 |
| Anders Vacklin & Aki Parhamaa: Glitch 411 s. Tammi 2019 Kirjastosta |
Tökkään raketin hankeen ja tuikkaan sytytyslangan sähisemään.
Pari kuukautta Betan tapahtumien jälkeen Bug jättää lukion kesken ja lähtee opiskelemaan legendaariseen peliakatemiaan. Akatemian tarkoitus on tehdä oppilaistaan kunnollisia ja monitaitoisia yhteiskunnan huippujäseniä, mutta Bugilla on myös muuta puuhaa. Hän haluaa löytää taas äitinsä ja selvittää, kuka murhasi hänen isänsä. Hyytävän kylmän hypertalven keskellä Bug ystävineen pääsee pelaamaan todentuntuista The Last Viking King -peliä, jossa on vaakalaidalla muutakin kuin pelikrediittejä.
Sanonpa heti kärkeen, että tämä on aika paljonkin sellainen "tulipahan luettua" -kirja. Tykkään edelleen sarjan ulkoasusta todella paljon ja konsepti sinänsä on edelleen kiinnostava. Bugin ja käytännössä kaikkien muidenkin elämä pyörii pelien ympärillä. Jokaisella on silmien kautta suora yhteys pelimaailmaan, ja minusta ehkä kertovin kohtaus oli tämä:
"Okei, otetaan vielä yksi kuva," hänen isänsä puuttuu puheeseen. Äiti suoristaa jälkikasvunsa nanopipoa ja asettelee sen alta pilkottavia hiekanvärisiä hiuksia.
Tyttö ja hänen äitinsä poseeraavat.
"Okei, laita kätesi äitisi ympärille, Moira. Hengitä sisään. Hymyile."
Salama välähtää hänen isänsä 7Sense-silmäimplanteissa.
(s. 29)
Olisihan tuo kätevää, mutta visualisoikaapa tuo mielessänne. Minua sekä nauratti että hirvitti, koska mieleeni tuli heti jonkinlaiset terminaattorisilmät. Ja kaikille kirjan hahmoille tuo oli ihan normaalia! Tarinan lopussa pelimaailma viedään huippuunsa tavalla, joka on aivan älytön (oikeasti), mutta sopii saumattomasti sarjan maailmaan. Tottahan toki Replica on siellä ja sellainen. Kyllä minua kiinnostaa nähdä, miten siellä käy.
Pidin myös siitä, miten pelien opetukselliset elementit oli otettu tässä huomioon. Bug kavereineen pelaa viikinkipelissä todellisia 1000-luvun tapahtumia, joten pelaaminen on samalla historian oppitunti. Pelaajien lisäksi miljoonat katsojat seuravaat peliä kotoaan, joten peli on eräänlainen kollektiivinen oppimisympäristö. Hieno ajatus!
Haluan myös tietää, miten Bugin, Jaden ja Cosmon kolmiodraamaan poikasen käy. Ilahduin siitä, että olin (ehkä) väärässä ja Bug huomasikin Betassa tytöt enemmän kuin pojat ihan syystäkin. Katsotaan nyt miten käy, Bug tuntuu olevan aika hukassa vähän kaikessa. Mikä sinänsä sopii teinitytöstä kertovaan tarinaan, mutta mielestäni se teki tarinasta myös sekavan. Bug on omien sanojensa mukaan hyvä sosiaalisissa tilanteissa, mutta tästä näemme todisteita vain kun juoni sitä vaatii. Ylipäänsä kaikenlaisissa ihmissuhteissa hypitään tilanteesta ja tunteesta toiseen päättömästi ja juonen vaatimusten mukaan. Hahmoista ei saanut kunnon otetta missään vaiheessa tarinaa.
Eniten minua kuitenkin ärsytti se, miten käsittämättömän lapsellisina aikuiset kuvattiin. He olivat järjestään kuin sadistisia 5-vuotiaita, jotka kirjaimellisesti kiduttivat oppilaita perinteiden mukaisesti, tai vastuuttomia esiteinejä, jotka olivat jääneet minäminäminä-vaiheeseen. En millään voi uskoa, että mikään maailma pyörisi, jos tuollaiset ihmiset olisivat vastuussa kaikesta. Tai yhtään mistään pallomerta lukuun ottamatta, ja sekin on siinä ja siinä. Ymmärrän toki, että kaikki pelaamiseen liittyvä on kirjassa coolia ja siksi coolit aikuiset ovat kovimpia pelaajia, mutta voisivat he olla oikeasti aikuisia siinä samalla.
Tekstin lauserakenteet ja sanavalinnat töksähtelivät välillä siihen malliin, että aloin epäillä, että tämä on itse asiassa käännös englanninkielisestä. Tai sitten kirjailijat ajattelevat tarinan englanniksi ja kirjoittavat suomeksi, mutta eivät osaa kääntää englantia pois päältä. Esimerkiksi jossain välissä joku "luo silmänsä" johonkin toiseen, mutta täällä Suomessa me kyllä yleensä "luomme katseemme" vaikka englannissa sanotaankin "laid eyes on".
Mutta, luen Replicankin jahka se ilmestyy!
Luettu myös:
Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2019 - 30. kirjan kannessa on kaupunkimaisema [40/50]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti