sunnuntai 10. joulukuuta 2023

Iida Turpeinen: Elolliset

Kansikuva.

Ensin pitää kulkea afrikannorsun ohi ja astua sisään ovesta.

Stellerinmerilehmä metsästettiin sukupuuttoon kolmessakymmenessä vuodessa. Eräs yksilö yhdistää ihmisiä läpi vuosisatojen, joiden aikana aletaan ymmärtää, mitä sukupuutto oikeastaan edes tarkoittaa.

Iida Turpeisen Elolliset ei varmaan kaipaa enää lisää kehuja, mutta kehunpa silti. Todella kauniisti kirjoitettu kirja todella surullisesta aiheesta! Luin tämän päivässä ja olisin lukenut mielelläni vielä toisenkin päivän jos tarina vain olisi jatkunut.

Stellerinmerilehmän tarina ei jatku kuin teoriassa ja kirjojen sivuilla, mutta sukupuuton tarina on ikävä kyllä loputon. Minusta kirjassa oli erityisen mielenkiintoista se, miten ihmisten ymmärrystä sukupuutosta kuvataan eri vuosisatoina.

Georg Wilhem Steller löytää merilehmän vuonna 1741 eikä ajatus siitä, että ihminen voisi metsästää lajin loppuun, käy hänen mielessäänkään. 1800-luvulla mielet järkkyvät kun ymmärretään, että ihminen voi tuhota jotain lopullisesti Luojan luomasta maailmasta. Ja kun John Grönvall konservoi merilehmän luurankoa 1950-luvulla, sukupuutto on jo tuttu käsite, mutta ei se kaikkia kiinnosta.

Ei kiinnosta edelleenkään. En yleensä juuri välitä kirjojen kiitoksista, mutta tässä ne olivat kyllä poikkeuksellisen puhuttelevat. Turpeinen kiittää niitä noin 400 lajia, jotka luokiteltiin kadonneiksi hänen kirjoittaessaan tätä kirjaa. Niin monta ainutlaatuista lajia, joita ei voi saada enää koskaan takaisin.

Turpeinen kuvaa surullisia asioita kauniisti ja pidin paljon kirjan soljuvasta kielestä. Erityisesti pidin evoluutiota ja maailman muutoksia kuvaavasta osasta (s. 51-57), jossa luonnon ihmeellisyys oikein huokuu kirjan sivuilta.


Siperiassa maa vaipasta kohoaa laavapylväs. Se puskee tiensä läpi maan kuoren, ja pohjoisessa alkaa tulivuorenpurkausten sarja. Maa sylkee sisuksistaan hiiltä ja metaania kahden miljoonan vuoden ajan, ja ilmaan nousee rikkihuuruja, meret kuumenevat ja eläimet haukkovat henkeään. Suuri kuolema tyhjentää maat ja meret, mutta matelijat sinnittelevät.
(s. 53)


Minulla meni muuten hetki huomata, että kirjassa ei ole lainkaan tekstistä eroteltuja repliikkejä! En jäänyt sitä kaipaamaankaan, niin hyvin tarina kulki eteen päin.


Kirjan tiedot:
Iida Turpeinen: Elolliset | S&S 2023 | 297 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

perjantai 8. joulukuuta 2023

Larysa Denysenko & Olena London: Ilmahälytysten lapset

Kansikuva.


Millaista on elää sotaa käyvässä maassa? Pommisuojissa kasvaa lapsia, jotka yrittävät löytää iloa ja jonkinlaisen normaalin kaiken kauheuden keskellä.

Jos joku erehtyy sanomaan, että kuvakirjoissa ei voi käsitellä vakavia ja ajankohtaisia aiheita, hänelle voi antaa tämän ja käskeä lukemaan. Ilmahälytysten lapset on kirjoitettu ja kuvitettu vuonna 2022 Venäjän hyökkäysten moukaroidessa Ukrainaa.

Kirjassa kuvataan monia erilaisia ukranalaisia lapsia, jotka ovat paenneet perheineen pommisuojiin. Osa heistä on jo menettänyt läheisiään, toiset pelkäävät perheensä puolesta. Tarinassa korostuu kuitenkin selviytyminen karuissa oloissa ja ihmisten välinen lämpö ja tuki.

En ole tällaisen kuvitustyylin suurin fani, mutta tähän kirjaan se kyllä sopi. Kaupunkeja tuhoavat pommit ja aseet ovat pelottavia petoja, jotka vain pommisuojan ohut kuori pitää ulkona. Kuvitus ja itse tarinat ovat sen verran pelottavia ja pohdituttavia, että tämä kirja on varmasti parempi lukea yhdessä vanhemman kanssa.


Kuvassa pelokas perhe autossa, jonka päälle sataa pommeja.
Auto on kovin heppoinen turvapaikka.


Kirja päättyy toiveikkaaseen nuottiin, mutta toki sen julkaisun jälkeen on tapahtunut paljon. Maailman tilanne on entistä epävakaampi ja Ukraina on edelleen sodassa. Kuvakirjan tapahtumat ovat todellisia liian monille lapsille tänäkin päivänä.


Kirjan tiedot:
Larysa Denysenko & Olena London: Ilmahälytysten lapset | Tammi 2023 | 49 sivua | Kirjastosta
Ukrainankielinen alkuteos: Dity povitrjanyh' tryvoh (2022) | Suomennos: Eero Balk

Luettu myös:
Ainakin Kirjaimia

Haasteet:
* Helmet 2023 : 34. Kirja kertoo Ukrainasta [48/50]

tiistai 5. joulukuuta 2023

Helena Waris: Kimeerit

Kansikuva.


Murretun seinän takaa paljastui vielä yksi sinetöity kammio.

Noran isoveli tekee jotain typerää ja niinpä Nora joutuu muuttamaan Bristolista Mikkeliin. Perhesalaisuus paljastuukin pian: Nora on kimeeri, jonka suonissa virtaa muutakin kuin ihmisten verta.

Hyvät puolet:

Kiinnostava (joskaan ei maailman omaperäisin) lähtöasetelma: entä jos joillain meistä olisi eläinten ominaisuuksia? Noralla on ja hän tutustuu tarinassa muihin kaltaisiinsa.

Vain parisataa sivua, joten voisin kuvitella tämän menevän vinkatessa aika helposti.

Sinänsä sujuvaa ja helppoa tekstiä, myöskin hyvä ominaisuus vinkkauskirjalle.

Kyseenalaistaa sen, miten järkevää onkaan raapaista omaa poskeaan ja lähettää näyte omista geeneistään mille tahansa firmalle.


Huonot puolet:

Ihan tarpeeton “mitä serkumpi, sen herkumpi” -kuvio, jonka lopputuleman arvasi. Ei näissä YA-fantasioissa ikinä minkäänlaista biologiseen sukulaisuuteen perustuvaa insestiä ole, vaikka sillä välillä sankariparia vähän uhkaillaankin. Noran "serkusta" tuli myös sellainen tunne, että pitäisi varoittaa kaikkia häneen edes vilkaisevia naisia juoksemaan toiseen suuntaan.

Kimeeriydestä olisi saanut irti niin paljon muutakin kuin esimerkiksi koirataustaisten satunnaisen hyvän hajuaistin ja omituisen laumavietin, joista jälkimmäinen koski enimmäkseen nuoria miehiä.

Nojaa typerään ja problemaattiseen teoriaan, jonka mukaan muinaiset egyptiläiset eivät mitenkään voineet olla niin taitavia, että olisivat rakentaneet pyramidit itse. Kyllä taustalta täytyy löytyä alieneita. Oikeasti? Wanha kunnon magia olisi selittänyt kimeerit yhtä uskottavasti ja vähemmän rasistisesti kuin muukalaisten teknologia.

Viimeinen on juonipaljastus:



Inhokkiloppuni: kyllä tavallisuus on ihan parasta, hankkiudutaan heti ja mielihyvin eroon näistä meidän erikoiskyvyistä/supervoimista/ovesta Narniaan. Eikä!


Lopputulema:

Hyvä idea, keskeneräiseksi jäänyt toteutus.


Kirjan tiedot:
Helena Waris: Kimeerit | Otava 2023 | 223 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Haasteet:
* Luonto sivuilla vol. 3 : Mytologia

maanantai 4. joulukuuta 2023

Taiga Sassa: Bird ihmemaassa 1

Kansikuva.

Vuonna 1878 englantilainen Isabella Bird saapuu Japaniin. Hän haluaa matkata maan halki päämääränään Ezon saari eli nykyinen Hokkaido. Matkan tarkoitus on tutustua japanilaiseen kulttuuriin ja dokumentoida sitä ennen kuin se häviää länsimaistumisen myötä.

Olipas mielenkiintoinen uuden mangasarjan avaus! Isabella Bird on siis todellinen historiallinen henkilö, jonka aivan todellisesta matkasta tämä sarja kertoo. Manga perustuu Birdin Unbeaten Tracks in Japan -kirjaan (1879), joka koostuu hänen sisarelleen lähettämistä kirjeistä. Kirja on muuten luettavissa Project Gutenbergissä, fakta jonka aion pitää mielessä.

Sarjan alussa Bird saapuu Japaniin ja hankkii ensimmäisenä itselleen sekä matkaluvan että kielitaitoisen oppaan. Itolla on kaikesta päätellen erikoinen menneisyys ja Birdiä varoitetaan lähtemästä vieraan miehen mukaan syrjäkylille, mutta Bird ei juuri piittaa varoituksista.

Astetta hienommalle englantilaiselle neidille on luvassa muutamia epämukavia yllätyksiä, mutta eivät ne hänen päätään käännä. Bird on selvästikin ollut rohkea ja päättäväinen nainen, joka vaikuttaa olleen aidosti kiinnostunut Japanista ja japanilaisesta kulttuurista. Ei hän kaikkia tapoja haluaisi itse noudattaa, mutta toisaalta hän kykenee myös kunnioittamaan niitä.

Ainoa miinus kirjalle siitä, että Bird punastelee niin paljon koko ajan ja että hänet on kuvattu selvästi nuorempana kuin hän oikeasti matkalla olikaan. Oikea Bird oli tätä reissua tehdessään 46-vuotias, manga-Bird näyttää parikymppiseltä.

Mutta, näillä näkymin aion lukea kaikki sarjan kymmenen osaa. Tämä vaikuttaa oikein mielenkiintoiselta historialliselta matkakertomukselta.


Kirjan tiedot:
Taiga Sassa: Bird ihmemaassa 1 | Sangatsu Manga 2023 | 229 sivua | Kirjastosta
Japaninkielinen alkuteos: Fushigi no kuni no Bird. Vol 1 (2015) | Suomennos: Antti Valkama

Haasteet:

* Luonto sivuilla vol. 3 : Vaellus

sunnuntai 3. joulukuuta 2023

Jouni Hokkanen: Pienen rakettimiehen maa: Pohjois-Korea Kim Jong Unin valtakaudella

Kansikuva.

Kolmisenkymmentä reissua Korea niemimaalle reilun parinkymmenen vuoden aikana.

Joulukuu onkin hyvä aloittaa tällaisella masentavalla kirjalla. Tänä vuonna ilmestyi ainakin pari Pohjois-Koreaa tavalla tai toisella käsittelevää kirjaa. Kiinnostukseni tähän outoon ja pelottavaan maahan nosti taas päätään, joten luinpa sitten tämän. 

Tämän Pienen rakettimiehen maan näkökulma on hieman erilainen kuin monissa muissa Pohjois-Korea -kirjoissa. Se, että valtaosa tiedosta on loikkarien kertomaa, häviää taustalle eikä kirjassa keskitytä ainoastaan kurjisteluun. Itse asiassa tässä kuvataan paljon maan varakkaimpien elämää Pjongjangissa, jossa asuminen on jo itsessään statuskysymys.

Eipä näidenkään ihmisten elämästä kovin ruusuinen kuva synny. Vaikka eläisitkin hulppeassa kerrostalossa, vettä ja sähköä on saatavilla silloin kuin sitä sattuu olemaan eikä palkka riitä elämiseen. Kirjassa todetaan puhuttelevasti, että Pohjois-Koreassa ei tunneta käsitettä roskaruoka. Kaikki ruoka on ruokaa ja hyvää, koska sillä pysyy hengissä.

Minulle jäi kirjasta päällimmäisenä mieleen kaksi teemaa. Ensinnäkin, Pohjois-Korean propagandakoneisto on uskomaton ja meikäläisen näkökulmasta hirvittävän kömpelö. Tekstit, julistukset ja Kimin puheet ovat paksua kiminmaallisen paatoksellista puppua, ikään kuin noin 5-vuotiaille kirjoitettuja palopuheita.


Etiketin mukaan viski sisältää aminohappoja, jotka suojaavat maksaa vaurioitumiselta ja alkoholin väärinkäytön aiheuttamilta negatiivisilta sivuvaikutuksilta. Kyseessä on siis maailman ensimmäinen terveysvaikutteinen alkoholi. Tuote ei ole kuitenkaan ilmestynyt markkinoille, vaikka kysyntää varmasti olisi.
(s.61)


Kaikki hyvä on Pohjois-Koreassa ja kaikki ulkoa tuleva on ideologista saastetta. Tätä soopaa syydetään jatkuvalla syötöllä vauvasta vaariin välittämättä siitä, turruttaako tällainen ihmisen kyvyn vastaanottaa viestiä vai ei. Eihän niillä ihmisillä ole oikeasti väliä eikä heille anneta mahdollisuutta olla eri mieltä.

Toinen asia on se, että kaikesta tuosta huolimatta maan politiikka on todella kaksinaamaista. Ja siitäkin huolimatta Kim haluaa ne ulkomaiden hyvät asiat, hiihtohissit Itävallasta ja viinin Ranskasta. Oman maa tuotanto ei kelpaa sen enempää hänelle kuin muullekaan eliitille, joka kipittää kaduilla Prada-kopiot käsivarrellaan ja melkein aidot Rolexit ranteessaan.

Kirja koostuu lyhyistä luvuista, jotka käsittelevät elämän eri puolia ruoasta asumiseen, Kim-klaaniin ja huumeisiin sekä pornoon (ei sallittua, kuten ei minkäänlainen seksuaalikasvatuskaan). Saipa taas kauhistella sitä, millaista Pohjois-Koreassa on elää.


Kirjan tiedot:
Jouni Hokkanen: Pienen rakettimiehen maa: Pohjois-Korea Kim Jong Unin valtakaudella | Johnny Kniga 2023 | 256 sivua | Kirjastosta

perjantai 1. joulukuuta 2023

Marraskooste

Jostain ihmeen syystä tämä olikin julkaissut itsensä jo pari viikkoa sitten! En osaa selittää, koska en varmasti ollut ajastanut julkaisua enkä räpelöinyt sitä muutenkaan kyseisenä päivänä, mutta piilotinpa tämän  sitten odottamaan marraskuun loppua. Ja sitten loppujen lopuksi tein kokonaan uuden postauksen, koska tuo kuva ei suostunut asettumaan alkuperäiseen. No, ei voi mitään.

Eli uusi yritys!

Marraskuussa päättyi useampikin lukuhaaste. Muumikirjat on luettu, Herkulliset kirjat 2023 suoritettu, samoin YA-lukuhaaste 2023 ja Scifiä! -lukuhaaste. Pidin kaikista haasteista, mutta tulin myös siihen tulokseen, että näin monta haastetta samalla deadlinella on liian monta itselleni. En tykkää suorittavasta lukemisesta ja tässä oli lopussa vähän sen makua vaikka kirjat hyviä olivatkin.

Marraskuun ajan instagramissa haastettiin myös lukemaan vähintään 30 sivua päivässä. Tämä oli kivaa enkä ole tainnut koskaan aiemmin pitää ihan noin tarkkaa lukua siitä, paljonko luen päivittäin. Parina päivänä luin yli 500 sivua! Nuo kirjat olivat Zoulfa Katouhin Sitruunapuiden alla sekä Cecelia Ahernin Viallinen ja Täydellinen -kaksikko. Viikonloppuina luin yleensä enemmän kuin viikolla, mikä ei yllätä. 


Sivumäärät taulukossa.


Nyt onkin sitten hyvä aloittaa joulukuu sairastamalla koronaa. Jee.


Luetut & blogatut

Rakkautta ja ruokaa Meksikossa. Tätä lukiessa ei todellakaan tiennyt, mitä tapahtuisi seuraavaksi.

Juonittelua aavikkoplaneetalla. Scifiklassikon ensimmäinen osa, tuntuikin ihan prologilta.

Sota Syyriassa. Hieno nuorten aikuisten kirja ja kuvaus sodan vaikutuksista ihmisten elämään.

Sivistyksen valo. Harmillisen tylsä scifi-sarjakuvaksi.

Huippukokin jäljillä. Hauska ja vähän ilkeäkin hyvän mielen kirja.

Kauhua Kuussa. Nuorten aikuisen scifikauhukirja, joka pelotti oikeasti.

Ravintolahistoriaa. Kiinnostava, mutta melko sekava tietokirja.

Muumiton muumikirja. Viimeinen muumikirja, oli vähän outoa lukea muumittomasta Muumilaaksosta.

Hiihtäen huipulle. Kiinnostava kirja matkasta latujen kuningattareksi.

Persialaista perinneruokaa. Lämminhenkinen hyvän mielen kirja, vaikka rasistista kieltä kuuleekin pahishahmojen suusta.

Murhabotti planeetalla. Hidas ja turhan paljon kirjoitustyylillä kikkaileva alku, mutta kirjan toinen puoli vei kyllä mennessään.

Täydellinen tulevaisuus. Toimivaa YA-dystopiaa, jossa pohdittiin täydellisyyden turhuutta.

Sleepy Hollow'ssa. Vetävä YA-sarjakuva, harmi ettei tätäkään ole suomennettu.

Aikamatkoilla. Vetävä, monessa aikatasossa liikkuva scifi-kirja.

Haastekoonti: Scifiä!

Bingoruudukko.

Ja vielä yksi haastekoonti, tällä kertaa Scifiä! -haasteelle, joka päättyi eilen. Kiitos mukavasta haasteesta, @astareads!

Tähän haasteeseen luettiin siis scifi-kirjallisuutta, josta kyllä pidän, mutta joka tahtoo usein jäädä muiden kirjojen jalkoihin. Haaste inspiroi tarttumaan moniin “luen nämä joskus” -kirjoihin ja sen myötä löytyi ihan uusiakin tuttavuuksia.

Omista lukemisistani minua huvitti eniten se, että luin vahingossa kaksi aivan erilaista kirjaa, joissa peruspohdinta koski samaa asiaa. Sekä Hervé le Tellierin Poikkeama että Emily St. John Mandelin Sea of Tranquility nostivat esiin kysymyksen siitä, onko todellisuus todellista ollenkaan vai olemmeko jonkun (kenen?) luomaa simulaatiota vain. Onneksi en saanut tästä mitään eksistentiaalista kriisiä itselleni!

Haasteeseen kuului myös “inhosit tai jätit kesken” -ruutu. No, minulle se oli yllättäen Amal-Mohtarin ja Max Gladstonen This Is How You Lose the Time War, jonka suhteen annoin periksi jossain sivun 40 paikkeilla. Idea on kiinnostava (kilpailevat aikamatkustaja-agentit rakastuvat kirjeiden välityksellä), mutta toteutus oli niin työläs lukea, että ei tullut kesää. Minkä voisi sanoa kuudella sanalla, sanottiin kuudellakymmenellä.

Minusta proosa oli teennäisen korukielistä ja jatkuvat metaforat todella raskaita ja hämmentäviä lukea. Kahden kertojan piti ainakin teoriassa olla aivan erilaisia ja erilaisista maailmoista, mutta he kuulostivat täysin identtisiltä (ja rasittavilta). Minulla oli kirjastoon varaus pian ilmestyvästä suomennoksesta, mutta peruin sen. Hatunnosto suomentajalle, joka on joutunut rämpimään tämän tekstin läpi.

Kaikki haasteeseen lukemani kirjat:

Onko tämä edes scifiä: Tuomas Kilpi: Inka
Sijoittuu aurinkokunnan ulkopuolelle: Lauren James: The Loneliest Girl in the Universe
Hugo-palkittu: Becky Chambers: A Psalm for the Wild-Built
Dystopia: Van Jensen & Jesse Lonergan: Arca
Kirjasta on tehty elokuva tai sarja: George R. R. Martin: Nightflyers
Roikkunut lukulistalla: Kazuo Ishiguro: Klara ja aurinko
Sijoittuu maahan: Hervé le Tellier: Poikkeama
Tulevaisuus: Risto Isomäki: Vedenpaisumuksen lapset
Ei-ihmismäisiä olentoja: Frank Herbert: Dyyni: ensimmäinen osa
Kannessa tai nimessä on avaruus: Zhang Xiaoyu & Cixin Liu: The Village Teacher
Genrejen sekoitus: Johan Harstad: Darlah: 172 tuntia Kuussa
LGBTIA+: Martha Wells: System Collapse
Jonkun lemppari: Cecelia Ahern: Viallinen
Naiskirjailija: Cecelia Ahern: Täydellinen