Maggie O’Farrell: Lucrezian muotokuva

Lucrezia käy istumaan pitkään ruokapöytään, joka on vahattu kiiltäväksi kuin veden pinta ja jolle on katettu astioita, alassuin käännettyjä maljoja, jalokuusenoksista punottu kranssi.

Hädin tuskin 15-vuotias Lucrezia di Cosimo de’ Medici naitetaan yli kymmenen vuotta vanhemmalla Alfonso d’Estelle. Aviomies vaikuttaa kohteliaalta ja ystävälliseltä, mutta pian hänestä alkaa paljastua synkkiä piirteitä.

Vallan ihastuin Maggie O’Farrellin Hamnetiin ja varasinkin tämän heti, kun se oli mahdollista. En kuitenkaan saanut luettua kirjaa ennen kuin nyt, mutta tämän pahaenteinen tunnelma sopikin loistavasti pimeiden syysiltojen ratoksi.

Tällä kertaa tarinassa liikutaan 1550-luvun Firenzessä. Kirjan päähenkilöt perustuvat oikeasti eläneisiin henkilöihin ja O’Farrell punoo hienon tarinan Lucrezian ympärille. Hänestä ei tiedetä kovin paljoa: on upea muotokuva ja tieto siitä, että vajaa vuosi häiden jälkeen hän oli kuollut. Virallinen kuolinsyy oli sairaus, mutta liikkui myös huhuja siitä, että aviomies olikin murhannut hänet.

Tarinassa kuvataan hienosti aikakautta ja Lucrezian elämää ennen ja jälkeen häiden. Hän kasvaa isänsä hovissa, jossa äidilläkin on paljon sananvaltaa ja tyttärien koulutusta pidetään tärkeänä. Lucrezia on rohkea ja älykäs, loistava taiteilija, jota vanhemmat ja sisarukset eivät useinkaan ymmärrä.

Alun perin Alfonson morsian oli Lucrezian isosisko, jonka kuoltua velvollisuus lankeaa Lucrezialle. Hänen vanhempiensa avioliitto on onnellinen, rakastava ja toisiaan kunnioittava, ja sellaista Lucreziakin toivoo itselleen.

Valitettavasti pian häiden jälkeen käy ilmi, että Alfonson hovissa Lucrezialla on vain yksi tehtävä: tuottaa suvulle miespuolinen perijä. Hänellä tai hänen mielipiteillään ei ole mitään merkitystä miehelle, joka on armoton yksinvaltias. Kun raskautta ei ala kuulua, häkki Lucrezian ympärillä alkaa kutistua.

Arvatkaapa muuten, kenen syy lapsettomuus oikeasti oli? Alfonso ei ikinä saattanut naista raskaaksi, ei avioliitossa tai sen ulkopuolella.

Lucrezia ymmärtää äkkiä, että jokin olennainen osa hänestä ei tule taipumaan, ei tule milloinkaan antamaan periksi. Hän ei mahda sille mitään - hän vain on sellainen. Ja Alfonso, joka on niin taitava ja nopea lukemaan ihmisiä, on varmasti aavistanut sen. Miksi mies muuten olisi raivostunut hänelle, ellei murtaakseen tuon linnoituksen muurit, vallatakseen sen ja julistautuakseen voittajaksi?

(s. 279)

Kirja oli vähän turhan pitkä, tarinaa olisi mielestäni voinut tiivistää jonkin verran. Se pysyi kuitenkin hyvin kasassa ja firenzeläisten hovien kuvaukset olivat kiinnostavaa luettavaa. Lucrezia tuntuu tarinassa tytöltä, joka on syntynyt aivan väärään aikaan ja olisi ansainnut elää jossain, jossa hän olisi saanut antaa lahjakkuutensa kukoistaa. Näinhän se varmasti monien ihmisten kohdalla oli ja on edelleen.

Kiehtova kirja ja tarina! Toivottavasti O’Farrell kirjoittaa lisää historiallisia romaaneja.

Kirjan tiedot:
Maggie O’Farrell: Lucrezian muotokuva | S&S 2023 | 428 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: The Marriage Portrait (2022) | Suomennos: Leena Ojalatva

Luettu myös:
Lumiomena, Kirja hyllyssä, Kirjareppu ynnä muut

Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo

Tämä on kertomus siitä, miten me kannoimme pois Afrikasta bwana Daudin, tohtorin, David Livingstonen ruumisraasun, jotta hän pääsi meren yli omaan maahansa haudattavaksi.

Lähetyssaarnaaja ja tutkimusmatkailija David Livingstone kuolee nykyisen Sambian alueella vuonna 1873. Asiaa pohdittuaan hänen saattueensa päättää viedä ruumiin rannikolle, jotta se voidaan haudata Livingstonen kotimaahan. Matka ei ole aivan mutkaton.

Tämä on pyörinyt viime aikoina kirjastomme palautuskärryissä useaan otteeseen, joten päätin sitten itsekin lukea tämän. En tiennyt David Livingstonen elämästä juuri muuta kuin sen, että hän etsi Niilin lähdettä ja liittyi kuuluisaan "tohtori Livingstone, otaksun" -lausahdukseen.

Kirja oli hieman erilainen kuin kuvittelin. Matkaan päästään vasta sivun 200 paikkeilla. Sitä ennen kirjan kertojat, saattueen kokki Halima ja Livingstonen avustaja Jacob Wainwright, kertovat omasta elämästään ja suhteestaan Livingstoneen. Molemmat hahmot perustuvat oikeisiin, samannimisiin ihmisiin, ja Wainwright kirjoitti oikeasti matkapäiväkirjaa.

Pidin paljon Halimasta, suorasanaisesta entisestä orjasta, jonka Livingstone osti jalkavaimoksi Amoda-nimiselle miehelle. Haliman elämä ei ole ollut helppoa ja hän lähestyy sekä Livingstonea että saattueen päämäärää käytännönläheisesti.

Vaikka bwana yritti usein selittää minulle, miksi hän etsi sen Niilin alkua, en ole koskaan kunnolla käsittänyt asiaa. Sanoin hänelle: Mene takaisin lastesi luo, Niili on ollut sijoillaan aikojen alusta asti ja on vielä senkin jälkeen kun sinä ja minä olemme mullassa. Ja mitä aiot tehdä kun löydät sen? Niilillehän on samantekevää, tiedätkö sinä mistä se alkaa. Joki tulee virtaamaan aina riippumatta siitä mistä se alkaa.

(s. 40)

Naisella on vielä vähemmän sananvaltaa kuin miehellä oli hän orja tai vapaa, mutta Halima selviytyy parhaansa mukaan. Olisin oikeastaan toivonut, että hän olisi saanut kertoa koko tarinan, mutta toisaalta ymmärrän, miksi tarvittiin toinenkin näkökulma.

Jacob Wainwright on orjalaivalta vapautettu ja kristityksi käännytetty nuori mies, joka haaveilee pappisurasta. Hän on myös ylimielinen suu vaahdossa saarnaaja, joka paheksuu monia Livingstonen valintoja.

Toisaalta juuri Wainwrightin kerronta nostaa esiin Livingstonen tekopyhyyden ja orjakaupan epäinhimillisyyden yleisemmällä tasolla. Saattue näkee pitkin matkaansa orjakaupan hirveyden, niiden orjien jäänteet, jotka eivät ole jaksaneet tai halunneet jatkaa matkaansa. Livingstonen saattue vaeltaa Afrikan keski- ja itäosissa, joissa etenkin arabien harjoittamalla orjakaupalla oli pitkät perinteet.

Tarinan alku oli hieman hidas ja odotin matkalle lähtöä, mutta noin kokonaisuutena pidin kirjasta. Se on hienoa kuvausta paikallisista tavoista ja ajanjaksosta, joka päättyy pian sotiin ja sekasortoon. Orjakauppaa halveksuneen Livingstonen kirjeet ja päiväkirjat vaikuttivat hänen tahtomattaankin siihen, että länsimaat lähtivät pian vetämään rajoja ja jakamaan Afrikkaa itselleen sopiviin osiin.

Kirjan tiedot:
Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo | Tammi 2019 | 377 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: Out of Darkness, Shining Light (2019) | Suomennos: Aleksi Milonoff

Luettu myös:
Kirjojen kuisketta, Sallan lukupäiväkirja, Kirja hyllyssä ynnä muut

Haasteet:
* Helmet 2023 : 18. Kirja on julkaisu alun perin kiinan, hindin, englannin, espanjan tai arabian kielellä [27/50]
* Lukumatka menneisyyteen 2023: 22. Sinulle uusi kirjailija

Lauren Groff: Mestarinna

Hän ratsastaa yksin ulos metsästä.

Vuonna 1158 orvoksi jäänyt 17-vuotias Marie lähetetään köyhtyneeseen nunnaluostariin. Alkujärkytyksestä toivuttuaan Marie päättää ryhtyä toimeen. Vuosikymmenten aikana hän nostaa luostarin rappiosta uuteen loistoon.

Silmäilin tätä jo viime vuonna, mutta en kuitenkaan tullut lukeneeksi. En silloin hoksannut, että tämä perustuu hieman tositapahtumiin. Kirjan Marie on 1100-luvulla elänyt runoilija ja mystikko Marie de France, jonka todellisesta henkilöllisyydestä ei ole varmuutta. Tässä tarinassa hän on myös Shaftersburyn luostarin abbedissa ja kuningas Geoffrey Plantagenetin äpärätytär.

Kirjan tarina kattaa viitisen vuosikymmentä. Alussa on nuori Marie, luku- ja kirjoitustaitoinen kuninkaallinen äpärä, joka onnettomuudekseen on paitsi ruma ja valtavan pitkä, myös hyvin taipumaton luonne. Ei hänestä vaimoksi ole, joten kuningatar Eleonoora Akvitanialainen passittaa hänet luostariin.

Marien elämää määrittää luostarin lisäksi myös hänen palava rakkautensa Eleonooraan. Marien elämään mahtuu muitakin naisia, palvelijatar ja nunnasisaria, mutta hän palaa aina ajattelemaan kaunista kuningatartaan. Kirjassa kuvattiinkin hyvin naisten monimutkaisia suhteita. Marie rakastaa ja yrittää olla vihaamatta, ja nunnaluostarissakin käydään ajoittain armotonta valtataistelua.

Marie ei lainkaan ihmettele, minkä tähden niin harvalla hänen nunnistaan on kyy ajatella itse; hän näki heti saapuessaan, että juuri se on iskostettu syvälle luostarielämän rakenteeseen. Hän ymmärtää abbedissana, kuinka vaarallinen itsenäisesti ajatteleva nunna voikaan olla. Jos hänen laumassaan olisi toinen Marie, se olisi kohtalokasta. Hän tuntee ajoittain ankaraa syyllisyyttä, mutta pitää silti nunnat pyhässä pimeydessä työn ja rukoilun parissa. Hän oikeuttaa sen selittämällä itselleen, että siten hän pitää tyttärensä viattomina. Hän on luonut toisen Eedenin.

(s. 144-145)

Pidin etenkin kirjan ensimmäisestä puolesta, jossa Marie keksii keinoja pelastaa luostarin. Loppupuolella homma tuntui kuitenkin lähtevän lapasesta vähän liikaa. Kirjassa on hyvää ja raakaakin kuvausta siitä, miten vähän naisella oli keskiajalla vaihtoehtoja. Luostariinkin lähetetään nimenomaan ongelmatapauksia, joille heidän suvuillaan ei ole mitään käyttöä.

Marie haluaa tehdä luostaristaan naisten valtakunnan, feministisen utopian, ja mikäs siinä, mutta jotenkin tarina meni sen kanssa ihan liiallisuuksia. Siinä vaiheessa kun Marie alkaa pitää itseään paavina, uskottavuuden raja oli jäänyt kauas taakse. Eihän se sinänsä kirjan vika ole, Groff kertoo sen tarinan, jonka haluaa. Se vain ei ollut ihan se, jonka minä halusin lukea.

Kokonaisuutena kirja oli kuitenkin positiivinen lukukokemus ja mielenkiintoinen ajan- ja naisenkuva. Pidin Mariesta kertojana ja kirjan kieli on kaunista. Kiitos toki suomentajalle eli Tero Valkoselle siitä!

Kirjan tiedot:
Lauren Groff: Mestarinna | S&S 2022 | 286 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: Matrix (2021) | Suomennos: Tero Valkonen

Luettu myös:
Ainakin Tuijata ja Kirjat kertovat

Haasteet:
* Helmet 2023 : 4. Kirja, jonka aioit lukea viime vuonna [12/50]
* Lukumatka menneisyyteen 2023: 1. Nainen, joka jättää jäljen historiaan
* Queer-lukuhaaste 2023 : Mennyt aika

Antti Heikkinen: Latu

Minä en tarvitse välimiehiä, kun alan Jumalan kanssa haastella.

Mestarihiihtäjä Pauli Pitkänen makaa kuolinvuoteellaan. Siinä on aikaa miettiä elämäänsä ja sitä, mitä tulikaan tehtyä. Hiihdetty ainakin on.

Näin sitä oppii uutta kaunokirjallisuuden myötä. Rehellisesti sanoen en ollut koskaan kuullutkaan Pauli Pitkäsestä ennen tämän kirjan lukemista. Antti Heikkinen on luonut tässä koskettavan tarinan miehestä, joka halusi hiihtää ja joka kuoli hirvittävän onnettomuuden seurauksena.

Sodassa jo aiemmin loukkaantunut Pauli oli kotirintaman tehtävissä jatkosodan kesänä 1941. Kaatuneen sotilaan varusteista löytyi käsikranaatti ja sitten oltiinkin elämän suurien valintojen äärellä.

Seisoin toisessa kädessään kävelykeppiä, toisessa kranaattia puristavan itseni vieressä ja kurotuin kuiskaamaan korvaani, jotta paljon olet viallisempi ja vääryyksiä tehneempi kuin nämä mukelot. Niillä on elämä edessään. Joutavampi sinä olet kuolemaan, Paul Einar. Heitä nurkkaan se tappokone.

(s. 22)

Pauli ei heitä kranaattia pihalle leikkivien lasten keskelle vaan opettajan pöydän alle. Hän ei ehdi pakoon räjähdystä ja loukkaantuu vakavasti.

Tarina hyppii vuoden 1941 ja Paulin elämäntarinan välillä. Hiihtoinnostus alkaa jo pienenä ja Pauli kehittää itse omalaatuisen etukenoisen hiihtotapansa. Tykkäsin siitä, miten kirjassa kuvataan hiihtäjän mieltä. Ulkomaille lähdetään hiihtämään, ei katsomaan maisemia. Puhdas hanki on houkutus luoda oma ura, kirjaimellisesti. Mikä on kauniimpaa kuin latu, joka vie juuri sinne, minne hiihtäjä haluaa mennä?

Koskettava ja nopealukuinen kirja, suosittelen ehdottomasti hiihdosta kiinnostuneille! Itse en koske suksiin kuin vahingossa, mutta hiihtokisoja seuraan kyllä ja tämä on hieno kirja luettavaksi kisojen välissä.

Kirjan tiedot:
Antti Heikkinen: Latu | WSOY 2021 | 172 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:
Annelin kirjoissa, Amman lukuhetki, Tarukirja ynnä muut

Haasteet:
* Helmet 2023 : 24. kirja kertoo urheilijasta [8/50]
* Ihana susi: Kirjan kannessa on puita
* Lukumatka menneisyyteen 2023: 7. kirjassa opitaan uutta

Maggie O'Farrell: Hamnet

Poika astelee rappuja alas.

Stratford, 1596. 11-vuotias Judith sairastuu kesken leikkien ja hänen kaksosveljensä Hamnet etsii epätoivoissaan apua. Noin 15 vuotta aiemmin eräs nuorukainen rakastuu pitäjän oudoimpaan nuoreen naiseen.

En voi sanoa olevani maailman tunteellisin lukija, mutta tätä lukiessani aloin itkemään. Ja tarinaa oli vielä sata sivua jäljellä.

Maggie O'Farrellin Hamnet perustuu tositapahtumiin. Tämä seuraava spoilaa asian, jonka ympärillä kirja pyörii, mutta toisaalta se kerrotaan heti kirjan ensimmäisellä sivulla ja on historiallinen fakta.

Hamnet, William Shakespearen ainoa poika, kuolee vain 11-vuotiaana.

Tarinan molemmat aikatasot liikkuvat koko ajan tätä tragediaa kohti. Tunnelma kiristyy kiristymistään ja kun se lopulta laukeaa, sata sivua ennen loppua, ainakin minun oloni oli aivan tyhjä. Vähän kuin olisin selvinnyt suuresta urheilusuorituksesta ja sen jälkeen tulee vastaan "entäs nyt?" -tunne, paitsi kirjallisessa mielessä.

Saman kokevat myös Hamnetin perheenjäsenet, etenkin hänen äitinsä Agnes. Eihän näin pitänyt käydä. Miten tästä voi ikinä päästä eteen päin? Kirjan viimeinen kolmannes kuvaakin sitä, miten elämä jatkuu tuskasta huolimatta.

Pidin valtavasti O'Farrellin tavasta kirjoittaa. Hän kuvaa hahmojensa tunteita ja ajatuksia todella taitavasti ja luo hyvin niin ihastuksen kuin ahdistuksenkin tunteet. Osansa on tietenkin Arja Kanteleen taitavalla suomennoksella.

Mary tunnistaa huutavan hädän ja sydämen vaatimuksen – sekin on tuttua, hän on elänyt tämän, hän on yhtä tämän kanssa nyt ja ainiaan. Hän on ollut makuulavan ääressä öitään valvova äiti, raastavan monta kertaa hän on ollut nainen, joka hellittämättä kamppailee ja pitelee epätoivoisesti kiinni pienokaisestaan. Turhaan. Sen mikä on annettu voi milloin tahansa menettää.

