Mimmu Tihinen: Kun hiljaisuus valehtelee

On kahdenlaisia salaisuuksia.

Piti lukemani tämä Mimmu Tihisen Kun hiljaisuus valehtelee jo viime vuonna, mutta niin se vain jäi. No, nyt se sopii hyvin puuttuvaan Helmet-kohtaan, joten onni onnettomuudessa?

Kyseessä on siis nuorten selkokirja, joka kertoo juuri 16-vuotta täyttävästä Rikusta. Synttäripäivänään hän saa viestin, jossa täysin tuntematon Luka ilmoittaa olevansa hänen isoveljensä. Siitäpä se perhesalaisuus sitten paljastuukin. Samaan aikaan Rikua painaa uintiharrastus, jonka osalta on tehtävä tärkeä päätös.

Olen lukenut Tihiseltä muitakin selkokirjoja ja tykännyt niistä. Tämäkin kirja on hyvä osoitus siitä, että selkokirjan ei tarvitse aliarvioida lukijaansa. Tässä on monta toisiinsa vaikuttavaa juonenlankaa.

Rikun perhe on monikulttuurinen: isä on suomalainen ja äiti on japanilainen. Valitettava osa Rikun kasvukokemusta on ollut hänen kohtaamansa rasismi.

…joka nousee Rikun mieleen kun Luka haluaa tavata hänet. Tietääkö veli, että Riku ei näytäkään ihan tyypilliseltä suomalaiselta?

…tietää, koska isä on pitänyt häneen salaa yhteyttä. Rikun äitikin on tiennyt, että isällä oli poika jo heidän tavatessaan. Kukaan ei vain ole kertonut Rikulle asiasta ja hän alkaa nopeasti vihata salailua.

…mutta huomaa sitten syyllistyneensä itse samaan. Paras ystävä ja sekauintijoukkueen muut jäsenet kun eivät tiedä, että Riku haluaa lopettaa kilpauinnin. Hän rakastaa uintia, mutta on alkanut inhota kaikkea kilpailuun liittyvää suorituspaineista bussimatkoihin.

Monisyinen tarina etenee nopeasti eikä kaikkiin ongelmiin ja kysymyksiin löydy vastausta. Tarina jättää siis tilaa mielikuvitukselle ja pohdinnalle siitä, mitä Rikun elämässä sen jälkeen tapahtuu.

Pidin tästä ja toivonkin, että tämä löytyy monesta yläkoulun kirjavinkkaussetistä! Menisi varmasti ainakin urheilua harrastaville pojille.

Kirjan tiedot:

Mimmu Tihinen: Kun hiljaisuus valehtelee | Uljas & Lucia 2024 | 104 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Helmet 2025 : 1. Kirjan nimessä on alistuskonjunktio

Leena Paasio: Tuuli kääntyy etelään (Kotisatama #01)

Keskellä Saaristomerta häämötti yksinäinen graniittimajakka.

Olen tykännyt Leena Paasion merihenkisistä nuortenkirjoista, joten pitihän se lukea tämä aikuisten kirjakin. Tuuli kääntyy etelään aloittaa Meriön sisaruksista kertovan Kotisatama-sarjan.

Tässä kirjassa Meriöistä nuorimman eli Hennan nousujohteinen perämiehen ura Karibianmerellä seilaavalla risteilijällä saa jäädä. Hän palaa kotiinsa Utön saarelle huolehtimaan muistisairaasta äidistään. Samalla hän opiskelee luotsiksi ja - kuinkas muutenkaan - löytää myös rakkauden.

Yllätyksenä: tämä itse asiassa sijoittuu samaan jatkumoon Paasion Meren koskettamien kanssa! Sitä ei ole mikään pakko lukea ymmärtääkseen tämän, mutta sen lukeneelle tässä on tuttuja hahmoja ja tuttu Utön kyläyhteisö.

Mietin lukiessani, että tällainen saman maailman hyödyntäminen nuorten ja aikuisten kirjoissa ei ole yhtään hassumpi idea ja sitä soisi olevan enemmänkin. Kuvittelisin, että kirjailijallekin on helpompi kun ei tarvitse keksiä samaa tarinan taustaa uudestaan.

Viihdyin tämän parissa oikein hyvin ja etenkin saaristolaiselämän todentuntuisuus oli mukavaa luettavaa. Henna ei kaipaa tyyntä valtamerta, vaan kotoisan epävakaata Saaristomerta. Vaahtopäisenä raivoava meri, sankka sumu ja viiltävän kylmä tuuli tuovat hänelle rauhan. Minulle meri on melko vieras elementti, mutta sivuilta huokuvasta kotiseuturakkaudesta oli kiva lukea.

Luotsin työtä ja sen tärkeyttä kuvataan hyvin, enkä itse asiassa ole tainnut koskaan perehtyä työn yksityiskohtiin näin hyvin. Ammatin esittely ei silti tunnu raskaalta infodumppaukselta, vaan luontevalta osalta tarinaa.

Tärkeässä osassa on myös Utön kyläyhteisö. Ankarissa ja eristäytyneissä oloissa ollaan totuttu auttamaan toisia, ja melkein kaikki kyläläiset ovatkin Hennalle tuttuja jo lapsuudesta. Väestön ikääntyminen ja turismin väheneminen ovat ongelmia, jotka saarelaisten on tässä ratkaistava jottei saaren toiminta kuihdu.

Pidin Hennastakin, jos kohta näköjään luin häntä väärin. Kirjan lopussa mainittiin muistaakseni parikin kertaa, miten taitava hän on lukemaan ihmisiä. Ja minä kun olin ajatellut, että onpas hän kärkäs tuomitsemaan tuntemattomia ihmisiä omien ennakkoluulojensa perusteella, kerrankin uskottava ja realistisen ärsyttävä vika päähenkilöllä...

No, kuitenkin, lopputulemana hyvää ja mukaansatempaavaa viihdekirjallisuutta, joka vie Utön saarelle. Jatko-osa on jo varauksessa!

Kirjan tiedot:

Leena Paasio: Tuuli kääntyy etelään | WSOY 2025 | 393 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Luonto sivuilla : Rauha

Rey Terciero & Bre Indigo: Northranger

Rey Tercieron ja Bre Indigon sateenkaareva YA-sarjakuva Northranger on näköjään saanut inspiraationsa Austenin Neito vanhassa linnassa -kirjasta. En tiennyt tätä etukäteen ja se on vielä lukematta, joten nyt jäi varmasti jokin taso tästä tarinasta ymmärtämättä.

Northrangerissa ollaan nykypäivässä, enimmäkseen texasilaisella ranchilla. Kauhuelokuvia fanittava kaupunkilaispoika Cade joutuu kesän ajaksi apukädeksi ranchille, jossa tuntuu olevan paitsi synkkiä salaisuuksia, myös ah niin söpö Henry.

Latinotaustainen Cade tietää varsin hyvin miten rasistinen ja homofobinen Texas on, joten hän ei ole kertonut vielä kenellekään tykkäävänsä pojista. Kirjan teemana ovatkin salaisuudet ja myös väärinymmärrykset. Omien kokemustensa perusteella Cade olettaa ihmisistä usein pahinta.

Tarina oli itse asiassa aika tummasävyinen. Melkein jokaisella hahmolla on jonkinlainen tragedia takanaan, ja se näkyy esimerkiksi alkoholismina ja kuolemanpelkona. Cade on kiinnostunut kauhuelokuvista siksi, että hän tuntee jonkinlaista yhteenkuuluvuutta sekä elokuvien halveksittujen hirviöiden että pelokkaiden uhrien kanssa.

(Itse asiassa tästä tuli vähän mieleen The Summer Hikaru Died, jossa on samanlaista “olen varmasti kaikkien silmissä hirviö seksuaalisuuteni vuoksi” -teemaa.)

Kun epäröit, kysy kuolleilta.
(s. 97)

Caden perhe on uusperhe, jossa isä- ja siskopuoli ovat mustia. Isäpuoli ymmärtää hyvin Caden kokeman rasismin, mutta heittelee ohimennen ajattelemattoman homofobisia kommentteja. Loppupeleissä hän on silti Caden puolella ja oli itse asiassa kiva lukea kohtaus, jossa hän ymmärtää tehneensä väärin ja päättää toimia vastaisuudessa paremmin.

