perjantai 30. joulukuuta 2016

Joulukooste


Tämä kuukausi oli lukemisen kannalta hiljaisempi, koska olin niin kiireinen muissa hommissa. Harmittaa, halusin nimittäin pitää yllä marraskuun lukuvauhtia. No, kaikkea ei voi saada eikä kaikessa onnistua. Toivottavasti ensi vuosi on sikäli rauhallisempi, että ehdin useammin istua alas ja vain nauttia lukemisesta.

emilie.rouge aloitti somessa #kirjakuvapäivässä-haasteen, johon osallistuin instassa. Tämä haaste jäi kesken niiden muiden kiireiden vuoksi. Kun kirjat joutuu pakkaamaan pois näkyvistä, niistä on hieman haastavaa ottaa kuvia.

Ensi vuodelle on luvassa ainakin muutama lukuhaaste. Uusimpana on Helmetin lukuhaaste 2017, johon en olekaan ennen osallistunut. Luulen, että haastekohdat täyttyvät ohimennen enkä osaa vielä sanoa riittääkö kiinnostukseni lähteä varta vasten hakemaan lukemista niitä vaikeimpia kohtia varten. Sen näkee ensi vuonna! Lista on joka tapauksessa kiinnostavan ja monipuolisen näköinen.


Luettu & blogattu

Julie Murphy: Dumplin
Ison tytön missikisat. Hyvä ja kantaaottava kirja, päähenkilö tosin ärsytti välillä.

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa: Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret
Yhden lapsen politiikka tavallisen kansan silmin. Kiinnostava aihe, hyvin kirjoitettu kirja.

torstai 15. joulukuuta 2016

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa

Mari Manninen:
Yhden lapsen kansa:
Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret
205 s.
Atena 2016
Kirjastosta

Varoitus: tätä kirjaa lukiessa voi välillä kuristaa kurkkua.

Olinpa kerrankin niin ajoissa liikkeellä, että varasin Finlandia-voittajan ennen kuin varausjono oli nälkävuoden pituinen. Vähän niin kuin vahingossa vieläpä, koska en edes tiennyt tämän olevan ehdokkaana varausta tehdessä. En lue kirjapalkintoehdokkaita tai -voittajia vain siksi, että ne ovat palkintoa havittelemassa. Aiheen täytyy olla kiinnostava ja tässä kirjassa oli.

Olen lukenut Kiinasta ja yhden lapsen politiikasta aika paljonkin, joten sinänsä kirjassa ei ollut minulle mitään uutta. Pakkoabortit, ostetut vaimot ja Kiinasta adoptoidut lapset ovat tuttuja asioita niin muista kirjoista kuin uutisistakin. Ei haitannut lukukokemusta yhtään! Pidin erityisesti Mannisen tavasta kirjoittaa ja lähestyä aihetta. Tietokirjallisuudella on harmillisen usein taipumusta kompastua omaan tieteellisyyteensä. Akateemisille ja asiaan oikein hyvin perehtyneille sillä ei ole väliä, mutta tällaisena tavallisena lukijana en tykkää jos lukiessa täytyy olla sivistyssanakirja vieressä. Tällä kirjalla ei sitä ongelmaa ole. Kieli on ymmärrettävää ja Manninen kirjoittaa niin viihdyttävästi, että tämän lukee helposti yhdessä illassa. 

Manninen on haastatellut kirjassa useita perheitä, joita yhden lapsen politiikka on koskettanut. Tai no, tietenkin politiikka on koskettanut tavalla tai toisella jokaista kiinalaista perhettä. Kirjaan on haettu erilaisia näkökulmia aiheeseen. Ääneen pääsevät niin nainen, jonka lapsi tapettiin kohtuun raskauden viime hetkillä, kuin mies, joka joutui ostamaan pojalleen vaimon Thaimaasta kotiseudullaan vallitsevan naispulan vuoksi. Tavallaan tuttuja tragedioita enemmän minua kiinnostivat tarinat, joissa yhden lapsen politiikasta on koettu olevan henkilökohtaista hyötyä itselle. Esimerkiksi Veljettömät-lukuun Manninen on haastatellut naisia, joilla menee todella hyvin siksi, että heillä ei ole veljiä kilpailemassa vanhempien huomiosta. He ovat saaneet kaiken sen rahan ja vaivannäön, joka Kiinan kulttuurissa annetaan perinteisesti poikalapselle. Armottomat-luvussa haastatellaan naista, jonka tehtävänä oli valvoa kylänsä raskauksia ja jopa naisten kuukautiskiertoja. Hän piti pientä perhekokoa hyvänä, koska se vapautti naiset alituisista raskauksista ja lastenhoidosta. Erityisen mielekäs osa hänen työtään olikin naisten valistaminen pienen perheen positiivisista puolista naisten itsensä kannalta. Tällaisia tarinoita kuulee harvemmin.

Kokonaisuutena pidin kirjasta paljon. Hyvä ja monipuolinen tietopaketti etenkin jos yhden lapsen politiikka ei ole tuttu aihe.


Luettu myös mm.:

torstai 8. joulukuuta 2016

Julie Murphy: Dumplin

Julie Murphy:
Dumplin
(Dumplin', 2015)
336 s.
Otava 2016
Kirjastosta

Kaikki elämäni parhaat asiat ovat saaneet alkunsa jostain Dolly Partonin laulusta.

Vähäsen venähti tästä kirjasta bloggaaminen. Luin tämän viime kuussa ja myös lukemiseen meni useampi päivä, vaikka kirja ei pitkä olekaan. Ihastuin heti kirjan omistuslauseeseen "isoperseisille tytöille" ja myös tuo alaotsikko/tunnuslause "isosti tai ei ollenkaan" lupasi huumoria ja asennetta isona elämisestä.

Päähenkilö Will nimittäin on iso tyttö. Häneltä löytyy niin reittä kuin vatsamakkaroitakin, ja hän on oppinut hyväksymään ne. Hän on läski, entä sitten? Willin itsetunto ei kuitenkaan ole niin hyvä kuin hän luulee. Kun suhde työpaikan komistukseen kuumenee, Will on tuskallisen tietoinen vartalostaan ja muiden mielipiteistä. Eihän läski voi seurustella hottiksen kanssa. Protestina sekä pikkukaupungin pinnallisuudelle että omalle epävarmuudelleen Will ilmoittautuu mukaan äitinsä järjestämiin missikisoihin. 

Sanotaan nyt ensin mikä minua tässä kirjassa ärsytti. Se, että Will vaahtoaa heti alussa olevansa niin suvaitsevainen ja ennakkoluuloton että. Todellisuudessa hän on aivan yhtä tuomitsevainen kuin muutkin. Jos joku on erilainen, Will määrittelee hänet isojen hampaiden tai tyylittömien vaatteiden kautta. Kauniit ja hoikat naiset ovat tietenkin tyhmiä luuviuluja. Tämä olisi ollut mielenkiintoinen luonnevika jos sitä olisi kohdeltu sellaisena. Kirja kuitenkin esittää asian niin, että Will hyväksyy ihmisten erilaisuuden koko ajan vaikka on tuskallisen ilmiselvää ettei hän tee niin. Olisin mieluummin lukenut kirjan, jossa päähenkilöllä tajuaa olevansa hemmetin tekopyhä ja tekee työtä päästäkseen tästä. No, kaikkea ei kai voi saada.

Eniten pidin siitä, että kirja ei oikeastaan kertonut romanttisesta rakkaudesta vaikka takakannen perusteella niin olisi voinut luullakin. Enemmänkin tämä on tarina ystävyydestä ja kipeästä äiti-tytär-suhteesta. Missiksi kelpaava kaunotar Ellie on ollut Willin paras ystävä jo vuosien ajan. Edes Ellien poikaystävä ei ole tullut tyttöjen väliin. Ei ennen kuin nyt, kun seksi astuu kuvaan ja Will tuntee jäävänsä lapsuuteen Ellien harppoessa aikuisuuteen. Minusta oli virkistävää lukea kirja ystävyydestä, joka ei ollut täydellistä. Mitä voi tehdä kun ystävyys ei olekaan enää tuki ja turva, vaan pallo jalassa? Kestääkö se kaiken ja voiko kaikkea sanottua unohtaa ja antaa anteeksi?

Samaan aikaan kun Willin ja Ellien välit muuttuvat, Willin äiti uppoutuu missikisojen järjestämiseen. Entinen missi ei voi ymmärtää lihavaa tytärtään. Miksi Will ei laihdu, miksi Will ei ole sellainen kuin äiti haluaisi? Miksi Will ei ole täydellinen? Toisaalla Will melkein vihaa äitiään, joka saa hänet tuntemaan itsensä rumaksi ja kömpelöksi. Yritä siinä rakentaa vahvaa itsetuntoa kun oma äiti vaihtaa aina kanavan laihdutusohjelmaan ja vahtii jääkaapin sisältöä. Miksi äiti ei voi rakastaa Williä sellaisena kuin hän on? Jos Will ei kelpaa edes äidilleen, kenelle sitten? 

Hyvä ja hauska kirja tärkeästä aiheesta, mutta ei ihan niin hyvä kuin olin toivonut. Kuitenkin soisin etenkin nuorten lukevan tämän ja saavan vähän erilaista perspektiiviä kauneuteen ja kasvamiseen. Median antama kuva hyväksyttävästä kauneudesta etenkin naisten kohdalla on hyvin yksipuolinen. Dumplin haastaa tämän kuvan sillä eihän täydelliseen bikinivartaloon todellakaan tarvita muuta kuin vartalo ja bikinit.


