Olipa kerran, tai tarkemmin sanoen kuusikymmentä vuotta sitten, pieni tyttö, joka asui Wisconsinin suurissa metsissä pienessä harmaassa hirsimajassa.
Omaelämäkerrallisen klassikkosarjan aloitusosa kuvaa viisivuotiaan Lauran elämää Wisconsinin metsissä vuosina 1871-1872. Lauran perheeseen kuuluvat isä, äiti, täydellinen isosisko Mary sekä pieni Carrie-vauva. Tarinassa kerrotaan perheen arjesta, jonka kulkua vuodenajat ja niihin liittyvät askareet määräävät.
Omaelämäkerrallisen klassikkosarjan aloitusosa kuvaa viisivuotiaan Lauran elämää Wisconsinin metsissä vuosina 1871-1872. Lauran perheeseen kuuluvat isä, äiti, täydellinen isosisko Mary sekä pieni Carrie-vauva. Tarinassa kerrotaan perheen arjesta, jonka kulkua vuodenajat ja niihin liittyvät askareet määräävät.
No nyt ilmestyykin uusintapainoksia, joita olen hartaasti toivonut! Sain joskus ammoisina aikoina tämän sarjan sukulaisiltani. Kirjat olivat jo siinä vaiheessa moneen kertaan luettuja eivätkä ne ikävä kyllä kestäneet omassa käytössäni kovin pitkään. Omien kirjojen hajotessa käsiin turvauduin toistuvasti kirjaston kappaleisiin. Näitä uusintapainoksia minulla on jo kaksi osaa ja ne vaikuttavat oikein kestäviltä ja laadukkailta.
Hieman kyllä hämmästelen sitä, että kirjoja ei suomennettu uudelleen vaan sarjassa käytetään edelleen vuosien 1961-1974 käännöksiä. Sikäli mikäli minä näitä muistan (ja muistanhan minä), sarjalla on ollut monta suomentajaa ja esimerkiksi nimiä ei ole käännetty yhdenmukaisesti. Yhden kirjan Mary oli toisen Marja. Toivottavasti näiden painoksien suomennokset on tarkistettu edes tämän osalta.
Mutta, itse kirja. Koko sarja oli minulle nuorempana hyvin rakas ja muistinkin tästä monia suosikkikohtauksiani. Aivan ehdoton ykkönen on talvisten siirappikaramellien tekeminen.
Eräänä aamuna äiti keitti melassia ja sokeria, kunnes niistä tuli paksua siirappia, ja isä haki kahteen astiaan ulkoa puhdasta valkoista lunta. Laura ja Mary saivat kumpikin astiansa, ja isä ja äiti opettivat heitä kaatamaan tummaa siirappia pieniksi puroiksi lumen pinnalle.
He tekivät siirapista pyörylöitä ja kiharoita ja kaikenlaisia kuvioita, jotka jähmettyivät heti kylmän lumen pinnalle.
(s. 59-60)
Elättelen vieläkin pientä toivoa siitä, että pääsen joskus valuttamaan lumeen omia karkkikuvioitani.
Muutenkin rakastin tässä kirjassa sitä, miten perheen arkea kuvattiin. Joka vuodenajalle oli omat, usein ruokaan liittyvät tehtävänsä. Lapset olivat apuna heti, kun vähänkin kykenivät, mutta aikaa jäi myös leikille. Vanhemmilla sen sijaan oli harvemmin vapaa-aikaa. Talvi-illat olivat isälle hengähdyshetkiä, mutta äidin kädet eivät olleet koskaan jouten.
Mieleeni on jäänyt myös se, miten paljon Maryn kultaisia kiharoita ja kauneutta kehuttiin Lauran jäädessä kokonaan syrjään. Ei ihme, että sisaruskateus nosti päätään. Samoin muistan sen, miten ylpeä Laura oli siitä, että isän ja äidin mennessä naimisiin isän kädet ylsivät äidin vyötärön ympärille. Yritin nuorena kuvitella, miten kapea sellainen uuma oli, ja kieltämättä ajatus oli aika kauhea. Mietin monesti, miten epämukavalta tiukkaakin tiukemman korsetin on täytynyt tuntua.
Kirjassa on sellaisiakin kohtia, joita en muistanut ollenkaan. Ingallseilla oli ruotsalaisia naapureita! Yhteistä kieltä ei ollut, mutta Laura ja Mary ihailivat rouvan ruotsalaisia tavaroita eikä kielimuuri estänyt kommunikointia tai pullan saamista matkaevääksi. Sitäkään en muistanut, että Charlesin veli George oli karannut sotaan 14-vuotiaana ja tullut takaisin Charlesin mukaan hieman omituisena. Vasta nyt osasin yhdistää sinisen univormun Yhdysvaltojen sisällissotaa ja Unionin armeijaan, jonka joukkoihin George oli kuulunut.
Kirjassa on mustavalkoinen ja minulle ihanan nostalginen kuvitus, josta nyt bongasin hauskan muodin muutoksen. Charlesilla on kuvissa trendikäs pörröinen parta, mutta hänen isoisällään oli aikoinaan muhkeat 1800-luvun alun pulisongit. Muutenkin tarinassa näkyy jonkin verran aikakausien välisiä eroja. Charlesin lapsilleen kertomissa muistelmissa korostuu usein se, että lastenkasvatus oli vieläkin ankarampaa silloin kun hän ja hänen isänsä olivat pieniä.
Laura, Charles, Mary ja pitkä rihlapyssy Garth Williamsin kuvitus, s, 46. |
Kaiken kaikkiaan viihdyin kirjan parissa edelleen mainiosti! Tämä nimenomainen kirja on yksi sarjan suosikeistani ja oli niin ihanaa palata sen maailmaan. Maltan tuskin odottaa seuraavan osan lukemista.
Hän [Laura] oli onnellinen siitä, että kodikas viihtyisä talo, isä ja äiti, lieden tuli ja musiikki olivat nyt. Ne eivät unohtuisi, Laura ajatteli, sillä nyt on nyt. Se mikä on nyt, ei voi koskaan olla "kauan kauan sitten."
(s. 207)
Kirjan tiedot:
Laura Ingalls Wilder: Pieni talo suuressa metsässä | Tammi 2021 (1. p. 1961) | 207 sivua | Omasta hyllystä
Englanninkielinen alkuteos: Little House in the Big Woods (1932) | Suomennos: Heidi Järvenpää, runot: Kirsi Kunnas
Luettu myös mm.:
Sonjan lukuhetket, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan
Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 12. kirjassa ollaan metsässä [33/50]
* Pohjoinen lukuhaaste 2021 - 19. kirja, joka liittyy jollakin tavalla kevääseen [15/25]
Kirjassa kuvataan myös kevään odotusta ja keväisiä puuhia.
Olen lukenut kirjat sekä suomeksi että englanninkielellä ja näiden käännös on hyvin relevantti muuten, paitsi nimien suhteen, jotka on suomennettu muissa paitsi Pieni talo preerialla -kirjaa, joka onkin kai suomennettu kaikkein ensimmäiseksi. Minullekin tämä on yksi rakkaimmista kirjasarjoista.
VastaaPoistaMinä en ole lukenut näitä englanniksi, mutta se voisikin olla mielenkiintoista! Tuo nimiasia on hieman kummallinen, mutta toisaalta onhan nimien kääntäminen ollut tapa, josta on nyt luovuttu laajemmaltikin.
Poista