Henryn painolasti on vähän erilainen. Hän ei ole kokenut rasismia, mutta hänen isänsä on raivoava konservatiivi armeijaupseeri, jonka asenne tekee elämän vaikeaksi paitsi Henrylle, myös hänen siskolleen. Tässä talossa ei homoilla ja tytöt ovat toisen luokan kansalaisia jne., menköön roskiin koko äijä.

Tarinassa oli kevyempiäkin kohtia, mutta kokonaisuutena tämä ei ollut mikään hyvän mielen kirja. Ensirakkaus on söpöä, mutta se täytyy kokea salassa ja pelossa. Ranchilla on kivoja eläimiä, mutta osa niistä päätyy omaan pataan. Lopussa aurinko paistaa risukasaan, mutta monille traumoista paraneminen on vasta alussa.

Kirjan tiedot:

Rey Terciero & Bre Indigo: Northranger | HarperAlley 2023 | 229 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Paha mieli, paras mieli : Riippuvuus

Maija Kajanto: Talvikaupungin valot

Vilma raapaisi tulitikun, ojensi sen kohti takkaan ladottuja sytykkeitä ja katsoi, kuinka liekki lähti kiipeämään pieniksi pilkottujen klapien väliin.

Tämä Maija Kajannon Talvikaupungin valot oli se toinen tälle vuodelle varaamani joulukirja. Oikeastaan vähän harmittaa, että sain sen varausjonosta näin varhain. Olisin lukenut tämän mieluusti vielä lähempänä joulua, jotta tämän joulutunnelma olisi tuntunut vieläkin jouluisemmalta.

Tässä siis nelikymppinen Vilma lähtee viettämään jouluviikkoja Helsinkiin. Takana on tuore avioero, ja teini-ikäiset lapset viettävät joulun exän kanssa vanhassa kodissa. Vilma haluaa tehdä pienen pesäeron elämäänsä ja oppia olemaan itsensä kanssa. Tuttavan vapaa airbnb-yksiö tarjoaa tilaisuuden olla yksin kaikkien keskellä.

Tarinassa ollaan viettämässä viihdekirjallisuudelle aika epätavallista joulua. Yksin! Kaupungissa! Ilman riisipuuroa ja hössöttäviä sukulaisia! Salskea joulurakkaus onkin salskea jouluhoito!

Tykkäsin tästä todella paljon! Vilman elämäntilanne ei ole minun ja minusta on kiva viettää joulu niin kuin sen vietän. Mutta olen silti joskus miettinyt, millaista olisi viettää juuri tuollainen joulu: yksin isossa kaupungissa tehden juuri sitä, mitä haluan oli se perinteisen jouluista tai ei.

Vilma rakentaa tässä elämänsä ensimmäistä joulua, jolloin hän saa olla vain ja ainoastaan oma itsensä ja itseään varten. Oli mukavaa lukea siitä, miten hän alkaa muistaa millainen ihminen hän on äitiyden ja parisuhteen alla. Viestejä jatkuvasti lähettelevä, arjessa (muka-)avuton ex sai minultakin yhtä kirpeän vastaanoton kuin Vilmalta.

Tarina on myös oikea Helsingin matkailumainos, välillä vähän liikaakin. Puuttui vain pääsylippujen hinnat ja kartta, johon kohteet oli merkitty (mikä olisi itse asiassa ollut hyvä lisä). Vilman mukana kierrellään katsomassa Helsingin nähtävyyksiä ja osallistutaan kaupungin tarjoamiin tapahtumiin. Niistä muodostuu omanlaisensa joulutunnelma.

Oli myös kiva, että tämä ei ollut romanssi. Vilmalla on exä ja sutinaa ja ovi raottuu romanssiin tulevaisuudessa, mutta tarinan pääasia se ei ollut.

Eli suosittelisin joulukirjoja kaipaaville! Kirja oli sopivan pituinen, itsenäinen tarina. Se ei ainakaan minun mielestäni tarvitse jatko-osaa, koska tällainen joulu oli luultavasti Vilmallekin ainutlaatuinen kokemus.

Kirjan tiedot:

Maija Kajanto: Talvikaupungin valot | WSOY 2025 | 192 sivua

Lynn Messina: Pahaenteinen palatsi (Beatrice Hyde-Clare ratkaisee #06)

Jos Beatrice Hyde-Clare olisi ymmärtänyt, että kieltäytyessään kihlattunsa hienovaraisesta muutoksesta heidän avioliittovaloihinsa hän antaisi miehen isoäidille mahdollisuuden kerätä huoneen täyteen ihmisiä todistamaan onnellista tapahtumaa, hän olisi oitis suostunut kihlattunsa pyyntöön.

Lynn Messinan historiallinen pehmodekkarisarjan suomennokset ovat edenneet kuudenteen osaan. Pahaenteinen palatsi jatkaa suoraan siitä, mihin edellinen osa jäi.

Bea ja Kesgraven herttua vihitään heti kirjan alussa. Seuraavat pari päivää Bea ratkaisee naapurissa tapahtunutta murhaa. Pankkiiritalouden huippukokki on hujautettu päättömäksi ja palvelijat syyttävät tapahtumasta toisiaan.

Yritin keksiä tästä jotain positiivista sanottavaa, ja se on tässä: ideasta olisi saanut ihan mukavan novellin. Huippukokin raa'an murhan tutkiminen, talouden värikäs palveluskunta ja Bean ensiaskeleet herttuattarena olisivat kantaneet lyhyen tarinan.

400 sivun mittaisena romaanina tämä oli pitkästyttävä pettymys. Tämä oli niin tuskallisen hidas, että välillä teki mieli heittää tämä seinään. Eräskin keskustelu kesti 80 sivua (kahdeksankymmentä!), eikä siinä paljastunut yhtään mitään tärkeää.

Pituutta lisäsi se, että melkein jokaisen repliikin välillä oli muutama sivu Bean sisäistä jaarittelua. Aiheet olivat aina samat: joko hän ihasteli herttuaansa, totesi melkein kaikkien miesten halveksivan häntä tai naisia noin yleisesti, tai tajusi sadatta kertaa olevansa omg herttuatar, kuka olisi uskonut!

Olen tykännyt sarjasta tähän asti, joten oli todella ikävää todeta tason notkahtaneen näin paljon. Tämä ei herättänyt mitään innostusta lukea sarjan seuraavaa osaa. Luultavasti kuitenkin selaan sitä sitten kun se suomennetaan. Jos vastaan ei tule tällaista tylsyyttä, saatan vielä antaa sille mahdollisuuden, mutta juuri nyt se tuntuu hyvin epätodennäköiseltä…

Kirjan tiedot:

Lynn Messina: Pahaenteinen palatsi | Aula & Co 2025 | 405 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: A Sinister Establishment (2020) | Suomennos: Meri Kapari

Haasteet:

* Paha mieli, paras mieli : Halveksunta

* Älä aloita uutta sarjaa : Sarjan 4., 5., 6. tai 7. kirja

Peter Brown: The Wild Robot Escapes & The Wild Robot Protects (The Wild Robot #02 & #03)

Our story begins in a city, with buildings and streets and bridges and parks.

Luin Peter Brownin The Wild Robot -sarjan ensimmäinen osan helmikuussa ja varasin jo silloin toisen osa. Kesti näin kauan saada se luettavaksi ja nyt luinkin kaksi osaa peräkkäin.

Nämä ovat nopeasti luettavia lastenkirjoja ja mielestäni on harmillista, ettei näitä ole suomennettu. Nämä olisivat erinomaisia esimerkiksi luokassa yhdessä luettavaksi ja näiden pohjalta olisi helppo viritellä keskustelua eri aiheista.

The Wild Robot Escapes -kirjassa robotti Roz on päätynyt maatilalle työrobotiksi. Roz teeskentelee olevansa aivan tavallinen robotti, mutta kaipaa koko ajan takaisin omalle saarelleen ja hanhipoikansa luokse. Roz alkaakin kehitellä pakosuunnitelmaa, jonka toteutuminen vie noin puolet kirjasta.

The Wild Robot Protects jatkaa Rozin tarinaa hänen kotisaarellaan, tai oikeastaan valtamerellä. Saarta uhkaa meren mukana kulkeutunut myrkky, joka tuhoaa kaiken tieltään. Roz lähtee tarpomaan merenpohjaa pitkin myrkyn alkulähteille selvittääkseen, miten sen voi pysäyttää.

Näistä kirjoista huomasi, että tarina oli valmis jo tuossa Escapessa. Ei Protects huono ollut, mutta se oli selvästi jatko-osa, jota ei ollut alun perin suunniteltu sarjalle. Siinä oli myös selvästi opettavaisempi ote kuin sarjan kahdessa muussa kirjassa.

Roz tapaa meressä monenlaisia mereneläviä, joilla on hänelle opetettavaa niin sukupuolen moninaisuudesta kuin ravintoketjustakin. Tarinassa on vahvasti mukana ympäristökasvatus ja ihmisen vastuuttomuus/vastuullisuus mertensuojelussa. Tärkeitä aiheita kaikki ja tosiaan nämä olisivat mielestäni mainioita luokkakirjoja.

“Can you believe we have to convince a robot why robots are important?” said George.

“Can you believe I have to convince humans why their own environment is important?” said Roz.

(The Wild Robots Protects, s. 187)

Kokonaisuutena tykkäsin sarjasta ja se on hyvä osoitus siitä, miten tasokasta lastenkirjallisuus voi olla. Vakavia asioita voidaan kirjoittaa seikkailun lomaan ja Brownin valitsema kertojaääni kantoi tarinaa hienosti.

Kirjojen tiedot:

Peter Brown: The Wild Robot Escapes & The Wild Robot Protects | Little Brown and Company 2018 & Piccadilly Press 2023 | 278 & 279 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Robotti-lukuhaaste : Robotti rikkoo sääntöä

* Paha mieli, paras mieli : Ympäristörikos

* Älä aloita uutta sarjaa : Luit sarjan edellisen osan yli 6 kk sitten & Sarjan edellinen osa on edellinen lukemasi kirja

* Luonto sivuilla : Toivo & Vapaus

Enni Mustonen: Pikkupappilan joulu (Kytösavun tarinoita #0.5)

- Voi jutinan tähren, kyllä se ny pyryn lykkäs! Maija julisti jo kynnykseltä työntyessään puusylyksen kanssa ruokasaliin.

En oikein ole joulukirjojen lukija, mutta tälle sesongille varasin pari ihan vain kirjailijoiden vuoksi. Ensimmäisenä sain kirjastosta tämän Enni Mustosen Pikkupappilan joulun, joka aloittaa uuden Kytösavun tarinoita -sarjan.

Tässä on vain 140 sivua, joten tämän luki todella nopeasti. Kirja on selvästi kirjoitettu nimenomaan joulumyyntiä ajatellen, niin paljon wanhan ajan joulua ja hyvän mielen joulutunnelmaa tämä pursusi.

Tapahtumat sijoittuivat muutamalle joulunajan päivälle vuonna 1876. Pastorin vaimo Aino kertoo pariskunnan ensimmäisestä joulusta omassa kodissa uudella paikkakunnalla eli Lapualla. Pakkaa ilmestyy hämmentämään kopea ja itsekäs anoppi, josta joulun tapahtumat tietenkin paljastavat uusia puolia.

Kirjassa tiivistyivät Mustosen kerronnan hyvät ja huonot puolet. Kerronta on kovin toteavaa ja kirja vilisee nimiä. Onneksi alussa on hahmoluettelo, joskaan läheskään kaikkia tarinassa mainittuja ei ole listattu siihen. Palvelusväki puhuu murteella, joka saa heidät heti vaikuttamaan pappisperhettä maalaisimmilta ja suorastaan yksinkertaisilta vaikka he päteviä olivatkin.

Mutta luin tämän mielelläni, koska historiallisen arjen kuvaus oli niin mukavaa! Mustonen on selvästi perehtynyt aikaan ja paikkaan, ja esimerkiksi körttiliike on kirjassa vahvasti mukaana. Perheen jouluvalmisteluista tuli kotoisa tunnelma vaikka ajan ankara elämä taustalla näkyikin. Ei ollut helppoa huutolaisilla ja joulunakin menehtyy ihmisiä.

Jään nyt sitten odottamaan sarjan varsinaisesti aloittavaa Pappilan piikaa, joka ilmestyy ensi keväänä.

Kirjan tiedot:

Enni Mustonen: Pikkupappilan joulu | Otava 2025 | 140 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Paha mieli, paras mieli : Itsekkyys

Lokakooste

Olen vähän hämmästynyt siitä, että lokakuu on jo ohi. Ilmeisesti nukahdin syysunille ja aika juoksi pikavauhtia ohi? 

En oikein tiedä, mihin aika meni, mutta joka tapauksessa luin tässä kuussa yhdeksän kirjaa, joista kaksi oli sarjakuvia. Yli puolet eli viisi oli englanninkielisiä, mikä oli ehkä vähän epätavallista. Yritin tässä kuussa lukea erityisesti kirjoja, jotka ovat olleet lainassa kirjastosta jo pitempään tai joihin oli varaus. Esimerkiksi tuo Marja-Leena Lempisen Siivet ja juuret ehti kököttää lainarivissä kesästä asti... Mutta onpahan nyt luettu ja tykkäsin kyllä.

Lokakuussa tykkäsin eniten Nicola Griffithin Ammonitesta. Se näyttää olevan harmillisen vähän tunnettu scifi-kirja, jonka toivoisi useamman lukevan. Vain naishahmoja! Paimentolaisia! Selviytymistä lumimyrskyssä! Sateenkaareva!

Tällä hetkellä mikään kirja ei ole kesken, mutta luultavasti lukaisen huomenna Mokumokurenin The Summer Hikaru Died -sarjan viidennen osan. Siihenkin on nimittäin varaus ja haluaisin siksi palauttaa sen mahdollisimman pian.

Luetut

Heather Fawcett: Emily Wilde’s Map of the Otherlands
Ihanan Emilyn seikkailut jatkuivat ilahduttavassa kirjassa.

Riina Tanskanen: Tympeät tytöt: Luokkakipuja
Hyvä sarjakuva talouskasvusta ja naisena olemisen vaikeudesta.

Marja-Leena Lempinen: Siivet ja juuret

Hyvä loppu kanadansuomalaisista kertovalle trilogialle.

Hiromi Kawakami: Under the Eye of the Big Bird

Kummallinen kuvaus ihmislajin lopusta.

Nicola Griffith: Ammonite

Upea scifiseikkailu naisten planeetasta.

Piia Leino: Hämärän laulu

Kiinnostava tulevaisuuden maailma, lopussa yksi inhokkitroopeistani...

Fernanda Melchor: Hurrikaanien aika

Hieno kirja kurjaakin kurjemmasta pikkukylästä.

Maggie Stiefvater, Stephanie Williams & Sas Milledge: The Raven Boys

Toimiva sarjakuvasovitus ja urbaani fantasiaseikkailu.

Laurie Gilmore: The Pumpkin Spice Café

Sopivan makeaa vaahtokarkkia syysiltaan.

Laurie Gilmore: Pumpkin Spice Café (Dream Harbor #01)

Jeanie Ellies had never killed a man before, but tonight might be the night.

Halusin lukea jotain kivaa ja kevyttä takuuvarmalla onnellisella lopulla, ja mikäs sen sopivampaa kuin pikkukaupunki ja kotoisa kahvila. Laurie Gilmoren The Pumpkin Spice Cafésta on ilmestynyt jo suomennoskin. Päädyin lukemaan alkukielisen kirjan ihan vain siksi, että varausjono tuohon suomennokseen oli huomattavasti pitempi.

Tähän on pinottu kotoilutrooppeja oikein torniksi asti, mutta ei se haitannut ollenkaan. Sattuivat nimittäin olemaan trooppeja, joista pidin.

Bostoniin ja kuluttavaan toimistotyöhön kyllästynyt Jeanie saa hoitaakseen tätinsä kahvilan Dream Harborin pikkukaupungissa. Ah miten ihanaa onkaan löytää ystäviä ja uusia harrastuksia, parrakkaasta könsikäsjörrikästä puhumattakaan. Logan on paikallinen maajussi, koko kaupungin rakastama orpopoika, joka vallan häikäistyy Jeanien positiivisuudesta.

No siinä se juoni olikin. Pientä leppoisaa sabotaasia ja äkkiä selvitettyä väärinymmärrystä lukuun ottamatta kirja oli niin makean söpöinen, että hattaralla päällystetty vaahtokarkkikin jää toiseksi. Eli juuri sitä, mitä tältä halusinkin.

Omassa elämässäni en kestäisi näitä uteliaita ja toisten asioihin sekaantuvia naapurin ullataalasmaita ollenkaan. Realistisesti Jeanien pitäisi tehdä töitäkin, jotta kahvila pysyisi pystyssä. Loganin maatilakin hoitaa itse itsensä jossain taustalla nimettömien työntekijöiden avustuksella.

Mutta kun unohdetaan tosielämä, niin saadaan kiva syksyinen viihdekirja, jossa on mausteena vähän seksiäkin. Tämän luki todella nopeasti ja kirja jätti niin hyvän mielen, että laitoin jo varaukseen seuraavankin osan.

No okei, kaksi seuraavaa osaa.

Ja nimensä Wolverine-mielleyhtymästä johtuen Logan oli mielikuvissani Hugh Jackmanin näköinen. Ai että.

Kirjan tiedot:

Laurie Gilmore: The Pumpkin Spice Café | One More Chapter 2023 | 361 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Ainakin Kirjakaapin avain ja Kotona kirjassa

Haasteet:

* Luonto sivuilla : Lempi vuodenaikasi

Maggie Stiefvater, Stephanie Williams & Sas Milledge: The Raven Boys

Maggie Stiefvaterin The Raven Boys on yksi niitä YA-kirjoja, joiden olen tiennyt olevan olemassa, mutta eipä ole tullut luettua. Nyt siitä on ilmestynyt Stephanie Williamsin mukauttama ja Sas Milledgen kuvittama sarjakuva, ja siihen sain aikaiseksi tarttua.

Tätä oli kiva lukea jo ihan siksikin, että tykkäsin piirrostyylistä. Se on selkeä ja värikäs, ja hahmot ovat ilmeikkäitä. Heidät on helppo erottaa toisistaan ja heidän erilaiset taustansa näkyvät muun muassa vapaa-ajan vaatetuksessa.

Ainoa minua vähän kiusannut asia oli se, että päähenkilö Blue näyttää vuosia nuoremmalta kuin poikanelikko, johon hän tutustuu. Oletin heidän olevan jokseenkin saman ikäisiä.

Blue siis asuu äitinsä ja tämän parin ystävän kanssa, jotka kaikki ovat meediota. Bluella ei tätä kykyä ole, sen sijaan hän vahvistaa muiden kykyjä pelkällä läsnäolollaan. Lisäksi joka ainoa hänen tapaamansa meedio on sanonut, että jos Blue suutelee rakastamaansa poikaa, tämä kuolee. Että sellainen tulevaisuus.

(s. 19)

Samaan aikaan rikkaiden yksityistä poikakoulua käyvä nelikko etsii tarujen kuningas Glendoweria, joka on legendan mukaan haudattu lähistölle. Sikarikkaan Ganseyn johtama porukka ja Blue kohtaavat sattumalta, ja pian Blue liittyy etsintään.

Eli tämä on urbaani fantasiatarina etsintäretkineen, mutta samalla se myös kuvaa ystävyyttä ja luokkaeroja. Gansey on niin rikas, että hänen vitsaillaan omistavan ystävänsä. Ronan asuu hänen kanssaan, koska ei voi sietää perhettään. Adam taas asuu asuntovaunussa äitinsä ja väkivaltaisen isäpuolensa kanssa. Ja Noah on sitten aivan oma yllättävä tarinansa.

Välillä tarina tuntui eksyvän vähän sivuraitelle eikä tässä loppujen lopuksi tultu kovinkaan kummoiseen lopputulokseen. Mutta, sarjan ensimmäinen osa tämä olikin ja jätti auki monia juonenpäitä, jotka saanevat loppunsa myöhemmissä osissa.

Toivottavasti niistäkin tehdään sarjakuvat jatkoksi tälle! Jos ei, voi olla että joudun lukemaan ne kirjoina.

Kirjan tiedot:

Maggie Stiefvater, Stephanie Williams & Sas Milledge: The Raven Boys | Penguin Books 2025 | 247 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Kolme kummaa kirjaa : Nuortenkirja

* Paha mieli, paras mieli : Hautajaiset

Fernanda Melchor: Hurrikaanien aika

He saapuivat kanavalle joen törmää laskevaa polkua pitkin, ritsat viritettyinä taisteluun ja silmät viiruina keskipäivän kirkkaudessa.

Lue maailma vuodessa -haasteeseen luettiin lokakuussa Väliamerikan tai Karibianmeren valtion kirjailijan kirjoittama kirja. Luin tähän meksikolaisen Fernanda Malchiorin kirjan Hurrikaanien aika.

Tämä oli itse asiassa yllättävän haasteellinen kohta, koska halusin tähänkin naisen kirjoittaman suomennetun kirjan. Sitä etsiessä tulin siihen tulokseen, että Väliamerikasta ja Karibianmeren valtioista on suomennettu lähinnä kurjuuskirjallisuutta. Huumeita, köyhyyttä ja väkivaltaa niin kauas kuin silmä kantaa.

En väitä, että suomennettavaksi olisi valittu huonoja kirjoja, mutta kovin kapean kuvan alueen kirjallisuudesta ne kyllä antavat. Missä ovat esimerkiksi kevyt romantiikka, dekkarit ja spefi-kirjat?

Hurrikaanien aikakin on kurjaakin kurjempaa kurjuuskirjallisuutta. Yllättävä kyllä pidin kirjasta ja se oli todella taitavasti rakennettu. Hatunnosto myös suomentaja Emmi Ketoselle: Melchorin hengästyttävän pitkien ja polveilevien lauseiden suomentaminen on varmasti ollut vaativa urakka.

Sisältökin on niin rajua, että tämä tarvitsisi suunnilleen kaikki sisältövaroitukset. Ollaan kurjassa ja köyhässä La Matosan pikkukylässä, joka on oikea helvetti maan päällä. Epätoivoiset ihmiset yrittävät selvitä päivästä toiseen kuka mitenkin, yleensä huumeiden ja irstailun voimalla.

Tarina alkaa kylän Noidan runnellun ruumiin löytymisestä. Kuka hänet surmasi ja miksi? Ja ketä edes kiinnostaa?

Vastauksia etsitään monien näkökulmien kautta. Ne punoutuvat tiukasti yhteen ja niiden kautta lukija näkee miten eri tavalla eri ihmiset näkevät toisensa ja ympäröivän maailman. Tarina ja hahmot uppoavat välillä suorastaan kuvottaviin syvyyksiin enkä ikimaailmassa suosittelisi tätä kenellekään, joka ei ole valmis lukemaan ihmismielen ja machokulttuurin mustaakin mustemmista puolista.

En yleensä lue näin kurjaa kurjuuskirjallisuutta ja tämän lukemisesta jäi vähän likainen olo. Mutta kuitenkin, kirja on todella hyvin kirjoitettu ja masentava totuushan on se, että maailmassa on monia, monia La Matosan kaltaisia kyliä. Melchor sai inspiraation kirjaan oikeasta murhatapauksesta, mutta kirjoitti sen fiktioksi oman turvallisuutensa vuoksi.

Kirjan tiedot:

Fernanda Melchor: Hurrikaanien aika | Aula & Co 2021 | 210 sivua | Kirjastosta

Espanjankielinen alkuteos: Temporada de huracanes (2017) | Suomennos: Emmi Ketonen

Luettu myös:

Kirjojen kuisketta, Kirja vieköön, Kirjarouvan elämää ynnä muut

Haasteet:

* Lue maailma vuodessa : Lokakuu: Väliamerikan tai Karibianmeren valtion kirjailijan kirjoittama kirja

* Paha mieli, paras mieli : Rakkaudettomuus

Piia Leino: Hämärän laulu

Lean viha oli taas notkahtanut sameaksi sumuksi.

Olen tykännyt Piia Leinon aiemmista scifi-kirjoista, joten odotukset olivat korkealla myös Hämärän laulun suhteen. Leinolla on kyky ottaa yhteiskuntaa puhuttava huoli tai kehityssuunta, ja punoa siitä kiinnostavan pelottava maailma.

Hämärän laulun takakansi lupaa matkan Marsiin ja ihmismieleen. Lea on eronnut kumppanistaan ja koneterapeutti ohjaa asian kanssa kipuilevan naisen kohti Marsia. Mikäs sen terapeuttisempaa kuin toinen planeetta, jossa alkaakin sitten tapahtua kummia.

Maailma oli tässäkin kirjassa kiehtova. Ollaan utopiassa, jossa koneoptiot on jaettu tasan ihmiskunnan kesken ja vain kaikken lahjakkaimmat tekevät työtä. Muut saavat tehdä mitä huvittaa kansalaispalkan myötä ja niinpä luovuus kukoistaa.

Kun koneet tekivät useimmat työt, jäi ihmisten työksi pohtia, mitä oli olla ihminen, ja sitä he totisesti tekivät. Ihmistaiteen merkitys syntyi ihmettelystä, kömpelyydestä ja keskeneräisyydestä siinä missä koneälyn taide oli aina jo valmista.

(s. 137)

Lännen utopian rinnalla on kuitenkin olemassa Idän utopia, joka meneekin sitten dystopian suuntaan. Idässäkin pyritään ihmisten onnellisuuteen, mutta sitä ohjataan ja säädellään hallinnon taholta. Ole onnellinen tai itke ja ole onnellinen.

Tätä maailmaa olisin mielelläni kiertänyt enemmänkin katselemassa miten se käytännössä toimii.

Harmillisesti en kuitenkaan pitänyt kirjasta ja tarinasta, joka siinä sitten kerrottiin. Ilman suuria juonipaljastuksia en oikein voi sanoa muuta kuin että lopussa paljastuu yksi inhokkitroopeistani, joka sitten hapatti koko lukukokemuksen.

Ja vaikka unohdetaan tuo henkilökohtainen voi eini, niin en siltikään pitänyt kirjan lopetusta kovin vahvana. Se tuntui jotenkin äkkinäiseltä ja keskeneräiseltä, vaikka toisaalta se kyllä sopi ajatukseen siitä, ettei Lean (tai kenen tahansa) matka itseensä voi olla koskaan valmis.

Kirjan tiedot:

Piia Leino: Hämärän laulu | S&S 2025 | 318 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Ainakin Kulttuuri kukoistaa

Haasteet:

* Paha mieli, paras mieli : Ero

Nicola Griffith: Ammonite

Marghe’s suit was still open at neck and wrist, and the helmet rested in the crook of her left arm.

Jos joskus kaipaat scifiä, jossa ei ole ainoatakaan mieshahmoa, tässäpä kirja sinulle! Ainoa kirjan sivuilla näkyvä mies Nicola Griffithin Ammonitessa on päähenkilö Marghen isä, jonka kanssa käymäänsä keskustelua Marghe muistelee noin sivun verran.

Muuten ollaan täysin vapaita miehistä, koskapa he kuolevat virukseen jos erehtyvät naisten asuttamalle Jeep-planeetalle. Marghe on antropologi, joka saapuu planeetalle selvittämään muun muassa sitä, miten ihmeessä naiset hedelmöittävät itsensä ja/tai toisensa Jeepissä.

Melkein jätin tämän lainaamatta, koska kansi on ruma ja kirjan nimi melko mitäänsanomaton. Onneksi kuitenkin otin tämän, koska tämä olikin aivan loistava sateenkaareva seikkailu!

Jeepissä Marghe lähtee yksinään reissun päälle tutustumaan paikallisiin yhteisöihin ja löytää matkan varrelta niin itsensä kuin rakkaudenkin. Tykkäsin paljon siitä, miten lähellä luontoa tarinassa ollaan. Etenkin pohjoisen kylmyys on hyytävää ja jännäsin Marghen selviytymisen puolesta. Matkakertomuksena tämä olikin jännittävä ja kuvauksena erilaisista kulttuureista kiehtova.

Jeep ei ole mikään rauhaisa utopia, koska naisetkin ovat ihmisiä. He osaavat olla julmia ja sotaisia, ja toisaalta myös suvaitsevia ja rakastavia. Naispareja ei tietenkään ihmetellä Jeepin paikallisten keskuudessa (heillä ei edes ole käsitystä siitä, mikä mies on), mutta myös planeetalle saapuneet tutkijat ja sotilaat ovat sateenkaarevia.

Taustalla häärii kapitalistinen Yhtiö, jonka palkkaamana Marghekin Jeepiin saapuu. Yhtiö haluaa vain kääriä voittoa ja virus, joka surmaa kaikki miehet ja osan naisistakin on heidän kannaltaan ongelma. Marghella on mukanaan kokeellista lääkettä, mutta mitä pitempään hän Jeepissä on, sitä vähemmän hän haluaa Yhtiön saavan jalansijaa siellä.

Ammonite ilmestyi alun perin vuonna 1992. Ainakin minusta se on kestänyt hyvin aikaa ja sitä oli miellyttävä lukea. Tarina etenee koko ajan ja pidin sekä Marghesta että sotilaita johtavasta Dannerista.

Kirjan tiedot:

Nicola Griffith: Ammonite | Gollancz 2012 (1. p. 1992) | 400 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Kolme kummaa kirjaa : Kirjassa ollaan toisella planeetalla

* Paha mieli, paras mieli : Juurettomuus

* Luonto sivuilla : Kosketuksissa luonnon kanssa

Hiromi Kawakami: Under the Eye of the Big Bird

Let’s go to the baths today, Miss Ikuko said, so we all got ready.

Hiromi Kawakamin Under the Eye of the Big Bird oli yksi tämän vuoden International Booker Prize -ehdokkaista. Ei se palkintoa voittanut, mutta kiinnosti silti sen verran, että halusin lukea tämän kun kirjastosta kerran löytyi.

Ja olipas merkillinen kirja. En oikein tiedä pidänkö tästä vai en. Luulen, että pidän kirjan ideasta enemmän kuin toteutuksesta.

Tässä siis ollaan post-apokalyptisissa maisemissa. Ihmiskunta on sukupuuton partaalla ja hajaantunut pienehköihin yhteisöihin, jota etsivät erilaisia tapoja selvitä. Löytyy vauvatehdasta, ihmisen ja eläimen risteytymiä, kloonausta, erilaisia erikoisia kykyjä ja kas vain, nuohan ovatkin kasvi-ihmisiä.

Kokonaisuutena tarina kattaa kymmeniä jos ei peräti satoja tuhansia vuosia, ja minun oli aika vaikea pysyä kärryillä siitä, oltiinko eri luvuissa vain eri yhteisöissä vai lisäksi aivan eri vuosituhannella. Kertojia on siis monta, joskin samoja tai ainakin saman nimisiä hahmoja esiintyy useassakin luvussa.

Yhteisinä hahmoina taustalla ja joskus kertojinakin hiippailevat vahdit ja äidit. Vahdit pitävät silmällä eri yhteisöjä ja määrittävät milloin niiden toimintaan olisi syytä puuttua ulkoapäin. Äidit taas ovat jotain muuta kuin ihmisiä ja heidän tehtävänään on kasvattaa lapsia. Lisääntyminen on kirjassa muutenkin yksi keskeinen teema ilmeisistä syistä.

Tarina oli helppo lukea, mutta se ei loppujen lopuksi herättänyt kovin suuria tunteita. Se taas johtuu siitä, että oikeastaan kukaan hahmoista ei tuntenut kovin suuria tunteita, tai toisinaan edes niitä pieniä.

Minulla oli lopussa vähän sellainen “mitä minä juuri luin? ja miksi?” -olo. Tässä kirjassa ihmiskunnan tulevaisuus ei ole valoisa ja aivan lopussa oleva eräänlainen toivonkipinä kyseenalaisti sen, mikä “ihminen” edes on.

Kirjan tiedot:

Hiromi Kawakami: Under the Eye of the Big Bird | Granta 2025 | 278 sivua | Kirjastosta

Japaninkielinen alkuteos: Ōkina tori ni sarawarenai yō (2016) | Englanninkielinen käännös: Asa Yoneda

Haasteet:

* Kolme kummaa kirjaa : Kirjailija on kotoisin muualta kuin länsimaista

* Paha mieli, paras mieli : Toivottomuus

* Luonto sivuilla : Jonkin uuden syntyminen

Marja-Leena Lempinen: Siivet ja juuret

- Black bastard! Black bastard! kaikui papukaijan kimeä huuto pihassa.

Tämän vuoden Lukumatka menneisyyteen -haasteen kivoimpia löytöjä oli Marja-Leena Lempisen trilogia, jossa kerrotaan Suomesta Kanadaan 1920-luvulla muuttaneesta nuoresta Jennystä. Sain nyt viimeinkin luettua sarjan viimeisen osan Siivet ja juuret, josta tykkäsin myös.

Näiden kirjojen ehdottomia vahvuuksia on arjen kuvaus. Suuret dramaattiset, poliittiset käänteet tapahtuvat kauempana, mutta heijastuvat myös ihan tavallisten ihmisten elämään. Tämän osan tarina alkaa vuodesta 1934 ja laman hellittäessä Jenny uskaltaa perustaa oman kampaamon.

Jennyä seurataan nyt monien vuosien ajan ja arjen ilot ja surut ovat oikeastaan merkittävämpiä kuin toinen maailmansota. Sota herättää siirtolaisyhteisössä vahvoja tunteita ja pelkoa Suomen puolesta. Kirjassa kuvataan hyvin Jennyn huolta Suomen perheestään ja sitä, miten siirtolaiset haluavat kantaa kortensa kekoon niin kutomalla sukkia kuin keräämällä rahaakin emämaalle.

Toisaalta sota on Jennylle kuitenkin pienempi ja etäisempi huoli kuin puolison terveysongelmat ja parisuhteen rakoileminen. Tämän osan kantava teema onkin sen nimessä. Siirtolaiset ovat kasvattaneet juuret Kanadaan, uuteen kotimaahansa, ja se tarjoaa heille aivan erilaisen mahdollisuuden levittää siipensä. Suomi on maa, jossa synnyttiin, mutta Kanada on maa, jossa eletään ja rakennetaan.

Vaikka epävarmuus jäyti, eikä huomisesta tiennyt, tajusin, että usko omaan itseen auttoi. Matka Jokinotkon kotimökistä tähän hetkeen oli ollut pitkä. Olin raivannut tieni suomalaisella sisulla, savolaisella huumorilla. Niillä eväillä aioin myös jatkaa.

(s. 347)

Samalla tulee hyvin esiin se, miten Jennykin etääntyy Suomen perheestään. Kirjeet kyllä vaihtuvat, mutta hän saa kaikki uutiset jälkikäteen eikä esimerkiksi näe sisarustensa lapsia. Kaikilla on omat elämänsä eikä yhteydenpito ollut helppoa ja nopeaa.

Jäin vähän toivomaan jatkoa! Pääseekö Jenny ikinä kyläilemään Suomessa? Miltä se tuntuisi, kun on ollut vuosikymmeniä muualla? Mutta toisaalta sarja päättyi hyvään paikkaan ja tarina tuntui kokonaiselta, joten ei jatko-osalla sinänsä ole oikeastaan tarvetta.

Kirjan tiedot:

Marja-Leena Lempinen: Siivet ja juuret | Icasos 2024 | 356 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Ainakin Amman lukuhetki ja Kirjarouvan elämää

Haasteet:

* Älä aloita uutta sarjaa : Trilogian päätösosa

* Luonto sivuilla : Kirjan nimessä on luontosana

Riina Tanskanen: Tympeät tytöt: Luokkakipuja

Luin Riina Tanskasen ensimmäisen Tympeät tytöt -sarjakuva-albumin näköjään kolmisen vuotta sitten. Tämän Luokkakipuja-kirjan teema on pohjimmiltaan sama: sukupuoliroolit sekä tyttönä ja naisena olemisen vaikeus.

Tällä kertaa niitä tarkastellaan talouden ja etenkin kapitalismin kautta. Millaisen naiskuvan toistaminen ja suoranainen pakkosyöttö hyödyttää eniten kapitalismin pyörittämää yhteiskuntaa? Mitä ja millaisia mielikuvia naisille myydään?

Teemaa tarkastellaan kahdeksassa tarinassa eri näkökulmien kautta. Itse tykkäsin eniten Luokkakipuja- ja Syrjäseutujen tytöt -luvuista. Ensimmäisessä pureudutaan siihen, miten Suomi itse asiassa on luokkayhteiskunta ja miten vaikeaa luokkanousu on.

Näennäisesti kaikilla on samat mahdollisuudet esimerkiksi opiskella yliopistossa, mutta onhan se paljon vaikeampaa jos suvulla ei ole lainkaan akateemisia perinteitä. Tarinassa tulee hyvin esille nuoren työläistaustaisen opiskelijan ulkopuolisuuden ja riittämättömyyden tunne ja paine olla samanlainen kuin varakkaammat opiskelukaverinsa. Samoin myös se, miten akateeminen koulutus voikin ulkopuolistaa sinut perheestäsi ja vanhoista tutuistasi.

Syrjäseudun tytöissä puolestaan ollaan kuolevalla maaseudulla, pikkupitäjässä, josta tytöt häipyvät heti kun voivat. Paitsi ne, jotka jäävät. Tässäkin tarinassa nuori nainen tuntee ulkopuolisuutta monella tavalla. Kotiseudulla hän jää aivan eri maailmaan kuin se kaupunkiin opiskelemaan muuttanut kaverinsa. Samaan aikaan hän ei oikein kuulu myöskään miesvaltaiselle syrjäseudulle, jossa ennakkoluulot kukoistavat.

Tarinat toimivat hyvin toistensa peilikuvina ja kertovat siitä, miten vaikeita valintoja elämässä tulee eteen.

Kokonaisuutena pidin kirjasta ja mitä useampi sen lukee, sitä parempi. Etenkin miesten soisi kurkistavan edes tämän verran siihen, millaista naisten elämä voi olla. Koskaan ei ole kyllin hyvä äiti, työntekijä, opiskelija tai nainen.

Että semmosta.

Myös Työväenmuseo Werstaan näyttely on katsomisen arvoinen, semminkin koska isommista originaalipiirroksista teksti on helpompi lukea. Ymmärrän kaunofontin taiteellisen arvon, mutta kirja on varmasti todella haastava jos on lukivaikeus. Minunkin oli hankala hahmottaa niitä puhekuplia, joissa teksti jakautui kahtia esimerkiksi hahmojen päiden ympärille.

Kirjan tiedot:

Riina Tanskanen: Tympeät tytöt: Luokkakipuja | Into 2025 | 207 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Paha mieli, paras mieli : Riittämättömyyden tunne

Heather Fawcett: Emily Wilde’s Map of the Otherlands (Emily Wilde #02)

The foot would not fit in my suitcase, so I wrapped it in cloth and wrestled it into an old knapsack I sometimes carry with me on expeditions.

Ihastuin Heather Fawcettin Emily Wilde -sarjan ensimmäiseen osaan eikä toinen osa ollut ollenkaan pettymys! Emily on vain niin loistava päähenkilö, tutkija joka ei pyytele anteeksi itseään tai vähättele omia taitojaan.

Emily Wilde’s Map of the Otherlands alkaa joitain kuukausia ensimmäisen osan jälkeen. Emilyllä on työ alla kartta haltiamaista, mutta varsinainen juoni keskittyy Emilyn tavoitteeseen löytää ovi nimenomaan kollega-rakastettu Wendellin haltiakotiin. Sitä lähdetään sitten etsimään Sveitsin Alpeilta.

Emilyn lisäksi tykkäsin tosi paljon kirjan muista hahmoista. Wendellistä harmillisesti ehkä vähiten, mutta toisaalta hän oli loppujen lopuksi aika pienessä osassa tarinaa. Hän on tällä kertaa pulassa ja sopivasti tajuton osan tarinaa, ja on Emilyn vuoro pelastaa hänet.

Toiminallisempia ovat Farris Rose, osastonjohtaja yliopistosta, sekä Emilyn veljentytär Ariadne, joka vasta opiskelee haltiatietoa.

Apart from a few bruises, she [Ariadne] was largely unharmed, and now that the shock had worn off she seemed to view the attack as a thrilling tale ripe for scholarly documentation, and as already making notes on the subject. An entirely unhealthy response to attempted murder, of course; I have never been more convinced that she has the making of a dryadologist.

(s. 272)

Mainioita hahmoja ja tykkäsin siitä, että vaikka Rosen ja Emilyn välit eivät alussa parhaat olleetkaan, he pystyivät silti kohtaamaan toisensa tutkijoina ja ymmärtämään toisiaan sitä kautta.

Emilyn lisäksi minua viehättää kirjan maailma ja sen kaikenkirjava haltiakansa. Sveitsiläisen pikkukylän asukkaat suhtautuvat heitä ympäröivään luontoon ja haltioihin kovin eri tavalla kuin kaupunkilaiset, joiden elämässä haltiat eivät ole koko ajan läsnä.

Haltiat ovat kokoon ja ulkomuotoon katsomatta tavalla tai toisella pelottavia, ja monille lajeille ihmiset ovat saaliita ja maukkaita pikku välipaloja. Tarina jättikin sopivasti auki sen, miten vieras Wendell loppujen lopuksi onkaan ihmisvalepukunsa alla. Ehkäpä se selviää seuraavassa osassa? Joka tapauksessa täytyy ehdottomasti lukea sekin.

Kirjan tiedot:

Heather Fawcett: Emily Wilde’s Map of the Otherlands | Orbit 2024 | 337 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Älä aloita uutta sarjaa : Sarjan toinen osa

* Luonto sivuilla : Rinnakkaiselo

Syyskooste

Syyskuu oli vähän vähäisempi lukukuukausi. Töissä on ollut sen verran kiirettä, että en ole jaksanut lukea kovin paljoa kotona. 

Etenkin kun nyt alkaa pari uutta lukuhaastetta, Luonto sivuilla -haasteen uusin kierros sekä Älä aloita uutta sarjaa, jossa luetaan keskeneräisiä sarjoja (ja niitähän riittää, hah).

Syyskuun paras kirja oli Emmi Itärannan Lumenlaulaja, joka oikeastaan jätti halun lukea kirjoja muistakin Kalevalan naisista.

Tällä hetkellä luen Heather Fawcettin Emily Wilde's Map of the Otherslands -kirjaa. Kerrassaan hurmaava sarja ja tykkään Emilystä tosi paljon!

Luetut

R.S. Burnett: Whiteout
Selviytymisseikkailu jätti toivomisen varaa, mutta plussaa kritiikistä USA:n ilmastopolitiikkaa kohtaan.

Hannele Klemettilä: Kalman karamellit ja muita keskiajan murhatapauksia
Keskiajan true crimeä, olisi ollut aineksia kahdeksikin kirjaksi.

Anu Holopainen: Salome
Perheellistymistä ja itsemääräämisoikeutta lähitulevaisuudessa, kiinnostavan epämiellyttävät päähenkilöt.

Joonas Rinta-Kanto: Fok_It: muista uskoa unelmiisi

Aloin lukea Fok_It -strippejä vasta tänä vuonna ja sopivasti ilmestyikin uusi albumi. Tässä eniten iskivät työelämää käsittelevät stripit, joita olikin aika monta.

Emmi Itäranta: Lumenlaulaja
Kauniisti kirjoitettu tarina Louhesta.

Kikuko Tsumura: Unelma helposta työstä

Helpon työn löytämisen vaikeus oli kyllä huvittava.

Pertti Jarla: Fingerporin koko kuva 13

Tuttua Fingerporia. Tähän albumiin ei sattunut kovin montaa suosikkiani, mutta yllättävän paljon oli sellaisia, joita en ollut koskaan nähnytkään.

Osamu Tezuka & Akira Himekawa: Astro Boy 1-3

Klassikkomangan uudelleenkerronta oli ihan kiinnostava lukukokemus ja kuvaus 1950-60-luvun robottipohdinnoista.

Stephen King: Carrie

Kauhuklassikko oli hyvä kuvaus perheväkivallasta ja koulukiusaamisesta.

Stephen King: Carrie

Uutinen Westoverin (ME) Enterprise-viikkolehdessä 19. elokuuta 1966.

Sivistin itseäni kauhuklassikolla! Olen joskus nähnyt jonkin Carrie-elokuvan, mutta kirja oli vielä lukematta. Tämä olikin vetävämpi kuin oletin.

Juoni lienee useimmille tuttu. Väkivaltaisen fundamentalisti-äitinsä kasvattama Carrie on koulukiusattu. Tilanne muuttuu entistä kurjemmaksi kun Carrien ensimmäiset kuukautiset alkavat koulun suihkussa. Tämä yksittäinen julma kiusaamistilanne saa lumipallon vierimään rinnettä alas ja pian koko kaupunki on liekeissä.

Kirjaimellisesti.

Oletin tarinan kulkevan suoraviivaisesti Carrien kertomana, joten kirjan rakenne yllätti. Tarinalla on monta kertojaa Carriesta kiusaajiin, ja nykyhetki keskeytyy usein uutistiedotuksiin ja otteisiin tulevista silminnäkijälausunnoista. Carrien telekineettiset voimat ovatkin tässä maailmassa perinnöllisiä ja tieteellisen tutkimuksen alla.

Osa näistä tutkimusteksteistä ja tietokirjaotteista nosti karvat pystyyn, niin naisvihamielisiä ne tuntuivat olevat. Telekinesia kun aktivoituu vain naisissa ja voi kauhistus sentää, ei naisilla pitäisi sellaista valtaa olla, lukkojen taakse kaikki syntymästä saakka. Onneksi narratiivi itsessään ei taivu samalle kannalle; ainakin minusta tuntui, että lukijan olikin tarkoitus pöyristyä näistä.

Ilmeisesti lukijan ei ollut tarkoitus pöyristyä Stephen Kingin loppumattomasta kiinnostuksesta tisseihin. Tulipahan ainakin selväksi mistä hän tykkää.

Kuitenkin, tykkäsin kirjasta ja säälin Carrieta aivan loputtomasti. Tarina kuvaa hyvin julmuutta, jota tapahtuu kodeissa suljettujen ovien takana. Carrien äiti on uskonkiihkossaan ja synninpelossaan suorastaan järjiltään.

Samoin tässä kuvataan hyvin sitä julmuutta, jota koulukiusatut voivat kohdata. Oikeastaan pidin siitä, miten sukupuolittunutta Carrien kiusaaminen tässä oli. Pahimmat kiusaajat olivat nimenomaan tyttöjä, jotka iskivät heti toisen heikoimpiin kohtiin.

Kiusaamisessa näkyivät myös yhteiskuntaluokat: pääpahis Chris uskoo selviävänsä mistä vain, koska isi on rikas lakimies. Mitäpä sitä turhaan tuntee syyllisyyttä tai katumusta heikompiensa polkemisesta, sehän on suorastaan luonnonlaki. Uskottavan vastenmielinen hahmo.

Ei kai pitäisi olla massamurhaajan puolella, mutta ymmärsin kyllä hyvin, mistä Carrien raivo kumpuaa ja miksi se viimeinen olki katkaisi kamelin selän. Juuri kun hän on löytänyt oman voimansa ja pienen uskon tulevaisuuteen, se revitään häneltä raa’asti pois.

Carrie ei kuvitellut kenenkään tajuavan, miten hirveästi rohkeutta oli tarvittu siihen että hän ryhtyi tähän, että hän jättäytyi kaiken sen armoille mitä ilta hirveimmillään saattaisi tuoda mukanaan.

(s. 112)

Rajansa kaikella, myös sillä, miten paljon paskaa niskaan ihminen voi ottaa.

Kirjan tiedot:

Stephen King: Carrie | Tammi 2004 (1. p. 1987) | 211 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: Carrie (1974) | Suomennos: Tuula Saarikoski

Luettu myös:

Kirjahullun päiväkirja, Jokken kirjanurkka, Tarinoiden syvyydet ynnä muut

Haasteet:

* Kolme kummaa kirjaa : Kirja on kirjoitettu ennen kuin synnyit

* Paha mieli, paras mieli : Perheväkivalta

Osamu Tezuka & Akira Himekawa: Astro Boy 1-3

Pyörittelin mielessäni eri kirjoja Robotti-lukuhaasteen klassikoksi, ja sitten välähti. Tokihan myös Osamu Tezukan Astro Boy -manga on genrensä klassikko. Mahdollisesti jopa useamman genren scifistä supersankareihin.

Sitä ihan alkuperäistä vuosien 1952-1968 Tetsuwan Atomia ei ole suomennettu, mutta tämä Akira Himekawan kuvittama 2000-luvun alun mangatrilogia kyllä. Manga puolestaan on sarjakuvaversio samaan aikaan ilmestyneestä animesta, joka tehtiin Atomin ja alkuperäisen animen synttäreiden kunniaksi.

Summa summarum, tämä on käsittääkseni alkuperäistä kunnioittaen tehty uusintaversio, jossa tyyli ja tarina ovat lähellä alkuperäistä joskin hieman modernisoiden.

Tarina tuntuikin sekä nostalgiselta että yllättävän ajankohtaiselta. Asiat, jotka alkuperäisessä tarinassa ovat kaukaista tulevaisuutta, ovat nyt jo askeleen lähempänä ja vakavamman mietinnän alla. Missä menee ihmisen ja robotin välinen raja? Voiko vain ihminen olla inhimillinen? Niin se tekniikka kehittyy.

Tarinan päähenkilö on siis Atom, alakoululaispojan näköiseksi tehty robotti. Atom on ensimmäisen sukupolven androidi, jolla on sielu/sydän. Atomin on tarkoitus olla silta ihmisten ja robottien välillä, ja inhimillistää robottien kohtelua. Atomin peruslempeä luonne joutuukin koetukselle aina, kun hän joutuu toimintagenren vaatimiin tappeluksiin.

Atom ja muistinmenetys.
(vol. 2, s. 56)

Näistä kolmesta osasta ensimmäinen oli oikeastaan jos ei tylsin niin vähiten kiinnostavin. Kahdessa jälkimmäisessä osassa syvennytään Atomin ja hänen päävastustajansa Atlaksen taustoihin, jotka ovat tietenkin sopivan traagiset.

Kokonaisuutena tykkäsin kyllä sarjasta ja se oli mielenkiintoinen kurkistus 1950-60-luvun robotiikkaan liittyviin mielikuviin. Kuvitus oli selkeää ja tarinaa helppo seurata. Naishahmoilla tarina ei voi kehua, mutta oli niitä sentään muutama joskus mukana.

Miinusta siitä, että joissakin ruuduissa tumma teksti oli laitettu tummalle pohjalle. Eihän sitä voinut lukea ollenkaan.

Kirjan tiedot:

Osamu Tezuka & Akira Himekawa: Astro Boy 1-3 | Sangatsu Manga 2007 | 186, 181 & 185 sivua | Kirjastosta

Japaninkielinen alkuteos: Astro Boy Tetsuwan Atom (2003-2004) | Suomennokset: Antti Kokkonen

Haasteet:

* Robotti-lukuhaaste : Klassikko

Kikuko Tsumura: Unelma helposta työstä

Kaksi monitoria näytti kuvaa samasta ihmisestä.

Lue maailma vuodessa -haasteeseen luettiin syyskuussa kirja, jonka on kirjoittanut kirjailija, joka on kotoisin ei-englanninkielisestä saarivaltiosta. Luin tähän lukulistallani muutenkin olleen japanilaisen Kikuko Tsumuran kirjan Unelma helposta työstä.

Tämä oli rakenteeltaan erilainen kuin kuvittelin. Kirja olisi melkein voinut olla novellikokoelma, mutta kaikissa oli kuitenkin sama nimettömäksi jäävä, 36-vuotias naispäähenkilö, joka kokeili erilaisia työtehtäviä. Hän on irtisanoutunut työstään työuupumuksen vuoksi ja haluaisi työpaikan, jossa ei tarvitsisi olla vastuussa yhtään mistään tai edes tehdä juuri mitään.

Täytyy sanoa, että maailmassa on kyllä merkillisiä työnkuvia. Tykkäsin kirjasta paljon jo ihan siksikin, että en varmasti ole ikinä lukenut tällaisista töistä missään muussa kirjassa. Tuskin luenkaan, päähenkilö kun ehtii olla niin julisteiden kiinnittäjä kuin bussissa kuulutettavien mainosten laatijakin.

Luulen, että työpaikat ja niiden merkitys (tai huvittavuus) aukenevat parhaiten japanilaiselle lukijalle, jonka on syntynyt tuohon työkulttuuriin. Ehkä julisteiden kiinnitys talojen seiniin on siellä huomattavasti merkittävämpi homma kuin täällä?

Tais sitten ei ja se oli lisäkerros huumoriin. Niin minä sen ainakin otin.

Päähenkilö, joka halusi päästä tehtävissään helpolla, ei vain voi vastustaa niiden vakavasti ottamista. Jokainen kirjan hahmo suhtautuu työhönsä suurella intohimolla ja suorittaa sitä kuin maailman tärkeintä tehtävää. Selittää kyllä sen, miksi päähenkilö alun perin uupui.

Olin lukenut netistä, että se selitys päti melkein kaikkeen. Irtisanomisilmoituksen saattoi hoitaa “henkilökohtaisilla syillä”, sillä ne kattoivat kaiken mahdollisen: esimiehen häijyt huomautukset, kadonneet dokumentit, joista oli joutunut syyttömänä vastuuseen, työkavereiden levittämät ilkeämieliset juorut. Työn sisältö oli saatettu vaihtaa toiseen kun ei ollut suostunut ryyppyiltaan asiakaspapparaisen kanssa, ja oli joutunut siitä vastuuseen… Vaikka kuinka kimurantit taustatekijät saattoi pelkistää “henkilökohtaisiin syihin”.

(s. 51)

Oikeastaan olisin oikein mielelläni lukenut vielä lisääkin merkillisistä ammateista ja tästä päähenkilöstä. Oli suorastaan harmi, että kirja loppui. Tykkäsin myös kirjan sujuvasta suomennoksesta.

Kirjan tiedot:

Kikuko Tsumura: Unelma helposta työstä | Into 2022 | 301 sivua | Kirjastosta

Japaninkielinen alkuteos: Kono yo no tayasui shigoto wa nai (2015) | Suomennos: Raisa Porrasmaa

Luettu myös:

Kirja vieköön, Kulttuuri kukoistaa, Kirjahamsterin lukuvinkit ynnä muut

Haasteet:

* Lue maailma vuodessa : Syyskuu: Kirjailija on kotoisin ei-englanninkielisestä saarivaltiosta

* Paha mieli, paras mieli : Vapaa valinta (työuupumus)

Emmi Itäranta: Lumenlaulaja

Öinen lehto lumen alla: tällaisiin paikkoihin tultiin vainajia kohtaamaan ennen kuin tämä maa rakennettiin kirkkoja täyteen, ja monesti sen jälkeenkin salaa.

Emmi Itärannan Lumenlaulaja oli minulle yksi niistä kirjoista, joita oikein odotin. Hänen aiemmat kirjansa ovat olleet hyviä ja kiinnostavia, ja todella erilaisia keskenään.

Lumenlaulaja vie Kalevalan maailmaan, tällä kertaa Louhen kertomana. Nuoren Lauhan koti Pohjolassa jää valloittajien alle ja menetysten jälkeen Lauha löytää kodin Metsänpeitosta, naisten turvapaikasta. Vuosien kuluessa Lauha kasvaa ja lopulta hän on Louhi, valmis ottamaan takaisin paikkansa Pohjolan valtaistuimella.

Onneksi olin jo lukenut tästä muutaman lukijan fiilikset, kirjan alku nimittäin tuntui hieman hitaalta. Mikä oli sinänsä ihme, koska tarinassa itse asiassa tapahtui aika paljon! Ehkä se johtui miljööstä, Tuonelan naapurusto ja Metsänpeitto kun ovat verrattain rauhallisia paikkoja.

Jossain sadannen sivun paikkeilla vauhti alkoi kiihtyä ja sitten oltiinkin täysillä mukana Kalevalan tapahtumissa.

Ne ovat minulle sen verran tuttuja, että Louhen tarinan loppu ei yllättänyt, mutta kyllähän se silti sydämeen kävi. Itäranta kirjoitti Louhen hienosti kolmiulotteiseksi hahmoksi, joka on paljon muuta kuin Kalevalan kuvaama harvahampainen, ilkeä noita. Louhi rakastaa ja haluaa ja suojelee kansaansa, ja sokeutuu lopulta sille, mikä on oikein ja kohtuullista.

Tarina asettaa vastakkain Pohjolan matriarkaatin ja Kalevanmaan patriarkaatin. Pohjolassa naista ei alisteta ja jokainen saa tehdä asioita, joissa on hyvä. Pohjola ja Metsänpeitto ovat myös suvaitsevaisia ja tarina onkin ilahduttavan sateenkaareva. Täydellinen paikka ei Pohjolakaan ole ja Louhi on uskottavan sokea sen kipupisteille kuten palkollisten kohtelulle.

Tykkäsin todella paljon Itärannan maalailevasta kielestä, joka sopi hyvin niin tunnetilojen kuin maisemienkin kuvailuun.

Halla lähestyi maan sisältä, se syöksyi rosoisen kallion ja louhikkoisen maan poikki, keräsi itseensä kivien terävää voimaa ja kasvoi, kunnes vyöryi suustani niin väkevänä, että oli kuin talvimyrsky olisi puhaltanut lävitseni ja repinyt minut kappaleiksi. Sade luisui lumeksi, jähmettyi jääksi, putosi kirkkaina terävinä sirpaleina, hyytyi puikoiksi puiden oksiin ja kivien reunoihin. Kuura peitti kuuset ja männyt, taukosi valkoisena aaveena koivujen ja pihlajien vihreisiin, suonikkaisiin lehtiin.

(s. 146)

Kirjan tiedot:

Emmi Itäranta: Lumenlaulaja | Teos 2025 | 409 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Kirjasähkökäyrä, Kulttuuri kukoistaa, Jorman lukunurkka ynnä muut

Haasteet:

* Paha mieli, paras mieli : Kärsimys