin. Marie vakuuttelee itselleen olevansa tyytyväinen itsenäisyyteensä, mutta hän on melkein sydäntäsärkevän yksinäinen. Veljesten Kutsu onkin kerronnaltaan selvästi yksinkertaisempi kuin Marien Lähtölaskenta, joka on myös näistä kahdesta kirjasta selvästi pitempi. Erinomaista lukemisvalmennusta kohdeyleisölle, sitä siirrytään paksumpiin ja tavallaan vaikeampiin kirjoihin ihan huomaamatta!

Molemmissa kirjoissa on runsas ja värikäs kuvitus. Kuvittelenko vai ovatko kuvitetut nuorten kirjat yleistyneet viime vuosina? Muistan tähän hätään ainakin ne Neropatin päiväkirjat, jotka ovat erittäin suosittuja myös ja ehkä etenkin poikien keskuudessa. Sanoisin, että tämänkin sarjan kohdeyleisönä ovat nimenomaan pojat, vaikka toki nämä uppoavat tyttöihinkin. Minä kyllä liputan tällaisen tarinaa tukevan kuvituksen puolesta jos se vain saa pojatkin tarttumaan hanakammin kirjoihin. Ainakin näissä kirjoissa upea kuvitus nimenomaan tukee tarinaa, ei keskeytä sitä tai vie jotain pois tekstiltä.

Kepler62:Lähtölaskenta
s. 66-67

Seikkailun jatkoa odotellessa!

Luettu myös mm: Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjapuutarha ja Kirjojen keskellä.