Alto Yukimura: Hopeasokerimestari ja musta keiju

Alto Yukimura:
Hopeasokerimestari ja musta keiju
vol. 1 & 2
(Ginzatoshi to kuro no yosei -
Sugar Apple Fairy Tale, 2013 & 2014)
vol. 1, 148 s. / vol. 2, 143 s.
Sangatsu Manga, 2016 & 2017
Suomennos: Antti Valkama
Kirjastosta

15-vuotias Ann haluaa seurata edesmenneen äitinsä jalanjälkiä ja saada arvostetun hopeasokerimestarin arvonimen. Vain kyseiset mestarit osaavat tehdä sokeria hopeaomenoista ja valmistaa niistä ihania herkkuja, jotka kelpaavat niin ihmisille kuin keijuillekin. Matka kaupunkiin, jossa kilpailu arvonimestä järjestetään, on vaarallinen ja niinpä Ann ostaa itselleen orjamarkkinoilta soturikeiju Scharin. Niin kauan kuin Annilla on Scharin irtirevitty siipi, hän voi murskata sen ja keijun milloin vain. Mukaan lyöttäytyvät myös pikkuruinen vesikeiju Mythril sekä Annin itsepintainen kosija Jonas, jonka mukana on minikokoinen orjakeiju Kathy.

Valitsin tämän sekä nätin kannen että sarjan lyhyyden perusteella. Juuri nyt en millään jaksa investoida aikaa ja kiinnostusta uusiin ikuisuussarjoihin, joten tällainen lyhyt kahden osan sarja oli passeli tähän saumaan. 

Kannen perusteella oletin lukevani pian romanttista hömppää, mutta tämäkin olikin ystävyyshömppää. Romanttinen vire oli toki olemassa, mutta se tuotiin esiin lähinnä kuvituksessa, ei niinkään tekstissä. 

Yksi kliseisimpiä mangakuvia ikinä:
neitonen komean suojelijansa käsivarsilla.
vol. 1

Annin ja Scharin jutun pääpointti on luottamus ja toisen olennon ymmärtäminen, mutta täytyy kyllä sanoa, että ei se ihan tässä kontekstissa toiminut. Ann tosiaankin ostaa Scharin orjakseen ja suojelijakseen, ja yrittää sitten tarjota keijulle ystävyyttä. Schar ihan oikeutetusta huomauttaa, että mistään tasavertaisuudesta on turha puhuakaan niin kauan kuin Ann pitää Scharin siipeä hallussaan. Keijujen orjuus noin ylipäätään on asia, josta Ann angstaa jonkin verran, mutta kuitenkin jotain jolle hän ei Scharia ja Myhriliä lukuun ottamatta tee yhtään mitään.

Juonellisesti tarina on varsin yksinkertainen ja keskittyy parin viikon vankkurimatkaan kaupungista toiseen. Matkalla kohdataan niin maantierosvoja kuin outo muukalainen ja pelottava korppiparvikin. Jonasin paikka tarinassa oli ennalta arvattava, mutta ainakin tässä vältettiin tylsä ja tyypillinen kolmiodraama. Lopusta tykkäsin kyllä, siinä ei menty kaikista kliseisimmän kliseen kautta. Loppu jää sopivasti auki kaikin puolin ja koska sarja päättyy tähän, lukija saa itse päättää mitä viimeisen sivun jälkeen tapahtuu.

Kiva välipalahömppä, joka myös näytti kivalta. Jopa niinkin nätiltä, että pyörittelin silmiäni sille, että Ann muka olisi hädin tuskin tavallisen näköinen variksenpelätin. Just joo...

Haasteet:

* Mangahaaste - ruokaan keskittyvä sarja

Sarah Crossan: Yksi

Sarah Crossan:
Yksi
(One, 2015)
440 s.
S & S, 2018
Suomennos: Kaisa Kattelus
Kirjastosta

Tässä

me olemme.

16-vuotiaat Grace ja Tippi ovat siamilaiset kaksoset, lantiosta yhteen kasvaneet ja siksi pakostakin aina yhdessä. Rahavaikeuksien vuoksi heidän täytyy luopua kotikoulusta ja aloittaa lukion toinen luokka Hornbeaconin yksityiskoulussa. He osaavat odottaa tuijotusta, sormella osoittelua ja valokuvausta, mutta ystävyyttä he eivät uskalla odottaa. Kaksoset tutustuvat kuitenkin Yasmeeniin ja Joniin, jotka näkevät tytöt kahtena yksilönä. Perheen omista vaikeuksista huolimatta kaikki näyttää menevän hyvin kunnes lääkäri joutuu kertomaan heille tylyn totuuden...

Olen kuullut tästä kirjasta niin paljon hypetystä joka puolelta, että odotukseni taisivat olla liian suuret. Idea on tietenkin kiinnostava ja erilainen. En ole koskaan aiemmin lukenut kirjaa, jonka pääosassa ovat siamilaiset kaksoset. Crossan on tutkinut asiaa perusteellisesti ja kirjoittanut siitä ihan kelpo kirjan nuorille. Juonessa on samanlaisia perusjuttuja kuin muissakin nuortenkirjoissa: perheongelmia, sisaruskateutta, ensi-ihastus ja ystävyyssuhteiden solmimista. Jaetusta kehosta huolimatta kaksoset ovat kaksi eri ihmistä, joilla on omat kiinnostuksen kohteensa kuten keillä tahansa sisaruksilla.

Kirja tuntui välillä kompastuvan juuri tähän. Toisaalta se yrittää sanoa, että Grace ja Tippi ovat muutakin kuin kaksosuutensa. Toisaalta koko tarina kerrotaan tämän kaksosuuden kautta. Tytöt eivät ole kerronnassa koskaan Grace tai Tippi, he ovat aina Grace-ja-Tippi. Grace on tarinan minäkertoja ja hänellä on tuskin ajatustakaan, joka ei jollain tavalla koskisi myös Tippiä. Mielestäni tämä nakersi pohjaa tuolta yksilöllisyyden teemalta.

Oli kuitenkin kiinnostavaa lukea siitä, millaista on arki kun se pitää koko ajan jakaa jonkun toisen kanssa. Grace ja Tippi käyvät terapiassa, kumpikin omalla terapeutillaan, ja yhden puhuessa toinen kuuntelee musiikkia kuulokkeilla yksityisyyttä antaakseen. Vaatteet on tehtävä erikoistilauksesta ja vaikka kummallakin on omat lempiruokansa, he ruokkivat osittain yhteistä kehoa. Jos toinen laiminlyö oman osuutensa kehosta huolehtimisesta, molemmat kantavat sen seuraukset. Flunssa ajaa molemmat sängyn pohjalle ja ylös ei pääse ennen kuin kumpikin on terve. Ulkona ei voi kuvitellakaan kävelevänsä ilman, että joku tuijottaa. Ehkä parhaiten minulle jäikin mieleeni se, miten hyvin Grace tietää olevansa Tippin kanssa monille elävä painajainen. 

Yasmeen voihkaisee ja johdattaa meidät luokan perälle.

Ja koko matkan sinne meitä

ympäröi avointen suiden meri,

kolmekymmentä pullottavaa silmäparia

ja sataprosenttinen puhdas

kauhu.

(s. 59)

Harmi kyllä kirja ei vakuuttanut minua säeromaanina. Kun nyt ajattelen asiaa, olisin luultavasti pitänyt tästä enemmän tavallisena proosaromaanina. Ehkä se johtuu siitä, että lukemani säeromaanit ovat olleet parempia tuossa säe-osuudessa ja runollisempia kerronnaltaan. Tämä on lähinnä vain tavallista proosaa hassusti rivitettynä. Kirjan luki sen vuoksi nopeasti, mutta sen muoto ei tuonut siihen mitään lisää, päinvastoin. Useimmat hahmot jäivät ohuiksi pintaraapaisuiksi ja joidenkin kohdalla mietin miksi he edes olivat tarinassa. Yksi tällainen hahmo on kaksosten pikkusisko Lohikäärme, joka oli olemassa tarinan laidalla, mutta olisi yhtä hyvin voinut olla olematta. Tavallaan haluaisin kirjalle jatko-osan, jossa kerrotaan Lohikäärmeestä ja hänen elämästään tässä perheessä.

Eli siis, kiinnostava ja erilainen aihe, toteutus ei vain ollut niin hyvä kuin oletin ja toivoin. Monille tämä tuntuu olleen aivan erityinen ja itkettävä lukukokemus, mutta minun tunnesuoneeni tämä ei nyt vain iskenyt. Hyvä kuitenkin, että tällä on ollut enemmän annettavaa muille.

Luettu myös:

Oksan hyllyltä, Kirjakko ruispellossa, Kymmenes kirjain ynnä muut

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2019 - 18. eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja [10/50]

Jostain syystä kuvittelin Sarah Crossanin oleva amerikkalainen, mutta hän onkin irlantilainen.

Lynne Kelly: Song for a Whale

Lynne Kelly:
Song for a Whale
303 s.
Delacorte Press 2019
Kirjastosta

Until last summer I thought the only thing I had in common with that whale on the beach was a name.

12-vuotias Iris on ollut kuuro syntymästään lähtien. Kuurous itsessään ei ole hänelle ongelma, mutta muiden reaktiot ovat. Äidin vaatimuksesta Iris käy tavallista koulua eikä viihdy siellä ollenkaan. Eräällä tunnilla opettaja kuitenkin kertoo valaasta nimeltä Blue-55, joka laulaa eri taajuudella kuin muut valaat. Iris tuntee empatiaa valasta kohtaan ja hän päättää luoda ääntä, jonka sekin kuulee. Lopulta koko homma johtaa maailmaa avartavaan roadtripiin leskeksi jääneen isoäidin kanssa. Koska kommunikointi on tärkeää ja maailman yksinäisin valaskin ansaitsee tietää, että joku kuulee sen äänen.

Lynne Kelly on toiminut parikymmentä vuotta kuulovammaisten tulkkina, mikä näkyy kirjassa mielestäni todella hienosti. Tarinaan uppoutuessa ei oikeastaan unohda, että Iris on kuuro, mutta sillä ei ole mitään väliä. Hänen maailmassaan ei ole ääntä, mutta sitä kompensoivat viittomakieli ja tuntoaisti, esineitä ja maata pitkin kulkevat värähtelyt. Iriksen maailmasta ei puutu mitään muuta kuin enemmän ihmisiä, jotka ymmärtävät häntä ja näkevät vaivaa kommunikoinnin eteen.

Pidin siitä, miten monella tavalla ihmiset suhtautuivat Iriksen kuurouteen ja miten se muokkaa hänen suhteitaan heihin. Hänen isovanhempansa ovat myös kuuroja, mutta Iris on aina jutellut luontevammin isoisän kanssa. Roadtrip Alaskaan antaa hänelle tilaisuuden tutustua isoäitiinsä uudella tavalla, ja samalla isoäiti löytää taas iloa elämäänsä. Iriksen äiti on oppinut viittomakieltä kotonaan, mutta ei halua päästää Iristä kuurojen kouluun. Äiti pelkää, että Iris etääntyy sen vuoksi perheestään eikä hän ymmärrä, että tulkkia lukuun ottamatta kukaan ei puhu Iriksen kieltä tavallisessa koulussa.  Kotona myös Iriksen isoveli puhuu sujuvaa viittomakieltä, mutta isä taas ei ole koskaan oppinut tai vaivautunut opettelemaan kieltä kunnolla. Iris onkin ajoittain katkera siitä. 

He could get by okay, but it wasn't like we could have a real conversation. I didn't expect him to know it as well as Mom. She had Deaf parents, so she was signing before could talk. I just wished he put more effort into learning it. He said he'd always been more of a "numbers person" than a "words person" and that it was hard to learn a new language. Seems like having a kid you could barely talk to would be harder.

(s. 49)

Vastakohtana tälle on Iriksen kuuron ystävän Wendellin perhe. Wendell käy kuurojen koulua ja koko hänen kuuleva perheensä puhuu sujuvasti viittomakieltä.

Lukuisat sivuhahmot suhtautuvat Irikseen kukin tavallaan. Iriksen tuntevat henkilöt näkevät vaivaa kommunikoinnin kanssa (ehkä ihanin ikinä on mies, joka on leikannut viiksensä lyhyemmiksi ihan vain siksi, että Iriksen olisi helpompi lukea hänen huuliltaan), mutta tuntemattomat joko puhuvat Iriksen ohi tai turvautuvat huutamiseen. Ikään kuin äänen korottaminen jotenkin auttaisi asiaa. Iris ja isoäiti päätyvät risteilyalukselle, jossa Iris tutustuu Bennie-tyttöön. Bennie suhtautuu kuurouteen mutkattomasti ja tytöt kommunikoivat sekä kirjoittamalla että viittomakielellä sitä mukaa kun Bennie sitä oppii. Se, että sanat täytyy kirjoittaa ei ole millään tavalla tärkeää kun puhutaan niinkin tärkeistä asioista kuin jälkiruoka, jäävuoret ja valaat.

Ja sitten sokerina pohjalla onkin koko tämä valasjuttu, joka lämmitti ja suretti sydäntäni. Blue 55 perustuu nimittäin oikeaan valaaseen, josta muistin lukeneeni ja jonka vuoksi oikeastaan lainasin koko tämän kirjan. 52-hertz -valas on olemassa ja laulaa korkeudella, jota muut valaat eivät kuule tai ainakaan ymmärrä. Valasparka huutaa suomeksi meressä, jossa kaikki muut puhuvat kiinaa.

Those first whales had tried to talk to him. Every day they worked to change their songs to something like his.

He returned their calls, but his sound meant nothing to them.

He heard the other whales. But nothing he sang back made sense. They thought he didn't understand.

They communicated to one another past him, through him, across him. Like he was a coral reef or a kelp forest they passed by. But he heard all of it.

(s. 16)

Valaan tarina heijastaa hienosti Iriksen elämää ja jokaisen tarvetta tulla kuulluksi.

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste - 48. kirja kertoo kuulo- tai näkövammaisesta henkilöstä [9/50]

Helmikooste

Optimisti minussa odottaa aina lukevansa enemmän kuin kirjan viikossa, mutta realisti ymmärtää sen olevan epätodennäköistä. Tällä tahdilla mennään näköjään ainakin toistaiseksi.

Tosin nythän numeroa nostavat nuo sarjakuva-albumit, jotka olivat kyllä kiva lisä lukuhetkiin. Pitäisi vain reippaasti kaivella sarjakuvahyllyä enemmänkin pieniksi välipaloiksi tai miksei vaikka koko aterioiksikin.

Luettu & blogattu

4 kirjaa / 1321 sivua

Nora Roberts: Ensimmäinen vuosi
Dystopiaa yliluonnollisilla voimilla varustettuna. Harmi kun nuo voimat vesittivät koko jutun.

Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli
Dystopiaa aikamatkustuksella varustettuna. Hyvä idea, mutta ei yllättänyt koska aikamatkustus kliseineen on tuttu juttu.

Yuka Katano & Haruki Takakura: Häntä pystyyn!
Eläinlääkäriopiskelijat rescuekoirien apuna. Kiva piirrostyyli, sarjan tarinat vakavampia kuin odotin.

Pertti Jarla: Fingerpori 12
Strippisarjisalbumi. Jaksaa aina naurattaa!

Risto Isomäki: Viiden meren kansa
Muinaissuomalaisten matkassa. 11 000 vuotta suomalaisten historiaa novelleina, pidin etenkin esihistoriaan sijoittuvista.

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista
Miten Helsinki rakennettiin. Aihe oli kiinnostava, mutta kirja sortui oman runollisuutensa alle.

4 sarjakuva-albumia / 653 sivua

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Jukka Viikilä:
Akvarelleja Engelin kaupungista
215 s.
Gummerus 2016
Omasta hyllystä

9. maaliskuuta 1816

Olen luvannut Charlottelle, että olemme Helsingissä kuusi vuotta.

Saksalainen arkkitehti Carl Ludvig Engel palkataan rakentamaan Helsingin keskusta ja muuttamaan syrjäinen käpykylä keisarikunnan laidan hohtavaksi helmeksi. Engel perheineen pakkaa laukkunsa ja asettuu kylmään pohjoiseen, jonne sopeutuminen ei ole helppoa. Kuusi vuotta venyy vuosikymmeniksi ja ajan kuluessa Engel saa levittää uusklassismin ilosanomaa koko Suomeen.

En nyt oikein lämmennyt tälle fiktiiviselle päiväkirjalle. Niin, tiedän, pitäisi kai kun tämä on kuitenkin Finlandia-voittaja, mutta kun ei niin ei. Muistan kun kirja voitti palkinnon ja kirjaston varausjonot kasvoivat huimasti heti sen jälkeen. Tämä sama ilmiö tapahtuu joka vuosi riippumatta siitä, miten paljon tai vähän kirjasta ollaan oltu kiinnostuneita ennen sitä. Ehdokkuus nostaa heti varauslukua, voitto sitäkin enemmän kun ihmiset haluavat itse nähdä millainen se voittajakirja nyt sitten onkaan.

En tiennyt Englistä oikeastaan mitään ennen kirjan lukemista, joten sikäli tämä oli opettavainen lukukokemus. Pidinkin eniten niistä osuuksista, jotka käsittelivät Engelin työtä ja perhettä. Engel kuvataan etäisenä ja jopa kylmänä miehenä, joka kuitenkin rakastaa perhettään omalla tavallaan. Vaimo Charlotte on tärkeä ihminen Engelin elämässä ja Engel on jopa kateellinen Charlotten kyvylle sopeutua Suomeen. Engel itse ei koskaan oikein totu kylmyyteen, kieleen tai jäyhiin suomalaisiin. 

Hyvässä seurassa työskennellessäni en juurikaan juo viinaksia, mutta selväpäisten ja näköalattomien suomalaisten kanssa tarvitsen ryypyn.

(s. 37)

Toinen kiintopiste on sairasteleva tytär Emilie, johon Engel ei oikein uskalla  edes kiintyä. Entä jos tytär kohtaa saman kohtalon kuin perheen lapsena kuollut poika Carl Eduard? Kontrasti tyttären ja perheen muiden poikien välillä oli minusta mielenkiintoinen. Poikia hädin tuskin mainitaan eikä kertaakaan nimeltä. Emilie sen sijaan on vahvasti läsnä päiväkirjan sivuilla. Toisaalta kirjassa on kohtaus, jossa Engel sanoo suoraan ettei kerro tyttärestään käytännössä mitään kodin ulkopuolella, mutta pojistaan kyllä. Raja yksityisen ja julkisen välillä on tässä kohtaa suuri.

Kirjan runollinen tyyli ei haitannut minua näissä työn ja arjen kuvauksissa, mutta se olikin sitten kompastuskiveni kaikessa muussa. Engelin angstailu ja ah niin syvälliset pohdinnot tuntuivat vetävän tarinaa alaspäin sen sijaan, että ne olisivat nostaneet sitä korkeammalle. Ne olivat liian raskassoutuisia minun makuuni ja siksi kirja kokonaisuutena ei sitten ollutkaan minun juttuni.

Luettu myös mm.:

P. S. Rakastan kirjoja, Kirja vieköön, Ullan luetut kirjat ja epäilemättä melkein kaikki muutkin!

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2019 - 7. kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt [8/50]

* Kirjahyllyn aarteet [kirja 2]

Risto Isomäki: Viiden meren kansa

Risto Isomäki:
Viiden meren kansa
333 s.
Into 2018
Kirjastosta

Kelluvaa jäätä silmänkantamattomiin.

Kärsin kroonisesta kansikuvavalituksesta, joten nyt täytyy ihan erikseen sanoa, että silmäni oikein lepää tässä kannessa. Jussi Karjalaisen taiteilema kansikuva on mielestäni todella hieno ja vie ajatukset juuri sinne minne pitääkin. Kauas menneisyyteen, jossa mikään ei ollut koskaan oikeasti helppoa ja kuolema vaani joka nurkan takana. 

Viiden meren kansa on oikeastaan novellikokoelma, jossa matkustetaan Suomen esihistoriaan ja vähän historiaankin. Ensimmäinen tarina Jäiset rannat sijoittuu 11 000 vuoden takaiseen maailmaan, hetkeen jona Suomen ensimmäiset asukkaan rantautuivat hylkeitä notkuville rannoillemme. Pidin tästä novellista eniten. Yhteen hetkeen oli vangittu taitavasti sekä jääkauden hyinen ilmasto että muinaisten esivanhempiemme ilo pullervojen näkemisestä. Ihan kuin olisi notkuvaa noutopöytää katsellut!

Toinen suosikkini oli Maailmanmeren rannalla, joka käsittelee suomalais-ugrilaisen alkukielen syntyä 6 000 - 6 500 vuotta sitten. Pidin siitä, miten tarinassa kuvattiin pelkoa tuntemattomasta ja siitä, mitä ei voi käsittää koska asiaa kuvaavia sanoja ei ole olemassa. Jos et ole koskaan nähnyt hevosta, saati sitten ratsastajaa sellaisen selässä, eikä kielessäsi ole sanoja kummallekaan, miten pystyt kuvaamaan näkemääsi edes itsellesi?

Hylkeet, linnut ja luonto noin ylipäätään ovat tarinoissa vahvasti läsnä. 

Lentoon pyrähtäneiden siivekkäiden parvet kasvoivat hetkessä kuin korkealle taivaisiin asti ylettyviksi harmaiksi ukkospilviksi, joiden läpi oli vaikea nähdä mitään muuta. Kun tuon taivaan pimentävän, allien muodostaman pilvirintaman reuna lähestyi heitä, allien laulu ja niiden siipien pauhu paisuivat korviahuumaaviksi, niin että he eivät enää voineet kuulla toistensa ääntä.

(s. 117)

Novellien yhtenä punaisena lankana on se, miten aiempien sukupolvien todesta ja tavoista tulee tulevien sukupolvien uskontoa ja historiaa. Parhaiten tämä näkyy tarinaparissa Lemminki ja lohikäärme ja (Erään) Maailman loppu. Tarina taivaalta syöksyneestä lohikäärmeestä, jonka kalevalaiset hahmot kokevat, kohtaa viimein loppunsa kristittyjen ristiretkeläisten miekan alla. Samalla tavalla karsikkopuut matkaavat vuosituhansien ajan muinaissuomalaisten mukana muistuttamassa esivanhemmista ja luonnonuskosta, ja sitten nekin pätkitään päreiksi kirkon käskystä.

Noin yleisesti ottaen pidin alkupään esihistoriaa kuvaavista tarinoista enemmän. Kun saavutettiin ristiretkeläisten aika, novellit nojasivat yhä enemmän raakaan, sivuilla kuvattuun väkivaltaan ja raiskauksiin, koska kuinkas muutenkaan. Kirjan lopussa on laaja historiallinen osio, jossa kirjailija kertoo mistä on saanut inspiraatiota tarinoihinsa ja millaisiin historiallisiin löytöihin kyseiset teoriat nojaavat. Kiinnostavaa luettavaa sekin.

Luettu myös mm.:

Kirja hyllyssä, Mummo matkalla, Kulttuuri kukoistaa ynnä muut

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2019 - 28. kirjan kannessa on kuu [7/50]

Yuka Katano & Haruki Takakura: Häntä pystyyn!

Yuka Katano & Haruki Takakura:
Häntä pystyyn!
(Inubo! Bokura no shippo senki, 2012)
vol. 01, 191 s. / vol. 02, 196 s. / vol. 03, 207 s.
Ivrea 2016
Suomennos: Emma Myllynen
Kirjastosta

Seiji Hayami aloittaa toisen vuoden eläinlääkäriopinnot yliopistossa. Hän ei aio liittyä harrastuskerhoihin, mutta bongaa sitten koirakerhon rekrylehtisen. Koirahullu Seiji on myyty saman tien, mutta kerho osoittautuu ihan toisenlaiseksi kuin hän kuvitteli. Kerhon päämaja on kolme vuotta vanhemman opiskelijan Natsuo Momotan koti, jossa asuu Momotan lisäksi rescuekoiria. Kerhon tehtävä on pelastaa kaltoin kohdeltuja koiria ja etsiä niille uusi koti. Homma vie paljon aikaa ja rahaa, etenkin kun sen ainoat aktiivijäsenet ovat Momota ja tietenkin Seiji itse.

Musteen jäljet -blogi haastoi tuossa taannoin lukemaan mangaa ja sain viimeinkin aikaiseksi tarttua asiaan. Tuossa joku vuosi sitten luin paljonkin mangaa, mutta sitten into hieman lopahti. Nytpä sitten yritän bingohaasteen voimin tutustua taas uusiin sarjoihin. Yksi sarja on yksi bingoruutu, joten eiköhän tässä tule uusia tuttavuuksia vastaan. 

Haaste alkoi lupaavasti, pidin nimittäin tästä kolmiosaisesta Häntä pystyyn! -sarjasta, jonka valitsin kirjastosta lähinnä kivan kannen perusteella. Mangassa ja noin ylipäätään sarjakuvassa minulle on tärkeää, että pidän piirrostyylistä. Suosin enimmäkseen selkeitä linjoja, joissa ei tarvitse arvailla mitä sivulla tapahtuu. Tässä sarjassa kuvitus on sikäli realistista, että esimerkiksi chibi-hahmot puuttuvat kokonaan. Tyylillä saa aikaan surullisia ja pelottaviakin kuvia.

Eläinhamstraajan kotona
vol. 03

Kirjan koirilla on järjestään surullinen tarina oli sitten kyseessä tiineenä olleen koiran hylkäys tai yliopistolta karannut koe-eläin. Arvelin sarjan olevan söpöilyhömppää, mutta tässä käsitellään vakavampiakin asioita. Ensimmäisen ja toisen osan lopussa on muutaman sivun osio, jossa käsitellään lemmikkikoirien tilannetta Japanissa. En esimerkiksi tiennyt, että monissa paikoissa kunnallishallinnolta saa rahallista avustusta koiran kastrointiin ja sen vuoksi hylättyjen koirien (ilmeisesti myös kissojen) määrä laskee koko ajan. Loistavia uutisia siis!

Tarinan keskushahmot ovat Seiji ja Momota, jotka ovat omistaneet kaiken liikenevän aikansa koirille. Ja rahansa myös, tarinassa huomioidaan monta kertaa etenkin se, miten köyhästi Momota elää koska kaikki sivutöillä saadut rahat menevät koiriin. Kaksikon lisäksi sivuilla vilahtaa muutama muu nimettömäksi jäävä kerhon jäsen, kopea mutta kuitenkin hyväsydäminen eläinlääkäri & Momotan ystävä Akagi sekä naapurin nätti Mayuko, joka hänkin opiskelee eläinlääkäriksi. Odottelin sitä pakollista sivuja syövää romanttista kiemurointia, mutta sitäpäs ei paria pikaista huulenheittoa lukuun ottamatta ollutkaan.

Miinusta siitä, että tarina sortuu pariin otteeseen ärsyttävään fanserviceen, jossa koira repii Mayukon housut alas tai paidan pois. Onneksi vain parissa kohdassa eikä sitä revitellä jättimäisillä ruuduilla, mutta ilmankin olisi pärjätty. Käännöksessä minua oudoksutti se, että koiran raskauden keskeytyksestä puhutaan aborttina. Teknisesti ottaen kyseessä on toki sama asia, mutta en ole koskaan kuullut kenenkään käyttävän abortti-sanaa lemmikin kohdalla. Ehkä niin tehdään jossain, mutta minä vierastin sanaa tässä asiayhteydessä.

Kaiken kaikkiaan siis kelpo sarja etenkin koirien ja muidenkin lemmikkien ystäville. Sarjassa on vain kolme osaa ja lukaisin ne kaikki kerralla.

Haasteet:

* Mangahaaste - manga joka yllätti sinut

Momokon elämä on koirapitoista
vol. 01