Luettu myös mm.:

torstai 1. joulukuuta 2016

Marraskooste

Hämärän jälkeen-lukuhaaste päättyi ja haastekoontini on täällä. Yhteenvetona voin todeta, että kauhukirjallisuus ei vain kerta kaikkiaan ole minun lajini...


Hyppäsin #30sivuapäivässä-haasteen kelkkaan. Instagramin päivitin melkein joka päivä, blogiin sen sijaan tein viikkopäivitykset.

Päivitys #1: 1.-6.11.
Päivitys #2: 7.-13.11.
Päivitys #3: 14.-20.11
Päivitys #4: 21.-27.11.
Päivitys #5: 28.-30.11. + haastekoonti


Hyppäsin myös mukaan Novellihaasteeseen. Novellit(kin) ovat vähän sellainen laji, että niitä tulee luettua harvoin jos ollenkaan.


Lisäksi hairahduin Paperilta ruutuun-lukuhaasteeseen. Katson aika vähän telkkaria, joten kirjojen täytyy vakuuttaa minut ihan omilla ansioillaan eikä siksi, että ne olisivat osa jotain jota seuraan.


Luettu

H. G. Wells: Tohtori Moreaun saari
Haaksirikkoinen hirviöiden saarella. Yllättävän viihdyttävä, mutta selvästi oman aikansa tuotos.

Uskonsota keittiössä: vanhoillislestadiolaisuudesta erkaantuneiden kokemuksia
Millaista on erota vanhoillislestadiolaisesta? Helppoa, vaikeaa, koko elämän mullistavaa.

Riikka Hedman: Sämpy: kissan vuosi
Pörrökissan seikkailut. Aivan upea kuvitus, kissamaisuus oikein huokuu niistä.

Teheranin kodeissa, Kairon kaduilla: nuorten elämää islamin maissa
Eri maa, sama uskonto, erilainen elämä. Ei mitenkään iloista luettavaa, mutta antoi ajattelemisen aiheita.

Inkeri Markkula: Kaksi ihmistä minuutissa
Kaksi naista vs. malaria ja suru. Kaunista kieltä ja ehjä kokonaisuus, loppuratkaisuun en lämmennyt kokonaan.

Hugh Howey: Hiekka
Hiekan peittämä dystopiamaailma. Maailma olikin tässä kiinnostavinta, naishahmot raivostuttavan avuttomia.

Genevieve Cogman: The Masked City
Kirjastonhoitaja kidnapattua lohikäärmettä pelastamassa. Hauska seikkailukirja, onneksi jatko-osa ilmestyy kohta.

Michael Cunningham: Villijoutsenet ja muita kertomuksia
Mitä tapahtuu onnellisen lopun jälkeen? Satuja aikuiseen makuun, suurimmasta osasta tykkäsin.

Kai Vaalio: Zombailut: tummaa paahtoa
Reppureissulla Latinailaisessa Amerikassa. Hyvä kirja, seksi- ja eritevitsit tosin alkoivat pitemmän päälle puuduttaa.

#30sivua päivässä (28.-30.11. + haastekoonti)


28.11. Eilen aloitettu The rest of us just live here jatkuu. Ainakin toistaiseksi olen tykännyt kirjasta.

29.11. Väsyilta enkä jaksanut keskittyä kaunokirjallisuuden lukemiseen. Patrick Nessin kirja on edelleen kesken, mutta lukaisin juuri lainaamani mangapokkarin Titaanien sota: Levin tarina, osa 01:n. Kannattaa näköjään pitää jokin sarjakuva varalla niitä hetkiä varten kun kirjaan ei vain huvita tarttua. Sarjakuva menee alas helpommin ja luettua tulee päivittäin.

30.11. Ja niinhän siinä kävi, että viimeisenä päivänä en sitten lukenut mitään. Tämä päivä oli raskas ja kiireinen monella tavalla, joten lukuinto oli absoluuttisen nollapisteen tienoilla. Lohduttaudun sillä, että olen kuitenkin lukenut monena päivänä reilusti yli 30 sivua.

28.-30.11.
The rest of us just live here on edelleen kesken.

Noin kokonaisuutena täytyy sanoa, että tykkäsin tästä haasteesta todella paljon.

Sen kannustama tartuin kirjaan tai sarjakuvaan joka ilta, ja aina se oli mukavaa. Pisti miettimään miksi en tee niin ilman haastetta? Useimmiten tuntuu helpommalta hyppiä netissä linkistä toiseen tai (harvemmin) katsoa telkkarista jotain ihan älytöntä. Mikä on aivan typerää, koska nautin lukemisesta! Se on helppoa, se ei ole mikään raskas taakka tai tylsä kotiaskare, joka vain pitää tehdä. Hyvä kirja on joka tavalla parempi vaihtoehto kuin TV-sarja, josta en pidä tai johon en edes kiinnitä mitään huomiota sitä katsoessani. 

Luulen, että tästä haasteesta teki erityisen mielekkään sen lukupäiväkirjamaisuus. Instaan napatut kuvat ja tänne tehdyt viikkopäivytykset (säilytin ne luonnoksina ja täydensin joka päivä) motivoivat lukemaan, koska näin oman edistymiseni. Ehkä pitäisi ostaa jokin nätti muistikirja ja pitää oikeaa lukupäiväkirjaa? Pohtimisen arvoinen asia.

Lisäksi se pieni juttu, jonka tuossa yllä mainitsinkin, oli sarjakuvien lukemisen helppous. Täytynee pitää huolta, että lukupinosta löytyisi useimmiten ainakin yksi sarjakuva. Jos ei innosta lukea kirjaa, voi sitten valita sen.

Yhteenvetona: helppo ja hyödyllinen haaste, osallistuisin uudelleen.

sunnuntai 27. marraskuuta 2016

#30sivuapäivässä (21.-27.11)

Lukuviikko oli vähän nihkeä, mutta eteni kuitenkin!


21.11. Luin lounastaolla Mondoa, jossa mainittiin vuoden matkakirjan tittelin voittanut Kai Vaalion Zombailut: tummaa paahtoa. Sarjakuva löytyi kirjastosta ja luin sen illalla kokonaan vaikka se paksu olikin.

22.11. Ei ollut fiilistä aloittaa kokonaan uutta kirjaa, joten luin Deadman Wonderland-mangasarjan kaksi viimeistä osaa. Viimeinkin! Ovat odottaneet pöydällä ostohetkistä alkaen, mutta en vain ole saanut luettua niitä.

23.11. Aloitin Julie Murphyn Dumplinin lukemisen ja pääsin sivun 30 paikkeille.

24.11. Matka Dumplinin parissa jatkuu. Kirja onkin ihan erilainen kuin olisin takakannen perusteella kuvitellut.
 
25.11. Dumplin edelleen. Kävin katsomassa Ihmeotukset ja niiden olinpaikat, joten lukuilta jäi lyhyeksi. Elokuva oli hyvä joten eipä haittaa. :D

26.11. No niin, Dumplin on viimein luettu. Monta päivää menikin vaikka kirja ei ollut tuota paksumpi.

27.11. Aloitin Patrick Nessin kirjan The rest of us just live here. Kirjailijan Hirviön kutsua on kehuttu kovasti ja vaikka olenkin jo lainannut sen, nyt en halua lukea surullista kirjaa.

21.-27.11.

Kai Vaalio: Zombailut: tummaa paahtoa

Kai Vaalio:
Zombailut: tummaa paahtoa
320 s.
Johnny Kniga 2015
Kirjastosta

Tuossa päivänä muutamana selailin Mondoa ruokatunnillani ja huomasin, että tämä oli valittu vuoden matkakirjaksi. Uteliaisuus voitti, tämä kun on sarjakuva-albumi, ja lainasin tämän iltalukemiseksi. Koko ilta tähän menikin, sen verran paksu opus on. En juuri lue matkakirjallisuutta, joten sen puoleen en osaa sanoa oliko voitto ansaittu vai ei. Kirjassa oli paljon hauskoja kohtia, mutta ihan kaikki sen huumori ei ollut omaan makuuni. En ole mikään siveyden sipuli, mutta seksi- ja kakkajuttuja jaksan vain tiettyyn pisteeseen asti. Kirja ei ole lapsille tarkoitettu, joten koko perheen matkaoppaaksi tätä ei kannata valita.


s. 191
Seksivitsi, jossa ei näkynyt eritteitä, tissejä tms.!

Tämä on siis Vaalion itsensä kuvittama matkakertomus hänen seikkailuistaan Latinalaisessa Amerikassa. Vaalion matkareitti kulkee Kuubasta Peruun ja oikean reppureissaajan tavoin hän yöpyy milloin missäkin, myös niissä vähemmän houkuttelevissa paikoissa. Pidin erityisesti siitä, miten kirjassa ollaan reppureissaajan mielen sisällä. Miksi kukaan lähtee matkaan repun ja epämääräisen suunnitelman kanssa? Miten kukaan uskaltaa matkustaa yksin huumekartellien hallitsemilla alueilla? Millaista on olla aina hieman epävarma huomisesta? Minä en ole sellainen ihminen, joka uskaltaisi heittäytyä matkustamiseen tuolla tavoin, mutta nostan kyllä hattua niille, jotka ovat!

Vaalio ei kuvaile vain omia ja muiden reissaajien toilailuja, vaan myös paikallista elämää. Vaikka tekijöiden ote, no, kaikkeen on aivan erilainen, kirja muistutti minua Guy Delislen matkasarjakuvista. Molemmissa on paljon yhteiskuntakritiikkiä ja huomioita siitä, miten meille käsittämättömät asiat ovat paikallisille normaalia elämää. Vaalio reissaa paikoissa, joissa bussiyhtiöt maksavat huumeparoneille suojelurahaa ja joissa viisi tapettua ihmistä päivässä on edistystä, aiemminhan kuolleita tuli aina kaksinumeroinen luku. Kaikki ei tietenkään ole pelkkää köyhyyttä ja kurjuutta, mutta nuo jäivät kuitenkin päällimmäisinä mieleen.

Zombailut on ehdottomasti lukemisen arvoinen opus, jos siis kestää ne seksi- ja kakkavitsit. Vaalio antaa kirjassa on myös hyödyllisiä neuvoja matkailijoille. Oma suosikkini oli tämä:

s. 149
Koskaan ei voi tietää milloin tästä neuvosta on hyötyä.


lauantai 26. marraskuuta 2016

Michael Cunningham: Villijoutsenet ja muita kertomuksia

Michael Cunningham:
Villijoutsenet ja muita kertomuksia
(A Wild Swan and Other Tales, 2015)
151 s.
Gummerus 2016
Kirjastosta

Useimmilla meistä ei ole hätää.

En ole kovinkaan innokas novellien lukija, mutta nyt Novellihaasteen myötä ajattelin lukea ainakin pari kokoelmaa. Tämä on saanut ymmärtääkseni hyviä arvosteluja, mutta niitäkin enemmän tämän valintaan vaikutti aihe. Tykkään satujen uudelleenkerronnoista, etenkin kun niissä palataan tarinoiden juurille ennen kuin Disney ynnä muut pääsivät tekemään niistä seurapiirikelpoisia.

Cunninghamin novellit ovat selvästi aikuisyleisölle kirjoitettuja eli jos kukaan ikinä yrittää ottaa tätä iltalukemisiksi lapsille, pysäyttäkää hänet. Tarinat ovat väkivaltaisia ja seksipitoisia (vaan eivät seksikkäitä), ja suurin osa on lisäksi hyvin ankeita. Oikeastaan nämä olivat täydellisiä luettavia pimeisiin iltoihin. Ikkunaan hakkaava vesisade olisi vain parantanut tunnelmaa. Jos haluat lukemaasi tarinaan onnellisen lopun, älä lue tätä kirjaa. Jos sen sijaan haluat lukea siitä, mitä tapahtui onnellisen lopun jälkeen tai sen sijaan, tämä on loistava valinta.

Ihan kaikille novelleille en lämmennyt, mutta joukossa oli monia mieleenpainuviakin. Jos pitäisi valita oma top kolmoseni, ne olisivat Apinan käpälä, Tinassa, lujasti sekä Elämänsä loppuun saakka

Apinan käpälä ei perustu mihinkään tiettyyn länsimaiseen satuun, vaan aasialaiseen legendaan kuivatusta apinan kädestä, joka pystyy toteuttamaan kolme toivetta. Ymmärtääkseni tarun eri versioilla on harvoin onnellinen loppu. Opetus on pikemminkin se vanha tuttu "varo mitä toivot". Niin myös tässä novellissa, jossa olisi ollut parempi ettei toiveita olisi ikinä lausuttu ääneen. Tämä olisi sopinut mainioista johonkin kauhuantologiaan.

Tinassa, lujasti kertoo pienen tinasotilaan tarinan nykymaailmaan sijoitettuna. Jalkansa menettänyt poika ja hänet silmästä silmään kohdannut tyttö rakentavat yhdessä elämän, johon mahtuu niin iloja kuin surujakin. Onnellinen loppu ei tule silloin kun tarina alkaa tai elämä päättyy, ne ovat pieniä hetkiä matkan varrella.  

Elämänsä loppuun saakka on Cunninghamin oma novelli, joka tapahtuu satumaailmassa. Komea prinssi nai ei niin kauniin prinsessan, ja rakastuukin tähän tämän itsensä vuoksi. Tässä oli jonkin verran samaa kuin tinasotilaan tarinassa. Kuningasperheen elämä rakentuu molemminpuoliselle kunnioitukselle ja tosirakkaudelle, joka on saanut kasvaa hitaasti ja kestää siksi vaikeuksienkin yli.

Eli siis, suosittelen! Ihan yllätyin siitä, miten paljon näistä pidin. Ongelmani novellien kanssa kun on yleensä se, että tarina tuntuu jäävän kesken. Näihin on käytetty juuri sopiva määrä sanoja ja tarina loppuu juuri oikeaan kohtaan. Sokerina pohjalla tarinoissa on Yuko Shimizun hieno kuvitus.


Luettu myös mm.:

Haasteet:
*Novellihaaste - 10 novellia

tiistai 22. marraskuuta 2016

Genevieve Cogman: The Masked City (The Invisible Library #2)

Genevieve Cogman:
The Masked City
357 s.
Tor 2015
Kirjastosta

The London air was full of smog and filth.

Kirjoitin sarjan ensimmäisestä osasta The Invisible Library helmikuussa ja halusin lukea heti jatkoa sille. No, menihän tässä vähän aikaa, mutta sainpas tämän käsiini ja luettua! Ja nyt haluan taas jatkoa tarinalla. Cogmanin nettisivuilta löytyi sellainen ilouutinen, että kolmas kirja The Burning Page ilmestyy joulukuun kuudentena. Maltan tuskin odottaa!

Koska tämä on sarjan toinen osa, luvassa on nyt väkisinkin vähän juonipaljastuksia. Oikeastaan koko juoni pyörii edellisessä osassa paljastuneen salaisuuden ympärillä.

Suunnilleen sivun kymmenen paikkeilla kirjastonhoitaja Irenen oppipoika/assistentti Kai joutuu väijytykseen ja siepatuksi. Koska lohikäärmeen sieppaaminen on hankalaa hommaa oli tämä sitten ihmisen tai lohikäärmeen hahmossa, Irene tietää heti että jotain on pahasti pielessä. 


Irene was almost surprised, and somewhat disappointed, when nobody tried to kidnap her on her way to the British Library. If someone had tied to kidnap her, at least she'd have had more of an idea what was going on.
(s. 62 )


Nopeasti selviää, että kyseessä on tavallistakin suuruudenhullumpien haltioiden yritys sytyttää sota haltioiden ja lohikäärmeiden välille. Irene lähtee pelastusretkelle toisen maailman Venetsiaan, jota haltiat hallitsevat rautaisella otteella. Nautit joko karnevaaleista tai kuolemasta, vapaa valinta!

Tämä oli juuri sellainen kevyt ja hauska seikkailukirja kuin olin toivonutkin! Nautin paljon sekä Cogmanin huumorista että hänen luomastaan maailmasta. Tai ehkä pikemminkin maailmoista. Irene matkustaa eri maailmojen välillä ja kukin niistä toimii oman logiikkansa mukaan. Mitä enemmän kaaosta, sitä enemmän haltioita ja mitä enemmän järjestystä, sitä enemmän lohikäärmeitä. Magian ja teknologian osuus näyttää olevan sattumanvaraisempaa, ja niinpä Venetsia toimii enemmän magian voimalla kuin steampunk-Lontoo. Minusta kirjan paras tapahtumapaikka oli haltioiden juna, joka oli itse asiassa tarujen hevonen. Mikä hevonen? No se, jolla prinssit ynnä muut pelastavat prinsessoja ja ratsastavat ympäri valtakuntaa.

Tässä kirjassa seikkailtiinkin enemmän satujen ja perinteisten tarinahahmojen parissa. Tykkäsin siitä, että haltioista ja heidän luonteestaan kerrottiin enemmän. Sarjan haltioille on tyypillistä asettaa itsensä oman tarinansa keskushahmoksi. Jos joku haltia on päättänyt olla sankareita viettelevä pahis, hän totta vieköön on sankareita viettelevä pahis. Homma menee hankalaksi jos liian monta voimakasta haltiaa on samassa paikassa, koska kukaan ei halua olla toisen tarinan sivuhahmo. Pidin myös siitä, että Irene tutustuu joukkoon nuoria haltioita, joiden roolit ovat vielä hakusessa. The Invisible Libraryssa haltiat olivat lähinnä juonittelevia vastustajia, mutta nyt he saavat monipuolisemman roolin. 

Eniten koko kirjassa pidin kuitenkin Irenen, Kain ja Peregrine Valen ystävyydestä. Ounastelin ensimmäistä osaa lukiessani, että kyllä tässä ennen pitkää romanttisia kiemuroita syntyy, mutta onneksi ei vielä. Irene on kyllä kiusallisen tietoinen siitä, miten kuuma ja kiva Kai on, mutta pitää tämän päättäväisesti ystävän ja oppipojan roolissa. Hän haluaa pelastaa Kain heidän ystävyytensä vuoksi (ja, no, toki sen sodan estämiseksi), ei siksi että olisi rakastunut tähän (vaikka olisikin). Samasta syystä Vale päätyy Venetsiaan vaikka häntä on varoitettu menemästä sinne. Korkean kaaoksen maailmat eivät sovi ihmisille ja ilmeisesti sarjan kolmannessa osassa Venetsian magian jämät saattavat Valen hengenvaaraan. Hänen on paras pelastua siitä tai muuten! ...Mutta siis, pointtini oli, että myös Vale lähtee pelastusretkelle ystävyyden vuoksi. Samalla hän ja Irene työskentelevät jälleen yhdessä, ja heidän yhteistyöstään on myös mukava lukea.

Harkitsen tässä nyt vakavasti tämän ja The Invisible Libraryn ostamista itselleni...

maanantai 21. marraskuuta 2016

#30 sivuapäivässä (14.-20.11.)

Huomaan olevani taas pari kirjaa jäljessä blogikirjoituksista. Helmasyntini: kirjoja tulee luettua, mutta jotenkin en vain saa itseäni kirjoittamaan niistä heti.


14.11. Hugh Howeyn Hiekka on viimeinkin luettu. Parisataa sivua meni kertaheitolla kun päätin viettää lukuillan kissa sylissä ja lämpimän peiton alle käpertyneenä. Nyt pitääkin alkaa miettimään mihin kirjaan seuraavaksi tarttuisi.

15.11. Päädyin Genevieve Cogmanin The Masked Cityyn. Se on jatkoa The Invisible Librarylle ja olin jo unohtanut miten hauska Cogman voikin olla.

"- - You are my friend. You are the person who I trust to watch my back, to fight werewolves for me. To dangle me out of zeppelins. To stand by with a hammer when I'm staking vampires. - -"

(s. 31)

16.11. The Masked City eteni noin 30 sivua ja sama jatkunee huomennakin. Iltavuorot ovat niitä päiviä, jolloin ei tule juuri luettua. Aamupäivällä on aina muuta tekemistä tai nukun pitkään, ja töiden jälkeen mieleni tekee lähinnä nukkua...

17.11. Oikeassa olin. The Masked City, noin 30 sivua, sääli etten jaksa töiden jälkeen enempää. Kirja on kyllä kiinnostava! Mutta sain sentään blogattua Inkeri Markkulan Kaksi ihmistä minuutissa.

18.11. The Masked City on nyt luettu! Ihana kirja ja oli taas ihanaa lukea sohvalla peiton alla ihan ajan kanssa.

19.11. Lueskelin Michael Cunninghamin novellikokoelmaa Villijoutsenet ja muita kertomuksia sivun 50 paikkeille samalla kun katsoin Warcraft-leffaa. Leffa ei onneksi vaatinut sataprosenttista keskittymistä, joten hyvin sujui! Novellit ovat kaikessa ankeudessaankin mielenkiintoisia.

20.11. Villijoutsenet luettu!


14.-20.11.

sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Hugh Howey: Hiekka

Hugh Howey:
Hiekka
(Sand, 2014)
352 s.
Like 2016
Kirjastosta

Tähtien valo valaisi heidän matkaansa dyynilaakson halki kohti pohjoisen erämaata.

Jälleen uusi työkaverin suositus! (Tässä välissä lienee syytä täsmentää, että kaikki työkaverisuositukset eivät suinkaan ole samalta henkilöltä.) En olisi edes lainannut tätä kirjaa ilman kyseistä suositusta, en nimittäin päässyt alkua pidemmälle Howeyn Siilo-sarjaa. Se ei vain napannut ja kirjailija joutui mielessäni "ei kiinnosta"-lokeroon, josta on vaikea päästä pois. Päätin kuitenkin antaa Howeylle toisen mahdollisuuden, etenkin kun tämä ei ilmeisesti liity mitenkään Siilon maailmaan. 

Tämä tarina alkaa dyynien keskellä, jossa miesjoukko vaeltaa epämääräistä päämäärää kohti. Tai niin ainakin ajattelee Palmer, jonka porukka on palkannut hiekkasukeltajaksi. Maailmaa peittää valtavan paksu hiekkakerros ja Palmer on yksi niistä ammattilaisista, jotka uskaltavat sukeltaa hiekkaan etsimään vanhan maailman aarteita. Tällä kertaa porukan silmissä kiiltää Danvar, tarujen Atlantis. Niinhän siinä käy, että Palmer löytää sekä Danvarin että hengenvaaran. Samaan aikaan hänen pikkuveljensä valmistautuvat vuosittaiselle telttaretkelle ja isosisko-Vic, hiekkasukeltaja hänkin, saa vihiä Palmerin karusta kohtalosta.

Kirjan lukeminen kesti useamman päivän ja #30sivuapäivässä-haasteen hengessä raportoin etenemisestä instassa. Kun sain kirjan luettua, mainitsin sen maailman olevan kiinnostavampi kuin juonen. Olen samaa mieltä edelleen ja nyt kun asiaa mietin niin tästä tulee mieleen Mad Max-leffat. Maailma on autio ja kuiva, veden ja tavaroiden eteen täytyy tehdä kovasti töitä. Hiekkaa on joka puolella ja jokaista hetkeä sävyttää pelko ja tieto siitä, että kaupunkia suojaava muuri voi romahtaa milloin vain. Jokainen päivä on kamppailua tuulen mukana liikkuvia dyynejä vastaan. Tietenkään maailmaa ei kannata ajatella liian tarkasti tai voi herätä sellaisia kiusallisia kysymyksiä kuin "mistä hemmetistä kaikki se hiekka on tullut" ja "mistä nämä suuret ihmisjoukot saavat ruokansa".

Parasta kirjassa olivat kuvaukset hiekkasukeltamisesta. Sukeltajilla on puvut, joilla he paitsi suojaavat itsensä myös kontrolloivat heitä ympäröivää hiekkaa. Sukelluspuvut eivät ole pettämättömiä ja siksi jokainen sukellus on uhkarohkea retki maan alle, jossa hiekka voi rusentaa sukeltajan hetkessä hengiltä. 

Pidin siitä, että tarinan paras sukeltaja ei ollut Palmer vaan hänen siskonsa Vic. Siitä en pitänyt, että hän oli tarinan ainoa naissukeltaja. Miksi ihmeessä tässäkin kirjassa tärkein ammatti on sukupuolitettu miesten hyväksi? Raivostuttavaa, enkä ole vieläkään sillä tuulella, että voisin ohittaa sen olankohautuksella. Etenkään kun kirja ei muutenkaan voi kehua naishahmoillaan. Vic on erinomainen sukeltaja, mutta hänellä täytyy tietenkin olla se pakollinen raiskaustrauma ja machoja, väkivaltaisia miesystäviä. Rose on perheensä jättänyt äiti, joka tietenkin pitää pystyssä bordellia ja työskentelee siellä aiheuttaen näin häpeää pojilleen. Gloralai mainitaan pari kertaa vain siksi, että yhden pojista täytyy saada sääliseksiä ennen vaarallista tehtävää. Ja sitten on naiivi pikkusiskopuoli, josta kaikki tietenkin pitävät heti. 

Juonen kannalta kirja lähti hyvin käyntiin ja tarinassa oli mielenkiintoisia ideoita, mutta sitten Howey kai saavutti sen sivumäärän mihin tähtäsi. Loppua on kiirehditty turhan paljon ja tarina päättyy ikävästi töksähtäen.

Eli siis, pidin kirjan ankarasta maailmasta, mutta siinäpä se oikeastaan olikin. Howey menee takaisin "ei kiinnosta"-lokeroon.


Luettu myös mm:

torstai 17. marraskuuta 2016

Inkeri Markkula: Kaksi ihmistä minuutissa

Inkeri Markkula:
Kaksi ihmistä minuutissa
388 s.
Gummerus 2016
Kirjastosta

Lapsi sylissä nukkuu.

Lainasin tämän kirjastosta aikoja sitten, mutta jostain syystä en saanut tartuttua siihen ennen kuin nyt. Kirjan kaunis kansi herätti mielenkiintoni ja takakansitekstikin kuulosti ihan kiinnostavalta. Loppujen lopuksi kirja ei ollut ihan sellainen kuin luulin sen olevan vaan yllätti minut iloisesti.

Kirjan päähenkilöt ovat Alina ja Lotte, kaksi malariaa vastaan omilla tahoillaan taistelevaa naista. Tutkija-Alinan elämä pyörii nuoren Sellan, hänen piti-olla-tyttärensä ympärillä, ja hän on jäänyt jumiin kymmenen vuotta sitten sattuneeseen kuolemantapaukseen. Samaan aikaan lääkäri-Lotte päätyy Pohjois-Thaimaan sademetsään, jossa hän näkee malarian vaikutukset omin silmin. Potilaat tulevat ja menevät, elävät ja kuolevat, ja Lotte luo läheiseen suhteen Kian-nimiseen poikaan. Naisten tiet kohtaavat konferenssissa, jonka jälkeen Lotte pyytää Alinaa tulemaan avukseen viidakkoklinikalleen.

Takakannen perusteella odotin kirjalta hieman enemmän lääketieteellisyyttä, mutta olen iloinen ettei sitä ollutkaan niin paljon. Tämä ei ole lääkärikirja tai edes romanssi vaan selviytymistarina, jossa uhkina ovat tappava malaria ja kaiken nielevä suru. Alina yrittää kehitellä lääkkeitä malariaan, mutta tehtävä tuntuu toivottomalta, koska tauti muuttuu koko ajan. Kun keksit rokotteen yhteen muotoon, toinen odottaa jo vuoroaan. Alinan näkökulma malariaan on hyvin kliininen ja kaukainen, hän ei koskaan näe sen uhreja kasvojensa edessä. Loten kautta lukija näkee malarian vaikutukset ihmisten arkeen. Tauti voi iskea keneen tahansa ikään ja sukupuoleen katsomatta, ja saa aikaan hirvittävää tuhoa ympäri maailmaa. Thaimaassa Lotte tutustuu paikallisiin, joista kuka tahansa voi minä hetkenä hyvänsä saada malarian. Mielestäni kirjassa tuotiin hyvin esiin se, miten etuoikeutettuja naiset olivat. Lottekaan ei ole vaarassa saada tautia, sillä kiitos länsimaiden rokotusohjelmien, hänet on rokotettu kaikkea mahdollista ja mahdotonta vastaan.

Yllätyin myös siitä, miten paljon kirja käsitteli äitiyttä ja etenkin sen tuskallisia puolia. Alinalla on piti-olla-tytär Sella, jonka biologinen äiti Astrid kuoli kun tyttö oli vasta vauva. Kaikki Alinan ruusuiset unelmat menevät rikki yhdellä kertaa. Hän menettää sekä Astridin että Sellan, jonka huoltajuuden saavat Astridin vanhemmat. Alina on ulkopuolinen tyttärensä elämässä, kummitäti, jonka suhteesta Astridiin ei puhuta. Pidin oikeastaan eniten Alinan melankolisesta elämästä, jossa hän takertuu niihin Sellan rippeisiin, joita tämän isovanhemmat hänelle armollisesti antavat. Suru, kaipaus ja menetyksen pelko värittivät joka hetkeä. Kun Alina lopulta päättää antaa elämälleen uuden mahdollisuuden, se tuntuu hartaasti odoteltu voitolta.

Oikeastaan se, mistä pidin kirjassa vähiten, oli Alinan ja Loten suhde. Loppujen lopuksi heitä kuvataan yhdessä hyvin vähän ja siksi minun oli vaikea uskoa heidän olleen edes oikeasti ihastuneita, rakkaudesta nyt puhumattakaan. Luulen, että olisin pitänyt kirjan lopusta enemmän jos se olisi jääny avoimemmaksi.

Mutta, hieno esikoisromaani! Jää mieleen sekä kauniin kielen että aiheen vuoksi.


Luettu myös mm:

sunnuntai 13. marraskuuta 2016

#30sivuapäivässä (7.-13.11.)

Lukuhaasteen toinen viikko! Tässä vaiheessa voin jo sanoa, että haaste on mitä mainioin lukuinnoittaja. Se, että "joudun" raportoimaan edistymisestani saa minut lukemaan ainakin sen 30 sivua päivässä. On mukavaa ja kasvattaa luonnetta!


7.11. Nyt ei ollut iltavuoron jälkeen fiilistä lukea Teheranin kodeissa, Kairon kaduilla, joten vaihdoin kirjaa. Sämpy: kissan vuosi menikin hetkessä, valokuvateos kun on. Ja niin söpö että! Toki oma kissa on kaikkein söpöin, mutta on se Sämpykin komea karvapallo.

8.11. Jee! Sain nyt viimein luettua tuon Teheranin kodeissa, Kairon kaduilla! 30 sivuakin ylittyi kirkkaasti kun aloitin sivun 160 paikkeilta. Tässä oli sen verran raskaita aiheita (tai no, aihe: naisten asema muslimivaltioissa ja islamissa), että ihan joka hetki tätä ei vain halunnut lukea.

9.11. Aloitin Inkeri Markkulan Kaksi ihmistä minuutissa. Tämä on nököttänyt kirjastolainahyllyssäni jo pitemmän aikaa, joten oli jo aikakin lukea se. Pääsin sivulle 116 asti ennen kuin uni kutsui.

10.11. Kaksi ihmistä minuutissa luettu! Kun pääsin vauhtiin niin en malttanut jättää kesken.

11.11. Aloitin Hugh Howeyn Hiekan. Pääsin jonnekin sivun 60 tienoille ja sitten aloin katsomaan Nenäpäivä-ohjelmaa.

12.11. Oli aika kiire päivä, joten Hiekka eteni sen kolmisenkymmentä sivua juuri ennen nukkumaan menoa.

13.11. Hiekka jatkuu edelleen ja isänpäivävisiittien vuoksi jää myös kesken. Jos saisin tämän luettua huomenna niin hyvä olisi. Huomaan, että olen taas jäljessä blogikirjoituksissa. Jotenkin aina käy niin, että jos vähän lipsahtaa niin alkaa jyrkkä alamäki...

7.-13.11.

Teheranin kodeissa, Kairon kaduilla: nuorten elämää islamin maissa

Susanne Dahlgren (toim.):
Teheranin kodeissa, Kairon kaduilla:
nuorten elämää islamin maissa

272 s.
Otava 2016
Kirjastosta

Miten islaminusko vaikuttaa ihmisen elämään?

Olen sen verran utelias, että käyn joka viikko katsomassa mitä uutuuksia kirjastoomme on saapunut. Ihan vain sille varalle, että siellä olisikin jotain kiinnostavaa jota en ole jo varannut. Tämä meni tuonkin vakoilukierroksen ohi ja nappasin tämän pinosta, jota työkaverini kävi läpi tarkistusmielessä. Eri aineistoluokista vastaavat tapaavat tarkistaa omat uutuutensa ennen kuin ne päätyvät hyllyyn, jotta asiasanat ja luokka ovat varmasti oikein. Tämä siis oli sellaisessa pinossa ja löytyy muuten luokasta 90.2 eli yleinen kulttuurihistoria. 

Mukaani tämä päätyi kiinnostavan aiheen vuoksi. Meilläkään kun ei oikein voida kehua sillä, että islamista ja muslimeista annettaisiin monipuolinen kuva. Sotakuvaukset ja naisten alisteinen asema hallitsevat uutisvirtaa ja yleistä mielikuvaa islamista. Ajattelin, että tämä antaisi uudenlaista näkökulmaa vieraaseen uskontoon ja sen piiriin kuuluviin ihmisiin. Olin ja olen edelleen erittäin kiinnostunut naisten asemasta eri kulttuureissa, joten se väritti lukukokemustani paljon. 

Kirjassa olikin monenlaisia esseitä eri kirjoittajilta, mutta mikään hyvän mielen kirja se ei ole. En jaksanut lukea tätä yhdelta istumalta, koska niin monessa esseessä kuvattiin juuri naisten huonompaa asemaa tavalla tai toisella. Etenkin Egyptin naisten elämää käsittelevät osat olivat synkkää luettavaa. Seksuaalinen häirintä on arkipäivää ja naisia vahditaan koko ajan jos ei perheen niin ainakin naapureiden toimesta. .

Erikoisin teksti oli Tea Virtasen Miten solmia muslimiavioliitto Kamerunissa - karjasymboliikkaa ja rituaaleja. Siinä käsiteltiin karjaa kasvattanutta mbororo-heimoa ja sitä, millaisia rituaaleja heidän perinteidensä mukaan solmittuun avioliittoon liittyi. Lopputulema eli se, että vanhat perinteet ovat hiljalleen häviämässä ja sen mukana naisten tärkeä asema rituaalien suorittajina. Mbororoiden islam ei vaatinut oman kulttuurin hylkäämistä, mutta kun paimentolaisheimo joutui asettautumaan aloilleen, heidän tulkintansa uskonnosta on häviämässä sille, jonka mekin uutisista parhaiten tunnemme.

Lisäksi minua kiinnostivat eniten Iranin musliminuorison elämää (Ulriikka Johansson) sekä Tunisian jasmiinivallankumousta (Frej Stambuoli) kuvaavat kirjoituksen. Edellinen antaa kovin erilaisen kuvan Iranin kaupunkilaisnuorista kuin mitä uutisissa näkee. Rautaisen otteen puristuksessa kaduilla on käyttäydyttävä tietyllä tavalla ja naisten oltava hunnutettuina, mutta sisällä taloissa vietetään villiä elämää bileineen ja esiaviollisine suhteineen. Nämä siis hyväksytään hiljaisuudessa sekä miehille että naisille, mutta julkisesti siitä ei puhuta, koska se ei ole virallisen tiukan uskonopin mukaista. Tunisian vallankumouksesta kertova essee oli omalla tavallaan toiveikkain naisnäkökulmasta. Maan uuteen perustuslakiin on kirjattu naisille vähintäänkin sellaiset oikeudet kuin ne laatimishetkellä olivat, ja parannuksiin pyritään koko ajan. 

Kokonaisuutena kirja ei siis ollut mitenkään hilpeä lukukokemus, mutta se herätti paljon ajatuksia. Se antoi hyvän kuvan siitä, miten erilaista elämä voi olla eri paikoissa vaikka uskonto olisikin sama.

keskiviikko 9. marraskuuta 2016

Riikka Hedman: Sämpy: kissan vuosi

Riikka Hedman:
Sämpy: kissan vuosi
167 s.
Kustantamo S & S, 2016
Kirjastosta

Tämän kirjan myötä pääset tutustumaan kauniiseen Sämpy-kissaan ja sen ystäviin niiden puuhaillessa erilaisissa paikoissa ja tilanteissa eri vuodenaikoina.

Kirjan aloituslauseen sijaan olisin toki voinut myös lainata Ylen uutta artikkelia: "Some-kissa Sämpy avasi talvihyppelykauden". Voiko tuon tärkeämpää uutista olla? :D

Sämpy on siis ihanainen pörrökissa, joka sihteerinsä Riikka Hedmanin avustuksella on noussut sosiaalisen median tähdeksi. Sämpyllä on oma Facebook-sivu ja sen puuhat ylittävät näköjään uutiskynnyksen. Mukavaahan se vain on, että uutisissa on muutakin kuin kurjuutta, kärsimystä ja köyhyyttä. Kissafanina arvostan kovasti sitä, että kissoista tehdään positiivisia uutisia ja ilmiöitä.

Tuossa Ylen artikkelissa on hieno kuva, joka olisi voinut ihan hyvin olla tästä kirjasta. Kirjassa on myös tekstiä: Sämpystä ja sen kavereista kerrotaan lyhyesti vähän taustoja, ja lisäksi Hedman kertoo miten vuodenajat vaikuttavat Sämpyn pihapuuhiin. Se on selvästi viisas kissa, joka talven tullen arvostaa sekä sisätiloja että lumessa riehumista. Kuvituksen yhteydessä on myös pieniä mietintöjä siitä, mitä Sämpy voisi niissä ajatella.

Mutta ne kuvat ovat kirjassa se pääasia ja hyvästä syystä. Ne ovat aivan upeita! Hatun nosto Hedmanille, kissojen kuvaaminen ei nimittäin ole mitenkään helppoa. Parhaiten onnistut kun kuvaat nukkuvaa kissaa, nimimerkillä Kokemusta on. Hedmanilla on toki hyvä kamera, mutta kyllä siinä taitoakin vaaditaan, että saa napattua juuri sen täydellisen kuvan. Näistä kuvista välittyykin vauhdikas kissaelämä ja samalla kuva Suomen luonnosta kaikkina vuodenaikoina. Sämpy kiitää kesäisellä nurmikolla ja tarpoo päättäväisesti läpi upottavien hankien.

Suosittelen! Tämä olisi hauska isänpäivä- tai joululahja kissoista tykkääville.


Luettu myös:

Haasteeet: 
* Kirjavat kissat [luettu 1 kirja]

sunnuntai 6. marraskuuta 2016

#30sivuapäivässä (1.-6.11.)

Törmäsin tähän lukuhaasteeseen instassa, ja sielläpä minä siihen päivittäin aion osallistuakin. Viikkokoonti tänne blogiin ei kuitenkaan tunnu yhtään huonolta idealta, joten! Päivitän näitä postauksia sitä mukaa kun luen, mutta julkaisen noin viikon välein. Muuten tulee ihan spambot-olo. Alkuperäisessä haasteessa idea oli ilmeisesti kaunokirjallisuuden lukeminen, mutta päätin laskea mukaan myös tietokirjallisuuden. Aina ei vain ole sellainen fiilis, että haluaisi lukea fiktiota, ja lukemistahan ne tietokirjatkin ovat!


1.11. Tälle päivälle osui Tohtori Moreaun saari, jonka luin kokonaisuudessaan.

2.11. Luin loppuun Uskonsota keittiössä-kirjan, jota oli jäljellä noin 50 sivua.

3.11. Helmetin e-kirjastosta löytyi Brian K. Vaughanin Saga-sarjan viides osa. Se oli vieläpä vapaanakin, joten lukaisin sen iltani ratoksi. Tarkkasilmäiset huomaavat, että en ole vielä tehnyt sitä minkäänlaista postausta. Näin se alamäki alkaa ja aikataulu lipsuu...

4.11. Aloitin Teheranin kodeissa, Kairon kaduilla-kirjan, joka vaikuttaa vallan mielenkiintoiselta.

5.11. Sama kirja jatkuu. Pääsin noin sivulle 90 asti, mutta nyt tuntuu siltä, että huomenna pitää lukea jotain muuta. Etenkin egyptiläisten naisten kertomukset jatkuvasta seksuaalisesta häirinnästä alkoivat suorastaan ahdistaa. Saa nyt nähdä.

6.11. En anna periksi! Nyt olen kirjan sivulla 154. Kyllä tässä vielä päivä tai pari menee, mutta luen tämän jos ei henki mene.


#30sivuapäivässä
1.-6.11.

Uskonsota keittiössä: vanhoillislestadiolaisuudesta erkaantuneiden kokemuksia

Maija-Leena Rova (toim.):
Uskonsota keittiössä:
vanhoillislestadiolaisuudesta
erkaantuneiden kokemuksia

331 s.
Gummerus 2016
Kirjastosta

Viime aikoina on kirjoitettu useita kirjoja ja lehtiartikkeleita vanhoillislestadiolaisuudesta, kuten naispappeuden kieltämisestä, ehkäisykiellosta, pedofiilitapauksista ja hoitokokouksista.

Niinpä tosiaan on ja olen lukenutkin muutaman näistä. Tässä kirjassa näkökulma on hieman toisenlainen. Kirjassa kymmenen kokemusasiantuntijaa eli henkilöä, joille asia on tuttu oman kokemuksen kautta, kertoo vanhoillislestadiolaisuudesta eroamisestaan. Osa tapahtumista on vuosikymmeniä vanhoja, osa taas paljon tuoreempia. Yhteistä on se, että erkaantuminen on pitkä ja monimutkainen prosessi, jonka jäljet näkyvät tavalla tai toisella koko loppuelämän ajan. Teemalla ja tarinoilla on paljon yhteistä Aila Ruohon Vartiotornin varjossa-kirjan haastattelujen kanssa, vaikka uskonyhteisöt ovatkin erit.

Tämähän on itse asiassa erittäin masentava ajatus. Ei yksi vaan ainakin kaksi suurta uskonnollista yhteisöä kohtelee jäseniään näin julmasti meillä Suomessa. Uutisten ja median kautta noin yleensäkin saa usein kuvan siitä, että vaaralliset lahkot ja uskonnolliset yhteisöt ovat olemassa vain ulkomailla. Hulluja ne amerikkalaiset ja niin pois päin. Äärimmäisimmät liikkeet joukko(itse)murhineen eivät onneksi näytä rantautuneen tänne, mutta näihin meidänkin yhteisöihin mahtuu paljon isompaa ja pienempää julmuutta. Nämä asiat ei koske minua henkilökohtaisesti (onneksi), mutta olen vakaasti sitä mieltä, että tällaisten kirjojen julkaiseminen on vain hyvä asia. Mitä enemmän näistä asioista puhutaan, sitä vaikeampi ne on lakaista maton alle.

Osa tämän kirjan kertojista esiintyy omalla nimellään, osa nimimerkin suojista. En ihmettele jälkimmäistä yhtään. Näissä tarinoissa tehdään hyvin selväksi se, että erkaantumisen seuraukset koskettavat myös erkaantuneen henkilön läheisiä. Voihan heissäkin olla jotain vikaa kun kerran erkaantujassakin on. Vanhoillislestadiolaisuus on hyvin tiivis yhteisö, missä on sekä hyviä että huonoja puolia. Hyvä puoli on se, että yhteisö tukee jäseniään. Huono taas se, että tuki tulee ehtojen kanssa. Jos et sovi yhteisön muottiin, olet ulkopuolinen. Eräänlainen hyvä puoli lienee sekin, että yhteisö ei ole niin ehdoton erkaantuneiden suhteen kuin esimerkiksi Jehovan todistajat ovat. Erkaantunutta ei enää tervehditä sanoilla "Jumalan terve" ja hän on toki matkalla helvettiin, mutta häntä ei tarvitse vältellä. Suhteiden entisen yhteisön jäseniin ei tarvitse katketa kokonaan jos kumpikaan ei sitä halua. Kirjan asiantuntijoilla onkin erilaisia kokemuksia siitä, miten heitä on kohdeltu erkaantumisen jälkeen. Osa on säilyttänyt välit perheeseen ja ystäviin, osa taas ei.

Yhteistä näille tarinoille on se, miten jokainen yhteisöstä erkaantunut on joutunut etsimään uudelleen paitsi paikkansa maailmassa, myös itsensä. Vanhoillislestadiolaisuuden opit ja tavat ovat useimmiten johtaneet siihen, että yhteisöstä erkaantunut on melko kirjaimellisesti tyhjän päällä siitä erottuaan. Populaarikulttuuri elokuvineen ja musiikkeineen on täysin uusia asia, ja koska yhteisön jäseniä ei kannusteta akateemisiin opintoihin, myös yleissivistys voi olla puutteellista. Voi mennä vuosia, vuosikymmeniä, koko elämä ottaa muu maailma kiinni näiden asioiden suhteen, ja joskus sekään ei riitä.


Tyttäreni oli 9-vuotias ja minä 36-vuotias, kun Sound of Music-elokuvaa esitettiin Helsingissä. Halusin ehdottomasti nähdä sen yhdessä tyttäreni kanssa. Se oli suuri kokemus niin hänelle kuin minullekin. Uskoni vahvistui siitä, etten minä eikä tyttäreni joudu helvettiin elokuvan katsomisen johdosta. Sen sijaan kyyneliäni ei pidätellyt mikään elokuvan herkimmissä ja koskettavimmissa kohtauksissa.

(s. 216)


Haasteet:
* Reading Challenge 2016 - 35. an autobiography [25/40]

keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Haastekoonti: Hämärän jälkeen

 
3.11.2015-2.11.2016


Vuosi sitten Orfeuksen kääntäpiiri-blogi haastoi lukemaan kauhukirjallisuutta. Ilmoittauduin mukaan itseni haastaakseni, en nimittäin liiemmin lue kauhukirjallisuutta ja kauhuleffoista sanoudun irti kokonaan.

Luin haasteeseen nämä:
[Ihmissusi]

Näistä ainoastaan Tohtori Moreaun saari on luettu nimenomaan tätä haastetta varten. Halusin lukea vielä sen viidennen kirjan päästäkseni ihmissudeksi. Sain myös samalla hieman lisää kirjallista yleissivistystä klassikkoteoksen myötä. Through the Woods ja Monstress: Awakening tuli luettua työkaverin suosituksen ja ennen kaikkea kauniin kuvituksen vuoksi. Crimson Peakin luin uteliaisuudestani, koska elokuvan DVD ei tainnut olla vielä saatavilla. Elokuvan katsoin muuten pikakelauksella ja ihan vain siksi, että Tom Hiddleston. Demon Roadin lainatessani oletin sen olevan fantasiaa, mutta se olikin kauhufantasiaa, paino kauhussa. Se oli kuitenkin sen verran hyvä kirja, että luen sarjan seuraavan osankin.

No, tulipahan tässä vuoden mittaan todettua ainakin se, että kauhu ei tosiaan ole oma genreni! En näköjään tartu siihen edes haasteen vuoksi ilman jotain oikein erityistä syytä. Eipä se mitään, eihän kaikkien onneksi tarvitse tykätä kaikesta.

Kiitos mielenkiintoisesta haasteesta!

tiistai 1. marraskuuta 2016

H. G. Wells: Tohtori Moreaun saari

H. G. Wells:
Tohtori Moreaun saari
(The Island of Doctor Moreau, 1896)
133 s,
Odessa 1986
Kirjastosta

Helmikuun 1. päivänä 1887 Lady Vain kärsi haaksirikon törmättyään hylkyyn jotakuinkin paikassa yksi aste eteläistä leveyttä ja 107 astetta läntistä pituutta.

Tämän kirjan lukemiseen liittyy pieni hauska tarina! Otin tämän mukaani leffateatteriin, koska minulle jäi lipun ostamisen jälkeen jonkin verran aikaa tehdä... niin mitä kun kaupat olivat jo kiinni. Kirja oli näppärän kokoinen pieneen laukkuuni, joten lueskelin sitä näytöstä odottaessani. Vieressäni istui vierasta kieltä puhelimeen puhunut nuori nainen, joka odotteli saman leffan alkamista (Tohtori Strange, josta muuten tykkäsin). Hän luki e-kirjaa ja koska olen hirvittävän utelias, vakoilin ihan vähän nähdäkseni mitä hän luki. Tätä samaa kirjaa, mutta englanninkielisenä! Joskus epätodennäköisetkin asiat tosiaan tapahtuvat.

Tämähän on siis scifi- tai kauhuklassikko, tai ehkä vähän molempia. Lasken sen kauhuksi, koska meidän kirjastossa tällä näkyy olevan kauhun genretäppi. Tarinan kertoo Edward Prendick, joka noukitaan merestä haaksirikon jälkeen. Hänet hoitaa kuntoon Montgomery-niminen mies, joka vie outoa eläinlastia eristäytyneelle saarelle. Prendick päätyy saarelle Montgomeryn mukana ja tapaa siellä tohtori Moreaun sekä koko joukon perin kummallisia ihmisiä. Eipä mene kauaakaan ennen kuin hänelle selviää, että saaren asukit ovat Moreaun luomuksia, eläimiä jotka on muutettu ihmisiksi. Ja sitten asiat alkavat mennä alamäkeen ja lujaa.

Yyyyyyyh, kylläpä minua inhotti ajatella mitä Moreau eläinparoille teki. Prendick pääsee jyvälle Moreaun salaisuudesta paetessaan puuman päiväkausia jatkuneita tuskanhuutoja syvemmälle saaren kätköihin. Kirjassa pohditaankin paljon tutkijoiden moraalia ja sitä, mitä tieteen nimeen voi tehdä. Ensin Prendick on kauhistunut, sitten hän melkein ymmärtää Moreauta, ja lopuksi tulee takaisin järkiinsä ja pitää tohtoria hirviönä. Prendickin mukaan tuskan aiheuttaminen ainakin tiettyyn pisteeseen saakka on hyväksyttävää, jos sillä pyritään edistämään tiedettä ja ihmiskuntaa. Moreau ei pyri kumpaankaan ja niinpä hän on sairas kiduttaja. En yhdy Prendickin mielipiteeseen, mutta kaipa hän kuvaa aikalaistensa näkemystä.

Kirja on muutenkin selkeästi aikansa tuotos. Siinä on rasismia, seksismiä ja vielä sokerina pohjalla luokkayhteiskuntaan sidottuja näkemyksiä. Useimpia eläinhirviöitä verrataan suoraan tummaihoisiin villi-ihmisiin rumien piirteiden ja sivistymättömyyden vuoksi. Naaraspuolisia hirviöitä on vähemmän kuin koiraita ja kun sivistyksen pintakiilto alkaa varista, naaraista se lähtee ensin. Tyhmiä ja kömpelöitä eläinhirviöitä verrataan työläismassoihin, jotka tylsinä laahustavat töihin. Prendick on toki oikea ääliö itsekin, mutta hän, ylemmän yhteiskuntaluokan valkoinen mies, on ravintoketjun huipulla jopa petojen täyttämällä saarellakin.

Kaiken kaikkiaan kirja oli yllättävän viihdyttävä ja tarjosi koko joukon painajaismaisia mielikuvia. En ole nähnyt yhtäkään elokuvaversiota tästä enkä kyllä haluakaan. Olen liian nynny näkemään ja kuulemaan Moreaun askareet mielikuvitukseni ulkopuolella.


Luettu myös mm.:

Haasteet:
* Hämärän jälkeen [viides haastepiste, taso: ihmissusi]
* Reading Challenge 2016 - 39. a book that takes place on an island [24/40]

maanantai 31. lokakuuta 2016

Lokakooste

Seitsemännen taiteen tarinat-lukuhaaste päättyi ja tällä kertaa muistin jopa haastekoonnin.

Olen nyt hetkellisesti ajan tasalla lukemisen ja bloggaamisen suhteen! Tällä hetkellä luvussa ovat H. G. Wellsin Tohtori Moreaun saari sekä Uskonsota keittiössä. Jälkimmäinen joutui keskeneräisenä odottamaan kun huomasin, että Hämärän jälkeen-haaste päättyy ihan kohta. Onneksi tuo Tohtori ei ole kovin pitkä kirja, ehdin lukaista sen huomenna loppuun. Ainakin meidän kirjastossa siihen on lätkäisty kauhun genremerkki, joten saa nyt luvan sopia haasteeseen vaikka kovasti sen yhteydessä scifistä puhutaankin.


Luettu & blogattu

Derek Landy: Demon Road
Amber joutuu helvetilliselle roadtripille. Verta ja suolenpätkiä riittää, kokonaisuutena kiinnostava ja erilainen nuortenkirja.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja: miehen työt
Mielensäpahoittajan opas arkeen. Tarinamainen kerronta tutusti hauskaa, feministi minussa ei tykännyt kirjan nimestä ja asenteesta.

Maja Lunde: Mehiläisten historia
Kolme tarinaa mehiläisistä kolmessa eri paikassa ja ajassa. Sopivaa syyslukemista, turhan ennalta-arvattava vain.

Kerstin Gier: Liitto
Trilogian päätösosa. Pikkusiskon Mian puuhat kiinnostavampia kuin päähenkilö Livin, kiinnostavin juoni hukkui ~romanttisten ongelmien alle.

Timo Parvela & Bjørn Sortlan: Matka & Pioneerit
Avaruusseikkailu jatkuu. Sarjan loppuhuipennusta elustavia keskiosia, tästä huolimatta ihan jännittäviä.

Marjorie Liu & Sana Takeda: Awakening
Hirviötyttö koston perässä. Kiinnostava ja väkivaltainen steampunk-kauhu-fantasia-pläjäys, jatkoa odotellessa.

Marjorie Liu & Sana Takeda: Awakening (Monstress #1)

Marjorie Liu & Sana Takeda:
Awakening (Monstress vol. 1)
192 s.
Image Comics 2016
Kirjastosta

Tämä sarjakuva-albumi kuuluu sarjaamme kirjaston uutuuksia, joita työkaverini vinkkasi minulle. "Tässä on steampunkia, kauhua ja fantasiaa! Kannattaa lukea!" Tosin täytyy sanoa, että vaikka ei olisikaan niin tämä olisi luultavasti kuitenkin päätynyt mukaani kauniin kannen vuoksi. Joo, olen juuri niin pinnallinen ja siksi pidänkin houkuttelevia kansia erittäin tärkeinä. 

Kirjan alussa lukija heitetään keskelle tarinaa. Käynnissä on orjakauppa hienolla seurapiiriklubilla ja kaupan on yksikätinen orjatyttö. Ihmisen näköinen, mutta ei kuitenkaan ihminen. Se tekee hänestä sekä halveksittua että haluttua kauppatavaraa. Maika myydään selkäpiitä karmivalle nunnajärjestölle, jonka sääntöihin ei kuulu niin selibaatti kuin hellämielisyyskään. Pikkuhiljaa Maikan tarina aukeaa ja tavoitteet selviävät. Alkaa kilpajuoksu, jossa Maika on sekä saalis että saalistaja.

Tykkäsin tekijöiden ratkaisusta olla selittämättä mitään turhia. Asiat esitetään sellaisina kuin ne ovat, ja jos ne ovat Maikalle tuttuja, ei niitä avata lukijalle sen enempää. Miksipä hän alkaisi selittämään jotain sellaista, joka on hänelle yhtä tuttua kuin kännykän käyttö meille? Tätä ei voinutkaan lukea sellaisella aivot narikkaan-asenteella, vaan hoksottimien täytyi pelata koko ajan. Oudot asiat saivat selityksen kun ne laittoi oikeaan asiayhteyteen, tai sitten eivät saaneet. Ei kaikkea tarvitse selittää eikä se vähentänyt tarinan luettavuutta lainkaan. Tämä ratkaisu teki tarinasta hyvin vauhdikkaan luettavan sikäli, että niitä turhauttavia infodumppauksia ei ollut.

Tarinan henkilöt olivat mielenkiintoisia. Sankarittaremme Maika ei ole mikään viaton kyyhkynen, joka taistelee oikeuden ja hyvien asioiden puolesta, vaan laskelmoiva ja väkivaltainen peto. Eipä ihme, hänen sisällään nimittäin asuu muinainen Cthulhu-tyylinen hirviö. Maikan oppaana on puhuva kissa, mestari Ren, ja seuralaisena orjuudesta pelastettu pieni kettutyttö Kippa, joka on kertakaikkisen suloinen pörröhäntineen. Tarinan pahikset ovat luostarijärjestön nunnat, jotka ovat tarvittaessa vielä Maikaakin karskimpia teurastajia. 

Noin niin kuin kokonaisuutena minulle jäi tarinasta sellainen kuva, että sen maailma on joko hyvin tasa-arvoinen tai sitten suorastaan naisten johtama. Voi kyllä johtua siitäkin, että tarinassa liikutaan paljon juuri mahtavan nunnajärjestön ympärillä. Se selvinnee sarjan tulevissa osissa. Oli miten oli, tarina on hyvin naisvetoinen steampunk-kauhu-fantasia, jonka jatkoa jään odottelemaan! Kuvitus on kaunista kaikessa karmeudessaankin. En suosittelisi tätä kaikkein herkimmille, sen verran hurme kuitenkin lentää pitkin seiniä...


Haasteet:
* Hämärän jälkeen [neljäs piste]

tiistai 25. lokakuuta 2016

Timo Parvela & Bjørn Sortland: Matka & Pioneerit (Kepler62 #3 ja #4)

Timo Parvela & Bjørn Sortland:
Matka
159 s.
Pioneerit
133 s.
WSOY 2016
Kirjastosta

- Pelottaako sinua?

Parivaljakon Parvela ja Sortland avaruusseikkailu jatkuu! Tälläkin kertaa lainasin kirjat tarkoituksella yhdessä vaikka Matka taisikin ilmestyä jo keväällä. Ne ovat kuitenkin sen verran ohuita, että ne ne lukaisee nopeasti ja ajattelin, että tarina jäisi vähemmän kesken näin. Hah, metsään meni että heilahti.

Tässä on nyt vähän pakostakin juonipaljastuksia kun kerran jatkuvajuonisesta kirjasarjasta on kyse.  

Matkassa kertojana on taas Ari, joka on muiden nuorten mukana viimein lähdössä kohti ääretöntä ja sen yli. Sukkula vie astronautit avaruusasemalle, jolla kolme tähtipurjehtijaa odottaa matkustajiaan. Aria kiinnostaa yhteen alukseen pakattava ylimääräinen kapseli: kuka siihen laitetaan? Ennen kuin asia selviää, joukko joutuu unten maille, josta Ari herätetään kesken matkan. Miksi?

Pioneereissa kertojana on Marie ja siinä päästään viimein Kepler62:n pinnalla. Eipä mene kauaakaan ennen kuin nuoret tajuavat, että he eivät ole planeetan ainoita asukkaita. Marien ristiksi sysätään aseet ja turvallisuus, ja tytöllä onkin edessään pienehkö kriisi omasta tehtävästään matkalla. Tappokoneeksiko hänet otettiin? Samaan aikaan Arin pikkuveljen Jonin sairaus pahenee eikä mistään näytä löytyvän apua...

Näissä oli vähän sellaista tyypillistä sarjan keskiosien ongelmaa. Juoni pääsee vauhtiin, mutta oikeastaan mitään ei paljasteta eikä mitään ongelmaa ratkaista lopullisesti. Suuret paljastukset halutaan säästellä sarjan viimeisiin osiin ja näissä keskitytään pohjustamaan niitä. Mutta eipä se mitään, kyllä nämä silti olivat hyvää luettavaa! Etenkin Pioneerit oli jännittävä ja tykkään Mariesta kertojana. 

Olen edelleen hiukan hämmästynyt siitä, miten synkkiä nämä kirjat ovat. Värikkäät kannet antavat ehkä olettaa jotain muuta. Kuitenkin hahmoja kuolee, Ari pelkää kuollakseen Jonin puolesta ja Marie ymmärtää oikein hyvin miten vaarallisilla vesillä ollaan. Alan jo hieman epäillä onko tälle tarinalle tai kaikille henkilöille luvassa onnellista loppua ollenkaan.

Ja pidän vieläkin Pasi Pitkäsen kuvituksesta! Vaikka kuvat ovat värikkäitä ja suuria, ne ovat usein melankolisia tai suorastaan synkkiä. Tällä hetkellä kansisuosikkini on Pioneerien vihreä viidakko. Se on vehreän ja hedelmällisen näköinen, ja kuitenkin kaatuneella puulla kävelevät nuoret ovat pieniä ja yksinäisiä. Ja kieltämättä minulla tulee siitä mieleen Leijonakuningas.

Jatkoa odotellessa!


Luettu myös mm.:

perjantai 21. lokakuuta 2016

Kerstin Gier: Liitto (Unien kirjat #3)

Kerstin Gier:
Liitto
(Silber: Das dritte Buch der Träume, 2015)
387 s.
Gummerus 2016
Kirjastosta

"Jutellaanpa sinun demonistasi. Oletko kuullut hänen ääntään tällä viikolla?"

Sainpahan viimeinkin luettua tämän! Kirja päättää Gierin Unien kirjat-sarjan, jonka kaksi edellistä osaa luin viime vuonna. Aikaa oli vierähtänyt sen verran, että piti käydä lukemassa mitä niistä olin sanonut ja ennen kaikkea mitä niissä oli tapahtunut. Jos vain mahdollista, pyrin lukemaan sarjojen osat mahdollisimman nopeasti peräkkäin etten unohda kaikkia juonenkäänteitä...
 
Tässä on nyt sitten pakostakin juonipaljastuksia sarjan edellisiin osiin.

Anabel on lukittu mielisairaalaan ja Livin elämä vaikuttaa kohtuullisen onnelliselta. Ainakin kunnes hän itse aiheuttaa itselleen ongelmia valehtelemalla Henrylle siitä, että Livillä olisikin ollut poikaystävä ennen häntä. Poikaystävä, jonka kanssa Liv muka meni sänkyynkin. Unimaailmassakin riittää ongelmia. Lähinnä se, että joku on oppinut hallitsemaan ihmisiä unien ulkopuolellakin. Livillä on keinoja taistella tätä vastaan, mutta hänen perheellään ja läheisillään ei ole...

Aivan tuhottoman suuri osa kirjasta pyörii Livin valheen ympärillä. Hän on epävarma itsestään kokeneemman poikaystävänsä rinnalla (olisipa muuten kiva, jos joskus nuortenkirjassa tämä asetelma olisi päinvastainen) ja haluaa vaikuttaa aikuisemmalta kuin onkaan. Ihan okei ja realistista sinänsä, mutta minua asiasta jankkaaminen alkoi kyllästyttää hyvin nopeasti. Kiinnostavin osuus eli unimaailman kiemurat jäivät kokonaan Livin salailupöljäilyjen alle. Asiaa ei auttanut se, että en edelleenkään pitänyt Henrystä. Hän tuntui niljakkaalta ja alentuvalta jo ensimmäisessa kirjassa, eikä asia parantunut ajan kuluessa ollenkaan.

Muista kirjan hahmoista pidinkin sitten enemmän. Livin velipuoli Grayson ja pikkusisko Mia olivat vallan mainioita. Etenkin Mia, joka onnistui kuin onnistuikin selvittämään juorubloggari Secrecyn salaisuuden ja siinä sivussa vähän muutakin. Jos Gier ikinä kirjoittaisi kirjan Mian seikkailuista, lukisin sen heti. 


Luettu myös mm.: