John Steinbeck: Helmi

John Steinbeck:
Helmi
(The Pearl, 1947)
118 s.
Tammi 1967
Kirjaston vaihtopisteestä

Kaupungissa kerrotaan tarinaa suuresta helmestä - kuinka se löytyi ja kuinka se jälleen katosi.

Kirjastossamme on hylly, jonne asiakkaat voivat jättää itselleen tarpeettomia kirjoja muiden iloksi. Satunnaisesti sieltä löytyy iloa myös kirjaston kokoelmaan ja/tai kirjastolaisille. Tämän klassikon bongasi kollegani, joka on lukenut kirjan nuoruudessaan. Kun kävi ilmi, että toinenkin työkaverini on pakotettu aikoinaan lukemaan tämä ja minua ei, tilanne oli korjattava pikimmiten. He lykkäsivät kirjan mukaani ja jäivät odottamaan josko minäkin kokisin tämän ahdistavaksi tai ainakin surulliseksi.

Pienoisromaani kertoo köyhästä Meksikon intiaanista Kinosta, jonka pientä poikaa Coyotitoa pistää skorpioni. Kinolla ja hänen vaimollaan Juanalla ei ole varaa lääkäriin, mutta jo saman päivän aikana Kino sukeltaa merestä valtavan helmen. Huhu helmestä kiirii nopeammin kuin Kinon jalat kantavat, ja pian jokaisen silmissä vilisee kuvia äkkirikkaasta Kinosta ja mitä hän voisi kaikella helmestä saamallaan rahalla tehdä. Peson kuvat silmissään kiiluen Kino suuntaa kohti helmenostajia...

En kokenut kirjaa ahdistavaksi enkä edes erityisen surulliseksi. Tämä ei mielestäni johdu siitä, että olisin täysin sydämetön peto, jota ahneuden aiheuttama tragedia ei koskettaisi. Steinbeck lataa pieneen kirjaan niin paljon kurjuutta, katkeruutta ja vihaa, että se ei lopulta tunnu enää miltään. Lisäksi moraaliset opetukset annetaan yhtä hienovaraisesti kuin moukarin iskut. Enpä näin äkkiseltään muista lukeneeni 1940-luvun kirjallisuutta, joten ehkäpä kerrontatyyli on sille tavanomainen ja kosketti Steinbeckin aikalaisia niin kuin tarkoitus oli.

Eniten ajatuksia ja tunteita herätti Juana-parka, jonka toivoin pakenevan ja jättävän ahneeksi ja väkivaltaiseksi heittäytyneen miehensä. Näin 2010-luvulla elävänä feministinä teki mieli heittää kirja seinään osapuilleen tässä vaiheessa:

Juana ryömi vaivalloisesti vedenrajan sorasta. Hänen kasvojaan jomotti ja kyljessä tuntui kipua. - - Hän ei tuntenut Kinoa kohtaan pienintäkään vihaa. Kino oli sanonut: "Olen mies", ja noilla sanoilla oli Juanalle tietty merkitys. Ne merkitsivät, että Kino oli puoleksi mielenvikainen, puoleksi jumala. - - ja Juana tarvitsi miehen, ei voinut miehettä elää. Ja vaikka hänen mieltänsä joskus hämmensivätkin miehen ja naisen väliset eroavaisuudet, hän tunsi ne ja hyväksyi ne ja tarvitsi niitä. Hän oli seuraava Kinoa, mikään muu ei tullut kysymykseenkään.

(s. 79-80)

En tiedä, miten tätä kirjaa käsitellään koulussa, mutta toivottavasti keskustelussa nostetaan ahneus- eriarvoisuus- ja rasismiteemojen lisäksi myös tämä. Kirjoitustavasta päätelleen tässä on haettu sellaista "vaimo seisoo aina miehensä tukena, oli mikä oli"-ideaalia, joka edustaa selvästi sodanjälkeistä ajatusmaailmaa. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että vaimonhakkaajan tukena pitäisi olla terapeutti ja mahdollisesti kalterit vaimon ollessa turvassa jossain muualla.

Mutta herättihän tämä sittenkin minussa tunteita! Ei varmaan sellaisia kuin Steinbeck olisi toivonut, mutta kuitenkin. Onkohan tämä nykyään koululaisten pakkoluettavana? Toivottavasti ei. Nuorten lukuharrastusta pitäisi tukea ja innoittaa, ja tämä on ihan toisessa galaksissa kuin innoittavat kirjat. Valitettavan harvat nuoret lukevat vapaaehtoisesti ja jos ne pakollisetkin ovat tällaisia, tapetaan sillä kyllä viimeinenkn kiinnostuksen kipinä.

Vien kirjan huomenna takaisin töihin ja jos en saa suostuteltua työkavereita lukemaan sitä uudelleen, se päätyy takaisin vaihtohyllyymme.

Luettu myös mm:

Kirjan pauloissa, Eniten minua kiinnostaa tie, Oksan hyllyltä ym.

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2018 - 23. kirjassa on mukana meri [9/50]

Työkavereiden puheiden perusteella suunnittelin tätä ensin surulliseksi kirjaksi, mutta kun ei niin ei. Meri on tässä kuitenkin tärkeässä roolissa, sieltähän Kino elantonsa saa ja helmen löytää.