Merimiesten vanhat tatuoinnit ovat ainutlaatuinen ikkuna tatuointien ja tatuoimisen historiaan.
Tietokirjassa kerrotaan minulle täysin tuntemattomasta aiheesta eli nimensäkin mukaan merimiestatuoinneista. Niihin liittyy paljon enimmäkseen maakrapujen uskomuksia, mutta mikä on totuus? Miksi niitä otettiin? Oliko tatuoinneilla salaisia, vain toisille merimiehille avautuvia merkityksiä?
Myönnän auliisti pohtineeni näitä asioita joskus ohimennen itsekin, mutta mihinkään salakoodien maailmaan en ole syventynyt. Tällaiselle maallikolle kirja oli juuri riittävän kattava ja selkeä tyydyttämään uteliaisuuteni. Kirjaa varten on haastateltu ihan oikeita suomalaisia merimiehiä, jotka esittelevät kirjassa tatuointejaan. Pidin näistä kohdista eniten enkä vähiten siksi, että osa haastatteluista on litteroitu suoraan ja siten merimiesten omat äänet ja persoonallisuudet pääsevät kuuluviin.
Mun isäukko sano sillon kun lähin skönelle, että tatuointeja et ota. Hän sano, että hän vetää ympäri korvia oikein railakkaasti, ja se oli sen verran skrode äijä, sodat käyny ukko, että oisin siinä vaiheessa vielä turpaani ottanu komeesti. Mutta mä otin semmosen snadin satiaisen oikeeseen isovarpaaseen oikein piruuttani. Se oli pakkokin, koska kerran kiellettiin.
(s. 102, Lauri Vuorinen muistelee)
Kirjassa kerrotaan sekä merimiesten tatuointitaiteen historiasta että merimiesten historiasta noin yleensäkin. Miksi merille lähdettiin ja millaista elämä laivalla oikeasti oli? Jos elättelee harhakuvia siitä, että laivalla pärjäsi kuka tahansa, ne karisevat kyllä äkkiä. Haastattelut ja aikalaiskuvaukset tekevät hyvin selväksi sen, että merellä ei pärjännyt ilman sekä fyysistä että psyykkistä voimaa ja sitkeyttä. Tatuoinnit eivät kuitenkaan ole osoitus siitä, vaan monestikin yhteenkuuluvuuden tunteesta (sekä humalasta, ei unohdeta kaatokännin vaikutusta). Kun kerran kaikilla muillakin on jo mustetta käsivarressa, pitää se minunkin ottaa, että kuulun joukkoon.
Tatuointien historia oli myös kiinnostavaa. Kirjassa on runsas kuvitus, josta näkee millaisia kuvia merimiehet oikeasti ihoonsa ottivat. Aiheet ovat pitkälti juuri sellaisia kuin olettikin eli meriaiheita, naisia ja jonkin verran isänmaallisia ja uskonnollisia kuvia. Kiinnostava yksityiskohta oli se, että pitkän aikaan merimiesten tatuoinnit eivät oikeastaan herättäneet sen suurempia ennakkoluuloja. Olivatpahan vain merkki siitä, että merillä on käyty. Vasta kun vangit alkoivat tatuoida itseään ja toisiaan vankilassa, myös merimiestatuointeihin alettiin liittää ennakkoluuloja. Keskiverto ihminen kun ei osannut erottaa vankilatatuointia merimiestatuoinnista.
Kirjassa kerrotaan kuuluisista tatuoijista, joita löytyi niinkin läheltä kuin Kööpenhaminasta. Noin yleisesti ottaen kirjan rento ja sanotaan vaikka äijämäinen kerrontatapa oli minusta vain mukavaa, onhan kyseessä kuitenkin merimieskirja. Mutta kun päästiin Holger Jürgensiin (s. 119-120), tyyli haittasi ja pahasti. Enpä oikein innostunut siitä, miten tämä rentous ja huumori jatkuivat silloinkin, kun kuvattiin sarjaraiskaajaa, jonka uhreja olivat nuoret tytöt ja apua (aborttia) pyytäneet naiset. En tiedä tyypistä muuta, kuin mitä kirjassa sanottiin, mutta kyllä nuo rikokset selväksi tulivat, vaikka kirjailijat yrittivät jostain syystä olla edelleen kepeän hauskoja. Huumorille on aikansa ja paikkansa, ja se ei ollut tuossa.
Tuota lukuun ottamatta kirja oli kevyt lukea, kiinnostava ja avarsi maailmaani sekä meren että tatuointien suuntaan.
Kirjan tiedot:
Mikko Helsenius & Jari Ruotsalainen: Merimiestatuoinnit | SKS 2020 | 194 sivua | Kirjastosta
Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2020 - 45. esikoiskirja [29/50]
* Popsugar Reading Challenge 2020 - a book on a subject you know nothing about [27/50]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti