Näytetään tekstit, joissa on tunniste Johanna Valkama. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Johanna Valkama. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 18. kesäkuuta 2023

Johanna Valkama: Jäävuonon ruusu (Metsän ja meren suku #04)

Kansikuva.

Freydís oli kylmissään.

Erik Punaisen äpärätytär Freydís haluaa mainetta ja kunniaa. Mitenpä sitä paremmin saisi kuin matkaamalla kaukaiseen Viinimaahan?

Tätä ei kyllä kannata lukea romanssin tai miellyttävän päähenkilön vuoksi. Niin sanottu romanssi oli suunnilleen kaksi kohtausta, mikä oli kyllä pettymys. Kahden kulttuurin yhteensovittamisesta olisi voinut saada irti paljon.

Hyvä ja kiinnostava kuvaus viikinkien merimatkoista tämä sen sijaan on. Valkama kuvaa hyvin sitä, miten vuoroin jännittävä ja vuoroin puuduttavan tylsä matka Grönlannista Newfoundlandiin oli. Samon kirjassa kuvataan kiinnostavasti viikinkien ja intiaanien ensikohtaamisia molempien näkökulmasta.

Kirjassa on kaksi kertojaa, Freydís ja beothuk-heimoon kuuluva Mattuis. Pidin jälkimmäisestä enemmän, mutta Freydís olikin kauhea narsisti. Että viitsikin voivotella välillä sitä, että kukaan ei pidä hänestä. No ei varmaan kun olet niin hirveä ihminen joka tavalla!

Jos haluat lukea epämiellyttävästä naispäähenkilöstä niin tätä voin kyllä suositella.

Tämän kirjan yhteys muuhun sarjaan oli kyllä niin kaukaa haettu, että ilmankin olisi pärjätty. Ihan hyvin olisi voinut kirjoittaa aivan erillisen Freydís-tarinan sitomatta sitä Itämeren Aurin sukuun millään tavalla. Freydís on nimittäin ollut aivan oikeasti olemassa.

Kokonaisuutena sarjan ensimmäinen osa ehdottomasti sen parasta antia. Sen jälkeen tarinat menivät omasta mielestäni koko ajan huonompaan suuntaan, vaikka Valkama hyvin kirjoittaakin.

No, tulipahan viimeinkin luettua ja näiden ansiosta olen googlaillut viime aikoina viikinkejä enemmän kuin vähän.


Kirjan tiedot:

Johanna Valkama: Jäävuonon ruusu | Otava 2019 | 400 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Villasukka kirjahyllyssä, Kirjasähkökäyrä, Kirjojen elämänmullistava taika ynnä muut

Haasteet:
* Lukumatka menneisyyteen 2023: 19. Kirja sijoittuu maahan tai kulttuuripiiriin, jota ei enää ole

torstai 25. toukokuuta 2023

Johanna Valkama: Kaukosaarten Aino (Metsän ja meren suku #03)

Kansikuva.

Aallot loiskivat tasaisesti vasten meressä kohoavaa synkkää maata.

Itämeren Aurin poika Iki-Kuura haaksirikkoutuu Färsaarille. Sieltä löytyy yllättäen lukijan vanha tuttu ja totta kai Iki-Kuuralle hemaiseva nainen.

Rehellisyyden nimissä on sanottava, että Valkama kirjoittaa erittäin sujuvasti kulkevaa tekstiä. Se on suunnilleen ainoa syy, jonka vuoksi jaksoin tämän loppuun saakka.

Kirjassa ei tapahdu paljon mitään. Noin 250 sivua vatvotaan näkökulmasta riippuen joko ah niin kaunista ja salaperäistä hyljenaista tai oi niin salskeaa ja vierasta nuorta miestä. Ensitapaamisessa Iki-Kuura on käytännössä tajuton ja onnistuu silti rakastumaan palavasti. Samoin Ann tuntee outoa vetoa puolikuolleeseen muukalaiseen.

Seuraavan lyhyen tapaamisen aikana pelmutetaan taljoja ja tiuskitaan, ja sitten ollaan hetken aikaa samassa veneessä (kirjaimellisesti). Siinä se kirjan romanssi on. 