(s. 204, Mary on Williamin äiti)

Kirjan tiedot:

Maggie O'Farrell: Hamnet | S&S 2022 | 382 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: Hamnet (2020) | Suomennos: Arja Kantele

Luettu myös:

Kirja vieköön, Kirjojen keskellä ynnä muut

Haasteet:

* Luonto sivuilla: Kirjassa poimitaan kasveja

Grace Ellis & Hannah Templer: Flung Out of Space: Inspired by the Indecent Adventures of Patricia Highsmith

Mietin kumman lukisin ensin, The Price of Saltin vai tämän sarjakuvan. Tämä nimittäin kertoo Patricia Highsmithista, edellisen kirjoittajassa. Tein mielestäni oikean valinnan lukemalla ensin kyseisen kirjan ja sitten tämän, koska tässä kerrotaan myös The Price of Saltin synnystä.

Sarjakuvassa on esipuhe, jossa kerrotaan, että Highsmith on haluttu esittää jota kuinkin sellaisena kuin hän oli. Esipuhe on myös sisältövaroitus, koska Highsmith oli tunnetusti rasisti ja antisemitisti, joka kaiken lisäksi vihasi naisia.

Etenkin tuo jälkimmäinen oli hänelle ongelmallista ja sitä kuvataan myös tässä kirjassa. Highsmith käy terapiassa toivoen muuttuvansa lesbosta heteroksi. Hän inhoaa itseään eikä edes pidä useimmista naisista ihmisinä, mutta siitä huolimatta hän löytää itsensä toistuvasti lesbobaareista ja naisten kanssa sängystä.

Kirjassa kuvataan mielestäni hyvin varsin epämiellyttävää ihmistä, joka torpedoi kaikki ihmissuhteensa eikä oikeastaan välitä kenestäkään.

Kirjan hauskin kohta oli hauska myös Highsmithin mielestä. Osana terapiaansa hän joutuu nimittäin vertaistukiryhmään.

"Well, doc, I think you've cracked this case.
Surrounding me with like-minded women is
surely the answer to my problem."
(s. 90)

Mikä voisi mennä pieleen?

Muiden ongelmiensa lisäksi Highsmith inhoaa työtään sarjakuvakirjoittajana. Se on hänestä alhaista roskatyötä, jota Oikeat Kirjailijat eivät tee.

Tärkeä juoni kirjassa onkin Muukalaisia junassa -kirjan myyminen ja sen tuoma maine ja kunnia. Sen jälkeen Highsmith halusi julkaista The Price of Saltin salanimellä ettei leimautuisi lesbokirjailijaksi.

Tykkäsin sarjakuvan selkeästä piirrosjäljestä. Tarinaa on helppo seurata ja hahmot erottaa helposti toisistaan. Piirroksista oikein huokuu 50-luku muotia myöten, ja kaikki polttavat kuin korsteenit.

Kirjan tiedot:
Grace Ellis & Hannah Templer: Flung Out of Space: Inspired by the Indecent Adventures of Patricia Highsmith | Abrams ComicsArts 2022 | 220 sivua | Kirjastosta

Haasteet:
* Queerlukuhaaste 2022 : Historiallinen

Johanna Aulén: Tšernobylin koirat

Työkaverini, joka on enemmän koiraihminen kuin minä, suositteli minulle tätä sarjakuvaa. Oikeastaan tämäkin on sarjakuvan muotoon puettu tietokirja. Tämä nimittäin kertoo Tšernobylin ydinvoimalan räjähdyksestä 26.4.1986 ja sen seurauksista.

Uudenlaisen (ainakin minulle) kirjasta tekee se, että se on kerrottu osittain koirien kautta. Onnettomuuden alta evakuoidut ihmiset joutuivat jättämään lemmikkinsä ja koirien jälkeläisiä on elossa yhä edelleen. Tarina rakentuu matkaoppaan ja hänen ryhmänsä kautta, ja opas kertoo koirien kohtalosta samalla kun ryhmä kiertelee Tšernobylissa.

Olga ja Bobik.
(s. 22)

Koirien lisäksi kierroksella törmätään sitkeisiin babuškoihin, jotka kieltäytyvät poistumasta kotoaan. Heistä minäkin olin sentään kuullut, mutta tämä koira-asia oli minulle aivan uutta tietoa. Pidinkin tästä näkökulmasta, joka sai koko tragedian tuntumaan jollain tavalla hyvin konkreettiselta. Onnettomuudesta on vuosikymmeniä ja sen seuraukset näkyvät yhä odottamattomilla tavoilla kuten näinä villikoiralaumoina. Pohjimmiltaan kirja on kuitenkin optimistinen: tästäkin on selvitty.

Kirjan lukeminen oli sikäli hieman kummallinen ja hyvin surullinen kokemus, että se on selvästi kirjoitettu ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan. Nykyaikaan sijoittuvissa tapahtumissa ja matkaoppaan sanoissa nähdään pala Ukrainaa sellaisena kuin se oli, ei sellaisena kuin se on nyt.

Kirjan tiedot:
Johanna Aulén: Tšernobylin koirat | WSOY 2022 | 110 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:
Kirjakaapin avain, Yöpöydän kirjat ynnä muut

Haasteet:
* Helmet 2022 : 44. kirjan nimessä on kaupungin nimi [39/50]

Raili Mikkanen: Ei ole minulle suvannot!

Tunsin vanhojen papereiden ummehtuneen hajun heti huoneeseen astuessani.

Aino Krohn elää nuoruuttaan vuosisadan vaihteen Suomessa. Hän on kaunis ja älykäs, ja päättänyt vakaasti alkaa kirjailijaksi. Samaan aikaan hän pyörii ensirakkauden tuskissa ja odottaa löytävänsä elämänsä miehen. Karjalainen lapsenhoitaja Liisa on huolehtinut Ainosta koko tämän elämän ajan ja seuraa nyt huolissaan Ainon edesottamuksia. 

Tämä kirja toi välittömästi mieleeni Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarina -sarjan, joten jos olet pitänyt siitä, kokeile ihmeessä tätäkin. Vaikka tämä on nuortenkirja, se kerrotaan aikuisen kolmikymppisen naisen näkökulmasta ja pointti on juuri sama kuin Mustosen kirjoissa. Liisa on sivuhenkilö tärkeiden suomalaisten elämässä aikana, jolloin Suomessa kuohui niin poliittisesti kuin kulttuurisestikin.

Aino on menettänyt isänsä ja hänen äitinsä on jatkuvasti sairasvuoteella. Sukulaiset ja ystävät ovat kuitenkin nuoren naisen tukena ja kannustavat häntä kirjailijan uralla. Aino onkin erinomaisen etuoikeutetussa asemassa ja kirja myös sanoo sen. Hänellä on kytköksiä kustantajiin ja yliopistoon, eikä hänen tarvitse huolehtia tulevaisuudestaan samalla tavalla kuin esimerkiksi Liisan, jonka elämä näytti aivan toisenlaiselta Ainon ikäisenä.

Kirjassa kuvataan hyvin nuoren naisen kasvua ja kiihkeyttä sekä kirjoittajan että naiseuden saralla. Ainon kirjailijan ura on vasta alkutekijöissään kirjassa, jossa on myös pätkiä Ainon oikeasti kirjoittamista päiväkirjoista ja kirjeistä. Hänellä on kovin ruusuiset kuvat rakkaudesta, mutta vuosien varrella ne muuttuvat hieman realistisemmiksi. Tarina päättyy Ainon ja Oskar Kallaksen salamarakastumiseen ja kihlaukseen. 

- Etkö edes pelkää, että kielen vaihtaminen vaikuttaa omaan kieleesi tuhoisasta, Ida-rouva yritti vielä, vaikka oli jo todennut puheen turhaksi. - Ympärillä elävä kieli on kirjailijalle välttämätön.

- En pelkää, Aino vastasi napakasti. - Miksi pelkäisin. Enhän asu teistä kaukana ja voin aina tulla teitä tänne katsomaan. Aion kirjoittaa Suomen kielellä koko elämäni. Voin toimia yhtenä pienenä siltana Suomen ja Viron välillä.

(s. 244-245)

Se, mikä minua jäi kirjassa harmittamaan, on Liisan tarinan merkityksettömyys. Hän on koko tarinan minäkertoja, mutta jää aivan syrjään ja näkymättömäksi. Liisa kertoo Ainon elämästä, ei niinkään omastaan, joka tapahtuu jossain kaukana taustalla. Vaikka kirja onkin hyvä tietopaketti Aino Kallaksesta, olisin silti halunnut lukea enemmän Liisasta ja siitä, millainen henkilö hän on.

