Haastekoonti: Halloween-lukuhaaste

Yöpöydän kirjat -blogi haastoi taas lukemaan astetta kauheampia kirjoja lokakuun ajaksi. Viime vuonna tavoitteeni oli lukea Dracula, minkä sitten teinkin. Tänä vuonna minulla ei ollut kiikarissa mitään tiettyä kirjaa, mutta löytyihän niitä sentään muutama. Ei minulla ollut teemaakaan valittuna, mutta yllätyin silti siitä, miten monenlaisia kirjoja tähän viisikkoon mahtui.


Kirja 1: Piia Leino: Taivas

Miksi haasteessa: masentava ja pelottava dystopia

Vuonna 2058 Helsinki on nahkapäiden hallitsema kansallissosialistinen, muurien ympäröimä paikka, jossa ihmisiä kiinnostaa ainoastaan täydellinen virtuaalitodellisuus Taivas. Leino rakensi hienosti todella synkän dystopian, jonka kauhu rakentuu väkivallan lisäksi ihmisen välinpitämättömyydestä ja toivottomuudesta.

Kirja 2: Max Gladstone: Three Parts Dead

Miksi haasteessa: nekromantikot, vampyyrit, kävelevät luurangot ynnä muut

Vasta valmistuneen nekromantikkovelho Tara Abernathyn pitäisi nostaa tulenjumala kuolleista, mutta hän päätyykin selvittämään kyseisen jumalan murhaa. Gladstonen rakentama maailma on aivan huikea sekoitus fantasiaa, steampunkia, kauhua ja useammassa ulottuvuudessa käytävää oikeussalidraamaa.

Kirja 3: Nora Roberts: Noitatohtori

Miksi haasteessa: noidat

Parantajavelho Anastasia Donovan saa naapurikseen salskean lesken Boone Sawyerin, joka on pienen tytöt yksinhuoltaja. Trilogian kolmas osa, joka oli mielestäni tylsempi kuin edelliset. Noituus oli lähinnä parantaviin pikkukiviin liittyvää huuhaata, josta pidän vähemmän kuin toiminnan velhoudesta.

Kirja 4: M. A. Jeskanen: Perkele: myytillisiä tarinoita

Miksi haasteessa: noidat, kiroukset, perkeleet

Mustavalkoisessa sarjakuva-albumissa on kuusi eroottista kauhusarjakuvanovellia, jotka perustuvat suomalaisiin kansantarinoihin ja sananlaskuihin. Mainio luettava juuri pyhäinpäivän aikaan ja tarinoissa seikkailevat perkeleet olivat välillä aivan symppiskavereita. Etenkin se saunassa asuva veijari.

Kirja 5: Eva Frantz & Elin Sandström: Ruukin salaisuus

Miksi haasteessa: mysteerikartano, kummitukset

12-vuotias Flora Winter päättää selvittää vanhan kartanon salaisuuden ja löytää samalla itsestään uudenlaista rohkeutta. Sopivan jännä ja kummitteleva joulukalenterikirja, jota en ikinä malttaisi lukea vain yhden luvun päivässä.

Eva Frantz & Elin Sandström: Ruukin salaisuus

Olen ollut olemassa kauan.

12-vuotias Flora Winter muuttaa joulukuuksi Helmerinkylään vanhan kartanon portinvartijan taloon. Äiti haluaa keskittyä uuden kirjansa kirjoittamiseen kaikessa rauhassa ja Flora on vain iloinen päästessään pois koulukiusaajien kynsistä. Flora päättää tutustua kartanon tiluksiin ja huomaa pian, että tekeillä on jotain outoa. Kartano kätkee sisäänsä salaisuuksia, jotka Flora haluaa selvittää.

Tykättyäni parista Eva Frantzin edellisestä lastenkirjasta halusin ehdottomasti lukea tämänkin. Tämä on niin sanottu joulukalenterikirja eli tarina on jaettu 24 lukuun ja se lähestyy ajallisesti jouluaattoa luku kerrallaan. Täytyy kyllä sanoa, että minulla ei millään riittäisi itsehillintä siihen, että lukisin tästä vain yhden luvun päivässä. Tämä meni yhdeltä istumalta, koska tarina imaisi heti mukaansa.

Tämä kirja ei ole niin ankea kuin esimerkiksi Yön kuningatar, mutta tässäkään pelottavinta eivät suinkaan ole kartanon kummalliset tapahtumat. Flora on hyvin yksinäinen ja hänen ainoa ystävänsä on liittynyt kiusaajien joukkoon näiden jakaman hevosharrastuksen myötä. Flora kutsuu tyttöjengiä ponitytöiksi ja näiden julmuus on saanut hänet epäilemään kaikkien muidenkin ikäistensä motiiveja. Helmerinkylän tytöt suunnittelevat varmasti samanlaista kiusaamista.

Lisäksi edessä on Floran ja äidin ensimmäinen joulu ilman isää. Pitkäaikainen sairas on vienyt pienen perheen isän ja Flora kaipaa häntä suunnattomasti. Juuri isä oli se, joka valmisteli joulua yhdessä Floran kanssa. Pidin erityisesti kohdasta, jossa Flora itkee isän ja monen muun asian vuoksi ja äiti toteaa, että joskus itku on hyväksi. Seuraavana aamuna Flora tuumii itsekin, että on parempi iloita hyvistä asioista.

Pidin Florasta todella paljon. Kiusaajat ovat murentaneet hänen itsetuntoaan ja isän kuolema on jättänyt syviä arpia, mutta uudessa paikassa Flora päättää olla pelkäämättä.

Siinä kartanon portailla, satojen kilometrien päässä koulusta ja ponitytöistä Flora teki päätöksen. Hän ilmoitti sen kovalla ja päättäväisellä äänellä.

- Mikään tässä kylässä ei saa minua pelkäämään.

Hän ei todellakaan pelästyisi mitään kuiskuttelevia ääniä, kalpeita kasvoja tai autiossa kartanossa heliseviä soittorasioita.

Hän katsahti uhmakkaasti kujan suuntaan. Se, joka yritti pelästyttää Flora Winterin, saisi pettyä pettyä pahan kerran. Niin se olisi.

(s. 27)

Siksipä Flora suhtautuukin kirjan varsinaiseen juoneen eli kummallisiin tapahtumiin hyvin rohkeasti. Jotain on selvästi tekeillä ja koska kartano näyttää pitävän Florasta, on selvästi hänen tehtävänsä selvittää mistä on kyse. Kirjassa ei ole kovin hurjia tapahtumia ja juoni etenee rauhalliseen tahtiin. Minusta se oli silti sopivan jännä ja ihanan talvinen mysteeri. Floran ilo ensilumesta sai minutkin oikein toivomaan sitä.

Kirjan tiedot:
Eva Frantz & Elin Sandström: Ruukin salaisuus | S&S 2021 | 208 sivua | Kirjastosta
Ruotsinkielinen alkuteos: Hemligheten i Helmersbruk | Suomennos: Anu Koivunen

Haasteet:
* Halloween-lukuhaaste
* Syyslukuhaaste - Kuuma juoma
* Luonto sivuilla - Talvi

M. A. Jeskanen: Perkele: myytillisiä tarinoita

Tässäpä vallan mainio sarjakuva-albumi näin pyhäinpäivän lähestyessä. Kirjassa on kuusi sarjakuvanovellia, jotka sijoittuvat 1600-luvun loppupuolen Pojolaan. Tarinat ovat saaneet innoitusta kansantarinoista ja sananlaskuista, joten niissä sitten riittää niin seksiä kuin väkivaltaakin.

Ensimmäinen novelli on Suvihäät, jossa morsian viettää hääpäivänsä aamua naimalla toista miestä. Paha saa palkkansa ja niinpä hääpäivästä tuleekin hautajaiset. Tarina jatkuu kuitenkin tämän jälkeenkin, koska eiväthän kuolleet haudassa pysy. Pidin tästä novellista vähiten, mutta ei se silti huono ole. Vähän niin kuin esilämmittely näille muille, pitemmille tarinoille.

