Malorie seisoo keittiössä ja miettii.
Maailmalta alkaa kuulua pahaenteisiä uutisia. Ihmiset tekevät yhtäkkiä järjettömän väkivaltaisia tekoja sekä toisilleen että ja etenkin itselleen. Pikkuhiljaa muodostuu teoria siitä, että jokin heidän näkemänsä ajaa heidät hetkessä hulluuteen. Samaan aikaan hieman päälle parikymppinen Malorie huomaa olevansa raskaana. Viisi vuotta myöhemmin Malorie sitoo silmät silmät itseltään ja kahdelta lapselta, ja valmistautuu kohtaamaan pahimman pelkonsa: ulkomaailman.
Olen yleensä liian nynny katsomaan kauhuelokuvia, mutta viime vuonna tein poikkeuksen ja katsoin Bird Boxin. Lähinnä, koska Sandra Bullock näyttelee pääosaa ja pidän hänestä. Pidin elokuvastakin ja päätin jossain välissä lukea tämän kirjankin, johon elokuva siis perustuu. Nyt olenkin sitten suhteellisen harvinaisessa tilanteessa, jossa pidin elokuvasta enemmän kuin kirjasta.
Molemmat kertovat periaatteessa saman tarinan, mutta joitain asioita on muutettu mielestäni elokuvan eduksi. Kummankin päähenkilö on siis raskaana oleva Malorie, joka on kirjassa parikymppinen kaunotar ja elokuvassa viisikymppinen Sandra Bullock (kaunis nainen, mutta ei sellainen täydellisyys kuin kirjan Malorie). Malorien lapsen isällä ei ole väliä tarinan kannalta eikä siihen onneksi juututa. Tärkeämpi on sisko ja tässä juoni lähteekin jo eri teilleen. Kirjassa pidin siitä, että sisko ei unohdu Malorien mielestä vaan hän kantaa surua mukanaan vuosien ajan.
Kumpikin Malorie päätyy eri tavalla taloon, jossa majailee muitakin selviytyjiä, mukaan lukien Tom, johon Malorie ihastuu. En niin tarkkaan muista miten kaikki henkilödynamiikat toimivat elokuvassa, mutta kirjassa minua ärsytti jatkuva ja haastamaton seksismi. Kun miehet tekevät tulevaisuuden suunnitelmia ja toimivat, naiset pesevät astioita keittiössä. Kuinkas muutenkaan. Elokuvassa pidin siitä, että Malorie oli aktiivinen toimija alusta alkaen. Kirjassa hän tuntuu lähinnä nyhjöttävän talossa ja haaveilevan Tomista ennen kuin asiat menevät pahan kerran pieleen. Vasta sen jälkeen kirjan Malorie herää eloon.
Ai niin. Tarinan lapset ovat tyttö ja poika. Arvatkaapa kumpi heistä on kirjassa ylivertainen ihan kaikessa?
Pidin siitä, miten selviytyjät päättivät valita demokratian diktatuurin sijaan. Vaikeat päätökset tehdään äänestämällä ja vaikka lopputulos ei koskaan miellytä kaikkia henkilökohtaisesti, siihen mukaudutaan. Lisäksi pidin aivan erityisesti siitä, ettei naishahmoja edes uhattu raiskauksella niin kirjassa kuin elokuvassakaan. Olisin jättänyt kummankin kesken jos niin olisi käynyt. Kuten Maloriesta, pidin myös Tomista ja hänen suhteestaan Malorieen enemmän elokuvassa. Leffa-Tom on Trevante Rhodes, joka on sekä musta että paljon nuorempi kuin Sandra Bullock. Asetelma oli heti erilainen kuin kirjan, jossa Tom on Malorieta sopivasti vanhempi valkoinen mies. Kiva, että leffa uskalsi tehdä jotain erilaista näyttelijävalinnoilla ja sai minut uskomaan, että Tom on kiinnostava hahmo.
Tarinan kauhun perusidea oli kiinnostava ja pelottava. Yhtäkkiä maapallolle ilmestyy olentoja, joiden katsominen saa ihmiset tekemään väkivaltaisen itsemurhan. Kukaan ei tiedä, missä olentoja on, ennen kuin ihmiset ympärillä sekoavat. Ainoa keino selvitä on pysytellä sisällä ikkunat peitettynä. Ulos voi mennä vain silmäsiteen kanssa. Selviytyminen vaatii nokkeluutta ja uskomattoman määrän rohkeutta, ja minä olen kaikenlaisen (fiktiivisen!) robinsoncrusoilun ystävä. Tälle rakentuu sekä kirjan että elokuvan ahdistavuus ja kirjassa kuvataankin hyvin sitä, millaista on liikkua kun ei näe mitään eikä voi mitenkään tietää, onko yksin vai seisooko elävä painajainen vieressä.
Hänellä oli avain virtalukossa ja hän oli kääntämäisillään sitä.
Sitten, mustat hiukset hiestä märkinä, hän pysähtyi.
Miten luultavaa oli että autoon oli tullut jotain? Miten luultavaa oli että jotakin istui hänen vieressään pelkääjän paikalla?
(s. 222)
Kirjan alkupuolella esitetään teoria siitä, että ihmiset ja nämä toiset olennot ovat vain kerta kaikkiaan kykenemättömiä olemaan olemassa samassa tilassa. Väkivalta on onneton seuraus siitä, että ihmismieli ei voi käsittää olentoja millään tasolla. Minusta tämä oli mielenkiintoista ja olinkin pettynyt siihen, että sillä ei menty loppuun saakka. Pidin olentojen kuvauksesta enemmän elokuvassa, jossa ne eivät olleet koskaan fyysisesti läsnä. Oma mielikuvitus loi suurempia kauhuja kuin mihin kirjailija pystyi sanoillaan.
Silti, ihan kelpo kirja ja kun pesin illalla hiuksiani suihkussa silmät kiinni, mielessä kävi kieltämättä ajatus siitä, uskaltaako niitä aukaistakaan. Pitänee lukea seuraavaksi jotain vähän vähemmän pelottavaa.
Kirjan tiedot:
Josh Malerman: Lintuhäkki | Karisto 2019 | 316 sivua | Kirjastosta
englanninkielinen alkuteos: Bird Box (2014) | suomennos: J. Pekka Mäkelä
Luettu myös mm.:
Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2020 - 9. kirjassa kohdataan pelkoja [2/50]
* Popsugar Reading Challenge 2020 - a book with a bird on the cover [2/50]