Kirjan tiedot:
Raili Mikkanen: Ei ole minulle suvannot! | Tammi 2002 | 270 sivua | Kirjastosta

Luettu myös mm.:
Kirjasähkökäyrä, Booking it some more

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 24. kirjan nimessä on kysymysmerkki tai huutomerkki [47/50]

Laura Ingalls Wilder: Pieni talo preerialla (Pieni talo #02)

Kauan aikaa sitten, kun nykyiset isoisät ja isoäidit vielä olivat pikkupoikia ja pikkutyttöjä tai ihan pieniä sylivauvoja tai eivät olleet edes syntyneetkään, lähtivät isä ja äiti ja Mary ja Laura ja Carrie-vauva Wisconsinin suuressa metsässä olevasta talostaan.

Klassikkosarjan toisessa osassa Charles Ingallsia ottaa hattuun se, että metsässä alkaa olla naapureita jo kuulomatkan sisällä. Koko perhe joutuu seuraamaan lakeuden kutsua ja pakkaamaan vankkurinsa. Matka vie kohti autiota preeriaa, jossa uudisasukkailla pitäisi olla lupa asua. Tarinassa seurataan perheen asettumista uuteen kotiinsa paikassa, jossa kaikki on toisenlaista kun suuressa metsässä.

Tämäkin kirja oli yksi suosikeistani sarjassa. Pidin ja pidän edelleen todella paljon arjen kuvauksesta sekä siitä, miten eristyksissä perhe on. Kun he muuttavat preerialle, he ovat melkein yksin. Kun Charlesin täytyy käydä kaupungissa, matka vie monta päivää ja koko sen ajan perheen äiti ja lapset ovat yksin kotona. Ei ihme, että kauppoihin ei ihan pikkuasian vuoksi lähdettykään. 

Kirjassa kerrotaan pitkästi ja yllättävän yksityiskohtaisestikin siitä, miten perheen koti rakennetaan. Kirjan ohjeilla voisi vallan hyvin tekaista näppärän oven ja siihen salvan, ja takan rakentaminenkin saattaisi onnistua. Mieleeni on jäänyt myös kohtaus, jossa Caroline loukkaantuu seiniä pystyttäessään. Yksinäisyys oikein korostuu kun ymmärtää, miten lähellä vakava onnettomuus oli ja miten kaukana apu on. 

Charles ja Laura auttavat Carolinea.
Garth Williamsin kuvitus, s. 65

Sen sijaan tässä kirjassa kuvattiin huomattavasti vähemmän ruokaa kuin ensimmäisessä osassa. Eipä Ingallseilla kyllä ollutkaan suuren metsän saalista, karjaa tai omia viljelyksiään käytössä. Preerialta löytyi saalista, mutta lehmä saadaan sattuman kautta ja kun viljely viimein päästään aloittamaan, täytyykin jatkaa matkaa.

Sekä tästä että sarjan ensimmäisestä osasta löytyy kustantajan huomautus: "Teokset ovat maailmankirjallisuuden klassikoita ja oman aikansa näköisiä, joten jotkin ilmaisut saattavat tuntua nykyajan lukijasta epämukavilta." Tällä ei ollut paljonkaan väliä aloitusosassa, mutta tässä tuo oman aikansa näköisyys asenteiden osalta on välillä suorastaan hyökkäävää. Sarja on kuvattu valkoisen uudisasukasperheen näkökulmasta ja heille maan alkuperäiset asukkaat eli intiaanit ovat miltei yhden tekeviä. Intiaanit eivät viljele maata yhtä laajalti, joten heidän joutaakin siirtyä pois valkoisten ihmisten tieltä. Sillä, miten kauan intiaanit ovat maita asuttaneet tai miten heille käy, ei ole väliä.

Tällainen minäkeskeisyys näkyy jokaisessa kirjan hahmossa, mutta heidän välillään on myös eroja. Caroline vihaa ja pelkää intiaaneja, eikä halua heitä lähimaillekaan. Kun luin kirjaa nuorempana, mieleeni jäi kohtaus, jossa intiaanimiehet tulevat taloon kun Charles on poissa. Carolinen ja tyttöjen pelko oikein huokuu heistä, ovathan he käytännössä outojen miesten armoilla. Tässä kohdassa ymmärsin Carolinen pelon, olihan se hyvin henkilökohtaista.

Charles sen sijaan suhtautuu intiaaneihin myötämielisemmin eikä usko, että he haluavat aiheuttaa ongelmia. Yhtenä syynä on toki se, että Charles tietää Yhdysvaltain armeijan seisovan uudisasukkaiden takana. Ei Charles myöskään sure sitä, että intiaanit määrätään aina vain kauemmas kotiseudultaan. Lisäksi hän lupaa näyttää Lauralle intiaanivauvan ikään kuin lapsi olisi jonkinlainen turistinähtävyys eikä ihminen ollenkaan.

Eli hyvä kuvaus oman kodin pystyttämisestä ja uudisraivaajan elämästä, mutta ajan rasistiset asenteet todellakin näkyvät.

Kirjan tiedot:
Laura Ingalls Wilder: Pieni talo preerialla | Tammi 2021 (1. p. 1957) | 336 sivua | Omasta hyllystä
Englanninkielinen alkuteos: Little House on the Prairie (1935) | Suomennos: S. S. Taula 

Luettu myös mm.:
Jokken kirjanurkka, Kirjojen elämänmullistava taika, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, 

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 39. kirjassa kuunnellaan musiikkia [36/50]
Isän viulu soi iltaisin.

Laura Ingalls Wilder: Pieni talo suuressa metsässä (Pieni talo #01)

 

Olipa kerran, tai tarkemmin sanoen kuusikymmentä vuotta sitten, pieni tyttö, joka asui Wisconsinin suurissa metsissä pienessä harmaassa hirsimajassa.

Omaelämäkerrallisen klassikkosarjan aloitusosa kuvaa viisivuotiaan Lauran elämää Wisconsinin metsissä vuosina 1871-1872. Lauran perheeseen kuuluvat isä, äiti, täydellinen isosisko Mary sekä pieni Carrie-vauva. Tarinassa kerrotaan perheen arjesta, jonka kulkua vuodenajat ja niihin liittyvät askareet määräävät.

No nyt ilmestyykin uusintapainoksia, joita olen hartaasti toivonut! Sain joskus ammoisina aikoina tämän sarjan sukulaisiltani. Kirjat olivat jo siinä vaiheessa moneen kertaan luettuja eivätkä ne ikävä kyllä kestäneet omassa käytössäni kovin pitkään. Omien kirjojen hajotessa käsiin turvauduin toistuvasti kirjaston kappaleisiin. Näitä uusintapainoksia minulla on jo kaksi osaa ja ne vaikuttavat oikein kestäviltä ja laadukkailta.

Hieman kyllä hämmästelen sitä, että kirjoja ei suomennettu uudelleen vaan sarjassa käytetään edelleen vuosien 1961-1974 käännöksiä. Sikäli mikäli minä näitä muistan (ja muistanhan minä), sarjalla on ollut monta suomentajaa ja esimerkiksi nimiä ei ole käännetty yhdenmukaisesti. Yhden kirjan Mary oli toisen Marja. Toivottavasti näiden painoksien suomennokset on tarkistettu edes tämän osalta.

Mutta, itse kirja. Koko sarja oli minulle nuorempana hyvin rakas ja muistinkin tästä monia suosikkikohtauksiani. Aivan ehdoton ykkönen on talvisten siirappikaramellien tekeminen. 

Eräänä aamuna äiti keitti melassia ja sokeria, kunnes niistä tuli paksua siirappia, ja isä haki kahteen astiaan ulkoa puhdasta valkoista lunta. Laura ja Mary saivat kumpikin astiansa, ja isä ja äiti opettivat heitä kaatamaan tummaa siirappia pieniksi puroiksi lumen pinnalle.

He tekivät siirapista pyörylöitä ja kiharoita ja kaikenlaisia kuvioita, jotka jähmettyivät heti kylmän lumen pinnalle.

(s. 59-60)

Elättelen vieläkin pientä toivoa siitä, että pääsen joskus valuttamaan lumeen omia karkkikuvioitani.

Muutenkin rakastin tässä kirjassa sitä, miten perheen arkea kuvattiin. Joka vuodenajalle oli omat, usein ruokaan liittyvät tehtävänsä. Lapset olivat apuna heti, kun vähänkin kykenivät, mutta aikaa jäi myös leikille. Vanhemmilla sen sijaan oli harvemmin vapaa-aikaa. Talvi-illat olivat isälle hengähdyshetkiä, mutta äidin kädet eivät olleet koskaan jouten.

Mieleeni on jäänyt myös se, miten paljon Maryn kultaisia kiharoita ja kauneutta kehuttiin Lauran jäädessä kokonaan syrjään. Ei ihme, että sisaruskateus nosti päätään. Samoin muistan sen, miten ylpeä Laura oli siitä, että isän ja äidin mennessä naimisiin isän kädet ylsivät äidin vyötärön ympärille. Yritin nuorena kuvitella, miten kapea sellainen uuma oli, ja kieltämättä ajatus oli aika kauhea. Mietin monesti, miten epämukavalta tiukkaakin tiukemman korsetin on täytynyt tuntua.

Kirjassa on sellaisiakin kohtia, joita en muistanut ollenkaan. Ingallseilla oli ruotsalaisia naapureita! Yhteistä kieltä ei ollut, mutta Laura ja Mary ihailivat rouvan ruotsalaisia tavaroita eikä kielimuuri estänyt kommunikointia tai pullan saamista matkaevääksi. Sitäkään en muistanut, että Charlesin veli George oli karannut sotaan 14-vuotiaana ja tullut takaisin Charlesin mukaan hieman omituisena. Vasta nyt osasin yhdistää sinisen univormun Yhdysvaltojen sisällissotaa ja Unionin armeijaan, jonka joukkoihin George oli kuulunut.

Kirjassa on mustavalkoinen ja minulle ihanan nostalginen kuvitus, josta nyt bongasin hauskan muodin muutoksen. Charlesilla on kuvissa trendikäs pörröinen parta, mutta hänen isoisällään oli aikoinaan muhkeat 1800-luvun alun pulisongit. Muutenkin tarinassa näkyy jonkin verran aikakausien välisiä eroja. Charlesin lapsilleen kertomissa muistelmissa korostuu usein se, että lastenkasvatus oli vieläkin ankarampaa silloin kun hän ja hänen isänsä olivat pieniä.

Laura, Charles, Mary ja pitkä rihlapyssy
Garth Williamsin kuvitus, s, 46.

Kaiken kaikkiaan viihdyin kirjan parissa edelleen mainiosti! Tämä nimenomainen kirja on yksi sarjan suosikeistani ja oli niin ihanaa palata sen maailmaan. Maltan tuskin odottaa seuraavan osan lukemista.

Hän [Laura] oli onnellinen siitä, että kodikas viihtyisä talo, isä ja äiti, lieden tuli ja musiikki olivat nyt. Ne eivät unohtuisi, Laura ajatteli, sillä nyt on nyt. Se mikä on nyt, ei voi koskaan olla "kauan kauan sitten."

(s. 207)

Kirjan tiedot:
Laura Ingalls Wilder: Pieni talo suuressa metsässä | Tammi 2021 (1. p. 1961) | 207 sivua | Omasta hyllystä
Englanninkielinen alkuteos: Little House in the Big Woods (1932) | Suomennos: Heidi Järvenpää, runot: Kirsi Kunnas

Luettu myös mm.:
Sonjan lukuhetket, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 12. kirjassa ollaan metsässä [33/50]
* Pohjoinen lukuhaaste 2021 - 19. kirja, joka liittyy jollakin tavalla kevääseen [15/25]
Kirjassa kuvataan myös kevään odotusta ja keväisiä puuhia.

Annukka Mäkijärvi, Hanna-Reetta Schreck & Iida Turpeinen: Ellen T.

Taiteilija Ellen Thesleff on ollut parin viime vuoden trendikäs aihe kirjallisuudessa ja kaikissa sen lajeissa. Löytyy aikuisten tietokirjaa (Hanna-Reetta Schreck: Minä maalaan kuin jumala, 2017), aikuisten kaunokirjaa (Pirkko Soininen: Ellen, 2018 sekä Kati Tervo: Iltalaulaja, 2018), lasten kuvatietokirjaa (Leea Virtanen & Sanna Pelliccioni: Ellen!, 2019) ja pieni osuus myös nuortenkirjassa (Vilja-Tuulia Huotarinen & Riikka Sormunen: Heistä tuli taiteilijoita, 2019).

Olen lukenut näistä vain Iltalaulajan, mutta selaillut kyllä noita muitakin. Tähän Ellen T. -sarjakuvaan tartuin vähän itseni sivistämiseksi, vähän uteliaisuudesta ja enemmän siksi, että kirjan piirrostyyli miellytti silmääni kun sitä vilkasin. Sarjakuva pohjautuu tuohon jo mainittuun Minä maalaan kuin jumala -elämäkertaan. Kieltämättä minua houkuttaa nyt hieman lukea sekin.

Sarjakuvassa kerrotaan Ellen Thesleffin vuosista etenkin Pariisissa ja Firenzessä, ja myöhemmin Ruoveden maisemissa. Tarinassa vilisee Ellenin aikalaistaiteilijoita, ja esiössä on esitelty kirjan hahmot pienellä kuvalla ja parin rivin elämäkerralla. Hyvä kun oli, tarkistin sieltä itsekin pari kertaa, kuka tarinaan hypännyt hahmo nyt olikaan. Dialogin ja kerronnan lisäksi tarinassa on katkelmia Ellenin kirjeenvaihdosta sekä perheelleen Suomeen että taiteilijaystävilleen. 

En tiedä mitä fonttia näihin kirjekatkelmiin on käytetty, mutta minusta se oli hieman hankala lukea. Olen viime aikoina miettinyt saavutettavuutta työni puolesta ja nyt tällaiset asiat pistävät silmään huvilukemisissakin. Vaikka tällainen kaunokirjoitusfontti on toki nätti ja puoltaa paikkaansa, koska kyseessä on kirjeteksti, se tekee tekstistä aina vaikeamman lukea. Ellenin elämä puettu sarjakuvassa helposti lähestyttävään muotoon, joten on ikävää, jos fontti hankaloittaa lukemista ja asian sisäistämistä.

Sarjakuvassa ei syvennytä Ellenin elämään kovin, no, syvästi, mutta siinä tuodaan mielestäni hyvin esiin ajankuva ja Ellen henkilönä. Naisilla ja siten myös naistaiteilijoilla on vaikeuksia olla vakavasti otettavia ammattilaisia 1800- ja 1900-lukujen taitteessa. Kirjassa on hienoja ja ahdistaviakin kuvia siitä, miten mieletään järkkyneet naiset julistetaan hysteerisiksi ja oppineiden miesten mielestä naiset sijoittuvat mieleltään noin ylipäätään jonnekin lapsen ja aikuisen välimaastoon. Kaksinaismoralismi tulee hyvin esiin siinä, miten miestaiteilijat rellestävät pitkin ilotaloja ja hyppivät naisesta toiseen. Samaan aikaan naistaiteilijoiden on pidettävä huolta maineestaan eikä heille edes välttämättä tarjoilla kahvilassa ilman miesseuraa. 

"Hysterian oireita naisessa ovat
kunnianhimo,epilepsia, tylsämielisyys,
liiallinen vilkkaus ja oksentelu."
(s. 36)

Ellen ystävineen rikkoo kuitenkin rajoja osallistumalla muun muassa villeihin juhliin ja kaveeraamalla maineeltaan kyseenalaisten miesten kanssa. Ellen päättää myös, että hän ei myy periaatteitaan ainakaan taiteen suhteen. Hän maalaa tasan sitä, mitä haluaa, vaikka se ei kaupallista menestystä ja mainetta aina tuokaan. Vaikka sinänsä pidinkin kirjan kuvituksesta, minua hieman ärsytti se, miten Ellen oli piirretty. Hän näytti koko ajan niin sovinnaiselta. Esimerkiksi tosielämässä hänellä oli Pariisin lähtiessään hyvin lyhyet hiukset, suorastaan skandaali siihen aikaan, mutta kuvituksessa tätä ei juuri erottanut vaan Ellen näytti samalta kuin muutkin naishahmot. Samoin olisin kaivannut kuvaa Ellenistä miesten vaatteissa. Tässä Ylen artikkelissa on havainnollistava valokuva.

Kokonaisuutena kuitenkin kiva ajankuva ja kurkistus Ellenin elämään!

Firenzen taivaan alla.
(s. 77)

Kirjan tiedot:

Annukka Mäkijärvi, Hanna-Reetta Schreck & Iida Turpeinen: Ellen T. | Teos 2019 | 87 sivua | Kirjastosta

Luettu myös mm.

Oksan hyllyltä, Kirjat kertovat, Luetaanko tämä ynnä muut

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2020 - 17. tutkijan kirjoittama kirja [20/50]

* Popsugar Reading Challenge 2020 - a book set in a city that has hosted the Olympics [19/50]

Pariisi on kunnostautunut tällä alalla.

Minna Rytisalo: Rouva C.

Tämä tapahtui vain kerran.

Nuori Mina, Miinu, Minna Johnson aloittaa opiskelut Jyväskylän seminaarissa vuonna 1863. Nuoret naiset ja miehet on tarkoitus kouluttaa siveiksi kansankynttilöiksi jakamanaa sivistystä tavallisen kansan pariin. Minnalle se on keino päästä pois kotoa ja pakoon naimakauppaa, jota isä hänelle suunnittelee. Kuvioihin astuu kuitenkin lehtori Canth, joka ei niinkään vie Minnalta jalkoja alta kuin osoittautuu mukavaksi ja samanmieliseksi mieheksi, jonka kanssa Minna voi kuvitella jakavansa elämänsä.

Sarjassamme niitä kirjoja, jonka kaikki ovat lukeneet jo. Luin Rytisalon esikoisteoksen eli Lempin näköjään nelisen vuotta sitten (niin se aika vierii!) ja pidin siitä kovasti. Olen aikonut lukea tämänkin kirjan ilmestymisestä asti, mutta sain aikaiseksi vasta nyt. No, hyvää kannatti odottaa.

Kirjassa kerrotaan siis Minna Canthin elämästä seminaarin aloittamisesta siihen asti, kun hän miehensä kuoleman jälkeen muuttaa Kuopioon. Pidin siitä, miten kirjassa kuvattiin arkea ja ihmissuhteita. Minnan paras ystävä koulussa on Flora, samanlaisesta yhteiskunnallisesta luokasta lähtenyt tyttö, ja hetken aikaa tytöt ovat kuin liimatut toisiinsa. Olikin surullista seurata miten ystävyys alkoi rakoilla ja miten Flora muuttui ajan kuluessa. Lähtötilanne oli sama, mutta tytöistä kasvoi hyvin erilaisia naisia. Suuri syy tähän oli se, millaisten miesten kanssa he menivät naimisiin.

Minnan rakkaus Ferdinand Canthia kohtaa kasvaa hitaasta ja varmasti vuosien aikana. Rytisalon polveilevan runollinen ja hidas kerronta oli omiaan kuvaamaan prosessia, jossa epävarma nuoripari kasvaa yhteiseen elämään ja rakkauteen. Pidin siitä, että vaikka rakkaustarinaan ei sisältynyt suurta draamaa, suuria tunteita oli senkin edestä. Pariskunnan rakkautta ei horjuttanut mikään, ei jyväskyläläisten paheksunta, eivät vuosien vieriessä muuttuvat vartalot, eivät Minnan vahvat mielipiteet ja uskallus sanoa ne ääneen.

Tällainen on avioliitto, tällainenkin: toinen tietää mitä toinen haluaa ja antaa sen hänelle, joskus tietää paremmin kuin itse tietäisi, ja niin kauan kuin niin on, käsi ojentuu kättä kohti ja ihminen toista. Tämän he tiesivät, ja että kuin sattuman oikusta heille oli käynyt hyvin.

(s. 254).

Oikeastaan ainoa asia, josta en kirjassa pitänyt, oli parin rivin kuvaus siitä, miten Saksan matkallaan Ferdinand osti palveluksia prostituoidulta. Se ei kertonut mitään olennaista miehestä ja odotin koko ajan, että sillä olisi jotain seurauksia. Tunnustus hääyönä tai myöhemmin? Sukupuolitauti? No ei sitten. Rytisalo kirjoitti tarinaan koko joukon pienia juttuja, jotka olivat merkityksellisiä myöhemmin (Minnan Floralle antama koru oli suosikkini), joten tämä jäi mielestäni irralliseksi ja tarinan kannalta kaikin puolin turhaksi hetkeksi.

Ihmissuhteiden ja rakkaustarinan lisäksi pidin myös siitä, miten Minna kasvaa nuoresta naisesta aikuisuuteen. Äitiys ei muuta häntä läheskään niin paljon kuin ympäröivä maailma. Minnalla on nuoresta saakka paljon mielipiteitä siitä, millainen maailman pitäisi olla etenkin naisten kannalta. Hän ei ensin löydä omaa ääntään, mutta onneksi tukena on hyvin valittu puoliso, jonka kanssa puhuessaan Minna oppii jäsentämään omia ajatuksiaan. Vaimona hän näkee asioita, joita ei nuorempana nähnyt tai vaikka näkikin, ei ainakaan ymmärtänyt näkemäänsä. Minulle kirjan vaikuttavin hetki oli kohtaus, jossa Minna käy vaivaismajassa ja näkee, miten kurjaa ihmisen elämä voi olla.

Minnan sisällä tuuli kaatoi puita ja lennätti oksia. Oli alkanut myrsky joka ei loppuisi milloinkaan.

(s. 218)

Eikä se loppunutkaan. Kirjassa kuvataan hienosti Minnan sisällä kiehuvaa raivoa ja sitä päättäväisyyttä, jolla hän yrittää muuttaa maailmaa. Minnalle auttaminen ei ole pelkkää kaunista puhetta ja sanahelinää vaan asioita, joita tehdään omin käsin ja vaikka vastavirtaan uiden. Mitä väliä sillä on, vaikka muut pitäisivätkin häntä naurettavana ja epänaisellisena? Minna tietää olevansa oikeassa.

Kirjan tiedot:

Minna Rytisalo: Rouva C. | Gummerus 2018 | 367 sivua | Omasta hyllystä

Luettu myös mm.:

Kirjojen kuisketta, Kirjapöllön huhuiluja, Luettua ja maistettua ynnä muut.

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2020 - 46. kirjassa on sauna [17/50]
* Pohjoinen lukuhaaste 2020 - 6. kirja, joka kertoo kirjailijasta [8/25]
* Popsugar Reading Challenge 2020 - a book that won an award in 2019 [16/50]
Kyseessä on Tulenkantaja-palkinto.
* Kirjahyllyn aarteet 2 [kirja 5]

Raili Mikkanen: Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää

Raili Mikkanen:
Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää
254 s.
Tammi 2019
Kirjastosta

Heräsin lopultakin virkeänä.

Vuosi on 1880 ja Canthin perhe muuttaa Kuopioon isän äkillisen kuoleman jälkeen. Perheen tyttäret pohtivat sopeutuvatko ollenkaan savolaisiin maisemiin, mutta vuosien kuluessa heidän huolensa saavat aivan toisenlaisia mittasuhteita. Tarinan kertoja on toiseksi vanhin tytär Elli, joka joutuu pakostakin mukaan päättäväisen äitinsä aiheuttamiin skandaaleihin. Elli on kuitenkin veistetty samasta puusta kuin Minna ja sisaruksensa. Canthin perheessä periaatteista ei luovuta eikä silmiä ummisteta toisten kärsimykselle.

Minna Canth -kirjoja ilmestyi useampikin näin juhlavuoden aikaan ja vieläpä eri kohderyhmille aikuisista kuvakirja-ikäisiin. Mikkasen uutuus on nuortenkirja ja sopinee kaiken ikäisille jostain kuudennesta luokasta alkaen. Olen huono arvioimaan kirjalle sopivia ikäryhmiä! Kirjassa käsitellään kyllä vakavia aiheita vakavalla otteella, mutta kerronnan ansiosta se sopii hyvin nuoremmallekin lukijalle.

Koska kirjan henkilöt ja tapahtumat perustuvat tosielämään, kovin suuria vapauksia niiden suhteen ei ole voinut ottaa. Elli oli kuitenkin oivallinen valinta kertojaksi, ja hänen kauttaan kuvataan arkea sekä Canthin perheessä että ylipäätään 1880-luvun Suomessa. Tarinan kautta tutustutaan Kuopion koulumaailmaan ja siihen, miten närkästynyt Minna Canth oli naisten koulutuksesta tai pikemminkin sen puutteesta. Elli osaa odottaa äitinsä kuohahdusta kun hän esittelee uuden lukujärjestyksensä.

- Yhdeksän tuntia käsitöitä viikossa. Voi hyvänen aika! Ei kai nyt jokaisen naisen tarvitse osata ommella, kun ompelijat tienaavat sillä usein leivän koko perheelleen. Miten paljon paremmin tämänkin ajan voisi käyttää. Siellä te istua tuhistatte nenä ompeluksessa, eikä liikuntaa näy olevan läheskään riittävästi, vain muutama tunti. Sekin on vaan sitä tyttöjen liikuntaa, missä sipsutellaan ja heilutellaan käsiä vähän sinne tänne. Se ei ole kunnon liikkumista nähnytkään. Halutaanko tytöt näivettää jo teidän iässänne? Eikä tässä tietenkään ole matematiikkaa eikä fysiikkaa kuin nimeksi. Tätä tämä on aina vaan!

(s. 31-32)

Minna ottaakin ohjat omiin käsiinsä ja järjestää tyttärilleen lisäoppitunteja kotona itse valitsemiensa opettajien johdolla. Samoin hän perustaa Oras-seuran, jossa sekä nuoret naiset että miehet saavat tilaisuuden keskustella itseään kiinnostavista aiheista ja oppia uutta. Tarinan loppupuolella Elli huomaa olevansa muita oppilaita edellä jatko-opistossa äitinsä ansiosta. Kuopiossahan se on toki suuri skandaali, eihän nyt nuorten naisten ja miesten sovi keskustella vakavista aiheista keskenään. Kyllä siinä jotain synnillistä täytyy olla.

Tuota kohtausta lukiessani mietin hetken, mitä Minna Canth ja L. M. Alcott olisivat pitäneet toisistaan. Samanlainen tyttöjen opetukseen turhautuminen toistuu Alcottiin teoksissa (esim. Pikku naiset jatko-osineen, Tytöistä parhain, Kahdeksan serkusta ja sen jatko-osa Kun ruusu puhkeaa).

Ellillä on harvinainen tilaisuus oppia enemmän maailmasta kuin suurimmalla osalla hänen ikätovereistaan. Pidin Ellistä hahmona ja erityisesti siitä, miten ristiriitaisessa tilanteessa hän koki toisinaan olevansa. Äiti on tietenkin oikeassa, naisten ja vähäosaisten asema täytyy tuoda esiin. Toisaalta taas Elli toivoo, että äiti pehmentäisi sanomaansa edes vähän eikä aina saattaisi ihmisiä raivon partaalle. Tämä lähinnä siksi, että Elli pelkää Minnan turvallisuuden puolesta ja kokee olevansa koko ajan kuopiolaisten silmätikkuna.

Tarina eteni välillä omaan makuuni turhan suurin harppauksin. Kokonainen talvi saatettiin kuitata parilla sivulla. Joka asiaa ei tietenkään voi kuvata, mutta Ellin iässä ja kuluvassa vuodessa oli välillä vaikea pysyä mukana. Pidin kuitenkin paljon siitä, miten monenlaisia asioita kirjaan oli saatu luontevasti mukaan juuri tuon vuoksi. Omat suosikkikohtani olivat Ellin kyläily Tampereella sekä kirjan lopun oikein sydäntä raastava osa, jossa Juhani Aho kääntää kelkkansa ja haukkuu Minna Canthin julkisesti lehdessään.

Ellin sisarusten ja ystävien kautta tartutaan siis etenkin naisten erilaisiin haaveisiin, ja yhteiskunnan epätasa-arvoisuuteen sekä sukupuolten että yhteiskuntaluokkien välillä. Vakavia aiheita, joita käsitellään nuorten kirjaan sopivalla otteella aliarvioimatta kuitenkaan lukijaa. Päädyin itsekin googlaamaan useampia kirjan naishahmoja nähdäkseni, miten heille oikeasti kävi. Oikeastaan haluaisin lukea vaikkapa toisen tällaisen fiktiivisen kertomuksen Ellistä ja siitä, mitä hänelle  sitten ulkomailla tapahtui.

Luettu myös:

Kirjasähkökäyrä, Tuijata ja ehkä muutkin

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2019 - 45. kirjan nimessä on kieltosana [41/50]

Kyung-sook Shin: Hovitanssija

Kyung-sook Shin:
Hovitanssija
(Yi Jin, 2007)
400 s.
Into 2019
Suomennos: Taru Salminen
Kirjastosta

Matka satamaan kesti neljä päivää.

Lopulta Yi Jin -nimen saava tyttö jää jo pikkulapsena orvoksi 1800-luvun lopun Koreassa. Hän päätyy kuningatar Myeongseongin hovin kasvatiksi, Korean parhaaksi tanssijaksi ja kuningattaren luotetuksi hovineidoksi. Korean kuohuvasta poliittisesta tilanteesta huolimatta Jinin elämä on siis tarkoin saneltu, ainakin kunnes Ranskan lähettiläs Victor saapuu kaupunkiin ja kuningas osoittaa hetkellistä kiinnostusta Jiniin. Kuningatar lähettää Jinin pois palatsista ja Jin saa poikkeusluvan lähteä Victorin mukana Ranskaan. Elämä siellä ei kuitenkaan ole sellaista kuin Victor lupaili ja Jinin sydän kaipaa kotiin.

Kumma kyllä kirjaan painetuissa kustannustiedoissa ei mainita sen alkuperäistä ilmestymisvuotta. Google kertoo sen olevan 2007 eli nyt on suomennettu kirjailijan 12-vuotta vanha kirja, oletettavasti koska Pidä huolta äidistä menestyi Suomessa niin hyvin. En nyt oikein tiedä kannattiko, koska ainakin minulle kirjan lukeminen oli melkoista pakkopullaa. Toisaalta en tiedä onko kyse sittenkin vain minun henkilökohtaisen kirjamakuni ja korealaisen kirjallisuuden kerrontatapojen yhteensopimattomuudesta. Minulla oli tätä lukiessani samanlaisia ongelmia kuin kirjailijan Jään luoksesi -kirjan kanssa.

Tarina alkaa siitä, kun Jin ja Victor lähtevät Koreasta laivalla Ranskaan. Sitten tarina loikkiikin pitkin aikajanaa aivan päättömästi. Kahden henkilön välisen dialogin keskellä saattaa olla muutaman sivun takauma jonkun, ei aina edes Jinin tai Victorin, menneisyydestä. Joskus takauma tuntuu jollain tapaa relevantilta dialogille, usein ei. Sirpaleisesta tarinasta on hyvin vaikea saada juonellisesti yhtenäistä kuvaa. Välillä tarinassa poiketaan myös tietokirjamaisiin "tällainen on poliittinen tilanne Koreassa juuri nyt" -pätkiin.

Myös tarinan hahmot kärsivät aikahyppelystä ja sitäkin enemmän siitä, että tärkeitä asioita mainitaan sivulauseessa. Jossain kirjan puolivälin tienoilla kävi esimerkiksi ilmi, että Jin ja kuningatar olivat aiemmin viettäneet kuukausia valepuvussa rankalla pakomatkalla pitkin Korean maaseutuja. Jinin kokema keskenmeno mainitaan kahdessa lauseessa ajallisesti vuosia tapahtuman jälkeen. Yhtäkkiä ollaan Victorin näkökulmassa ja kerrotaan, että Jin on kävellyt unissaan jo pitkään. Toisia lukijoita tällainen ei varmasti ärsytä, mutta minä en pidä tästä kerrontatyylistä ollenkaan.

Tavallaan pidin Jinistä hahmona, mutta toisaalta hänen elämänsä jatkuva synkkyys alkoi myös pitkästyttää. Jokaisen onnellisen hetken kohdalla tiesi, että kohta tapahtuu jotain masentavaa. Mitä onnellisempi Jin oli, sitä syvemmälle kuiluun pudottiin. Mitä epämiellyttävämmän henkilön hän kohtasi, sitä varmemmin kyseinen henkilö pärjäsi hyvin elämässä, etenkin jos hän oli mies. Tarina oikein rusikoi sen naishahmoja ja niitä, jotka oikeasti rakastivat Jiniä ja joita Jin rakasti. Koska kirja on tosipohjainen ja sijoittuu todelliseen ajanjaksoon Korean historiassa, todelliset traagiset tapahtumat olivat toki odotettavissa. Jinille ja edes joillekin fiktiivisille hahmoille olisin kuitenkin toivonut onnellisempia loppuja, ne kun olivat täysin kirjailijan päätettävissä.

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2019 - 32. kirjan nimessä on ammatti [30/50]
* Kirjankansibingo - kaunis vaate

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Jukka Viikilä:
Akvarelleja Engelin kaupungista
215 s.
Gummerus 2016
Omasta hyllystä

9. maaliskuuta 1816

Olen luvannut Charlottelle, että olemme Helsingissä kuusi vuotta.

Saksalainen arkkitehti Carl Ludvig Engel palkataan rakentamaan Helsingin keskusta ja muuttamaan syrjäinen käpykylä keisarikunnan laidan hohtavaksi helmeksi. Engel perheineen pakkaa laukkunsa ja asettuu kylmään pohjoiseen, jonne sopeutuminen ei ole helppoa. Kuusi vuotta venyy vuosikymmeniksi ja ajan kuluessa Engel saa levittää uusklassismin ilosanomaa koko Suomeen.

En nyt oikein lämmennyt tälle fiktiiviselle päiväkirjalle. Niin, tiedän, pitäisi kai kun tämä on kuitenkin Finlandia-voittaja, mutta kun ei niin ei. Muistan kun kirja voitti palkinnon ja kirjaston varausjonot kasvoivat huimasti heti sen jälkeen. Tämä sama ilmiö tapahtuu joka vuosi riippumatta siitä, miten paljon tai vähän kirjasta ollaan oltu kiinnostuneita ennen sitä. Ehdokkuus nostaa heti varauslukua, voitto sitäkin enemmän kun ihmiset haluavat itse nähdä millainen se voittajakirja nyt sitten onkaan.

En tiennyt Englistä oikeastaan mitään ennen kirjan lukemista, joten sikäli tämä oli opettavainen lukukokemus. Pidinkin eniten niistä osuuksista, jotka käsittelivät Engelin työtä ja perhettä. Engel kuvataan etäisenä ja jopa kylmänä miehenä, joka kuitenkin rakastaa perhettään omalla tavallaan. Vaimo Charlotte on tärkeä ihminen Engelin elämässä ja Engel on jopa kateellinen Charlotten kyvylle sopeutua Suomeen. Engel itse ei koskaan oikein totu kylmyyteen, kieleen tai jäyhiin suomalaisiin. 

Hyvässä seurassa työskennellessäni en juurikaan juo viinaksia, mutta selväpäisten ja näköalattomien suomalaisten kanssa tarvitsen ryypyn.