Häistä siirrytään noitavainoihin novellissa Blåkulla. Pieni tyttö ja kerjäläispoika aiheuttavat hirvittävää tuhoa valheillaan noitakarkeloista. Tässä tarinassa on jopa muihin novelleihin verrattuna paljon seksin kuvausta noitaorgioiden muodossa. Niihin eivät osallistu vain ihmiset tai selvästi täysi-ikäiset. 

Tämä tarina oli todella synkkä ja masentava, mutta antoi mielestäni todella hyvän kuvan tästä hirveästä ajanjaksosta. Kirkko paasasi kansan tyhmyydestä ja kidutti noidaksi nimettyjä naisia, joiden vaihtoehdot olivat kuolema ja vielä kauheampi kuolema. Tarinassa kerjäläispoika alkaa katua tekojaan, mutta liian myöhään.

Louhiharjun mysteerissä kuvataan tarinoista tuttua tilannetta, jossa ahdinkoon joutunut henkilö lupaa paholaiselle jotain, jota ei ymmärtänyt lupaavansa. Anna-neito on raiskattu ja raiskaaja aikoo tappaa hänet. Anna pakenee metsään, jossa hän lupaa iäkkäälle miehelle sen, mitä kantaa vyönsä alla kunhan mies vain auttaa häntä. No vanha vihtahousuhan se siinä on lapsen sielua vailla, kukas muukaan 

Alkuasetelman jälkeen tarina lähtee kuitenkin yllättäville urille enkä odottanut loppuratkaisun olevan sellainen kuin oli. Jännitys pysyi kivasti yllä ja lukijana melkein kuuli, kuinka kello raksutti Annan elämän taustalla.

Don Juan Tenorio ja Tuonelankylän Tilta tuo itsensä don Juanin Pohjolan perukoille. Kopea Tilta ei huoli miestä eikä paholaista, joka kiroaa hänet varsin erikoisella tavalla. Tiltan haarat alkavat kukkua kuin käki ja vaikka neito hoksaakin lopulta, että loven ääni vaimenee kun sitä hellästi koskettelee, hänen maineensa on mennyt. Sitten paikalle ilmestyy don Juan, jolla on kuitenkin omat demoninsa perässään.

Tykkäsin erityisesti siitä, miten tarina on piirretty. Ruudut muistuttavat puupiirroksia ja toimivat erinomaisesti sinänsä hauskassa tarinassa. Tiltan hameen alta kiemurtelee hauskoja nauhoja, joissa lukee millainen ääni hänen rakosestaan kulloinkin lähti.

Oma suosikkitarinani oli Saunaperkele, jossa talon vanha emäntä nousee puolustamaan, no, saunassa asuvaa perkelettä. Vuosikymmenten aikana siitä on tullut suorastaan ystävä, joka painii renkien kanssa ja tekee saunapuut. Mitä sitä nyt suotta pois ajamaan, hullujako nuo nuoret ovat.

Tämän novellin asetelma on niin hilpeä, että nauroin ääneen sitä lukiessani. Vanhalla emännällä on niin paljon lämpimiä muistoja perkeleestä, jonka hän kesytti viimeistään ensimmäistä lasta synnyttäessään. Saunassa synnyttävälle naiselle eivät mokomat häntäheikit ryppyile! Perkele on ollut osa perheen elämää ja lapsetkaan eivät suuremmin hämmästy, kun se osallistuu joulupitoihin. Suosikkiruuduissani perheen pikkutyttö mäjäyttää saunassa liian lähelle luikertelevaa saatanallista käärmettä kauhalla. "Pysy puolellasi, väkähammas."

Vanha emäntä muistelee.
s. 135

Kirjan viimeinen novelli, Sielunmessu, on niistä haikein. Piikatyttö Saska haaveilee omasta pienestä tilasta, Topista ja lapsista. Tilaisuus saada nämä tarjoutuu yllättäen, kun toinen piika hukkuu ja palaa vainoamaan taloa. Saska lupaa hankkiutua eroon Ulla-Kaisasta kunhan saa isäntäväeltä haluamansa. Tämän jälkeen kuvataan Saskaa iäkkäämpänä naisena, jonka elämässä aivan kaikki ei ole mennyt suunnitelman mukaan.

Tarinassa kuvataan hienosti sitä, miten elämässä tulee eteen pettymyksiä ja miten se voi siitä huolimatta olla ihan mukiinmenevää. Kaikkea ei saa, mitä haluaa, ja sen kanssa on vain opittava elämään. Saska saa vielä toisenkin tilaisuuden puhua Ulla-Kaisan kanssa ja pidin siitä, miten naiset keskustelevat keskenään keskellä vainajien sielunmessua.

Kaiken kaikkiaan tykkäsin tästä kirjasta paljon! Kuvitus on mustavalkoinen ja sopii tyyliltään hyvin kerrottuihin tarinoihin. Seksin ja alastomuuden kuvausta ei todellakaan vältellä, mutta tarinat eivät ole pornoa tai pyöri pelkästään seksin ympärillä. Tällaisiin kansantarinoihin kuuluvat elämän kaikki osa-alueet ja vähän ne tuonpuoleisenkin.

Kirjan tiedot:
M. A. Jeskanen: Perkele: myytillisiä tarinoita | WSOY 2011 | 211 sivua | Kirjastosta

Luettu myös mm.:
Kirjamielellä, Kirjamuistikirja, Booking it some more ynnä muut

Haasteet:
* Halloween-lukuhaaste

Nora Roberts: Velhotohtori (Noitakronikat #03)

Taikaa on olemassa.

Anastasia Donovan on noita, jonka erikoisalaa on parantaminen. Hän on pettynyt kerran rakkaudessa eikä enää uskalla kertoa noituudestaan kenellekään ulkopuoliselle. Kun naapuriin muuttaa salskea leskimies Boone Sawyer pienen tyttärensä Jessien kanssa, ei tarvita kristallipalloa kertomaan, miten siinä käy.

Voihan hömppä. Olen siis lukenut sarjan kaksi edellistäkin osaa (Noidan lumoissa ja Velhotanssi) ja jollain tavalla jopa pitänyt niistä. Etenkin kirjojen päähenkilöt Morgana ja Mel olivat mieleeni, koska heissä ja siten myös romansseissa oli särmää. Kirjoissa oli myös jonkin verran juonta tai ainakin konfliktia. 

Edellisiin osiin verrattuna tämä olikin aika tylsä kirja. Anastasia on tietenkin niin upea, että pyörittelin silmiäni tätä kuvausta lukiessani:

Anan pitkät, vehnänvaaleat hiukset oli sidottu huolettomasti taakse, ja muutama suortuva oli irronnut poninhännästä ja heilahteli tuulessa hänen kasvoillaan. Hänellä ei ollut lainkaan meikkiä. Hänen hauras, lumoava kauneutensa oli yhtä luonnollista kuin hänen kykynsä. Se oli kelttiläisen luuston, utuisten silmien, leveän, runollisen kauniin Donovanin suun yhdistelmä - ja lisäsi jotain vaikeammin määritettävää. Hänen kasvonsa kuvastivat jaloa sydäntä.

(s. 12-13)

No niinpä tietenkin kuvastivat. Ei minua niinkään vaivannut tuollainen yltiömäinen kuvailu sinänsä kuin se, millaiseksi hänet siinä kuvattiin. Anastasiaa verrataan jatkuvasti sulokkaaseen, puutarhassa käyskentelevään keijuun, ah niin puhtoiseen ja jalomieliseen. Ei niin yllättäen hänen noitavoimansa ovat toisten tunteiden tunteminen ja parantaminen. Jälkimmäinen hoituu hieman yrttien voimalla, mutta etupäässä luottamalla kivien voimaan. Siis sellaisten horoskooppikivi-tyyppisten pikkukivien, jotka parantavat käytännössä kaiken reumasta päänsärkyyn ja yksinäisyyteen. En itse jaksa fiktiossa tällaista huuhaanoituutta vaan olen enemmän Morganan edustaman toiminnallisen magian ystävä.

Sinänsä pidin kyllä Anastasian luonteesta. Hän tietää täsmälleen kuka hän on, eikä suostu häpeämään sitä vaikka pitääkin kykynsä salassa. Huuhaaseen keskittyviä kohtia lukuun ottamatta hänen näkökulmastaan kerrottua tarinaa oli ihan kiva lukea.

Harmi, että Boone on sitten niin raivostuttava tapaus. Jos nyt jotain positiivista hänestä haluaa löytää, niin hän on eittämättä hyvä isä ja ammatiltaan lastenkirjojen kirjoittaja. Kuinka moni muu testosteronia tihkuva alfaurossankari kirjoittaa keijuista ja satulinnoista? Ei varmaan kovin moni, eli tämä oli kyllä ihan virkistävä valinta ja pisteet Robertsille tästä.

Muusta en Boonessa sitten pitänytkään. Hänen näkökulmastaan suhde Anastasiaan keskittyy vain siihen, miten paljon Boone haluaakaan päästä panemaan Anastasiaa. Kun Anastasia kertoo ettei ole vielä mennyt sänkyyn kenenkään kanssa, Boone alkaa käydä oikein ylikierroksilla. 27-vuotias koskematon nainen? Tosimiehen on pakko saada tämä houkutteleva saalis! En vain jaksa tällaista.

Kaiken kaikkiaan kirjassa ei oikeastaan tapahdu yhtään mitään paitsi Anastasian ja Boonen välistä jahkailua. Yllätyin ehkä eniten siitä, miten lapsikeskeinen kirja on. Koska niitä lapsiahan riittää. Boonella on jo Jessie, Morgana odottaa kaksosia ja Melkin alkaa odottaa kaksosia ennen tarinan loppua. Epilogissa Anastasia on itse synnyttämässä ja päättää pistää vieläkin paremmaksi pyöräyttämällä maailmaan kolmoset. 

Näköjään sarjaa on vielä neljäskin osa, jonka luultavasti luen joskus. Mistähän siihen löytyy uusi päähenkilö-Donovan, kun näitä serkuksia oli vain kolme..?

Kirjan tiedot:
Nora Roberts: Velhotohtori | HarperCollins Nordic AB 2015 (1. p. 2012) | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: Charmed (1992) | Suomennos: Päivi Paju

Haasteet:
* Halloween-lukuhaaste
* Luonto sivuilla - Puutarha

Max Gladstone: Three Parts Dead (Craft Sequence #01)

God wasn't answering tonight.

Yövuorossa palveleva ja palvova Abelard on ensimmäisiä, jotka huomaavat tulenjumala Kosin kuolleen. Pian tämän jälkeen ketjupolttava ja äkillistä uskonkriisiä poteva nuori pappi huomaa sotkeutuneensa nekromantikkojen puuhiin. Tara Abernathy puolestaan on vasta ja hyvin epäilyttävissä oloissa valmistunut nekromantikkovelho*, joka seuraa mentoriaan Alt Coulumbin suurkaupunkiin. Kaksikko on palkattu herättämään Kos kuolleista, koska kaupunki ei pyöri ilman jumalallista höyryvoimaa. Kun käy ilmi, että Kos onkin murhattu, vaarassa ovat sekä Abelard ja Tara että itse Oikeus.

*Kirjan termi on Craftswoman/Craftsman, jolle en nyt keksi tähän hätään parempaakaan suomennosta.

Ostin tämän joskus vuosia sitten kirjakaupasta, mutta jostain syystä se on jäänyt hyllyä lämmittämään. Harmillista, tämä nimittäin oli niin kiva ja erikoinen lukukokemus, että olisin halunnut lukea sen aikoja sitten. Gladstonen luoma maailma on kerrassaan mahtava ja kummallinen, ja hänen hahmoistaan on helppo pitää ja  joitain heistä on hyvin helppo inhota.

Tarina lähtee siis käyntiin jumalan kuolemasta, jota Kosin kirkko yrittää ymmärrettävistä syistä peitellä. Taralla on kasoittain traumoja oppivuosistaan salatussa akatemiassa, josta hänet kirjaimellisestikin potkittiin pihalle heti valmistumisen jälkeen. Hän ei pysty enää sopeutumaan maanviljelijäperheensä elämään ja on onnesta soikeana, kun mahtava velho Elayne Kevarian käy nappaamassa hänet mukaansa Alt Coulumbiin. Pidin todella paljon Tarasta ja hänen kyynisyydestään, etenkin kun hänen vastaparinaan on idealistisempi Abelard.

Kirjan huikea maailma rakentuu pikkuhiljaa ja irtonaisiltakin tuntuvat palat loksahtavat lopulta paikoilleen. Mitään ei selitetä puhki tai tavalla, joka ei tunnu luontevalta kirjan hahmoille. Vampyyrit, kävelevät luurangot, jumalat, höyrykoneet ja nekromantia ovat olemassa suloisessa sekamelskassa, joka on kuitenkin täysin järkeenkäyvä. Gladstone rakentaa tarinan edetessä paitsi vauhdikasta ja väkivaltaista juonta, myös tämän maailman historiaa, mytologiaa ja tavallista arkea.

The airborne wheels returned to the cobblestones with a bone-jarring thud. Tara's teeth clapped together so hard her jaw ached. "Is our driver insane?"

He [Abelard] brought one finger to his lips. "Don't let him hear you. Cabbies in Alt Coulumb are touchy, with reason. The Guild has zero tolerance for accidents."

"They fire you if you have a wreck?"

"It involves fire, yes. Trust me, there's no safer place on the road in Alt Coulumb than in a cab."

(s. 106)

Kokonaisuutena kirja on synkkä ja siksi se sopikin hyvin syysiltaan. Verta ja suolenpätkiä lentelee aina silloin tällöin, etiikka ja moraali ovat usein hyvin kyseenalaisia eikä kukaan hahmoista ole täydellinen. Yksi sivuhahmoista saa kiksinsä paitsi karmivasta työstään, myös vampyyrien puraisuista. Velhot mieltävät itsensä miltei jumalten veroisiksi eikä Tara voi ymmärtää Abelardin uskoa tai tuskaa Kosin kuolemasta. Elayne Kevarian toteaakin, että tietynlainen välinpitämättömyys ja henkinen kylmyys kasvaa samaa vauhtia velhon iän ja voimien kanssa. 

Pidin aivan erityisesti siitä, miten yllättävä kirja oli. Se on sekoitus steampunkia, fantasiaa, dekkaria, uskontoa ja jopa oikeussalidraamaa. Jokaisen kulman takana tuntuu vaanivan uusi yllätys oli sitten kyse Alt Coulumbin arkkitehtuurista, kävelevien luurankojen todellisesta luonteesta tai totuudesta ihmisten ja jumalten välisen sodan takana. 

Pitänee hankkia sarjan seuraavakin osa. Mikäli oikein ymmärsin, kirjat toimivat myös itsenäisinä teoksina eikä niissä kaikissa ole samoja päähenkilöitä. Sinänsä harmillista, koska pidin näistä hahmoista, mutta tätä kiehtovaa maailmaa on varmasti kiva tutkia monesta suunnasta.

Kirjan tiedot:
Max Gladstone: Three Parts Dead | Tor Books 2013 (1. p. 2012) | 333 sivua | Omasta hyllystä

Haasteet:
* Halloween-lukuhaaste
* Syyslukuhaaste - Dark academia
Luovasti tulkiten! Taran akatemia on hyvinkin synkkä paikka.
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 10. kirjan nimessä on numero [38/50]

Piia Leino: Taivas

 

Kun Akselin on pakko lepuuttaa silmiään, hän katselee kerjäläisten neliötä.

Akseli tekee tarkoituksettomalta tuntuvaa tutkimusta yliopistolle ja saa vastineeksi taivasaikaa. Vuonna 2058 Helsinki on nahkapäiden johtama ankea dystopia, jossa seksi ja ihmissuhteet eivät kiinnosta enää ketään. Täydellinen virtuaalimaailma Taivas on kaikki kaikessa. Akseli saa pomoltaan pillereitä, jotka muuttavat hänen elämänsä. Yhtäkkiä hän haluaakin tavata Taivaassa tapaamansa Iinan tosielämässä ja jakaa pillerit hänen kanssaan. Elämä oikean naisen kanssa ei kuitenkaan ole lainkaan sellaista kuin Akseli kuvitteli.

Taivaassa on paljon samaa kuin Piia Leinon Yliajassa, jonka luin reilu vuosi sitten ja josta tykkäsin paljon. Suomi on synkkä ja ankea paikka, jossa vallassa on ääriliike äärimmäisine ajattelutapoineen. Akselin Suomi on taistellut toisenkin sisällissodan ja nyt Etelä-Suomi on muurin ympäröimä kansallissosialistinen valtio. Kuten sitä asuttavat ihmisetkin, Helsinki on sisäänpäin kääntynyt ja kaikki ei-arjalaiset on hirtetty aikoja sitten. Vanhukset, vammaiset ja mielenterveysongelmista kärsivät ihmiset joutuvat hankkimaan elantonsa Keskustorilla kerjäämässä vartijoiden silmien alla.

Leino kuvaa tulevaisuuden hiljaista Helsinkiä melkein liiankin hyvin. Maamerkit ovat sää armoilla ja jäämässä kasviston alle, koska ketään ei kiinnosta huolehtia yhtään mistään. Torilla myydään lokkeja ruoaksi ja se onkin sikäli harvinaista herkkua, että melkein kaikki eläimet on syöty aikoja sitten. Ihmisten ravinto koostuu pääasiassa riisistä ja hyönteisproteiinista. Kaikki on niin apaattisen toivotonta, että yleinen masennus ja välinpitämättömyys on käsinkosketeltavaa.

Kirjassa on loppujen lopuksi hyvin vähän henkilöitä, koska ihmiset eivät ole enää kiinnostuneita toisistaan. Akseli tutustuu Iinaan Taivaassa ja haluaa tämänkin kokevan reaalimaailman pillereiden vaikutuksen alaisena eli asioita huomaten ja niistä välittäen. Akseli on työnsä puolesta kuluttanut paljon 2000-luvun mediaa ja pornoa, ja hänellä on suuret odotukset Iinan suhteen. Pettymys on suuri kun Iinalla onkin oma elämä, omia tavoitteita ja haluja, joilla ei ole mitään tekemistä Akselin kanssa. 

Akseli aloitti tarinan sympaattisena hahmona, mutta kirjan lopussa suorastaan inhosin häntä. Hänen kehityskaarensa on hyvin rakennettu ja kuten Yliajassa, tässäkin kirjassa Leino on luonut hienosti hahmo, jota kohtaan on yhtä helppo tuntea niin sympatiaa kuin inhoakin. Hän on erinomainen kuva tietynlaisesta miehestä, joita on nykyaikanakin ja jotka ovat kaapanneet vallan lähitulevaisuudessa. 

Hän vetäytyy irti Iinasta ja katsoo tämän leikeltyä mekkoa, ärtymys hänen mielessään kiertää ja etsii kohdetta. Akselilla on hirvittävä nälkä, mutta nainen vain haisee ruoalta ja näyttelee itseään vartijoille.

- Ehkä voisit pukea vähän enemmän päälle, jos et halua tulla katsotuksi.

(s. 166-167)

Juokse, Iina juokse!

Iinasta sen sijaan pidin koko kirjan ajan. Hänen kehityskaarensa on erilainen kuin Akselin. Tarinan alussa Iina elää Jalon, veljensä ystävän ja taivaskoodarin elättinä. Suhde ei ole millään tavalla romanttinen tai seksuaalinen, ja molemmat kaipaavat Iinan veljeä Mariusta. Marius on elossa tai kuollut kadonnut muurin taakse, ja kun Akselilta saadut pillerit herättävät Iinan mielen, veljen kohtalo ei jätä häntä rauhaan. Pillerit saavat Iinan huomaamaan yhteiskunnan valtavat epäkohdat ja mikä tärkeintä, havahtumaan siihen, että niille voisi ehkä tehdäkin jotain. Pidin todella paljon siitä, miten Iina kasvaa omaksi itsekseen ja löytää rohkeutta tehdä radikaalejakin päätöksiä.

Kirjan tiedot: 
Piia Leino: Taivas | S & S 2017 | 249 sivua | Kirjastosta

Luettu myös mm.:
Yöpöydän kirjat, Kirjanmerkkinä lentolippu, Eniten minua kiinnostaa tie ynnä muut

Haasteet:
* Halloween-lukuhaaste
* Luonto sivuilla - Kirjassa ihaillaan maisemia

Ville Tietäväinen & Iiro Küttner: Harvennus

Kolmessa aikatasossa liikkuvan sarjakuvan tarina kertoo Nooan arkista. Yhtäällä Nooa saa viestin yläkerrasta ja alkaa suunnitella arkkiaan. Toisaalla eletään 400-luvulla eaa., jossa kiistellään siitä, mitä tekstejä juutalaisten tooraan otetaan mukaan. Ja sitten ollaan vuodessa 2021 jolloin kielitieteilijä Elke Greiss haluaa selvittää, mitä arkissa todella tapahtui.

Noin yleisesti ottaen en lue uskonnollista kirjallisuutta, joihon tämä sarjakuva lukeutuu. Oletin, että tässä mennään vauhdikkaalla danbrownimaisella otteella ja salaliitot edellä. No, olin sekä oikeassa että väärässä. Tarinassa on tosiaan kuviteltu salaliitto, joka pyrkii kätkemään totuuden yhdestä kristinuskon ja tässä tapauksessa myös juutalaisuuden kulmakivestä. Tästä kirjasta huokuu kuitenkin uskonnollisuus tavalla, jota ei ole Dan Brownin kirjoissa. Tässä uskonto on Se Juttu ja Totista Totta, ei vain sopiva maa, johon viljellä pientä salaliittoseikkailua.

En siis ollut tämän kirjan kohdeyleisöä. Kuitenkin, ne jutut, joiden osalta tarina karahti omaan kivikkooni, eivät olleet aivan suoraan tuohon aspektiin liittyviä. Tarinassa Elkeä uhkaa myös hyvin maallinen ongelma. Yliopiston rahoitusta kiristetään ja Elken laitoksella on niin vähän kysyntää, että karsinta aloitetaan sieltä. Tämä oli itse asiassa kiinnostavaa ja realistista, ainakin siihen asti kunnes Elke vertaa leikkauksia tekevää osapuolta natseihin. Ei, yliopiston kuluja karsiva henkilö ei ole pahempi kuin natsi. Mikä ihmeen vertaus tämä oli?

Tarkemmin ajatellen tämä toinen ärsytysasia liittyy kyllä uskonnollisuuteen. Tässä kappaleessa on sitten JUONIPALJASTUS. Tarinan alussa Araratvuorella kiipeilevä Elke kertoo heilalleen, että hän ei voi saada lapsia endometrioosin vuoksi. Hän on kuitenkin päättänyt keskittyä työhönsä sen sijaan, että haikailisi ikuisesti lapsen perään. Kiinnostavaa, endometrioosia ei kovin usein kirjoissa esiinnykään, ajattelin. Mutta miten kirjan lopussa käykään? Ilmeisesti jumalallisen ihmeen seurauksena Elke on saanut lapsen. Eli loppujen lopuksi ollaan siinä samassa vanhassa kliseessä, jossa naisen elämä ei ole oikeaa elämää ilman lasta. Kaiken lisäksi minusta oli varsin kyseenalaista nostaa esiin vaikea sairaus, josta lukemattomat ihmiset kärsivät, ja ratkaista se pienellä taivaallisella väliintulolla.

Kirjan kolmesta tarinasta pidin eniten siitä keskimmäisestä, jossa oppineet kiistelevät pyhistä kirjoituksista. Jokaisella suvulla on oma versionsa Vanhan Testamentin tapahtumista, mutta kaikki eivät mahdu pyhään kirjaan. Vallanhimoinen Esra on ottanut tehtäväkseen juutalaisten yhdistämisen yhden tooran alle ja niinpä versiot, joita hän ei hyväksy, katoavat sekä liekkien että murhien voimalla. 

Vaikka en innostunutkaan kirjan tarinasta, pidin kuitenkin Tietäväisen piirroksista. Etenkin suurten paneelien maisemakuvat olivat todella hienoja. Öinen vuoristo vaikuttaa kylmältä ja vihreä metsä todella vehreältä.

Kirjan tiedot:
Ville Tietäväinen & Iiro Küttner: Harvennus | WSOY 2021 | 135 sivua | Kirjastosta

Haasteet:
* Luonto sivuilla - Kirjassa on vuoria
* Syyslukuhaaste - Lue sateisena päivänä