Koska pääosa tarinasta sijoittuu Färsaarien autiompaan osaan, ei siellä tapahdu mitään. Sataa vettä ja jossain on kaloja, lampaita ja/tai lunneja. Tarinassa on noin neljä ihmistä + muutama angstisissa takaumissa + muutama loppurytäkkään kirjoittu täysin yhdentekevä tyyppi.

Tarinan aikana tipautellaan roppakaupalla oikeiden ihmisten ja jumaluuksien nimiä, mutta sinänsä tarina ei liity mitenkään rautakauden maailmanpolitiikkaan eikä syvenny myöskään ajan uskomuksiin. Itämeren Auri oli paljon kiinnostavampi näiltäkin osin. Aurin pieni maailma ja sen laajeneminen kuvattiin hyvin, samoin hänen suhteensa luontoon ja luonnonuskoon.

Kaiken lisäksi sarjan edellisen osan Tuuli on kuin onkin kesytetty monen lapsen kotiäidiksi. Aaargh. Eikä Annin nimi ole Aino!

Ei ollut minun kirjani, mutta ehkä seuraava osa on? Pohjolan rautakausi ja viikingit ovat kuitenkin alkaneet kiinnostaa tämän sarjan myötä. Voi hyvinkin olla, että luen niistä lisää.


Kirjan tiedot:
Johanna Valkama: Kaukosaarten Aino | Otava 2018 | 351 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:
Kirjakko ruispellossa, Villasukka kirjahyllyssä, Kirjasähkökäyrä ynnä muut

Haasteet:
* Lukumatka menneisyyteen 2023: 14. Kirja sijoittuu aikakauteen, joka kiehtoo sinua

lauantai 20. toukokuuta 2023

Johanna Valkama: Linnavuoren Tuuli (Metsän ja meren suku #02)

Kansikuva.

- Maanavilja, Maanavilja!

Tuuli on kasvanut Hakoisten linnavuorella ja perinyt viikinki-isänsä sotaisan luonnon. Vanhempien on kuitenkin vaikea hyväksyä tytärtä, joka haluaa olla kilpineito eikä parantaja.

Metsän ja meren suvun toisessa osassa kerrotaan Aurin ja Haakonin vanhemmista lapsista. Unti on esikoispoika, uljas soturi, ja Tuuli puolestaan se keskimmäinen lapsi, ainoa tytär ja pettymys molemmille vanhemmilleen.

En pitänyt tästä ihan yhtä paljon kuin Itämeren Aurista. Tuuli tuntui paljon keskenkasvuisemmalta kuin Auri, mikä toki selittyy hänen suojatummalla elämällään. Lisäksi tarinassa on kolme kertojaa ja se tuntui siksi pirstaleisemmalta.

Mutta joka tapauksessa oli kiva palata rautakauden Pohjolaan. Itsenäisyyttä janoava Tuuli joutuu puolivahingossa mukaan politiikkaan. Hämäläiset tarvitsevat liittolaisia idästä uhkaavia karjalaisia vastaan ja Tuuli liittyy pieneen retkikuntaa, joka lähtee näitä etsimään.

Tuuli huomioi ympäröivää luontoa paljon vähemmän kuin Auri, mutta matkakuvaus oli silti kiinnostavaa. Kirjassa on kartta ja oli jännä huomata, että matkaan, joka retkikunnalta vei viikkoja, hurauttaa autolla hetkessä.

Matkalta löytyy totta kai rakkaus, jonka lukija bongasi varmasti heti tarinan alusta. Toivottavasti seuraavassa osassa ei käy ilmi, että Tuuli kesyyntyi sittenkin sopuisaksi vaimoksi keittonuotion äärelle. Pidin siitä, että hän oli villimpi luonne kuin Auri.

Tykkäsin myös siitä, että isoveli Unti oli koko ajan läsnä taustalla. Hän on Tuulin idoli ja niittää sitä ihailua, jota Tuulikin soturina haluaisi. Ja sitten käykin ilmi, että Untilla on unelmia, joista hän ei voinut edes puhua ääneen. Vanhempien odotukset eivät koskeneetkaan vain Tuulia, hän vain oli liian keskittynyt omiin ongelmiinsa huomatakseen tämän.

Olen käynyt Hakoisten linnavuorella muutama vuosi sitten. Se toi lukemiseen yhden ulottuvuuden lisää: tässä rakennetaan linnoitusta, jonka raunioilla olen kävellyt. Tuhat vuotta sitten linnavuori oli uusi ja mahtava suoja suomaalaisille.


Kirjan tiedot:
Johanna Valkama: Linnavuoren Tuuli | Otava 2017 | 363 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:
Oksan hyllyltä, Kirjojen taika, Kirjakaapin avain ynnä muut

Haasteet:
* Helmet 2023 : 19. Kirjassa on paikka, jossa olet käynyt [32/50]
Rapolan linnavuori.
* Lukumatka menneisyyteen 2023: 3. Kirjassa ollaan tekemisissä eläinten kanssa

sunnuntai 14. toukokuuta 2023

Johanna Valkama: Itämeren Auri (Metsän ja meren suku #01)

Kansikuva.

Valkea rätisi ja paukkui suuressa tulisijassa.

Auri on parantajien sukua ja haluaa itsekin Hämeen mahtavimmaksi parantajaksi. Rautakauden Suomessa uranaisen tie ei kuitenkaan ole helppo, etenkään kun tielle heitetään komea muukalainen.

Itämeren Auri aloittaa neliosaisen sarjan, jonka olen aikonut lukea jo vuosia. Nyt kun viimein pääsin yli näistä kohtuullisen kamalista kansista, voin todeta, että tämä oli vallan mainio kirja. Tykkäsin päättäväisestä ja oman arvonsa tuntevasta Aurista todella paljon!

Auri haluaa valita parantajan, ei vaimon, tien, eikä hän tai tarina unohda sitä missään vaiheessa. Vaikka elämä heittää hänen tielleen jos jonkinlaisia mutkia, päämäärä pysyy samana. Auri on parantaja ja hitto vieköön hän aikoo myös toimia parantajana.

Haakon, se komea muukalainen, on enemmänkin väline, jonka kautta Auri siirtyy tarinassa eteen päin. Takakannessa sanotaan tätä romanttiseksi seikkailuksi, mutta romantiikka vei itse asiassa aika vähän aikaa sekä sivutilana että Aurin ajatuksissa.

Kirjassa on paljon hienoa ja aidontuntuista kuvausta rautakauden Pohjolasta. Mahtava Hakoisten linnavuori on pienestä kylästä tulevalle Aurille elämys ja tykkäsin siitä, miten meille niin tavalliset asiat olivat Aurille uutta. Puinen lattia! Norppa! Kissa!


Häkistä tuijottivat takaisin vihreät silmät. Ne muistuttivat Auria Tierasta, samoin kuin pienen, sähisevän eläimen kiukku. Varmasti se siis kuului Mielikin omiin, eikä ollut piru - korkeintaan Hiiden sukua.
(s. 382)


Luonnonusko ja mytologia kulkevat mukana ja ovat Aurille täyttä totta. Hän kunnioittaa jumalia ja luontoja, ja käyttää erilaisia kasveja ja loitsuja parantaessaan. Lukiessani ja sen jälkeenkin mietin, että ovatkohan kaikki Aurin käyttämät rohdot oikeasti jos eivät tehokkaita niin ainakin toimivia?

Kaiken kaikkiaan siis hieno kirja! Pitää lainata seuraava osakin.


Kirjan tiedot:
Johanna Valkama: Itämeren Auri | Otava 2016 | 444 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:
Villasukka kirjahyllyssä, Kirjojen pyörteissä, Ullan luetut kirjat ynnä muut

Haasteet:
* Helmet 2023 : 14. Kirja kertoo terveydenhuollosta [30/50]
Rautakautisesta, mutta silti!
* Lukumatka menneisyyteen 2023: 4. Tapahtui ennen vuotta 1600