(s. 37)

Toinen kiintopiste on sairasteleva tytär Emilie, johon Engel ei oikein uskalla  edes kiintyä. Entä jos tytär kohtaa saman kohtalon kuin perheen lapsena kuollut poika Carl Eduard? Kontrasti tyttären ja perheen muiden poikien välillä oli minusta mielenkiintoinen. Poikia hädin tuskin mainitaan eikä kertaakaan nimeltä. Emilie sen sijaan on vahvasti läsnä päiväkirjan sivuilla. Toisaalta kirjassa on kohtaus, jossa Engel sanoo suoraan ettei kerro tyttärestään käytännössä mitään kodin ulkopuolella, mutta pojistaan kyllä. Raja yksityisen ja julkisen välillä on tässä kohtaa suuri.

Kirjan runollinen tyyli ei haitannut minua näissä työn ja arjen kuvauksissa, mutta se olikin sitten kompastuskiveni kaikessa muussa. Engelin angstailu ja ah niin syvälliset pohdinnot tuntuivat vetävän tarinaa alaspäin sen sijaan, että ne olisivat nostaneet sitä korkeammalle. Ne olivat liian raskassoutuisia minun makuuni ja siksi kirja kokonaisuutena ei sitten ollutkaan minun juttuni.

Luettu myös mm.:

P. S. Rakastan kirjoja, Kirja vieköön, Ullan luetut kirjat ja epäilemättä melkein kaikki muutkin!

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2019 - 7. kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt [8/50]

* Kirjahyllyn aarteet [kirja 2]

Kati Tervo: Iltalaulaja

Kati Tervo:
Iltalaulaja
204 s.
Otava 2017
Kirjastosta

Lintu pesisi Ellenin hiuksiin, jos hän nukahtaisi verkkokeinuun.

Enpäs tiennyt Ellen Thesleffistä mitään ennen tämän kirjan lukemista. Kun sanon "en mitään" niin tarkoitan etten edes tiennyt hänen olemassaolostaan. Taide ja taitelijat eivät koskaan ole olleet minusta niin kiinnostavia, että olisin viitsinyt oikeasti perehtyä niihin. Tähänkin kirjaan tartuin lähinnä kauniin kannen vuoksi. Pisteet kansikuvan suunnittelijalle siitä! Taidetta se sekin on ja nyt on onnistuttu hienosti.

Tarinassa eletään vuotta 1945. Vanheneva taiteilija Ellen palaa lapsuuden kotiinsa, Casa Biancan huvilaan Hämeeseen. Hän haluaa viettää kesän huvilassa rakkaiden muistojensa ja maalaustensa parissa. Seurakseen ja avukseen Ellen saa maalaistalon tytön Taimin, joka ihailee suunnattomasti kuuluisaa taiteilijaa. 

Kaksi noin erilaista kertojaa teki sinänsä leppoisan ja juonettoman tarinan kiinnostavaksi. Ellen viettää jo elämänsä ehtoopuolta ja hänen tarinansa on muistojen, ei muutoksen tarina. Hän katsoo haikeasti Taimista uhkuvaa nuoren elämän voimaa, mutta on toisaalta tyytyväinen siihen missä ja millainen itse on. Hänellä on rakkaita muistoja sisaristaan ja ystävistään, ja yhä tarpeeksi intohimoa vimmaiseen maalaamiseen.

Nyt minulla oli minut. Sehän on paljon.

(s. 178)

Taimin tarina puolestaan on muutoksen tai pikemminkin sen kaipuun tarina. Taimin sisar asuu Helsingissä ja sinne Taimikin kaipaa, taiteen pariin. Pikkutyttönä hänellä oli tapana vakoilla Casa Biancan taiteilijoita ja hän pitää myös itseään olosuhteiden vangitsemana taiteilijana. Hän pursuaa elämää ja ideoita ilman kanavaa, jonka kautta hän voisi niitä toteuttaa. Ellen on hänelle idoli ja tavoite, jota hän mustasukkaisesti varjelee ulkomaailmalta.

Äiti halusi uskoa, että Ellen laittoi Taimin pään pyörälle. Taimi itse tietää, ettei se niin ollut. Elämä sen sekoitti.

(s. 201)

Tarinan taustalle pyörii koko ajan sota-ajan Suomi. On pula-aika, ja Ellenille Casa Bianca tarkoittaa myös tuoretta kalaa, jota saa niin paljon kuin jaksaa joesta nostaa. Taimin isä juo jatkuvasti hukuttaakseen rintamalta tuodut muistonsa, ja naapurin poika Toivo on kaivanut haudan myös lapsuudenystävälleen. Pidin paljon siitä miten tällaiset asiat oli punottu tarinaan osoittelematta niitä sen kummemmin. 

Sinänsä kirja ei ollut sen suurempi lukuelämys, mutta mukavaa luettavaa kuitenkin.

Luettu myös mm.:

Kirjasähkökäyrä, Nannan kirjakimara, Kulttuuri kukoistaa

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2017 - 39. ikääntymisestä kertova kirja [34/50]

Milo Manara: Caravaggio: miekka ja paletti

Milo Manara: Caravaggio:
miekka ja paletti
(La Caravage vol 1., 2015)
60 s.
Like 2015
Kirjastosta

En kovinkaan usein tartu sarjakuvaan, mutta teinpä nyt sitten poikkeuksen. Milo Manara on käsikirjoittanut ja kuvittanut tämän Michelangelo Merisi da Caravaggiosta kertovan elämäkerrallisen albumin, joka ilmestyi italiaksikin tämän vuoden puolella. Caravaggio eleli vuosina 1571-1610 ja ei, en tiennyt hänestä mitään ennen tätä. Kirjan luettuani vierailin Wikipediassa tutkimassa, mitä hänestä oikeasti tiedetään. Ainakin se, että Manara on piirtänyt hänet näköisekseen kirjassaan.

Täytyypä tunnustaa, että en suuremmin pitänyt tästä kokonaisuutena. Historiallisena sarjakuvana tämä on kiinnostava kurkistus 400 vuoden takaiseen Roomaan. Manara on piirtänyt ajan muodin ja rakennukset taidolla, ja hänen värivalintansa ovat erittäin onnistuneet. Aikakauden ja paikan kuvaajana hän on siis oikein hyvä. Harmi vain, että hän halunnut tiivistää Caravaggion neljätoista Rooman vuotta yhteen kirjaan. Niissä olisi ollut ainesta useampaankin. Erityinen harmi tämä oli sen vuoksi, että mielestäni hän epäonnistui ajan kulun kuvaamisessa. Kuvittelin albumissa vierähtäneen vain muutaman vuoden, en neljäätoista!

Eniten hampaiden kiristelyä aiheuttanut asia olivat kirjan naishahmot. Huoria huoria huoria niin kauas kuin silmä siintää. En väitä etteikö silloisessa Roomassa olisi ollut prostituoituja tai ettei Caravaggio olisi käynyt naimassa heitä. He olivat myös usein taiteilijan malleina maalauksia varten. Mutta eikö tähän olisi kuitenkin voinut kirjoittaa muunkinlaisia naisia, tai ainakin tehdä näistä kolmiulotteisia? Kaikki naiset ovat tässä lähinnä vain miesten panopuita ja miehisen angstin aiheuttajia. Minua ärsytti myös se, miten rumia ilmeitä Manara heille piirsi. Miehet ovat, pahiksia lukuun ottamatta, melkoisen komeita. Kauniiksikin kerrotut naiset sen sijaan piirretään usein esimerkiksi näin:

Tuota vasemmanpuoleista naisparkaa ei auta enää mikään muu kuin manaajan kutsuminen. Ja vielä sokerina pohjalla! Opin Wikistä sen, että Caravaggio ei koskaan maalannut alastomia naisia. Alastomia miehiä hänen töissään sen sijaan riittää. Arvatkaa huviksenne kumpaa sukupuolta tämän kirjan nakuilijat suurimmaksi osaksi ovat.

Mutta jos ei siis lasketa demonien riivaamia naishahmoja, kirjan kuvitus on ilo silmälle. Caravaggiota kutsutaan valon ja varjon mestariksi, ja tämä tarina on selvästi piirretty se mielessä. Alla oleva kuva on kirjan takakannessa enkä ihmettele yhtään. Se on myös oma suosikkiruutuni. Valoa ja varjoa on käytetty dramaattisesti, ja Caravaggion silmissä hohtaa keskittynyt innostuksen tuli.

Lisäksi tämä tosiaan herätti kiinnostuksen taiteilijaa itseään kohtaan. Luin innokkaasti lisää Caravaggiosta, joka olikin varsin värikäs miekkonen. Kaikki sarjakuvassa tapahtunut on tai ainakin olisi voinut tapahtua hänelle oikeasti. 

Tämä on nimetty vol 1:ksi, joten jatkoa lienee luvassa. En kuitenkaan usko, että luen niitä.

Luettu myös mm.: Oksan hyllyltä ja Hurja hassu lukija.

Haasteet: I Spy - 8. weapon