Kauan aikaa sitten, kun nykyiset isoisät ja isoäidit vielä olivat pikkupoikia ja pikkutyttöjä tai ihan pieniä sylivauvoja tai eivät olleet edes syntyneetkään, lähtivät isä ja äiti ja Mary ja Laura ja Carrie-vauva Wisconsinin suuressa metsässä olevasta talostaan.
Klassikkosarjan toisessa osassa Charles Ingallsia ottaa hattuun se, että metsässä alkaa olla naapureita jo kuulomatkan sisällä. Koko perhe joutuu seuraamaan lakeuden kutsua ja pakkaamaan vankkurinsa. Matka vie kohti autiota preeriaa, jossa uudisasukkailla pitäisi olla lupa asua. Tarinassa seurataan perheen asettumista uuteen kotiinsa paikassa, jossa kaikki on toisenlaista kun suuressa metsässä.
Tämäkin kirja oli yksi suosikeistani sarjassa. Pidin ja pidän edelleen todella paljon arjen kuvauksesta sekä siitä, miten eristyksissä perhe on. Kun he muuttavat preerialle, he ovat melkein yksin. Kun Charlesin täytyy käydä kaupungissa, matka vie monta päivää ja koko sen ajan perheen äiti ja lapset ovat yksin kotona. Ei ihme, että kauppoihin ei ihan pikkuasian vuoksi lähdettykään.
Kirjassa kerrotaan pitkästi ja yllättävän yksityiskohtaisestikin siitä, miten perheen koti rakennetaan. Kirjan ohjeilla voisi vallan hyvin tekaista näppärän oven ja siihen salvan, ja takan rakentaminenkin saattaisi onnistua. Mieleeni on jäänyt myös kohtaus, jossa Caroline loukkaantuu seiniä pystyttäessään. Yksinäisyys oikein korostuu kun ymmärtää, miten lähellä vakava onnettomuus oli ja miten kaukana apu on.
 |
| Charles ja Laura auttavat Carolinea. Garth Williamsin kuvitus, s. 65 |
Sen sijaan tässä kirjassa kuvattiin huomattavasti vähemmän ruokaa kuin ensimmäisessä osassa. Eipä Ingallseilla kyllä ollutkaan suuren metsän saalista, karjaa tai omia viljelyksiään käytössä. Preerialta löytyi saalista, mutta lehmä saadaan sattuman kautta ja kun viljely viimein päästään aloittamaan, täytyykin jatkaa matkaa.
Sekä tästä että sarjan ensimmäisestä osasta löytyy kustantajan huomautus: "Teokset ovat maailmankirjallisuuden klassikoita ja oman aikansa näköisiä, joten jotkin ilmaisut saattavat tuntua nykyajan lukijasta epämukavilta." Tällä ei ollut paljonkaan väliä aloitusosassa, mutta tässä tuo oman aikansa näköisyys asenteiden osalta on välillä suorastaan hyökkäävää. Sarja on kuvattu valkoisen uudisasukasperheen näkökulmasta ja heille maan alkuperäiset asukkaat eli intiaanit ovat miltei yhden tekeviä. Intiaanit eivät viljele maata yhtä laajalti, joten heidän joutaakin siirtyä pois valkoisten ihmisten tieltä. Sillä, miten kauan intiaanit ovat maita asuttaneet tai miten heille käy, ei ole väliä.
Tällainen minäkeskeisyys näkyy jokaisessa kirjan hahmossa, mutta heidän välillään on myös eroja. Caroline vihaa ja pelkää intiaaneja, eikä halua heitä lähimaillekaan. Kun luin kirjaa nuorempana, mieleeni jäi kohtaus, jossa intiaanimiehet tulevat taloon kun Charles on poissa. Carolinen ja tyttöjen pelko oikein huokuu heistä, ovathan he käytännössä outojen miesten armoilla. Tässä kohdassa ymmärsin Carolinen pelon, olihan se hyvin henkilökohtaista.
Charles sen sijaan suhtautuu intiaaneihin myötämielisemmin eikä usko, että he haluavat aiheuttaa ongelmia. Yhtenä syynä on toki se, että Charles tietää Yhdysvaltain armeijan seisovan uudisasukkaiden takana. Ei Charles myöskään sure sitä, että intiaanit määrätään aina vain kauemmas kotiseudultaan. Lisäksi hän lupaa näyttää Lauralle intiaanivauvan ikään kuin lapsi olisi jonkinlainen turistinähtävyys eikä ihminen ollenkaan.
Eli hyvä kuvaus oman kodin pystyttämisestä ja uudisraivaajan elämästä, mutta ajan rasistiset asenteet todellakin näkyvät.
Kirjan tiedot:
Laura Ingalls Wilder: Pieni talo preerialla | Tammi 2021 (1. p. 1957) | 336 sivua | Omasta hyllystä
Englanninkielinen alkuteos: Little House on the Prairie (1935) | Suomennos: S. S. Taula
Luettu myös mm.:
Jokken kirjanurkka, Kirjojen elämänmullistava taika, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan,
Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 39. kirjassa kuunnellaan musiikkia [36/50]
Isän viulu soi iltaisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti