lauantai 31. lokakuuta 2015

Lokakooste

Madonluvut heitti minua lokakuun alussa haasteella ja niinpä vastasin yhteentoista kiperään kysymykseen.

Ullan luetut kirjat haastoi bloggaajat lukemaan syksy-, talvi- ja joulukirjoja. Koska minulta puuttuu haasteiden suhteen itsehillintä, lähdin mukaan. Haaste kestää ensi vuoden helmikuun loppuun saakka ja luettavana on vain kolme kirjaa, joten toiveet haasteen suorittamiseen ovat korkealla. 

Huomenna starttaa Karo Hämäläisen isännöimä Lukuhaaste 2015. Tavoitteena on lukea marraskuussa 30 sivua kirjallisuutta joka päivä. Osallistun haasteeseen ihan omalla nimelläni, joten en varmaankaan kirjoita siitä sen tarkemmin täällä blogissa.


Luetut & blogatut

Elämää 1830-luvun paperiruukissa ja Helsingin seurapiireissä. Ihastuin kirjan järkeviin päähenkilöihin ja huumoriin, ja uskallan taas lukea Utrioita.

Nainen säveltäjämestarin takana. Sujuvasti kirjoitettu elämäkerta, Ainon ja Jannen välinen rakkaus oli melkein käsinkosketeltavaa.

Nuori äiti sairastuu syöpään, ja jäljelle jäävät isä ja pieni tytär. Ei ollut minun kirjani, liikaa vertauskuvia ja liian etäiseksi jäävät henkilöhahmot.
Harper etsii kadonneita teinipoikia ja reittiä Tolliverin housuihin. Viihdyttävä popcornkirja, seksikohtaukset tosin niin noloja että sanat eivät riitä.

Antologia kotimaisten kirjailijoiden lohikäärmenovelleista. Värikäs kokoelma, kerroin omasta kolmen kärjestäni.
Mitä karttaminen tarkoittaa Jehovan todistajille? Hyvä tietokirja, mutta karua ja masentavaa luettavaa, ei mitään kevyttä ja helposti unohtuvaa iltalukemista.
Veljekset Ari ja Joni sekä toisaalla Marie saavat kutsun seikkailuun pelin kautta. Nopealukuisia ja yllättävän synkkiä nuorten kirjoja, joissa kaunis kuvitus.

Astronautti jää yksin Marsin ankariin oloihin. Robinsoncrusoemainen selvitymistarina, joka koukutti lukemaan itsensä yhdessä illassa.


Luetut & bloggaamattomat

Vain pari kirjaa jäljellä ja nekin olen lukenut muutaman viime päivän aikana! Edistystä on siis selvästi tapahtunut verrattuna viime kuuhun ja pöydän kulmalla huojuvaan kirjapinoon. Siksipä noita blogijuttuja kertyikin tälle kuulle kahdeksan kappaletta. Muutamat niistä olivat syyskuun peruja, mutta niinpä sain nekin tänne blogiin asti.

keskiviikko 28. lokakuuta 2015

Andy Weir: Yksin Marsissa

Andy Weir: Yksin Marsissa
(The Martian: A Novel, 2011)
Into 2015
387 s.
Kirjastosta

Olen melkoisessa kusessa.

Luulen, että tämä kirja olisi saattanut jäädä minulta lukematta jos elokuvaversio ei olisi juuri pyörinyt teatterissa. Elokuvaa en ole joutanut käydä katsomassa vaikka mieli on tehnyt. Luultavasti lainaan sen sitten ensi vuonna kirjastosta. Mutta siis, tämä ei kuulostanut ihan niin jännältä, että olisin sen välttämättä ihan noin vain lukenut.

Kertauksen vuoksi: Marsia tutkimaan lähetetyn Ares 3:n miehistö joutuu melkein heti hiekkamyrskyyn. Mark Watneylla käy sikäli erittäin huono mäihä, että myrsky paiskaa hänet ns. jorpakkoon ja muut lulevat hänen kuolleen. Ares 3 nostaa kytkintä ja Mark jää yksinään karulle planeetalle seuranaan lähinnä perunoita ja miehistön henkilökohtaiset viihdepaketit (Agatha Christien kirjoja, 1970-luvun TV-sarjoja sekä discomusiikkia). Tästäpä lähtee robinsoncrusoemainen selvitymisseikkailu, jossa nokkeluus on tarpeen.

Kieltämättä tämän lukeminen hiukkasen tökki alussa. Päähenkilö on botanisti-mikälieneetekninentyyppi, ja hänen lokimerkintänsä ovat täynnä teknista puhetta siitä, miten hän ratkaisee Marsissa asumisen ongelmat. Siis toki ymmärrettävää ja järkeenkäypää miehen ammatin ja tilanteen huomioon ottaen, mutta voi että niitä oli tylsä lukea! Etenkin kun suurin osa meni täysin yli hilseen, minä kun en ole mikään biologian, fysiikan tai teknologian asiantuntija. Lukeminen lähti luistamaan paremmin kun mukaan tuli NASAn työntekijöiden sekä Ares 3:n miehistön näkökulmia. Lisäksi päädyin sellaiseen yksinkertaiseen ratkaisuun, että hyppäsin tylsän teknohöpinän yli.

Alkukankeudesta selvittyäni ahmin tämän loppuun yhdessä illassa. Todella koukuttava kirja! Yhtäällä seurataan Watneyn elämää planeetalla, joka ei anna mitään ja yrittää koko ajan ottaa kaiken. Jäin välillä miettimään sitä, miten kauheaa olisi olla ihan ypöyksin kaukana kaikesta niin kauan. Tulisin varmasti seinähulluksi. Watney kestä nokkeluutensa ja hirtehishuumorinsa avulla. Hänen lokimerkintöjään oli oikein hauska lukea teknohöpinää lukuun ottamatta. Ja sitten samaan aikaan kaukana kotona Maassa NASAn tiedemiehet yrittävät keksiä miten saada sekä jonkinlainen kommunikointiyhteys marsilaiseemme että hänet takaisin kotiin. Näitäkin lukuja oli mielenkiintoista lukea, etenkin kun kaikki ei heti mennyt niin kuin Strömsössä. Tykkäsin siitä, että tässä kirjassa epäonnistutaan tärkeissä asioissa ja sitten opitaan siitä. Onnistumiset ilahduttavat sitten oikeasti ja tuntuvat ansaituilta.


Luettu myös mm.: Lukuisa ja Nipvet

Haasteet: 50 kategoriaa - 3. a book that became a movie

lauantai 24. lokakuuta 2015

Timo Parvela & Bjørn Sortland: Kutsu & Lähtölaskenta (Kepler62 #1 ja #2)

Timo Parvela & Bjørn Sortland:
Kutsu
121 s.
Lähtölaskenta
157 s.
WSOY 2015
Kirjastosta

Poika otti omenan.

Tässäpä mielenkiintoinen tapa koukuttaa lukija. Parvela ja Sortland ovat kirjoittaneet kuusiosaisen sarjan, jonka on kuvittanut Pasi Pitkänen. Kirjat julkaistaan yhtä aikaa Suomessa ja Norjassa. Sarjasta ilmestyi tänä vuonna kaksi osaa melkolailla perätysten, mutta seuraavat osat saadaankin muistaakseni puolen vuoden välein. Toivottavasti nuoret lukijat eivät kasva juuri sen vertaa, että eivät muka kehtaisi näitä enää lukea. Kirjastotäti ei ainakaan kasva.

Kirjat sijoittuvat melkoisen ankeaan tulevaisuuteen. Ensimmäisessä osassa Kutsu veljekset Ari ja Joni yrittävät pärjätä kahdestaan ylikansoitetussa maailmassa, jossa hallitus on ystävä ja isoveli valvoo. Isää (tai isiä, pojilla on eri isät) ei ole koskaan ollutkaan ja äiti on enemmän poissa kuin kotona, parempaa elämää etsimässä. Pojat onnistuvat saamaan käsiinsä Kepler62-pelin, jonka selvittäneille on luvassa... niin mitä? Tämä selviää sarjan toisessa osassa, Lähtölaskennassa, jossa sikarikkaan perheen tytär Marie ostaa itselleen pelin loppuratkaisun. Siitäpä alkaa seikkailu, joka vie Marien samaan pisteeseen kuin Arin ja Jonin, ja sen ylikin.

Aloitin nämä sillä oletuksella, että luvassa on vauhdikasta avaruusseikkailua. Luulisin sen olevan vielä edessä, mutta nämä alkukirjat olivatkin paljon synkempiä kuin oletin. Kaikki on niin ankeaa ja harmaata. Etenkin kaikkien päähenkilöiden jakama yksinäisyys oli yllätys. Nuorten kirjoissa vanhemmat ovat usein iloisen huolettomasti poissa kuvioista, jotta nuorilla sankareilla olisi enemmän tilaa seikkailla. Näissä kirjoissa tällainen vapaus ei kuitenkaan ole hauskaa vaan ahdistavaa. 

Veljekset elävät käytännöllisesti katsoen kahdestaan äidin haihatellessa muilla mailla, ja Ari varastaa pieniä ylellisyyksiä (leipää, hedelmiä ja sen sellaista) ilahduttaakseen pikkuveljeään. Joni on sairastuttuaan Arin vastuulla ja onhan se raskas taakka 13-vuotiaalle. Toisaalla on Marie, jolla on rahaa vaikka nuotiolla polttaa. Ystäviä tai äitiä hänellä ei ole, ja asetehtailija-isä on harvoin kotona jättäen ainoan lapsensa palvelijoiden hoiteisiin. Marie vakuuttelee itselleen olevansa tyytyväinen itsenäisyyteensä, mutta hän on melkein sydäntäsärkevän yksinäinen. Veljesten Kutsu onkin kerronnaltaan selvästi yksinkertaisempi kuin Marien Lähtölaskenta, joka on myös näistä kahdesta kirjasta selvästi pitempi. Erinomaista lukemisvalmennusta kohdeyleisölle, sitä siirrytään paksumpiin ja tavallaan vaikeampiin kirjoihin ihan huomaamatta!

Molemmissa kirjoissa on runsas ja värikäs kuvitus. Kuvittelenko vai ovatko kuvitetut nuorten kirjat yleistyneet viime vuosina? Muistan tähän hätään ainakin ne Neropatin päiväkirjat, jotka ovat erittäin suosittuja myös ja ehkä etenkin poikien keskuudessa. Sanoisin, että tämänkin sarjan kohdeyleisönä ovat nimenomaan pojat, vaikka toki nämä uppoavat tyttöihinkin. Minä kyllä liputan tällaisen tarinaa tukevan kuvituksen puolesta jos se vain saa pojatkin tarttumaan hanakammin kirjoihin. Ainakin näissä kirjoissa upea kuvitus nimenomaan tukee tarinaa, ei keskeytä sitä tai vie jotain pois tekstiltä.

Kepler62:Lähtölaskenta
s. 66-67

Seikkailun jatkoa odotellessa!



torstai 22. lokakuuta 2015

Aila Ruoho: Vartiotornin varjossa: toisenlainen totuus jehovantodistajuudesta

Aila Ruoho: Vartiotornin varjossa:
toisenlainen totuus jehovantodistajuudesta
449 s.
Atena 2015
Kirjastosta

Tämän kirjan aihepiiri pohjautuu yli kymmenen vuoden takaisiin ajatuksiini Jehovan todistajista ja heidän oppirakennelmistaan.

Aila Ruoho on kirjoittanut uskonnollisista yhteisöistä enemmänkin, mutta valtakunnalliselle tapetille hän pääsi viimevuotisella Usko, toivo ja raskaus-kirjallaan. Siinä keskityttiin vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen ehkäisyoppiin eli ehkäisyn kieltämiseen, ja sen merkitykseen etenkin liikkeeseen kuuluville naisille. Luin kirjan itsekin ja kyllähän se kauhistutti ja pisti miettimään asioita. Toivottavasti sama tapahtui liikkeen sisälläkin.

Tänä vuonna Ruoho on paneutunut Jehovan todistajiin ja etenkin siihen, mitä liikkeestä eroaminen tarkoittaa. Kirjan tekoon on osallistunut 64 anonyymia haastateltua. Miehiä, naisia, nuoria ja vanhempia ihmisiä. Liikkeen parissa kasvaneita, siihen myöhemmin liittyneitä ja sitä hyvin läheltä seuranneita maailmallisia. Nuorena siitä eronneita, vanhempana sen tehneitä, vielä eroa harkitsevia sekä niitä, jotka eivät uskalla erota koska tietävät mitä siitä seuraa. Hyvin erilaisia ihmisiä siis ja kaikkien kokemukset ovat miltei yhtä karuja.

Jehovan todistajien yhteisö on erittäin tiivis. Paikallisen yhteisön jäsenet tuntevat toisensa ja tuttuus tuo lohtua ja turvaa maailmassa, jossa suurin osa ei kuulu liikkeeseen. Tiiviys ei kuitenkaan ole vain positiivinen asia. Seurakunta vahtii jäseniään kuin haukka ja jokainen on velvoitettu raportoimaan toisen todistajan synneistä yhteisön vanhimmille. Seurakunnan kuri on tiukka ja ihanteena tuntuu olevan harmaa massa, jossa mielipiteet ja jopa ajattelu on kielletty. Pääjehut tietävät mikä teko on oikein, mitä on sopivaa ajatella. Kun esitetään uskontoa koskeva kysymys, vastata voi vain viralliseen julkaisuun kirjoitetulla tavalla. Kaikki muu on syntistä epäilyä. Ruoho vertaa yhteisön kontrollia George Orwellin romaaniin Vuonna 1984. Kontrolli ilmenee haastattaluvastauksista monin tavoin. Itse jäin kiinni kohtaan, jossa eräs liikkeeseen kuulunut kertoo, miten konventissa määriteltiin jopa seurakuntalaisille (lähinnä naisille) sopivat ilmeet. Kun vanhin (aina mies) puhuu, ei ole sopivaa nostaa edes kysyvästi kulmakarvojaan. Siis anteeksi kuinka?

Karttaminen liittyy liikkeestä eroamiseen. Jehovan todistajan ei ole sopivaa olla tekemisissä sellaisen ihmisen kanssa, joka on eronnut liikkeestä. Ei vaikka eronnut olisi hänen vanhempansa, sisaruksensa tai paras ystävänsä. Kaikenlainen kommunikointi on kielletty paitsi sellaisissa tilanteissa, joissa sen välttäminen on aivan mahdotonta (esim. perunkirjoitus). Jehovan todistajien virallinen tiedottaja Veikko Leinonen on julkisesti kiistänyt tämän karttamisopin olemassaolon. Tässä kirjassa 64 ääntä sanoo Leinosen valehtelevan. Jokaisella heistä on kokemuksia karttamisesta. Eroaminen on monessa tapauksessa tarkoittanut sitä, että perheeseen ei ole voitu pitää mitään yhteyttä jopa vuosikymmeniin. Eronnut on joutunut aloittamaan elämänsä täysin puhtaalta pöydältä vailla minkäänlaisia sosiaalisia kontakteja. Haastatteluvastaukset olivat niin kovin surullista ja vihastuttavaa luettavaa. Ei todellakaan ole helppoa lähteä ja jättää kaikki tuntemansa taakseen. Onneksi monet ovat löytäneet vertaistukea muista liikkeestä eronneista ihmisistä.

Kaikki Jehovan todistajat eivät toteuta karttamista aivan noin tiukasti. Jotkut haastatellut kertovat, miten esimerkiksi toinen vanhempi on yrittänyt pitää jonkin verran yhteyttä eronneeseen. Usein tämä tapahtuu salassa jopa omalta puolisolta, koska liikkeen sisällä kehenkään ei voi luottaa. Ei voi koskaan tietää kuka raportoi pienimmästäkin rikkeesta liikkeen vanhimmille, joilla on valta erottaa jäsen sopiviksi katsomistaan syistä. Minusta oli aivan hirveää lukea esimerkiksi tilanteista, joissa joukko keski-ikäisiä tai vanhempia miehiä kuulustelee nuorta teinityttöä hänen mahdollisesta seksielämästään. Kysymykset olivat aivan uskomattoman tungettelevia. Haluttiin tietää milloin, kenen kanssa, montako kertaa, missä asennossa ja mille se tuntui. Minulla ei kerta kaikkiaan riitä ymmärrystä tuollaiseen, saati sitten liikkeen kannalle raiskauksiin ja pedofiliaan. Uhrithan siinä tietenkin ovat syyllisiä ja huonoja todistajia.

Kirja itsessään on hyvin kirjoitettu, jos kohta toistoa on paikoitellen. Kuten Usko, toivo ja raskaus, tämäkin on niitä kirjoja, jotka pistävät miettimään ja jäävät kummittelemaan ajatuksiin pitkän aikaa lukemisen jälkeenkin.


Luettu myös mm.: Kirjojen keskellä

Haasteet: 50 kategoriaa - 38. a book that made you cry (no ei ihan, mutta oli kuitenkin niin koskettava, että laitetaan tähän)

maanantai 19. lokakuuta 2015

Käärmeenliekit: suomalaisia lohikäärmetarinoita

Käärmeenliekit: suomalaisia
lohikäärmetarinoita
280 s.
Osuuskumma 2015
Kirjastosta

Suurimman osan olemassaolonsa ajasta ihmiskunta on uskonut lohikäärmeisiin.

Tämä tuijotti (kirjaimellisesti) kirjaston uutuushyllystä siihen malliin, että tarttui myös mukaani. Oli syynä toki sekin, että lohikäärmeitä! Kukapa ei tykkäisi niistä? Minusta kirjassa on todella kiinnostava ajatus: lohikäärmetarinoita suomalaisten kirjailijoiden kirjoittamina. Eipä noita ole paljon nähty ennen tätä ja oikein toivon, että joku ottaisi onkeensa ja kirjoittaisi kokonaisen pitkän suomikäärmetarinan. Tässäkin kokoelmassa oli useampi novelli, joissa olisi ollut helpostikin ainesta pitempään tarinaan.

Ajattelin tällä kertaa lähestyä novellikokoelman bloggaamista niin, että valitsen kolme mielestäni parasta novellia ja kirjoitan niistä. Eli Top 3, siinä järjestyksessä kuin ne kirjasta löytyvät:

J. S. Meresmaan Hyvä emo sijoittuu ajallisesti 1800-luvun loppuun, mikä teki tarinasta heti alussa hauskan ja erilaisen. Lohikäärmeitä wanhaan aikaan! Hilma tulee palvelustytöksi von Nottbeckien perheeseen, jossa on kuusi poikaa, yksi tytär ja traakinmuna. Muna on saatu lahjaksi rouva Margaret Finlaysonilta (:D!) ja kaikki on hyvin kunnes perheen tytär heittää sen uuniin. Mikäpä se munasta kuoriutuukaan kaikkien päänvaivaksi. Pidin paljon siitä wanhan ajan tunnelmasta eväsretkineen kaikkineen. Ajallisesti tarina kestää monta vuotta ja kehkeytyy paljon synkemmäksi kuin alussa oletin.

Tykästyin Hanna Morren Rakelin päätökseen etenkin sen päähenkilön vuoksi. Lohikäärme Rakelin ihmishahmo on jo kypsään ikään ehtinyt kaivostoiminnan johtaja, jonka silmille ei niin vain hypitä. Tarinan alussa hän valitsee itselleen uuden henkilökohtaisen sihteerin, määrätietoisen Jyri Riitteen. Jokin miehessä kutittaa Rakelin lohikäärmeenvaistoja, mutta mikä? Se, mistä aivan erityisesti pidin Rakelissa, oli hänen ulkonäkönsä ja itsevarmuutensa. Hänen ihmishahmonsa toistaa hänen todellista olemustaan: komea, pitkä ja muutenkin iso nainen, joka ei kokoaan häpeile. Pienet, herkät rääpäleet kun eivät menesty lohikäärmeiden keskuudessa. Fantasiakirjoissa ja kirjoissa noin ylipäätään saisi mielestäni olla enemmän naishahmoja, jotka eivät sovi siihen kovin kapeaan länsimaisen "ihannenaisen" ulkonäkömuottiin. 

Ja kolmantena novellina olisi sitten Magdalena Hain Hänen kuvansa. Taisinpa odottaa tätä eniten kun silmäilin kirjan sisällysluetteloa, kirjailijan Gigi & Henry-sarja kun on erinomainen. Nuoripari Lia ja Yuri kuhertelee ruohikossa, mutta homma saa traagisen lopun. Molemmat päätyvät sairaalaan palovammaosastolle. Ääniä kuuleva Lia karkaa sairaalasta ja päätyy kaupungin keskusaukiolle julistamaan Hänen tuloaan... Idea tarinan takana oli mielestäni oikein mielenkiintoinen ja novelli itsessään kauniisti kirjoitettu. Etenkin se viimeinen kohtaus ja viimeinen lause, mutta niitäpä ei juuri voi ilman juonipaljastuksia enempää kehua.

Kaiken kaikkiaan värikäs kokoelma lohikäärmejuttuja. Oletin jotenkin, että kaikki sijoittuisivat Suomeen ja olin ehkä hitusen pettynyt kun niin ei ollutkaan. Mutta tässähän oli siis kyse omasta virheellisestä oletuksestani. Kirjailijat olivat kyllä kaikki kotimaisia, vaikka tapahtumaympäristöt eivät olleetkaan. Kuten antologioissa yleensä, näidenkin novellien taso vaihteli paljon. Harmillisen moni lankesi fantasiakliseisiin hahmojen, juonen tai tapahtumapaikan osalta, mutta löytyihän joukosta niitä helmiäkin. Jokaiseen makuun luulisi löytyvän ainakin yhden lohikäärmenovellin.



Haasteet: 50 kategoriaa - 20. a book at the bottom of your to-read list || I Spy - 11. product of fire

torstai 15. lokakuuta 2015

Charlaine Harris: Väristyksiä haudan takaa

Charlaine Harris:
Väristyksiä haudan takaa(An Ice Cold Grave, 2007)
278 s.
Kirjastosta

Yhdysvaltain itarannikolla on ruumiita siellä sun täällä.

Ja niitä etsii taas Harper Connelly kasvattiveljensä Tolliverin kanssa. Tällä kertaa ollaan Doravillessä Pohjois-Carolinassa, jonne Harper on kutsuttu etsimään kadonnutta teinipoikaa. Perillä paljastuu, että viiden vuoden aikana on kadonnut useampia poikia, joiden ruumiit Harper paikantaa pian syrjäisen ladon lattian alta. Poikien karmivat viimeiset hetket nähnyt Harper haluaa pakata kamppeensa ja häipyä kylästä niin pian kuin mahdollista, mutta eihän tässä kirjassa olisi montaakaan sivua jos näin onnellisesti kävisi.

Melkein nolottaa myöntää, että olen täydellisen koukussa tähän sarjaan. Kevyessä hömppäkirjallisuudessahan, oli se sitten romantiikkaa tai kevyitä pikku murhajuttuja, ei ole mitään vikaa. Päin vastoin, ja minäkin kyllä mielelläni keskustelen niistä kirjaston asiakkaiden kanssa ja rohkaisen lukemaan niitä. Ei kirjan tarvitse olla vakavaa asiaa tai kirjallisuuspalkintoja pokkaava teos. Tärkeintä on, että viihtyy ja lukeminen on mukavaa. Tuo oma "nolouteni" kumpuaakin siitä, että olen itse aina sanonut ettei paranormaali romantiikka (tässä jännäripainotuksella, mutta kuitenkin) kiinnosta minua henkilökohtaisesti. Syönpä nyt sitten sanani, tämä sarja minua ainakin kiinnostaa!

Sarjan edellistä osaa lukiessani kuvasin sitä popcorniksi, ja sitä tämäkin on. Kevyttä hömppää, jota on kiva lukea ja johon ei tarvitse paneutua niin hirveän syvällisesti. Harper on edelleen niin sympaattinen, että mieleni teki välillä kääriä hänet peittoon, istuttaa takan ääreen ja laittaa muki kuumaa kaakaota käteen. En todellakaan haluaisi hänen lahjaansa. Jostain syystä kiinnitin tällä kertaa erityistä huomiota siihen, miten monta kertaa hänet isketään tajuttomaksi tai hän pyörtyy tarinan aikana. Tämä taisi tulla mieleeni kun lueskelin samaan aikaan kirjan kanssa arvion jostain toisesta kirjasta, jota kritisoitiin siitä, miten tapahtumasta toiseen siirtyminen suoritettiin sulavasti tajuttomuuden tilassa. Eipä tarvitse vaivautua kuvaamaan tappeluita tai kiistoja kun näkökulmahenkilö on aina kätevästi tajuton niiden aikana. Harper saa tällin päähänsä tai pökertyy muuten vain ei yhtään sen vähempää kuin viisi kertaa! Luulisi aivovaurion olevan jo lähellä.

Lopussa on sitten juonipaljastuksia, joten sopii katsoa muualle jos ei niitä halua. Ja tuossa kursiivilla olevassa lainauksessa on seksikohtaus, sitäkään ei ole pakko lukea.


Hah! Minähän sanoin, että Harper ja Tolliver päätyvät vielä yhteen. Olen hitusen yllättynyt siitä, että se tapahtui tässä kirjassa eikä sarjan päätösosassa. Se on kai varattu heidän kadonneen sisarensa etsimisellä. Hieman enemmän yllätti se, miten mutkattomasti se kävikään. "No emmehän me biologisia sisaruksia olekaan, että ei muuta kuin itse asiaan!" Tuota noin, jos on kasvanut yhdessä 10+ vuotta sisaruksina, niin luulisi siinä vähän enemmän nikottelevan sen asian kanssa, että tunteekin vetoa kasvattisisarukseensa. No, fiktiotahan tämä vain on.

Muistin taas kirjaa lukiessani sen, miten tavattoman omituista on lukea seksikohtauksia suomenkielellä. Oma ongelmani tämä myötähäpeä on, myönnän sen. Hyvä, jos joku muu voi ottaa ne vakavasti ja pitää niitä oikeasti eroottisina. Minulle englanniksi lukeminen ei aiheuta nolouden ja hilpeyden ryöppyä, mutta auta armias jos käännät saman suomeksi. Kaipa suomi on jotenkin liian lähellä ja liian arkipäiväistä? En sitten mitenkään voi ottaa sykkiviä kaluja ja pomppivia tissejä vakavasti. Siis oikeasti, tästä on kyllä hekumallisuus kaukana:


"Mitä jos ottaisin sinulta suihin?"

Näin valkean loimussa, että Tolliverin pupillit laajenivat. "Oho," hän sanoi.

"Voisin nuolla sinua. Näin." Työnsin kieleni ulos ja panin sen kärjen lepattamaan samalla tavalla kuin liekit.
(s. 173)


En edes osaa sanoa mikä tuossa on pahinta, "oho" vai liekkien lailla lepattava kieli. Epäilen kyllä vahvasti, että tällä kertaa kyse ei ole kokonaan käännösongelmasta. Vaikka miten tuon kääntäisin englanniksi mielessäni, ei se siitä sen eroottisemmaksi muutu...

Mutta luen silti sarjan viimeisen osan. Käännös ilmestynee ensi keväänä, mutta jos en malta odottaa ja muilta lukemisiltani joudan, saatan tarttua englanninkieliseen kirjaan.


Luettu myös mm.: Lukunurkka, Kirjojen keskellä

tiistai 13. lokakuuta 2015

Laura Lehtola: Pelkääjän paikalla

Laura Lehtola: Pelkääjän paikalla
238 s.
Otava 2015
Kirjastosta

Sinä päivänä, kun sinä rupesit kuolemaan, Elsalla oli ollut tarhakuvaus.

Sattuipa taas vahingossa silmääni kirjaston uutuushyllystä ja tarttui mukaani. En ole mitenkään oletusarvoisesti kiinnostunut näistä ns. sairauskirjoista, saati sitten perhe-elämästä kertovista kirjoista. Takakannessa lainattiin kuitenkin tuota kirjan ensimmäistä lausetta, jonka minäkin otin tämän jutun alkuun. Siitä tuli jotenkin mieleen Pauliina Rauhalan Taivaslaulu, josta pidin todella paljon. Toisaalta taas takakannesta tuli mieleen Eve Hietamiehen Yösyöttö- ja Tarhapäivä-kirjat alkuasetelman vuoksi.

Eli homman nimi on se, kuten yleensäkin näissä aikuisille kirjoitetuissa sairauskirjoissa, että pariskunnan toinen osapuoli sairastuu vakavasti. Annalla todetaan syöpä, joka vie ensin jalan ja sitten hengen. Ei tuo mikään juonipaljastus ole, sehän kerrotaan jo takakannessa. Jäljelle jäävät Aapo ja pieni Elsa, joiden pitäisi nyt selvitä elämästä ilman äitiä.

Harmi vain ettei tämä kirja toiminut mielestäni ollenkaan. Ymmärrän kyllä, miksi joku toinen voi pitääkin tästä kirjasta, mutta minulle tässä oli sekä liikaa että liian vähän. Liikaa kielellisiä koukeroita, jotka häiritsivät lukukokemusta. En voi olla vertaamatta tätä Taivaslauluun vaikka se ehkä epäreilua onkin. Taivaslaulussa kaunis kieli kannatteli tarinaa ja korulauseet sopivat siihen täydellisesti. Tässä taas lukija hukkuu vertauskuvien suohon ja näkökulmilla kikkailuun. Annan taistelu syöpää vastaan kerrotaan melkein kokonaan vertauskuvilla: milloin on sotilaita, milloin terroristeja ja milloin uhkaavia lintuja jne.. Minusta tuollaisen lukeminen on pitemmän päälle raskasta eikä se tuonut Aapoa ja Annaa lähemmäs, pikemminkin päinvastoin. En myöskään pitänyt siitä, että Aapon ja Elsan lisäksi kertojaksi nousi Veera, nainen johon Aapo myöhemmin tutustuu. Tarina olisi toiminut ihan hyvin pelkästään Aapon kertomanakin.

Sitä, mitä oli liian vähän, olikin Annan kuoleman jälkeisen elämän kuvaus, joka jäi loppujen lopuksi paljon olettamaani pienemmäksi osaksi kirjaa.  En odottanut paitojen repimistä ja tuhkassa pyörimistä, mutta Aapo vaikutti koko ajan hyvin etäiseltä ja kliiniseltä. Tapahan sekin on selvitä surusta, mutta kun ei hänestä muutenkaan saanut mitään otetta. Millainen Aapo on ihmisenä? En tiedä, vaikka luin koko kirjan. Hän sanoo olevansa vihainen ja surullinen, mutta siihen se jääkin, sanomiseen. Entä miten hän ja Elsa selviävät ilman äitiä? No näköjään ihan hyvin.

Eli yhteenvetona: odotukset olivat suuret, mutta kieli kompastuu harmillisesti omaan kiemurointiinsa ja henkilöt jäävät etäisiksi. Epäilen kyllä vähän, että minä olen tämän kirjan suhteen yksinäinen kapinallinen, ja että suurin osa lukijoista tulee pitämään tästä. Tämä nyt vain ei ollut minun kirjani.


tiistai 6. lokakuuta 2015

Kysymyksiä ja vastauksia tuntemattomille blogeille -haaste



Madonluvut heitti minua tällä haasteella. Kiitoksia!


Tunnustushaasteen säännöt ovat seuraavat:

1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi
2. Laita palkinto esille blogiisi
3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen
4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa
5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat
6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen.
7. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.


Saamani kysymykset:

1. Miksi bloggaat, tai mikä sai sinut aikoinaan innostumaan bloggaamisesta? 
Tämä vaikutti niin hauskalta hommalta, että halusin kokeilla sitä itsekin. Hauskaa on, tykkään jutustella luettavista ja kirjoittaminen kokoaa mukavasti ajatukset lukemisen jälkeen.

2. Lempiruokasi?
Joulun sesonkiherkku eli poron- tai hirvenkäristys perunamuusilla ja puolukkahillolla.


3. Lempiaineesi koulussa?
Historia.


4. Oletko myöhemmin hyödyntänyt ja soveltanut sitä kouluainetta joko työssäsi, opinnoissa tai muussa elämässä?
No tulihan tuota historiaa opiskeltua vuositolkulla. Soveltaen siitä on ollut hyötyä myöhemminkin, onhan se erinomaisen yleissivistävä aine.


5. Lempikirjasi?
En mitenkään osaa valita Astrid Lindgrenin Ronja ryövärintyttären ja Neil Gaiman & Terry Pratchett duon Good Omens-kirjan välillä! Molemmilla on oma erityinen paikka sydämessäni.


6. Onko sinulla lemmikkiä?
Kissa löytyy, tällä hetkellä hyvin murjottava sellainen. Kirjoittamisen sijaan minun pitäisi kuulema käyttää käpäliäni Hänen Majesteettinsa silittämiseen.


7. Kahvi vai tee?
Tee. En ole koskaan oppinut juomaan kahvia.


8. Maalla vai kaupungissa?
Kaupungissa. Ei missään suurkaupungin hälinässä, mutta tykkään kun lähellä on monipuolisia palveluita.


9. Mistä blogisi nimi tulee?
Kaikki, mitä ensin tuli mieleeni oli jo varattu, joten piti kehitellä jotain ihan muuta. Kirja viittaamaan kirjallisuuteen ja hilla on niin nätti pohjoisen marja.


10. Inhokkiaineesi koulussa?
Liikunta. En ole koskaan ollut kovin liikunnallinen eikä yläaste- ja lukioaikani opettaja ollut mitenkään kannustava, pikemminkin päinvastoin. 


11. Onko siitä aineesta ollut hyötyä myöhemmin?
Ei, en edelleenkään harrasta niitä koulusta tuttuja liikuntalajeja.



Haastan:

Carmelli
Cats, books & me
Cilla in Wonderland

Kirjahullun päiväkirja
Opus eka


Kysymykset:

1. Millaisia kirjoja et lue?
2. Miksi et lue juuri niitä?
3. Minkä kirjan nimi on jäänyt mieleesi erityisen hauskana?
4. Mille kirjalle toivoisit kirjailijan kirjoittavan jatko-osan?
5. Minkä kirjan haluaisit nähdä elokuvana?
6. Millaisen kirjan haluaisit kirjoittaa itse?
7. Missä luet?
8. Luetko mieluummin paperikirjan vai e-kirjan?
9. Mainitse yksi inhokkielementtisi (hahmotyyppi, tapahtuma, klisee jne.), joka ärsyttää sinua aina kun se tulee kirjassa vastaan.
10. Minkä kirjan ostit tai sait lahjaksi viimeksi?
11. Mikä kirja sinulla on kesken juuri nyt?

maanantai 5. lokakuuta 2015

Jenni Kirves: Aino Sibelius: ihmeellinen olento

Jenni Kirves: Aino Sibelius:
ihmeellinen olento288 s.
Johnny Kniga 2015
Kirjastosta

Aino Sibelius (omaa sukua Järnefelt, 1871-1969) on merkittävä hahmo itsenäisen Suomen historiassa.

No nyt sitten suuri tunnustus: ennen tämän kirjan lukemista tietoni Jean Sibeliuksesta rajoittui siihen, että tiesin hänen olevan kuuluisa säveltäjä. Aino Sibeliuksesta tiesin sen, että hän oli herra Sibeliuksen vaimo. Mikään musiikkiin liittyvä ei ole koskaan kiinnostanut minua sen vertaa, että olisin vapaaehtoisesti hakenut siitä lisää niin sanottua oikeaa tietoa. Kepeitä lehtijuttuja ei siis lasketa tähän. Siksipä onkin hyvä, että tämä kirja on kirjoitettu. Tämä lähti mukaani vähän sattumalta kun joku kehui tätä töissä. Uteliaisuuttani lainasin tämän ja Aino Sibeliuksen kautta opin lisää myös hänen miehestään.

Ainoa ja Jannea on tutkittu tässä lähinnä heidän välisensä kirjeenvaihdon kautta, ja kirjeitä lainataankin tiuhaan tahtiin. Koin sen välillä suorastaan kiusallisena, koska kirjeet olivat paikoitellen hyvin henkilökohtaisia. Käsiteltiin Jannen alkoholiongelmaa, rahavaikeuksia ja seksifantasioita. En minä vain haluaisi, että kahden ihmisen silmille tarkoitetut kirjoitukset olisivat näin koko Suomen luettavissa. Vaikka toisaalta, mitäpä se haudassa enää haittaisi. Satunnaisia myötähäpeän aaltoja lukuun ottamatta kirjeet olivat ihana värikkäitä, lämpimiä ja selvästi kahden eri ihmisen kirjoittamia. Ainon ääni oli Ainon ääni, Jannen ääni oli Jannen ääni. Vaikka perheellä oli vaikeaa ja molemmat kirjoittivat myös vaikeista asioista, vuosikymmenten ajan kirjeistä kuulsi myös elämää suurempi rakkaus.

Jos Jumala olisi suonut minulle taidon, jolla nyt voisin sinua ylistää, olisit sinä maailman onnellisen ihminen.
(Aino Jannelle v. 1924, s. 258)

Aino olisi tullut onnellisemmaksi jonkun toisen kanssa. Minä en olisi koskaan voinut tulla onnellisemmaksi ilman häntä.
(Jannen päiväkirjasta v. 1931, s. 262)

On kyllä suorastaan ällistyttävää, että kaksi niin ongelmaista ihmistä onnistui rakentamaan avioliiton, joka kesti vuosikymmeniä. Ei sillä, että avioliiton tai sen osapuolien täytyy olla täydellisen tasapainoisia ja ongelmattomia toimiakseen, mutta Ainon ja Jannen luonteet eivät oikein tuntuneet käyvän yksiin. Kirjassa tuodaan esiin molempien hyvät puolet, mutta myös ne huonot. Janne oli ilmeisesti erityisherkkä ihminen, joka tykkäsi bilettää aina kun oli vähänkään syytä ja usein ilman syytäkin. Aino oli taipuvainen masennukseen ja inhosi rellestämistä ja julkisuutta. Ei kuulosta oikein toimivalta, mutta ihmeenomaisesti se toimi sittenkin. Ainolta löytyi rajattomasti kärsivällisyyttä ja anteeksiantoa, ja ei voi kuin nostaa hattua hänelle. Hänen hiuksensa muuttuivat varhain valkoisiksi ja Jannen toilailuista lukiessa en ihmettele sitä yhtään.

Minulla oli välillä hankaluuksia hahmottaa sitä, missä vaiheessa mikin kirja oli kirjoitettu. Oltiinko avioliiton alkuvuosissa vai oliko pari ollut yhdessä jo vuosikymmeniä? Asiat on laitettu aiheen mukaiseen järjestykseen, mutta omaa lukukokemustani olisi helpottanut karkea kronologinen järjestys. Kaiken kaikkiaan kirja on kuitenkin erinomainen tietopaketti Aino Sibeliuksesta. Hänestä saa hyvin inhimillisen kuvan naisena, jonka elämä säveltäjämestarin rinnalla oli kaikkea muuta kuin helppoa. Ainon läsnäolo oli kuitenkin sinfonioiden syntymisen ehto. Janne toistelee kirjeissään ja päiväkirjassaan sitä, että ilman Ainoa ei olisi mitään. Ei Jannea, ei sinfonioita. Aino mahdollisti kaiken olemalla, no, ihmeellinen.


Luettu myös mm.: Marjatan kirjat, Sinisen linnan kirjasto ja Kirjasähkökäyrä.

perjantai 2. lokakuuta 2015

Kaari Utrio: Paperiprinssi

Kaari Utrio: Paperiprinssi
470 s.
Amanita 2015
Kirjastosta

Kartanon ovi lengotti selällään.

Olen varmaan jossain maininnutkin, että en ole uskaltanut lukea Kaari Utrio uudempaa tuotantoa ollenkaan. Yksisarvinen ja sitä ennen kirjoitetut historialliset romaanit olivat niin olennainen osa teinivuosiani, että pelkäsin ihan oikeasti ajan kullanneen muistot. Entä jos Kaari Utrion kirjat eivät olisikaan niin hyviä kuin muistin? Entä jos siirtyminen lähempään historiaan olisi jotenkin, uskallanko sanoakaan, pilannut hänen kirjansa? Voihan kauhistus mikä ajatus, melkein täytyi hajusuolaa hapuilla. Uskalsin kuitenkin lukea tämän uutuuden takakannen ja se kuulosti niin kivalta, että päätin vyöttäytyä rohkeuteeni. Lukisin taas Utriota, kävi miten kävi.

Juonipaljastus: hyvin kävi.

Tässä kirjassa elellään 1830-lukua. Neiti Wilhelmina on pitänyt silmällä paperiruukkia, josta hänen isänsä omistaa pienen osan. Suurin osa ruukista kuului Wilhelminan setävainaalle ja nyt tämän merille karanneelle pojalle. Sebastiania ei ole näkynyt vuosikymmeniin, mutta niinpä hän vain palaakin raajarikkona häiritsemään Wilhelminan rauhallista elämää. Ikään kuin tässä ei olisi jo tarpeeksi kestämistä, Wilhelminan isä kuolee ja Wilhelmina joutuu muuttamaan kaukaisten sukulaistensa luokse hienosto-Helsinkiin. Koska on kuitenkin kyse romantiikasta, Sebastian ei tietenkään ole kaukana perässä.

Juoni oli siis varsin suoraviivainen eikä tarjonnut kovin suuria yllätyksiä, mutta kyllä minä taas niin ihastuin kirjan hahmoihin! Ensinnäkin minusta on kerrassaan miellyttävää lukea ihmisistä, jotka ovat ihan tavallisen näköisiä tai jopa suorastaan hieman rumia aikansa kauneusihanteiden puitteissa. Wilhelmina on kasvoiltaan komea nainen, mutta harva mies edes huomaa sitä. Hän on nimittäin pitkä kuin heinäseiväs ja rotevaa tekoa, eivätkä miehet voi kuvitellakaan naivansa itseään pitempää naista. Sebastian puolestaan on iso kuin karhu ja melkein yhtä karvainen.

Ensimmäiseksi pastori pani tyrmistyneenä merkille miehen tumman karvoituksen. Se ulottui rinnasta vatsan yli reisiin, eikä varmaankaan voinut olla täysin kristillinen piirre ihmisessä.
(s. 280)

Toiseksi minusta on niin miellyttävää lukea ihmisistä, joilla on järkeä päässään. Kirjassa on koko joukko hupsuja hahmoja, joista suurin osa kansoittaa Helsingin seurapiirejä. Kreivi von Staude kuvittelee hallitsevansa kaikkea, mutta on kuitenkin sokea sille mitä hänen lähipiirissään tapahtuu. Hänen tyttärensä, ikäneito Agneta, melkein pyörtyy nähdessään Sebastianin tuossa samassa tilanteessa, josta ottamani lainaus on. Agneta kun ei ole koskaan nähnyt alastonta ihmistä. Wilhelmina puolestaan näkee von Stauden huushollin onnettoman tilan melkein heti ja saa puolivahingossa selville syynkin siihen. Sebastianin alastomuuteen ja häneen yleensäkin, ja oikeastaan koko elämäänsä, Wilhemina suhtautuu perin järkevästi. Hänellä ei ole ongelmaa sopeutua seurapiireihin. Seurapiireillä sen sijaan on ongelma sopeutua naiseen, joka on pitkä kuin mies ja tarkkanäköinen kuin haukka.

Ja vielä lisäksi, minusta on niin miellyttävää lukea sellaista huumoria kuin tässä kirjassa oli. Wilhelminan Helsingin seikkailut ovat kuin suoraan komediasta, jossa suurin osa henkilöistä ei tiedä olevansa komediassa. Näkökulma liikkuu eri hahmoissa ja hilpeimmät kohtaukset syntyvätkin kun sen hetkinen näkökulma ymmärtää täysin väärin sen, mitä on meneillään. Tai ei huomaa sitä, että Wilhelmina on kuolla nauruun vakavan ilmeensä takana. Wilhelminan pokerinaamaa täytyykin kadehtia, sille olisi joskus todella paljon käyttöä.

Kirjassa on muuten paljon tietoa paperiruukin toiminnasta ja paperiteollisuudesta tuon ajan Suomessa. Aihe oli minulle ennestään aivan outo, joten tulin samalla oppineeksi uutta. Miten vaivalloista hommaa se onkaan ollut! Ei pelkästään paperin valmistaminen, vaan myös lumppujen kerääminen sitä varten. Valkoisimmista puuvillapalasista kävi kova kilpailu eri ruukkien kesken, koska siitä sai parasta paperia. Erityisen hauskana yksityiskohtana täytyy mainita kirjan sisäkannet, niissä on nimittäin piirroskuvia ruukista ja sen työntekijöistä.

Yhteenvetona: mainio kirja, uskallaan taas lukea Utriota!


Luettu myös mm.: Kirjakko ruispellossa, Kasoittain kirjoja, Katinkan kirjasto ja muut.

Haasteet: I Spy - 15. royal title