Touko-kesäkooste

Vain kaksi kirjaa kesäkuussa, mutta syytän siitä osittain hellettä. En ole helleihminen ja kuuman työpäivän jälkeen tuntuu monesti siltä, että ei jaksa muuta kuin toivoa viilennystä...

No, sainpahan kuitenkin luettua jotain ja kaikki parin kuukauden kirjat olivat kivoja lukukokemuksia!

 Luettu & blogattu

Jean M. Untinen-Auel: Luolakarhun klaani
Esihistorialliset Robinson Crusoet. Kiinnostava kivikauden maailma ja kulttuuri sekä kuvaus erilaisuudesta.

Martha Wells: Fugitive Telemetry
Murha avaruusasemalla. The Murderbot Diaries -sarja taipuu näköjään myös dekkariksi.

Josh Malerman: Malorie
Sokean junan kyydissä. Ideasta olisi voinut saada irti enemmän, mutta ainakin pelko oli läsnä koko ajan.

Jessica Townsend: Onttorokko: Morriganin ajojahti
Meinioseppä vs. pandemia. Kirjassa on ihana kirjasto, ja tartuntataudin ohessa syntyvien ennakkoluulojen ja vihan synty oli liiankin tutun kuuloista.

Christina Sweeney-Baird: Viimeiset miehet
Pandemia niittää 90% miehistä. Jopa ahdistavan ajankohtainen aihe, hyvin kirjoitettu synkistelykirja.

Heli Rantala: Pikisaaresta Pariisiin: suomalaismatkaajien kokemuksia 1800-luvun Euroopassa
Wanhan ajan matkustajat. Mielenkiintoinen ja hauska kuvaus matkustamisesta entisajan tyyliin.

Jacqueline Woodson: Ruskea tyttö unelmoi

Lapsuus rotuerottelun aikaan. Omaelämäkerrallinen säeromaani, joka sopii hyvin kesäkirjaksi.

Jacqueline Woodson: Ruskea tyttö unelmoi

 

Synnyn eräänä tiistaina yliopistollisessa sairaalassa

Vuosi on 1963 ja minäkertoja on kirjan kirjoittaja Jacqueline Woodson. Hän kasvaa ensin sisarustensa kanssa Ohiossa ja vanhempien eron jälkeen Etelä-Carolinassa isovanhempien luona. Matka jatkuu New Yorkiin äidin työn myötä. Jacquelinen lapsuutta ja arkea värittävät toistuvat muutot, jehovantodistajuus sekä rasismi, jota hän alkaa ymmärtää paremmin kasvaessaan.

Jacqueline Woodson voitti Astrid Lindgrenin muistopalkinnon tuossa jokunen vuosi sitten ja nimi jäi mieleeni. Taisin silloin googlata hänet ja törmäsin tähän säeromaaniin, joka on nyt viimein ja onneksi suomennettu. Pidän säeromaaneista myös siksi, että vakava aihe esitetään niissä kevyemmällä kerronnalla. Esimerkiksi tässä kirjassa taustalla on tosiaan koko ajan rasismi, rotuerottelu ja mustien ihmisoikeustaistelut Yhdysvalloissa.

Vaikka kirjan päähenkilö onkin lapsi, on kirja tarkoitettu nuorille yläasteikäisille. Jacquelinen kasvaessa hänen ymmärryksensä maailmasta avartuu. Martin Luther King on lapselle vain nimi eikä pieni Jacqueline ymmärrä, miksi etelään vievässä bussissa on istuttava takapenkillä. Mitä vanhemmaksi hän kasvaa, sitä paremmin hän osaa sanoittaa kokemuksensa ja yhdistää ne siihen ihmisoikeustaisteluun, jota tutut aikuiset hänen ympärillään käyvät. Hän pohtii myös sitä, mikä hänen roolinsa siinä tulee olemaan ja miten hän saa oman äänensä kuuluviin.

Pidin siitä, miten tuo pohdinta lopulta konkretisoitui. Jacquelinella on kaksi vanhempaa sisarusta, jotka ovat hyvin osaavia. Isosisko on suorastaan nero. Jacqueline tuntee välillä olevansa heitä huonompi ja etenkin se, että häntä verrataan Delliin, kolauttelee hänen itsetuntoaan. Pikkuhiljaa Jacqueline kuitenkin ymmärtää oman vahvuutensa. Hänellä on hyvä muisti ja tarinankerronnan lahja, ja äiti joutuukin välillä torumaan häntä valehtelusta. Lukihäiriöstään huolimatta Jacqueline löytää kirjoittamisen ilon ja päättää alkaa kirjailijaksi saadakseen tarinansa ja äänensä kaikkien korviin.

Kun minä ensimmäisen kerran kirjoitan koko nimeni

Jacqueline Amanda Woodson

ilman kenenkään apua
tyhjälle muistikirjan lehdelle, hoksaan että

jos vain haluan

voin kirjoittaa mitä ikinä tahdon.

(s. 140)

Pidin myös siitä, miten kirjassa kuvataan ihmissuhteita ja juurettomuutta. Ensin Jacquelinen muistot isästä ja Ohiosta hämärtyvät. Tilalle astuu isovanhempien koti etelävaltioissa, joissa rotuerottelu on vielä yhtä arkipäiväistä kuin leikit muiden lasten kanssa. Isoäidin jehovantodistajuus määrittää sen, miten lasten arki sujuu: suurin osa viikosta omistetaan sanan opettelemiseen ja levittämiseen. Isoisä ei usko samoin ja hän onkin se hauskempi ja rennompi isovanhempi. Suurin muutos tapahtuu, kun lapset muuttavat New Yorkiin äidin ja uuden pikkuveljen luo. Jacquelinen on vaikea kokea New Yorkia kotinaan, mutta etelässä vieraillessaan hän huomaa, ettei kuulu enää sinnekään.

Lopputulemana sanoisin, että tämä on hieno kesäkirja. Ei suorastaan kevyt, mutta kevyesti kerrottu ja antaa hyvän kuvan siitä, millaista oli olla ruskea lapsi 1960-1970 -luvun Yhdysvalloissa. Kuudessa vuosikymmenessä on toki edistytty, mutta kuten Black Lives Matter -liikekin osoittaa, taistelu tasa-arvon ja ihmisoikeuksien puolesta jatkuu yhä edelleen. 

Kirjan tiedot:
Jacqueline Woodson: Ruskea tyttö unelmoi | S&S 2021 | 289 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: Brown Girl Dreaming (2014) | Suomennos: Katja Laaksonen

Luettu myös mm.:
Kirjapöllön huhuiluja, Kirjakko ruispellossa

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 19. kirjassa leikitään [25/50]

Heli Rantala: Pikisaaresta Pariisiin: suomalaismatkaajien kokemuksia 1800-luvun Euroopassa

 

Matruusien vaimot olivat seuranneet miehiään tänne, ja he istuivat laiturilla kyyneleet silmissä ja voileivät käsissään ja katselivat lähtöämme.

Näin kertoo 23-vuotias Frans Michael Franzén lähtiessään reissuun vuonna 1795. Hän on yksi kahdeksasta suomalaisesta, joiden Euroopan matkoista tässä tietokirjassa kerrotaan. Matkat sijoittuvat 1700-luvun loppuun ja 1800-luvun alkuvuosikymmeniin. Matkaajien tarinat on poimittu heidän päiväkirjoistaan, kirjeistään ja muista heidän kirjoittamistaan teksteistä.

Huomasin kirjan jo viime vuonna kustantajan katalogista ja minusta aihe oli niin kiinnostava, että halusin ehdottomasti lukea sen jossain välissä. Historialliset matkailijat kertovat omista kokemuksistaan? Kyllä kiitos! Kirja oli juuri niin mielenkiintoinen kuin olin toivonutkin ja vietin pari iltaa viihdyttävällä nojatuolimatkalla.

Rantala on tutustunut kirjaa varten wanhoihin matkakuvauksiin, joita tekivät muun muassa tuo mainittu Franzén, Sophie Creutz, J. V. Snellman ja Zachris Topelius. Jokaisella oli oma syynsä matkustaa oli se sitten yläluokalle tyypillinen Euroopan grand tour tai halu päästä perheensä luo. Heidän huomioissaan on yhteneväisyyksiä sekä siksi, että he kävivät samoilla paikoilla, että siksi, että joistakin asioista vain kuului kertoa tietyllä tavalla. Kukaan itseään kunnioittava matkaaja ei olisi kehdannut olla mykistymättä tiettyjen maisemien tai taideteosten äärellä.

Tästäkin huolimatta jokaisella on oma kertojaäänensä. Minä ilahduin eniten juuri Franzénin, Snellmanin ja Topeliuksen kommenteista, he kun eivät ottaneet kaikkea niin vakavasti.

Ja samana hetkenä lensi väkijoukosta sotilaitten päitä kohti kokonainen kuuro appelsiinikuoria, luumuja ja pikkukiviä. Pariisin katupojilla on miltei aina jonkinlaisia pommitustarpeita taskuissaan. Eihän sitä tiedä, milloin niitä tarvitaan.

(s. 137, Topelius Pariisissa)

Merkintöjen kautta piirtyy kuva menneestä maailmasta ja siitä, miten ihmeellistä oli matkustaa ja nähdä muutakin kuin kotimaata. Pidin Rantalan selittävästä tekstistä, joka asetti merkinnät ja matkat oikeaan kontekstiin. Siinä missä nykypäivänä on helppo hypätä lentokoneeseen ja olla hetkessä Pariisissa, entisaikaan se vaati pitkän ja vaivalloisen matkan, johon oli varaa vain harvoilla. Oli todellakin ihme nähdä vaikkapa Rooma, josta meidän on niin helppo googlata kuvia.

Näiden eri aikoina liikkuneiden matkaajien kautta tulee myös selväksi se, miten liikennevälineet kehittyivät tuolla aikavälillä. Purjeveneessä oltiin sään armoilla, mutta siipirataslaiva antoi jo enemmän mahdollisuuksia hallita matkantekoa. Postivaunuissa körötellessä heiluttiin puolelta toiselle jopa viikkojen ajan. Junalla sama matka taittui paljon näppärämmin. Samalla kun kulkupelit vaihtuivat, muuttui myös matkustamisen kokemus. Postivaunulla matkustavan odotettiinkin juttelevan muiden vaunussa istuvien kanssa. Junassa ei ollut pakko puhua kenellekään.

Kaikin puolin kiinnostava kirja! Matkakuvaukset ja Rantalan oma teksti toimivat hienosti yhdessä ja luovat kuvan aikakauden kulttuurista ja jännittävistä matkoista. Kiva, että tieteellisistä tutkimuksista ilmestyy myös tällaisia maallikolle sopivia ja viihdyttäviä tietopaketteja.

Kirjan tiedot:
Heli Rantala: Pikisaaresta Pariisiin: suomalaismatkaajien kokemuksia 1800-luvun Euroopassa | Gaudeamus 2020 | 306 sivua | Kirjastosta

Luettu myös mm:
Kirjakirjokansi

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 28. kirja, jonka lukemisesta on sinulle hyötyä [24/50]

Christina Sweeney-Baird: Viimeiset miehet

 

Täytyykö vanhemman pukeutua Halloweenina joksikin?

Vuonna 2025 Glasgow'ssa sairaalaan saapuu potilas, jonka kunto romahtaa hetkessä. Kuumeoireita seuraa nopea kuolema, jolla kukaan lääkäreistä ei voi mitään. Pian samanlaisia tapauksia alkaa ilmetä enemmän ja enemmän, ja maailma on valtavan muutoksen pyörteissä. Naisetkin ovat taudinkantajia, mutta he eivät saa edes oireita. Miehistä tauti tappaa 90 %.

Varinaista tarinaa edeltää esipuhe, jossa Sweeney-Baird kertoo kirjoittaneensa tarinan ennen koronapandemiaa. Hän, kuten varmasti moni muukin, on ällistynyt siitä, miten fiktiosta tulikin todellisuutta. Kirjan miesten surma ei tietenkään ole sama virus kuin korona, joka on itse asiassa näistä se vaarattomampi. Mutta kirjan kuvaukset siitä, miten pandemia vaikuttaa sekä yksilöihin että yhteiskuntaan, ovat pelottavan ajankohtaisia.

Romaanissa on monta kertojaa joiden kautta kuvataan pandemiaa eri näkökulmista. Amanda on lääkäri, joka hoitaa nollapotilasta ja jonka varoituksia ei kuunnella. Catherine on  perheenäiti, joka menettää miehensä ja poikansa taudille. Lisa on virologi, joka Nobel-palkinnon kuva silmissään kiiltäen alkaa etsiä parannuskeinoa. Britannian tiedustelupalvelujen Dawn huomaa saavansa lisää vastuuta ja ylennyksen toisensa jälkeen, kun esimiehet sairastuvat ja kuolevat yksi toisensa perään. Elizabeth puolestaan saapuu vieraaseen maahan taudin ensivaiheessa, eikä pääse takaisin kotiinsa.

Näiden ja muiden (enimmäkseen naisten) kautta kerrotaan uudenlaisesta arjesta, jonka keskiössä ovat pelko ja menetys. Miehet kuolevat ja naiset jäävät jäljelle yhtäkkiä orpoina, leskinä tai lapsettomina, tai kaikkina kolmena yhtä aikaa. Edes vastasyntyneet poikalapset eivät ole turvassa. Kirjassa onkin lyhyt ja koskettava osuus, jossa Amanda vierailee synnytyssairaalassa.

Kim ei itke. Hän näyttää läpeensä järkyttyneeltä ja kalmankalpealta. Aivojeni lääkäripuoli tahtoisi tarkistaa, ettei hänellä ole liiallista verenvuotoa, mutta varmaankin väri johtuu silkasta kauhusta. Hän on juuri synnyttänyt lapsen, joka kuolee lähes varmasti seuraavien tuntien tai viimeistään päivien kuluessa. Muistelen omia synnytyksiäni, ja sitten valkenee. Rohkaisu. Minulle vakuuteltiin jatkuvasti sekä synnytyksen aikana että sen jälkeen, että kaikki menisi hyvin. - - Täällä sellaista vakuuttelua ei kuulu. Mitkään sanat eivät voi auttaa.

(s. 235)

Kuoleman lisäksi kirjassa kuvataan hyvin myös eristäytymistä. Tuntui vähän siltä, että Sweeney-Baird olisi tosiaan kurkannut tulevaisuuteen. Ihmiset linnoittautuvat koteihinsa sekä vapaaehtoisesti että pakotettuina. Kaupassa käydään pikaisesti kasvot maskien takana, ja ruokaa ja vessapaperia hamstrataan vielä pahemman päivän varalle. Yksi surullisimmista tarinoista on Catherinen. Mikään varokeino, jonka hän ja hänen aviomiehensä ottavat käyttöön, ei auta. Lopulta tauti saavuttaa puolison ja pienen pojan.

Kirjassa kuvataan pandemiaa sen ensimmäisestä päivästä noin viiden vuoden päähän tulevaisuuteen. Vaikka tarina onkin synkkä, se kertoo myös sitkeydestä ja päättäväisyydestä. Kun tauti alkaa niittää miehiä oikein olan takaa, jäljelle jäävät huomaavat, miten vaarallista on, kun tietyn ammattialan edustajat ovat enimmäkseen yhtä sukupuolta. Esimerkiksi uusia palopelastajia, poliiseja, sähköasentajia ja bussikuskeja täytyy kouluttaa nopeasti kun osaavia tekijöitä on vielä olemassa. Osa ammateista jää hyödyttömiksi tai ainakaan tekijöitä ei tarvita niin paljoa kuin aiemmin. Lapsen saaminen ei ole enää mutkaton prosessi kenellekään ja deittailu näyttää aivan toisenlaiselta. Kun naiset ovat maapallon enemmistössä ja päättävillä paikoilla, monia pieniäkin asioita aletaan muuttaa vähitellen. Itselleni jäi mieleen se pieni yksityiskohta, että kännyköistä aletaan viimein tehdä hieman pienempiä, naisen käteen paremmin sopivia.

Kuten tässä oikeassa elämässämme, kirjassakin toivo herää kun rokote viimein keksitään. Tiede ja tutkijat ovat sankareita, jotka yrittävät pelastaa niin monia ihmishenkiä kuin vain mahdollista. Toivottavasti toimivien koronarokotteiden keksijöitäkin muistellaan joskus nimeltä eikä vain epämääräisinä hahmoina jossain kaukana laboratorioiden uumenissa.

Kaikin puolin viihdyttävä kirja, joka on aiheensa puolesta erittäin ajankohtainen. Yhtäältä suosittelisin tätä kaikille, koska kirja todellakin on hyvä ja hyvin kirjoitettu. Toisaalta jos koronapandemia ahdistaa, kannattanee säästää tämä hamaan tulevaisuuteen.

Kirjan tiedot:
Christina Sweeney-Baird: Viimeiset miehet | Like 2021 | 422 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: The End of Men (2021) | Suomennos: Kirsi Luoma

Luettu myös mm.:
Kirsin kirjanurkka, Lukupino, Kuunnellut äänikirjat ynnä muut

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 48. Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta [23/50]
Aiheena fiktiivinen pandemia. Kohdan toinen kirja on Jessica Townsendin Onttorokko: Morriganin ajojahti.

Jessica Townsend: Onttorokko: Morriganin ajojahti (Nevermoor #03)

 

Kiiltävän mustassa ovessa kirkkaasti valaistun vaatekomeron sisällä pieni kultaympyrä sykki valoa, ja ympyrän keskellä hehkui pieni M.

Morrigan Korppi aloittaa toisen oppivuoden Meineikkaan Seuran koulussa ja pääsee viimein opiskelemaan meiniosepän taitoja. Samaan aikaan Nevermoorin kaupungissa leviää kauhea onttorokko, joka ajaa meiläimet järjiltään ja taannuttaa ne tavallisiksi illäimiksi. Parannuskeinoa ei tunnu löytyvän ja niinpä Morrigan yrittää etsiä itse ratkaisua ongelmaan, onhan tulilinjalla myös hänen ystäviään.

Nevermoor-sarja on edennyt kolmanteen osaan ja olen edelleen sitä mieltä, että tämä on parhaimpia Pottereiden perillisiä. Sanoin edellisestä osasta, että siinä Nevermoorin kaupunki tuntui pienemmältä. Tässä kirjassa keskitytään entistä enemmän Morriganin kouluun ja ihmeelliseen hotelliin, jossa hän asuu, mutta vieraillaan myös aivan mahtavassa paikassa.

Kirjastossa nimittäin! Morrigan luokkineen pääsee visiitille Maahiskirjastoon ja näin kirjastonhoitajana paikka hykerrytti minua todella paljon. Se on oma pieni ulottuvuutensa, Nevermoorin kopio, joka on täynnä kirjoja. Kirjastonhoitajat johtavat kirjataistelijoiden joukkoja, jonka tehtävä on kontrolloida kirjoista karanneita olentoja ja tapahtumia. Oli kerrassaan riemastuttavaa lukea siitä, miten jostain kirjasta karannut taistelu riehuu edelleen kulman takana, ja että eksoottisten hyönteisten kirjasta livistäneet ötökät piinaavat kirjastolaisia jatkuvasti.

"- - Olkaa varovaisia, jos avaatte kirjan. Älkää raksauttako selkämyksiä, älkää tehkö koirankorvia, älkää pitäkö yhtä sivua liian kauan auki ja muistakaa aina sulkea kirja ja panna se takaisin hyllyyn sen oikealle paikalle, kun ette enää lue sitä, ja jos jotain hyppää päällenne, huutakaa minua nimeltä. - -"

(s. 239)

Mutta, Maahiskirjasto ei kuitenkaan ole kirjan keskiössä, niin paljon kuin siitä pidinkin. Tarina keskittyy Morriganiin niin paljon, että muut hahmot jäävät todellakin sivuhenkilöiksi eikä heistä saada irti oikein mitään kiinnostavaa. Morrigan tuntuukin viettävän suurimman osan ajasta oman päänsä sisällä tai oppitunneilla, jotka muuten olivat kieltämättä hauska idea. Koska ainoa toinen elossa oleva meinioseppä on sarjan pahis Ezra Viima, tietyt Meineikkaan Seuran jäsenet ovat keksineet toisenlaisen tavan opiskella meinioseppyyttä. He opettavat Morriganinkin seuraamaan kouluun avautuvia pieniä aikaikkunoita, joiden kautta hän voi seurata menneisyyden oppitunteja.

Oppitunnit ovat Morriganille ilon aihe, mutta onttorokko aiheuttaa paljon surua ja huolta. Näin korona-aikana kirjan tautitilanne on tietenkin harvinaisen ajankohtainen. Mielestäni tarinassa tuotiin hyvin esiin etenkin taudin ohessa pintaan nousevat ennakkoluulot ja viha. Kirjassa se on niin sanottua maagista rasismia, joka kohdistuu meiläimiin, eläimiin joilla on ihmisen älykkyys ja kyvyt. Koska tauti leviää heidän keskuudessaan, tietyt Nevermoorin asukkaat ja tietty poliittinen suuntaus alkavat lietsoa vihaa heitä kohtaan. Kuka tahansa heistä voi kantaa tautia ja vahingoittaa myös sinua! Valitettavan tutun kuuloista.

Pidin taas kovasti kirjan lopusta, jossa Morrigan joutuu vaikean valinnan eteen. Jollain tavalla minusta tuntui vähän siltä, että tässä ollaan nyt seuraamassa, miten Nevermooriin syntyy uusi ja paha meinioseppä!

Kirjan tiedot:
Jessica Townsend: Onttorokko: Morriganin ajojahti | Otava 2021 | 493 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: Hollowpox: The Hunt for Morrigan Crow (2020) | Suomennos: Jaana Kapari-Jatta

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 47. Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta [22/50]
Aiheena fiktiivinen pandemia. Onttorokko ei ollut pelkästään Nevermoorin ongelma. Toinen tämän kohdan kirja on Christina Sweeney-Bairdin Viimeiset miehet.

Josh Malerman: Malorie

 

Malorie puristautuu luokkahuoneen tiiliseinää vasten.

Pari vuotta Lintuhäkin tapahtumien jälkeen iskee katastrofi, jonka vuoksi Malorien ja hänen lastensa on paettava turvapaikastaan. Kymmenen vuotta myöhemmin Tom ja Olympia ovat teini-ikäisiä ja Malorie saa tietää, että hänen vanhempansa ovat ehkä elossa. Malorie päättää lähteä etsimään heitä, mutta vaarallinen matka on tehtävä silmät sidottuina. Ulkona nimittäin odottavat oliot, joiden näkeminen ajaa ihmiset hulluuteen.

Pidin Bird Box -elokuvasta enemmän kuin kirjasta, mutta halusin kuitenkin lukea tämän jatko-osan. Minua kiinnosti sekä Malorien pienen perheen kohtalo että se, millainen tämä maailma on pienen aikahypyn jälkeen. Miten ihmiset ovat sopeutuneet siihen, että silmien avaaminen voi tietää hirviön näkemistä ja järjen menettämistä?

Harmi kyllä kirjan juoni oli aika köykäinen ja sekava, ja perusideasta olisi voinut saada aikaan paremmankin tarinan. Tapahtumat seuraavat toisiaan todella nopeasti eikä missään tilanteessa viivytä tai nautiskella oikein antaumuksella sen tunnelmasta. Jatkuvan pelon ja hirviöiden tuoman painostavan uhan kuvaus oli enimmäkseen toimivaa, mutta siitä olisi voinut saada irti paljon enemmänkin. Pidin kyllä kirjan junateemasta: ihmiset ovat saaneet liikkeelle junan, joka kulkee sokeasti eteen päin kun uloskaan ei voi katsoa. Tykkään itse matkustaa junalla ja mielestäni junia saisi käyttää tapahtumapaikkoina useamminkin!

Tällä kertaa kirjassa on useita kertojaääniä, enimmäkseen Malorien perheen. Pidin eniten Olympiasta ja siksi onkin sääli, että hän sai itselleen vain pari kappaletta ja tarinan pienimmän roolin. Olympia on perheen rauhantekijä ja lukutoukka, jolla on enemmän salaisuuksia kuin kukaan voisi arvatakaan. Siihen suurimpaan salaisuuteen vievät johtolangat eivät olleet kovinkaan hienovaraisia, mutta pidin salaisuudesta itsestään.

Pidin myös Maloriesta, jonka kautta kerrottiin jatkuvasta pelosta ja siitä, miten se voi ajaa ihmisen nurkkaan. Malorie on traumatisoitunut edellisen osan tapahtumista eikä voi omasta mielestään olla koskaan liian varovainen. Hän vaatii lapsiltaan tottelevaisuutta ja sääntöjen noudattamista, koska hän tietää oikein hyvin millaiset seuraukset voivat muuten olla. Malorien pelko ja pakkomielteet ovat läsnä koko ajan, ja silti hän löytää tarpeen tullen aina vain lisää sitkeyttä ja rohkeutta. 

Nyt hän on täällä, junassa, keinahtelemassa junan liikkeiden myötä, kuuntelemassa kirskuvia pyöriä, edessään muukalainen käytävässä jota hän ei näe, muukalainen, jolla luultavasti ei ole silmäsidettä, joka katsoo suoraan häntä kohti, eikä ole vaikea todeta tätä ehdottomasti kaikkein turvattomimmaksi asiaksi jonka hän on eläessään tehnyt. 

(s. 148)

Ikävä kyllä en pitänyt ollenkaan Tomista, joka sai paitsi omat kappaleensa, myös ison osan Malorie-kappaleista. Tom on kaikesta valittava, muka kaiken tietävä teini, joka haluaa kapinoida liian ankarana pitämään äitiään vastaan. Tällainen teiniangsti oli vain ärsyttävää kirjassa, jossa Maloriella on erinomainen syy asettaa tiukat rajat lapsilleen. Ja totta kai Tom on ah niin fiksu poika, joka keksii jotain, jota kukaan muu ei muka ole keksinyt 17 vuoden aikana. Ei se niin suuri neronleimaus ollut.

Jos tästä tehdään elokuva, aio kyllä katsoa sen, mutta toivottavasti se ei seuraa kirjaa liian tarkasti vaan parantelee tarinaa sieltä täältä. Hauskana yksityiskohtana tämän kirjan kansikuvan naishahmo on selvästi Sandra Bullock, Bird Box -elokuvan Malorie. Kannella houkutellaan selvästi leffafaneja, koska kirjan Malorie ei itse asiassa näytä Sandra Bullockilta.

Kirjan tiedot:
Josh Malerman: Malorie | Karisto 2021 | 319 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: Malorie (2020) | Suomennos: J. Pekka Mäkelä

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 41. kirjassa matkustetaan junalla [21/50]

Martha Wells: Fugitive Telemetry (The Murderbot Diaries #06)

 

The dead human was lying on the deck, on their side, half curled around.

Kun avaruusasemalla tapahtuu murha, Murderbot joutuu jälleen kerran turhankin läheisiin tekemisiin ihmisten kanssa. Sitä ei oikeastaan kiinnosta, kuka uhri tai murhaaja oli, mutta asia on tärkeä ihmisille ja Murderbot yrittää tulla toimeen heidän kanssaan.

The Murderbot Diaries -sarja jatkuu tällä kertaa pienoisromaanilla. Hyvä, koska kuten täyspitkää romaania lukiessani totesin, hahmo toimii paremmin lyhyemmissä tarinoissa. Edellisille osille on ollut tyypillistä se, että Murderbot joutuu pelastamaan enemmän tai vähemmän pulassa olevia ihmisiä erilaisilta vaaroilta. Tässä kirjassa on myös tuota samaa, mutta pääjuoni on murhamysteeri, jota Murderbot ratkaisee yhdessä avaruusaseman järjestyksenvalvojien kanssa.

"I know." Target Four spread his big hands on the table. "Penis, move, right? - -"

(s. 88)

Ajallisesti tarina sijoittuu sarjan neljännen (Exit Strategy) ja viidennen (Network Effect) osan väliin. Pohjimmiltaan se kertoo Murderbotin yrityksistä löytää paikkansa avaruusasemalla, joka on portti oikealle utopiaplaneetalle. Esimerkiksi ruoka ja lääkkeet ovat ilmaisia, ovathan ne ihmisten perusoikeuksia. Siksi murha järkyttää asema ihmisiä niin paljon: tavallisesti pahinta rikollisuutta ovat humalaisten kahinoinnit.

Onneksi kirjan hahmot eivät olleet ihan niin pliisuja ja kaikin puolin kilttejä kuin edellisessä osassa. Murderbotin läsnäoloa ei purematta niellä, onhan se kuitenkin ihmisten suojelemiseen ja sitä kautta tappamiseen tehty androidi. Monilla aseman ihmisillä on vaikeuksia uskoa, että se on itse hakkeroinut itsensä vapaaksi eikä suunnittele joukkomurhaa. Koska Murderbot on yhtä kärttyinen kuin aina, se ei tee tilannetta itselleen yhtään helpommaksi, toisinaan jopa päin vastoin. Sen perusluonteeseen ei kuulu ihmisten ymmärtäminen ja hännystely.

Murhamysteeri itsessään oli ihan kiva ja murhaajan henkilöllisyys yllätys. Oli kiinnostavaa lukea, miten johtolankojen löytäminen ja seuraaminen onnistui sillä ylivertaisella teknologialla, jota tässä tulevaisuuden maailmassa käytetään arkielämässä.

Ilmeisesti Wells on tehnyt kustannussopimuksen ainakin kolmesta jatko-osasta, joten niitä odotellessa!

Kirjan tiedot:
Martha Wells: Fugitive Telemetry | Tor.com 2021 | 162 sivua | E-kirja kirjastosta

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 49. kirja on julkaistu vuonna 2021 [20/50]