 |
| Yksin Marsissa 2015 |
Luin viime vuoden lokakuussa Andy Weirin kirjan, johon tämä elokuva perustuu. Välillä puuduttavasta teknohöpinästä huolimatta tykkäsin kirjasta ja päätin katsoa elokuvankin. Yritin takoa päähäni, että elokuva pitäisi ensisijaisesti katsoa omana itsenään eikä heti verrata sitä kirjaan. Tietenkään ne eivät voisi olla täsmälleen samanlaisia: mikä toimii kirjassa ei välttämättä toimi elokuvassa ja päinvastoin. Vertailun voisi jättää elokuvan jälkipuintiin, vakuutin itselleni. No ihan kuin olisinkin onnistunut siinä...
Voi kai sen heti sanoakin: kirja oli mielestäni parempi kuin elokuva. Kirjassa ollaan ongelman ytimessä heti ensimmäiseltä sivulta alkaen. Mark Watney on yksin Marsissa ja yrittää pärjätä parhaansa mukaan. Elokuva on kronologisempi ja ensiksi näytetään miten moinen onnettomuus pääsi tapahtumaan. Se ei ollut yhtä vaikuttava aloitus ja nyt kun asiaa ajattelen, niin oikeastaan antoi heti kuvan siitä, millainen leffa olisi. Kirja oli enimmäkseen Markin tarina. NASAn tyypit ja Markin työtoverit saivat omat puheenvuoronsa, mutta suurimman osan ajasta oltiin Markin matkassa. Leffassa valokeila on tasaisemmin Markissa ja muualla, mikä oli miinusta tarinalle. Enemmän minua kiinnosti Markin päivittäinen kamppailu ja selviytymiskeinot kuin se, mitä maapallolla tapahtui. Lisäksi, kun muut olivat äänessä niin paljon useammin, leffa ei saanut kunnon otetta siitä, miten yksin Mark oli. Heti kun häntä kuvattiin yksin Marsin tasangolla, siirryttiin NASAn päämajan hälinään. Hän ei koskaan vaikuttanut olevan niin täysin yksin kuin kirjassa.
Mutta oli leffassa hyvääkin! Se oli hyvin kuvattu ja suorastaan rakastuin Marsin jylhiin maisemiin. Niiden punainen tomuisuus oli hieno vastakohta Markin "talolle", joka oli niin metallisen kliininen kuin kuvitella voi. Kirjan teknohöpinää oli leikattu sumeilematta, mikä sinänsä oli hyvä. Ei avaruusleffaa katsomaan tullut yleisö olisi jaksanut kuunnella niitä. Oli mukava nähdä Mark tekemässä niitä asioita, joista hän kirjassa kertoi. Tätä olisi voinut olla rutkasti enemmänkin.
Ehdin jo leffan loppupuolella pudistella päätäni sille, miten hyvässä kunnossa ja siisti Mark oli ankarasta dieetistä huolimatta. Sitten tulikin sellainen seitsemän kuukauden aikahyppy, jonka jälkeen Mark oli laiha ja keripukin vaivaama metsäläinen. Markin nakuilu oli hyvin ajoitettu ja kuvattu, ihan kauhistuin niin suurta (ja loogista) muutosta. Muut hahmot toki olivat kiiltokuvamaisen kauniita, mutta ei kai Hollywoodilta voi liikoja vaatia... Viimeisen, kirjasta puuttuneen kohtauksen poistamista olisi kyllä pitänyt vaatia. Se oli niin siirappinen ja periamerikkalainen kuin olla voi.
En ole mikään maailman suurin Matt Damon fani, mutta tykkäsin hänestä Markina. Hän osasi olla uskottava ja huumorintajuinen botanistinörtti, jota aika Marsissa kulutti. Pidin paljon myös Chiwetel Ejioforin Vincent Kapoorista ja Sean Beanin Hendersonista (leffa, jossa Sean Beanin hahmo ei kuollut!). Sen sijaan kulmani nousivat kattoa kohti kun kävi ilmi, että kirjan Mindy Parkia näytteli Mackenzie Davis. Kirjaa lukiessani kuvittelin Mindyn olevan amerikan-korealainen, mutta tottahan leffaan piti nuori ja nätti valkoinen nainen saada mahdollisimman moneen kuvaan.
Kaiken kaikkiaan ihan hyvä leffa, mutta pidin kuitenkin kirjasta enemmän!
Katsottu myös mm.:
Haasteet:
*Seitsemännen taiteen tarinat
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti