Silmäilin Helena Wariksen Konetrilogian ensimmäistä osaa kun se ilmestyi vuonna 2017, mutta päätin odottaa koko sarjan ilmestymistä ennen sen lukemista. Hyvä niin, en nimittäin varmasti olisi muistanut edellisestä osasta mitään uuden ilmestyessä. Luin koko sarjan nyt kahdessa päivässä ja tiivistetysti sanoisin, että olipahan epätasainen lukukokemus. Kiinnostava alku, ihan ok keskiosa ja huono loppu. En pitänyt viimeisestä kirjasta ollenkaan.
Trilogian aloittaa Linnunsitoja, jonka päähenkilö on noin 19-vuotias Zemi. Zemin veli lähettää hänet helikopterilla majakkasaarelle, tai oikeastaan pienelle luodolle, jolla asuu vastarinnan viestikyyhkyistä huolehtivia ihmisiä. Ensin Zemi ei tunne kuuluvansa joukkoon, mutta sopeutuu kuitenkin pian raivoavan meren ympäröimään pieneen yhteisöön. Kaikki ei kuitenkaan ole sitä miltä näyttää, ja Zemi huomaa olevansa salaisuuksien ympäröimä.
Nyt on pimentymässä, ja tuuli on yltynyt. Vesi ryöppyää voimalla koko poukaman leveydeltä vallien ylitse, ylemmäksikin. Valkoiset tyrskyt iskeytyvät saunan rappusiin monimetrisiksi suihkuiksi ja ikkunan läpi kantautuu katkeamaton kumea jyly. Äänimaailmassa on jotain syvän rauhoittavaa.
(s. 34-35)
Kirjassa on mielestäni mainiota kuvausta majakkasaaren elämästä ja lopussa kiitetäänkin muun muassa Bengstkärin majakan väkeä. Koko kirjan tunnelma on kolea ja pelottava. Saarta uhkaavat niin Kuilun poliisit kuin kylmä viima ja majakan korkuiset aallotkin. Zemin tarina kertoo nokkeluudesta ja selviytymisestä. Hän on lapsuudesta saakka jatkuneen seksuaalisen hyväksikäytön ja seksikaupan uhri, joka myytiin komean kylpylän sitomista rakastavalle omistajalle. Zemin kokemuksia ei kuvata yksityiskohtaisesti, mutta niistä jääneet henkiset arvet ja selviytymiskeinot tuodaan hyvin esille. Yksi tärkeimmistä hetkistä onkin se, kun Zemi ymmärtää voivansa sanoa "ei" ja että sillä on merkitystä, että hänen ääntään täytyy kuunnella.
Tarina jatkuu Vedenkehrääjässä, joka kertoo edellisestä osasta tutusta majakkaväen johtajasta Sazista. Saz on saapunut Eteläiselle mantereella ja etsii ainoaa siellä todella tuntemaansa ihmistä, Maximiliania, jonka vaimon kanssa Sazilla oli suhde vuosia sitten. Manner on muuttunut valtavasti kuuden vuoden aikana. Ankara kuivuus koettelee sitä, ja Sazin kauhuksi ihmiset näkevät Koneiden ja Kuilujen rakentamisen ainoana toivonaan.
"- - Maailmassa ei ole sellaista vihollista, jota vastaan ihmiset yhdistyisivät. Muilla mantereilla on ymmärretty jo ajat sitten, ettei ihminen tee mitään elintasoaan rajoittavaa vapaaehtoisesti. Itsekkyys ja mukavuuden halu ajavat aina yhteisen edun ohi."
(s. 65)
En pitänyt Sazista kertojana niin paljon kuin Zemistä, mutta viihdyin silti hänen seurassaan aavikon polttavassa helteessä. Kirjassa kerrotaan edellistä enemmän siitä, millainen sarjan maailma on. Ilmastonmuutoksen vuoksi ihmiset ovat muuttaneet niin sanottuihin Kuiluihin, joita pyörittää ainakin nimellisesti puolueeton Kone. Tekoälyn on tarkoitus jakaa elintarvikkeita, asuntoja ja työpaikkoja tasapuolisesti kaikille, mutta tottahan toki ihmiset ovat oppineet manipuloimaan sitä ajamaan omia etujaan.
