Käärmeenliekit: suomalaisia lohikäärmetarinoita

Käärmeenliekit: suomalaisia
lohikäärmetarinoita
280 s.
Osuuskumma 2015
Kirjastosta

Suurimman osan olemassaolonsa ajasta ihmiskunta on uskonut lohikäärmeisiin.

Tämä tuijotti (kirjaimellisesti) kirjaston uutuushyllystä siihen malliin, että tarttui myös mukaani. Oli syynä toki sekin, että lohikäärmeitä! Kukapa ei tykkäisi niistä? Minusta kirjassa on todella kiinnostava ajatus: lohikäärmetarinoita suomalaisten kirjailijoiden kirjoittamina. Eipä noita ole paljon nähty ennen tätä ja oikein toivon, että joku ottaisi onkeensa ja kirjoittaisi kokonaisen pitkän suomikäärmetarinan. Tässäkin kokoelmassa oli useampi novelli, joissa olisi ollut helpostikin ainesta pitempään tarinaan.

Ajattelin tällä kertaa lähestyä novellikokoelman bloggaamista niin, että valitsen kolme mielestäni parasta novellia ja kirjoitan niistä. Eli Top 3, siinä järjestyksessä kuin ne kirjasta löytyvät:

J. S. Meresmaan Hyvä emo sijoittuu ajallisesti 1800-luvun loppuun, mikä teki tarinasta heti alussa hauskan ja erilaisen. Lohikäärmeitä wanhaan aikaan! Hilma tulee palvelustytöksi von Nottbeckien perheeseen, jossa on kuusi poikaa, yksi tytär ja traakinmuna. Muna on saatu lahjaksi rouva Margaret Finlaysonilta (:D!) ja kaikki on hyvin kunnes perheen tytär heittää sen uuniin. Mikäpä se munasta kuoriutuukaan kaikkien päänvaivaksi. Pidin paljon siitä wanhan ajan tunnelmasta eväsretkineen kaikkineen. Ajallisesti tarina kestää monta vuotta ja kehkeytyy paljon synkemmäksi kuin alussa oletin.

Tykästyin Hanna Morren Rakelin päätökseen etenkin sen päähenkilön vuoksi. Lohikäärme Rakelin ihmishahmo on jo kypsään ikään ehtinyt kaivostoiminnan johtaja, jonka silmille ei niin vain hypitä. Tarinan alussa hän valitsee itselleen uuden henkilökohtaisen sihteerin, määrätietoisen Jyri Riitteen. Jokin miehessä kutittaa Rakelin lohikäärmeenvaistoja, mutta mikä? Se, mistä aivan erityisesti pidin Rakelissa, oli hänen ulkonäkönsä ja itsevarmuutensa. Hänen ihmishahmonsa toistaa hänen todellista olemustaan: komea, pitkä ja muutenkin iso nainen, joka ei kokoaan häpeile. Pienet, herkät rääpäleet kun eivät menesty lohikäärmeiden keskuudessa. Fantasiakirjoissa ja kirjoissa noin ylipäätään saisi mielestäni olla enemmän naishahmoja, jotka eivät sovi siihen kovin kapeaan länsimaisen "ihannenaisen" ulkonäkömuottiin. 

Ja kolmantena novellina olisi sitten Magdalena Hain Hänen kuvansa. Taisinpa odottaa tätä eniten kun silmäilin kirjan sisällysluetteloa, kirjailijan Gigi & Henry-sarja kun on erinomainen. Nuoripari Lia ja Yuri kuhertelee ruohikossa, mutta homma saa traagisen lopun. Molemmat päätyvät sairaalaan palovammaosastolle. Ääniä kuuleva Lia karkaa sairaalasta ja päätyy kaupungin keskusaukiolle julistamaan Hänen tuloaan... Idea tarinan takana oli mielestäni oikein mielenkiintoinen ja novelli itsessään kauniisti kirjoitettu. Etenkin se viimeinen kohtaus ja viimeinen lause, mutta niitäpä ei juuri voi ilman juonipaljastuksia enempää kehua.

Kaiken kaikkiaan värikäs kokoelma lohikäärmejuttuja. Oletin jotenkin, että kaikki sijoittuisivat Suomeen ja olin ehkä hitusen pettynyt kun niin ei ollutkaan. Mutta tässähän oli siis kyse omasta virheellisestä oletuksestani. Kirjailijat olivat kyllä kaikki kotimaisia, vaikka tapahtumaympäristöt eivät olleetkaan. Kuten antologioissa yleensä, näidenkin novellien taso vaihteli paljon. Harmillisen moni lankesi fantasiakliseisiin hahmojen, juonen tai tapahtumapaikan osalta, mutta löytyihän joukosta niitä helmiäkin. Jokaiseen makuun luulisi löytyvän ainakin yhden lohikäärmenovellin.

Luettu myös mm.: Kannesta kanteen, sivuista sivuille, Lukupino ja Luetaanko tämä.

Haasteet: 50 kategoriaa - 20. a book at the bottom of your to-read list || I Spy - 11. product of fire

Charlaine Harris: Väristyksiä haudan takaa

Charlaine Harris:
Väristyksiä haudan takaa(An Ice Cold Grave, 2007)
278 s.
Kirjastosta

Yhdysvaltain itarannikolla on ruumiita siellä sun täällä.

Ja niitä etsii taas Harper Connelly kasvattiveljensä Tolliverin kanssa. Tällä kertaa ollaan Doravillessä Pohjois-Carolinassa, jonne Harper on kutsuttu etsimään kadonnutta teinipoikaa. Perillä paljastuu, että viiden vuoden aikana on kadonnut useampia poikia, joiden ruumiit Harper paikantaa pian syrjäisen ladon lattian alta. Poikien karmivat viimeiset hetket nähnyt Harper haluaa pakata kamppeensa ja häipyä kylästä niin pian kuin mahdollista, mutta eihän tässä kirjassa olisi montaakaan sivua jos näin onnellisesti kävisi.

Melkein nolottaa myöntää, että olen täydellisen koukussa tähän sarjaan. Kevyessä hömppäkirjallisuudessahan, oli se sitten romantiikkaa tai kevyitä pikku murhajuttuja, ei ole mitään vikaa. Päin vastoin, ja minäkin kyllä mielelläni keskustelen niistä kirjaston asiakkaiden kanssa ja rohkaisen lukemaan niitä. Ei kirjan tarvitse olla vakavaa asiaa tai kirjallisuuspalkintoja pokkaava teos. Tärkeintä on, että viihtyy ja lukeminen on mukavaa. Tuo oma "nolouteni" kumpuaakin siitä, että olen itse aina sanonut ettei paranormaali romantiikka (tässä jännäripainotuksella, mutta kuitenkin) kiinnosta minua henkilökohtaisesti. Syönpä nyt sitten sanani, tämä sarja minua ainakin kiinnostaa!

Sarjan edellistä osaa lukiessani kuvasin sitä popcorniksi, ja sitä tämäkin on. Kevyttä hömppää, jota on kiva lukea ja johon ei tarvitse paneutua niin hirveän syvällisesti. Harper on edelleen niin sympaattinen, että mieleni teki välillä kääriä hänet peittoon, istuttaa takan ääreen ja laittaa muki kuumaa kaakaota käteen. En todellakaan haluaisi hänen lahjaansa. Jostain syystä kiinnitin tällä kertaa erityistä huomiota siihen, miten monta kertaa hänet isketään tajuttomaksi tai hän pyörtyy tarinan aikana. Tämä taisi tulla mieleeni kun lueskelin samaan aikaan kirjan kanssa arvion jostain toisesta kirjasta, jota kritisoitiin siitä, miten tapahtumasta toiseen siirtyminen suoritettiin sulavasti tajuttomuuden tilassa. Eipä tarvitse vaivautua kuvaamaan tappeluita tai kiistoja kun näkökulmahenkilö on aina kätevästi tajuton niiden aikana. Harper saa tällin päähänsä tai pökertyy muuten vain ei yhtään sen vähempää kuin viisi kertaa! Luulisi aivovaurion olevan jo lähellä.

Lopussa on sitten juonipaljastuksia, joten sopii katsoa muualle jos ei niitä halua. Ja tuossa kursiivilla olevassa lainauksessa on seksikohtaus, sitäkään ei ole pakko lukea.

Hah! Minähän sanoin, että Harper ja Tolliver päätyvät vielä yhteen. Olen hitusen yllättynyt siitä, että se tapahtui tässä kirjassa eikä sarjan päätösosassa. Se on kai varattu heidän kadonneen sisarensa etsimisellä. Hieman enemmän yllätti se, miten mutkattomasti se kävikään. "No emmehän me biologisia sisaruksia olekaan, että ei muuta kuin itse asiaan!" Tuota noin, jos on kasvanut yhdessä 10+ vuotta sisaruksina, niin luulisi siinä vähän enemmän nikottelevan sen asian kanssa, että tunteekin vetoa kasvattisisarukseensa. No, fiktiotahan tämä vain on.

Muistin taas kirjaa lukiessani sen, miten tavattoman omituista on lukea seksikohtauksia suomenkielellä. Oma ongelmani tämä myötähäpeä on, myönnän sen. Hyvä, jos joku muu voi ottaa ne vakavasti ja pitää niitä oikeasti eroottisina. Minulle englanniksi lukeminen ei aiheuta nolouden ja hilpeyden ryöppyä, mutta auta armias jos käännät saman suomeksi. Kaipa suomi on jotenkin liian lähellä ja liian arkipäiväistä? En sitten mitenkään voi ottaa sykkiviä kaluja ja pomppivia tissejä vakavasti. Siis oikeasti, tästä on kyllä hekumallisuus kaukana:

"Mitä jos ottaisin sinulta suihin?"

Näin valkean loimussa, että Tolliverin pupillit laajenivat. "Oho," hän sanoi.

"Voisin nuolla sinua. Näin." Työnsin kieleni ulos ja panin sen kärjen lepattamaan samalla tavalla kuin liekit.

(s. 173)

En edes osaa sanoa mikä tuossa on pahinta, "oho" vai liekkien lailla lepattava kieli. Epäilen kyllä vahvasti, että tällä kertaa kyse ei ole kokonaan käännösongelmasta. Vaikka miten tuon kääntäisin englanniksi mielessäni, ei se siitä sen eroottisemmaksi muutu...

Mutta luen silti sarjan viimeisen osan. Käännös ilmestynee ensi keväänä, mutta jos en malta odottaa ja muilta lukemisiltani joudan, saatan tarttua englanninkieliseen kirjaan.

Luettu myös mm.: Lukunurkka, Kirjojen keskellä

Laura Lehtola: Pelkääjän paikalla

Laura Lehtola: Pelkääjän paikalla
238 s.
Otava 2015
Kirjastosta

Sinä päivänä, kun sinä rupesit kuolemaan, Elsalla oli ollut tarhakuvaus.

Sattuipa taas vahingossa silmääni kirjaston uutuushyllystä ja tarttui mukaani. En ole mitenkään oletusarvoisesti kiinnostunut näistä ns. sairauskirjoista, saati sitten perhe-elämästä kertovista kirjoista. Takakannessa lainattiin kuitenkin tuota kirjan ensimmäistä lausetta, jonka minäkin otin tämän jutun alkuun. Siitä tuli jotenkin mieleen Pauliina Rauhalan Taivaslaulu, josta pidin todella paljon. Toisaalta taas takakannesta tuli mieleen Eve Hietamiehen Yösyöttö- ja Tarhapäivä-kirjat alkuasetelman vuoksi.

Eli homman nimi on se, kuten yleensäkin näissä aikuisille kirjoitetuissa sairauskirjoissa, että pariskunnan toinen osapuoli sairastuu vakavasti. Annalla todetaan syöpä, joka vie ensin jalan ja sitten hengen. Ei tuo mikään juonipaljastus ole, sehän kerrotaan jo takakannessa. Jäljelle jäävät Aapo ja pieni Elsa, joiden pitäisi nyt selvitä elämästä ilman äitiä.

Harmi vain ettei tämä kirja toiminut mielestäni ollenkaan. Ymmärrän kyllä, miksi joku toinen voi pitääkin tästä kirjasta, mutta minulle tässä oli sekä liikaa että liian vähän. Liikaa kielellisiä koukeroita, jotka häiritsivät lukukokemusta. En voi olla vertaamatta tätä Taivaslauluun vaikka se ehkä epäreilua onkin. Taivaslaulussa kaunis kieli kannatteli tarinaa ja korulauseet sopivat siihen täydellisesti. Tässä taas lukija hukkuu vertauskuvien suohon ja näkökulmilla kikkailuun. Annan taistelu syöpää vastaan kerrotaan melkein kokonaan vertauskuvilla: milloin on sotilaita, milloin terroristeja ja milloin uhkaavia lintuja jne.. Minusta tuollaisen lukeminen on pitemmän päälle raskasta eikä se tuonut Aapoa ja Annaa lähemmäs, pikemminkin päinvastoin. En myöskään pitänyt siitä, että Aapon ja Elsan lisäksi kertojaksi nousi Veera, nainen johon Aapo myöhemmin tutustuu. Tarina olisi toiminut ihan hyvin pelkästään Aapon kertomanakin.

Sitä, mitä oli liian vähän, olikin Annan kuoleman jälkeisen elämän kuvaus, joka jäi loppujen lopuksi paljon olettamaani pienemmäksi osaksi kirjaa.  En odottanut paitojen repimistä ja tuhkassa pyörimistä, mutta Aapo vaikutti koko ajan hyvin etäiseltä ja kliiniseltä. Tapahan sekin on selvitä surusta, mutta kun ei hänestä muutenkaan saanut mitään otetta. Millainen Aapo on ihmisenä? En tiedä, vaikka luin koko kirjan. Hän sanoo olevansa vihainen ja surullinen, mutta siihen se jääkin, sanomiseen. Entä miten hän ja Elsa selviävät ilman äitiä? No näköjään ihan hyvin.

Eli yhteenvetona: odotukset olivat suuret, mutta kieli kompastuu harmillisesti omaan kiemurointiinsa ja henkilöt jäävät etäisiksi. Epäilen kyllä vähän, että minä olen tämän kirjan suhteen yksinäinen kapinallinen, ja että suurin osa lukijoista tulee pitämään tästä. Tämä nyt vain ei ollut minun kirjani.

Luettu myös mm.: Lukuneuvoja, Järjellä ja tunteella, Kirjasähkökäyrä

Kysymyksiä ja vastauksia tuntemattomille blogeille -haaste

Madonluvut heitti minua tällä haasteella. Kiitoksia!

Tunnustushaasteen säännöt ovat seuraavat:

1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi
2. Laita palkinto esille blogiisi
3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen
4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa
5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat

6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen.

7. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.

Saamani kysymykset:

1. Miksi bloggaat, tai mikä sai sinut aikoinaan innostumaan bloggaamisesta? 
Tämä vaikutti niin hauskalta hommalta, että halusin kokeilla sitä itsekin. Hauskaa on, tykkään jutustella luettavista ja kirjoittaminen kokoaa mukavasti ajatukset lukemisen jälkeen.

2. Lempiruokasi?
Joulun sesonkiherkku eli poron- tai hirvenkäristys perunamuusilla ja puolukkahillolla.

3. Lempiaineesi koulussa?
Historia.

4. Oletko myöhemmin hyödyntänyt ja soveltanut sitä kouluainetta joko työssäsi, opinnoissa tai muussa elämässä?
No tulihan tuota historiaa opiskeltua vuositolkulla. Soveltaen siitä on ollut hyötyä myöhemminkin, onhan se erinomaisen yleissivistävä aine.

5. Lempikirjasi?
En mitenkään osaa valita Astrid Lindgrenin Ronja ryövärintyttären ja Neil Gaiman & Terry Pratchett duon Good Omens-kirjan välillä! Molemmilla on oma erityinen paikka sydämessäni.

6. Onko sinulla lemmikkiä?
Kissa löytyy, tällä hetkellä hyvin murjottava sellainen. Kirjoittamisen sijaan minun pitäisi kuulema käyttää käpäliäni Hänen Majesteettinsa silittämiseen.

7. Kahvi vai tee?
Tee. En ole koskaan oppinut juomaan kahvia.

8. Maalla vai kaupungissa?
Kaupungissa. Ei missään suurkaupungin hälinässä, mutta tykkään kun lähellä on monipuolisia palveluita.

9. Mistä blogisi nimi tulee?
Kaikki, mitä ensin tuli mieleeni oli jo varattu, joten piti kehitellä jotain ihan muuta. Kirja viittaamaan kirjallisuuteen ja hilla on niin nätti pohjoisen marja.

10. Inhokkiaineesi koulussa?
Liikunta. En ole koskaan ollut kovin liikunnallinen eikä yläaste- ja lukioaikani opettaja ollut mitenkään kannustava, pikemminkin päinvastoin. 

11. Onko siitä aineesta ollut hyötyä myöhemmin?
Ei, en edelleenkään harrasta niitä koulusta tuttuja liikuntalajeja.


Haastan:

Carmelli
Cats, books & me
Cilla in Wonderland
Kirjahullun päiväkirja
Opus eka


Kysymykset:

1. Millaisia kirjoja et lue?
2. Miksi et lue juuri niitä?
3. Minkä kirjan nimi on jäänyt mieleesi erityisen hauskana?
4. Mille kirjalle toivoisit kirjailijan kirjoittavan jatko-osan?
5. Minkä kirjan haluaisit nähdä elokuvana?
6. Millaisen kirjan haluaisit kirjoittaa itse?
7. Missä luet?
8. Luetko mieluummin paperikirjan vai e-kirjan?
9. Mainitse yksi inhokkielementtisi (hahmotyyppi, tapahtuma, klisee jne.), joka ärsyttää sinua aina kun se tulee kirjassa vastaan.
10. Minkä kirjan ostit tai sait lahjaksi viimeksi?
11. Mikä kirja sinulla on kesken juuri nyt?

Jenni Kirves: Aino Sibelius: ihmeellinen olento

Jenni Kirves: Aino Sibelius:
ihmeellinen olento288 s.
Johnny Kniga 2015
Kirjastosta

Aino Sibelius (omaa sukua Järnefelt, 1871-1969) on merkittävä hahmo itsenäisen Suomen historiassa.

No nyt sitten suuri tunnustus: ennen tämän kirjan lukemista tietoni Jean Sibeliuksesta rajoittui siihen, että tiesin hänen olevan kuuluisa säveltäjä. Aino Sibeliuksesta tiesin sen, että hän oli herra Sibeliuksen vaimo. Mikään musiikkiin liittyvä ei ole koskaan kiinnostanut minua sen vertaa, että olisin vapaaehtoisesti hakenut siitä lisää niin sanottua oikeaa tietoa. Kepeitä lehtijuttuja ei siis lasketa tähän. Siksipä onkin hyvä, että tämä kirja on kirjoitettu. Tämä lähti mukaani vähän sattumalta kun joku kehui tätä töissä. Uteliaisuuttani lainasin tämän ja Aino Sibeliuksen kautta opin lisää myös hänen miehestään.

Ainoa ja Jannea on tutkittu tässä lähinnä heidän välisensä kirjeenvaihdon kautta, ja kirjeitä lainataankin tiuhaan tahtiin. Koin sen välillä suorastaan kiusallisena, koska kirjeet olivat paikoitellen hyvin henkilökohtaisia. Käsiteltiin Jannen alkoholiongelmaa, rahavaikeuksia ja seksifantasioita. En minä vain haluaisi, että kahden ihmisen silmille tarkoitetut kirjoitukset olisivat näin koko Suomen luettavissa. Vaikka toisaalta, mitäpä se haudassa enää haittaisi. Satunnaisia myötähäpeän aaltoja lukuun ottamatta kirjeet olivat ihana värikkäitä, lämpimiä ja selvästi kahden eri ihmisen kirjoittamia. Ainon ääni oli Ainon ääni, Jannen ääni oli Jannen ääni. Vaikka perheellä oli vaikeaa ja molemmat kirjoittivat myös vaikeista asioista, vuosikymmenten ajan kirjeistä kuulsi myös elämää suurempi rakkaus.

Jos Jumala olisi suonut minulle taidon, jolla nyt voisin sinua ylistää, olisit sinä maailman onnellisen ihminen.

(Aino Jannelle v. 1924, s. 258)

Aino olisi tullut onnellisemmaksi jonkun toisen kanssa. Minä en olisi koskaan voinut tulla onnellisemmaksi ilman häntä.

(Jannen päiväkirjasta v. 1931, s. 262)

On kyllä suorastaan ällistyttävää, että kaksi niin ongelmaista ihmistä onnistui rakentamaan avioliiton, joka kesti vuosikymmeniä. Ei sillä, että avioliiton tai sen osapuolien täytyy olla täydellisen tasapainoisia ja ongelmattomia toimiakseen, mutta Ainon ja Jannen luonteet eivät oikein tuntuneet käyvän yksiin. Kirjassa tuodaan esiin molempien hyvät puolet, mutta myös ne huonot. Janne oli ilmeisesti erityisherkkä ihminen, joka tykkäsi bilettää aina kun oli vähänkään syytä ja usein ilman syytäkin. Aino oli taipuvainen masennukseen ja inhosi rellestämistä ja julkisuutta. Ei kuulosta oikein toimivalta, mutta ihmeenomaisesti se toimi sittenkin. Ainolta löytyi rajattomasti kärsivällisyyttä ja anteeksiantoa, ja ei voi kuin nostaa hattua hänelle. Hänen hiuksensa muuttuivat varhain valkoisiksi ja Jannen toilailuista lukiessa en ihmettele sitä yhtään.

Minulla oli välillä hankaluuksia hahmottaa sitä, missä vaiheessa mikin kirja oli kirjoitettu. Oltiinko avioliiton alkuvuosissa vai oliko pari ollut yhdessä jo vuosikymmeniä? Asiat on laitettu aiheen mukaiseen järjestykseen, mutta omaa lukukokemustani olisi helpottanut karkea kronologinen järjestys. Kaiken kaikkiaan kirja on kuitenkin erinomainen tietopaketti Aino Sibeliuksesta. Hänestä saa hyvin inhimillisen kuvan naisena, jonka elämä säveltäjämestarin rinnalla oli kaikkea muuta kuin helppoa. Ainon läsnäolo oli kuitenkin sinfonioiden syntymisen ehto. Janne toistelee kirjeissään ja päiväkirjassaan sitä, että ilman Ainoa ei olisi mitään. Ei Jannea, ei sinfonioita. Aino mahdollisti kaiken olemalla, no, ihmeellinen.

Luettu myös mm.: Marjatan kirjat, Sinisen linnan kirjasto ja Kirjasähkökäyrä.

Kaari Utrio: Paperiprinssi

Kaari Utrio: Paperiprinssi
470 s.
Amanita 2015
Kirjastosta

Kartanon ovi lengotti selällään.

Olen varmaan jossain maininnutkin, että en ole uskaltanut lukea Kaari Utrio uudempaa tuotantoa ollenkaan. Yksisarvinen ja sitä ennen kirjoitetut historialliset romaanit olivat niin olennainen osa teinivuosiani, että pelkäsin ihan oikeasti ajan kullanneen muistot. Entä jos Kaari Utrion kirjat eivät olisikaan niin hyviä kuin muistin? Entä jos siirtyminen lähempään historiaan olisi jotenkin, uskallanko sanoakaan, pilannut hänen kirjansa? Voihan kauhistus mikä ajatus, melkein täytyi hajusuolaa hapuilla. Uskalsin kuitenkin lukea tämän uutuuden takakannen ja se kuulosti niin kivalta, että päätin vyöttäytyä rohkeuteeni. Lukisin taas Utriota, kävi miten kävi.

Juonipaljastus: hyvin kävi.

Tässä kirjassa elellään 1830-lukua. Neiti Wilhelmina on pitänyt silmällä paperiruukkia, josta hänen isänsä omistaa pienen osan. Suurin osa ruukista kuului Wilhelminan setävainaalle ja nyt tämän merille karanneelle pojalle. Sebastiania ei ole näkynyt vuosikymmeniin, mutta niinpä hän vain palaakin raajarikkona häiritsemään Wilhelminan rauhallista elämää. Ikään kuin tässä ei olisi jo tarpeeksi kestämistä, Wilhelminan isä kuolee ja Wilhelmina joutuu muuttamaan kaukaisten sukulaistensa luokse hienosto-Helsinkiin. Koska on kuitenkin kyse romantiikasta, Sebastian ei tietenkään ole kaukana perässä.

Juoni oli siis varsin suoraviivainen eikä tarjonnut kovin suuria yllätyksiä, mutta kyllä minä taas niin ihastuin kirjan hahmoihin! Ensinnäkin minusta on kerrassaan miellyttävää lukea ihmisistä, jotka ovat ihan tavallisen näköisiä tai jopa suorastaan hieman rumia aikansa kauneusihanteiden puitteissa. Wilhelmina on kasvoiltaan komea nainen, mutta harva mies edes huomaa sitä. Hän on nimittäin pitkä kuin heinäseiväs ja rotevaa tekoa, eivätkä miehet voi kuvitellakaan naivansa itseään pitempää naista. Sebastian puolestaan on iso kuin karhu ja melkein yhtä karvainen.

Ensimmäiseksi pastori pani tyrmistyneenä merkille miehen tumman karvoituksen. Se ulottui rinnasta vatsan yli reisiin, eikä varmaankaan voinut olla täysin kristillinen piirre ihmisessä.

(s. 280)

Toiseksi minusta on niin miellyttävää lukea ihmisistä, joilla on järkeä päässään. Kirjassa on koko joukko hupsuja hahmoja, joista suurin osa kansoittaa Helsingin seurapiirejä. Kreivi von Staude kuvittelee hallitsevansa kaikkea, mutta on kuitenkin sokea sille mitä hänen lähipiirissään tapahtuu. Hänen tyttärensä, ikäneito Agneta, melkein pyörtyy nähdessään Sebastianin tuossa samassa tilanteessa, josta ottamani lainaus on. Agneta kun ei ole koskaan nähnyt alastonta ihmistä. Wilhelmina puolestaan näkee von Stauden huushollin onnettoman tilan melkein heti ja saa puolivahingossa selville syynkin siihen. Sebastianin alastomuuteen ja häneen yleensäkin, ja oikeastaan koko elämäänsä, Wilhemina suhtautuu perin järkevästi. Hänellä ei ole ongelmaa sopeutua seurapiireihin. Seurapiireillä sen sijaan on ongelma sopeutua naiseen, joka on pitkä kuin mies ja tarkkanäköinen kuin haukka.

