Tuija Lehtinen: Lemmikkilyhärit

Tuija Lehtinen:
Lemmikkilyhärit
156 s.
Otava 2017
Kirjastosta

Plup.

Hämärässä menneisyydessä, nykynuoren näkökulmasta vuonna miekka ja kivi, olin nuorempi kuin nyt ja luin Tuija Lehtisen Mirkka-sarjan moneen kertaan. Ja sitten vielä yhden kerran ihan varmuuden vuoksi. Luin myös muutamia hänen yksittäisiä nuorten & nuorten aikuisten kirjojaan, mutta niillä ei ollut lukuintooni samanlaista vaikutusta kuin Mirkalla ja Masalla. Sitten jossain vaiheessa totesin olevani jo liian aikuinen niille ja liian nynny lukemaan Mirkkoja uudelleen (entä jos aika onkin vain kullannut muistot??), ja Lehtiset saivat jäädä.

Lemmikkilyhäreihin tartuin lähinnä YA-lukuhaasteen siivittämänä sekä siksi, että se mainittiin eräässä kirjastolaisten vinkkaustapahtumassa. Kirjan tarinat ovat lyhyitä, eivät oikeastaan edes novelleja, joten niihin on helppo tarttua kenen tahansa. No katsotaan miltä Lehtiset nyt tuntuvat, ajattelin, ja sitä paitsi tässä kirjassa on lemmikkejä. Ehkä jopa kissoja!

Kirjassa on kissoja, pisteet siitä! Itse asiassa yksi suosikkilyhäreistäni oli tarina Kossu-kissasta, joka näytti ilkeälle Inka-tädille mistä kissat on tosi paikan tullen tehty.

- Jotain se hautoo, Inka oli sanonut varmana. - Se ei pidä minusta. Musta kissapiru.

- Oletko unohtanut ottaa lääkkeesi? äiti oli kysynyt kuivasti.

- Minä mitään syö, Inka oli äyskäissyt.

- Ehkä kannattaisi, äiti oli vihjannut.

(s. 41)

Kossun tarina toimi mainiosta tällaisena pienenä lyhärinä. Toisessa suosikissani, Uolevi-minipossussa, olisi helpostikin ollut ainesta pitempään tarinaan. Se tuntui ihan kirjan ensimmäiseltä luvulta tai parilta ja olisin mielelläni lukenut sitä enemmänkin.

Mutta noin kokonaisuutena kirja on kovin epätasainen tapaus. Meillä  se on nuorten aikuisten puolella, mutta osa lyhäreistä sopisi paremmin lapselle kuin nuorelle aikuiselle tai edes nuorelle. Lasten osastolle tätä ei kuitenkaan voi laittaa niiden selvästi YA-yleisölle kirjoitettujen juttujen vuoksi. Muutamat tarinat olivat hyviä, suurempi osa lähinnä kummallisia tai suoraan huonoja. 

Henkilökohtainen inhokkini, jonka haluan nostaa tässä esille, oli kirjan viimeinen lyhäri Jörö-koirasta. Tarina sinällään oli ihan okei. Se asia, joka sai minun karvani pystyyn, oli jatkuva sanan "natsimutsi" käyttö. Sori vaan jos on pipo kireällä, mutta mielestäni natsi-sanaa ei sovi heittää pöydälle kuin halpaa pelikorttia. Sillä on oma synkkä historiallinen merkityksensä eikä sitä pitäisi käyttää halpana (ja huonona) vitsinä.

Eli kovin epätasainen kokoelma tosi lyhyitä tarinoita. Sopinee nuorelle/nuorelle aikuiselle, joka ei lue kovin paljon tai jaksa keskittyä pitkään tarinaan. Plussana kyllä se, että tässä esiteltiin monenlaisia lemmikkejä perinteisten kissojen ja koirien lisäksi.

Haasteet:

* YA-lukuhaaste 2018 - suomalainen kirjailija

* Helmet-lukuhaaste 2018 - 40. kirjassa on lemmikkieläin [17/50]