Tässä kirjassa mielenkiintoisinta olikin Sazin ja Konetta kannattavien ihmisten välinen ideologinen konflikti. Saz haluaa elää vapaana eikä Koneen määräiltävänä. Teoriassa Eteläisen mantereen ihmiset haluavat samaa, mutta käytännössä ilmastonmuutos pakottaa heidät taipumaan Koneen kannalle. Heidän on pakko uskoa siihen, että Kone pelastaa heidät, vaikka naapurimantereilta löytyy roppakaupalla varoittavia esimerkkejä.
Jäänvartija hyppää ajassa eteenpäin ja kirjassa on kaksi kertojaa, Zemi ja ensimmäisestä osasta tuttu Thom. Molemmat ovat palanneet Maharin Kuiluun, mutta Zemi on pahasti loukkaantunut ja Thom aloitellut uutta elämää uuden naisen kanssa uudella asenteella. Thom ei enää pidä Koneita pahoina ja kun hän kuulee Sazin joukkoineen suunnittelevan niiden sulkemista, hän päättää estää heitä.
- Ei, Saz, ei. Kone on valtavan upea systeemi, jos me vain käytämme sitä oikein.
(s. 51)
Jos ihan totta puhutaan niin enimmäkseen ärsyynnyin tätä kirjaa lukiessani. Zemi ja kaikki muutkin naishahmot ovat täysin passiivisessa roolissa toiminnan ja päätöksenteon ollessa miesten työtä. Edellisissä osissa syntyneet ihmissuhdevyyhdit ohitetaan olan kohautuksella eikä missään niistä viivytä hetkeäkään. Esimerkiksi Zemi ei koskaan käy yhtään keskustelua petturiveljensä kanssa eikä ketään näytä suuremmin vaivaavan se, että Jesber selvästi tiesi Zemin olleen vuosikausia seksikaupan uhri. Mitäpä sitä sellaisia muistelemaan, kerrankos sitä veli hyväksyy siskonsa hyväksikäytön ja kaveeraa tämän raiskaajen kanssa!
Hahmot myös muuttavat mielensä Koneiden suhteen noin about sekunnissa ja ovat muutenkin kovin erilaisia kuin aiemmissa osissa. Juonellisesti se, että Koneet olivatkin hyvä juttu ja ihmiskunnan pelastus, ei toiminut minulle ollenkaan. Kaikki asiat vähän niin kuin vain tapahtuivat, mennäänpäs seuraavaan kohtaukseen, mitä sitä turhaan juonta rakentamaan. Vaikka pidänkin trilogiassa siitä, että kerrankin on kirjoitettu vähemmän järkelemäisiä spefikirjoja, tämä olisi ehdottomasti kaivannut lisää sivuja.
Eli siis, Linnunkesyttäjä oli kiinnostava ja tutustutti mielenkiintoiseen maailmaan, Vedenkehrääjä oli ihan ok ja syvensi maailmaa, ja sitten Jäänvartija olikin mielestäni täydellinen pannukakku joka suhteessa. Onneksi luin nämä kaikki yhteen putkeen. Pettymys olisi ollut vielä suurempi, jos olisin odottanut tätä vuoden tai kaksi.
Kirjojen tiedot:
Helena Waris: Linnunsitoja | Otava 2017 | 170 sivua | Kirjastosta
Helena Waris: Vedenkehrääjä | Otava 2018 | 157 sivua | Kirjastosta
Helena Waris: Jäänvartija | Otava 2019 | 139 sivua | Kirjastosta
Luettu myös mm.:
Kirjapöllön huhuiluja (koko trilogia), Paljon melua kirjoista (Linnunsitoja), Eniten minua kiinnostaa tie (Vedenkehrääjä) ynnä muut
Haasteet:
* Pohjoinen lukuhaaste 2020 - 11. kirja, jonka nimessä mainitaan lumi tai jää (Jäänvartija) [13/25]
* Popsugar Reading Challenge 2020
a book by an author with flora or fauna in their name (Linnunsitoja) [31/50]
a book with a main character in their 20s (Vedenkehrääjä) [32/50]