Ja vielä lisäksi, minusta on niin miellyttävää lukea sellaista huumoria kuin tässä kirjassa oli. Wilhelminan Helsingin seikkailut ovat kuin suoraan komediasta, jossa suurin osa henkilöistä ei tiedä olevansa komediassa. Näkökulma liikkuu eri hahmoissa ja hilpeimmät kohtaukset syntyvätkin kun sen hetkinen näkökulma ymmärtää täysin väärin sen, mitä on meneillään. Tai ei huomaa sitä, että Wilhelmina on kuolla nauruun vakavan ilmeensä takana. Wilhelminan pokerinaamaa täytyykin kadehtia, sille olisi joskus todella paljon käyttöä.

Kirjassa on muuten paljon tietoa paperiruukin toiminnasta ja paperiteollisuudesta tuon ajan Suomessa. Aihe oli minulle ennestään aivan outo, joten tulin samalla oppineeksi uutta. Miten vaivalloista hommaa se onkaan ollut! Ei pelkästään paperin valmistaminen, vaan myös lumppujen kerääminen sitä varten. Valkoisimmista puuvillapalasista kävi kova kilpailu eri ruukkien kesken, koska siitä sai parasta paperia. Erityisen hauskana yksityiskohtana täytyy mainita kirjan sisäkannet, niissä on nimittäin piirroskuvia ruukista ja sen työntekijöistä.

Yhteenvetona: mainio kirja, uskallaan taas lukea Utriota!

Luettu myös mm.: Kirjakko ruispellossa, Kasoittain kirjoja, Katinkan kirjasto ja muut.

Haasteet: I Spy - 15. royal title

Syyskooste

Katselin tuossa juuri haastelistojani ja tulin siihen tulokseen, että jos en tee asialle jotain ihan kohta puolin, ne kaikki jäävät saavuttamatta. 50 kategoriaa on jokseenkin mahdotonta suorittaa kokonaan, mutta toisaalta tiesin sen jo kun aloin sitä lukemaankin. Idän pikajunallakaan en taida ehtiä Istanbuliin asti, hyvä jos seuraavalle asemalle...

Sen sijaan Christietä ehdin vielä lukea ja tuolla I Spy-haasteellakin on vielä toivoa. Täytynee valita vähän nopealukuisempia opuksia, jotka täyttävät nimikriteerit. Luulisin, että lasten- ja nuortenkirjallisuus on tässä suureksi avuksi. Joskus sitä vain on mentävä siitä, missä aita on matalin!

Luetut & blogatut

Antto Terras: Stockmann Yard: myymäläetsivän muistelmia

18 vuotta yhtenä Stockmannin palkkaamana etsivänä. Hilpeä muistelmateos, kaikkea ne myymälävarkaat keksivätkin yrittää...

M. R. Carey: The Girl With All the Gifts

10-vuotias tyttö saa tietää olevansa zombi maailmanlopun jälkeisessä ajassa. Keskiosa oli perus zombijuttua, mutta alku ja loppu upeita.

Tiina Miettinen: Piikojen valtakunta: nainen, työ ja perhe 1600-1700-luvulla

Suomalainen nainen työntekijänä. Esiäideillämme oli paljon enemmän vaihtoehtoja kuin voisi luulla, juuri sellainen historiallinen tutkimus josta tykkään.

Kerstin Gier: Lupaus

Liv tutustuu poikajoukkoon ja sekaantuu unissa kulkemiseen. Instarakkaus ärsyttää, mutta kirjana hauska ja vetävä.

Luetut & bloggaamattomat

Pieni pino tuossa pöydällä! Voisin asettaa lokakuulle sellaisen pienen tavoitteen, että selviytyisin tuosta pinosta ja pääsisin taas tilanteeseen, jossa pinoa ei kerry (sen kun näkisi...).