Helmikooste

Helmikuussa sain luettua etuajassa Paha mieli, paras mieli -lukuhaasteen. Haastekoonti on täällä.

Lukemiseni otti vähän väliaikaista takapakkia jonkin sortin flunssan vuoksi. Se vei lukuhalut viikoksi, mutta kiinnostus kirjoihin parani taudin myötä. En suosittele kenellekään, mutta kaikenlaista tautiahan sitä tuntuu olevan liikkeellä.

Kuukauden parhaaksi kirjaksi sanoisin Julian Sanctonin Pimeän ja jää vangit. Se oli erinomainen tietokirja ja kuvaus ääriolosuhteissa selviämisestä.

Tällä hetkellä luen työkaverini suosittelemaa Lars Wilderängin Tähtitrilogiaa. Sanotaan nyt vaikka näin, että ensimmäisen osan perusteella ei todellakaan voinut päätellä, mihin suuntaan sarja lähtisi. Mutta, siitä enemmän jahka saan tämän viimeisenkin osan luettua!

Luetut

Roope Lipasti: Luutnantti Ströbelin istumajärjestys
Ihmisiä, ahneutta, traumoja ja kieroilua vuoden 1631 Turussa.

Crystal Frasier & Val Wise: Cheer Up: Love and Pompoms
Kiva sarjakuva transnuoren arjen haasteista.

Lilja Sigurðardóttir: Sysimusta kuilu

Murhaaja löytyy viimeinkin (jo sitä sai odottaa...).

Petina Gappah: Muistojen kirja

Muistot, vankila ja Zimbabwe.

Peter Brown: The Wild Robot

Kiva tarina robotista ja hänen eläinystävistään.

Merja Mäki: Itki toisenkin

Kiinnostava karjalainen näkökulma suomalaisiin miehittäjiin.

Akane Shimizu: Solut työssä 06

Mangasarjan kuudes osa oli tiukasti ajassa kiinni, tässä nimittäin sairastettiin koronaa. Kehon näkökulmasta kyseessä oli pitkä ja raskas monirintamataistelu, johon kaikki solut osallistuivat tavalla tai toisella.

Julian Sancton: Pimeän ja jään vangit: Belgican matka antarktiseen yöhön

Trillerimäinen tietokirja hyvin pitkästä antarktisesta yöstä.

Malinda Lo: A Scatter of Light

Sujuvaa ja kiinnostavaa identiteetin etsintää vuoden 2013 San Franciscossa.

Mia Myllymäki: Huomistarhuri

Kiinnostavaa maailmanlopun tunnelmaa utopia- ja dystopiakaupungeissa.

Ulla Rask: Blanka, Itämeren tytär

1600-luvun merirosvoiluksi innostuva historiallinen romaani.

Taiga Sassa: Bird ihmemaassa #09

Tässä osassa oli hieman yllättäen kappale, joka käsitteli varhaisten kristittyjen elämää Japanissa. Isabella Birdistä paljastui hieman kiihkoilevampi ja kristinuskon ylemmyyteen uskova puoli, joka sinänsä ei yllätä, aikansa ihminen kun oli. Kiinnostavaa nähdä, miten Birdin matkan viimeinen etappi alkaa sujua!

Ulla Rask: Blanka, Itämeren tytär (Kylmä meri #01)

"Sisaresi on sopimattoman kalpea, jungfer Blanka."

Ulla Raskin Blanka, Itämeren tytär on Kylmä meri -sarjan ensimmäinen osa ja jäinkin nyt toivomaan, että jatkoa tulee pian! Historialliset romaanit kiinnostavat aina, etenkin naisista kertovat, ja Blankan matkassa mennään vähän harvemmin käydyille vesille.

Tarina alkaa vuonna 1606 Räävelistä, jossa epäilyttävän kalpea morsian kuolee omissa häissään. Koska avioliiton tarkoitus oli pelastaa perhe taloudellisesta ahdingosta, Blanka astuu sisarensa paikalle. Ja sitten yllätyskäänteenä tästä tulikin merirosvoseikkailu! Sulhonsa luo Lyypekkiin matkalla ollut Blanka piikoineen ryöstetään, ja pian sitä seilataankin pitkin Itämerta.

Tämä oli paljon seikkailullisempi kuin oletin ja kirjasta löytyy paljon kiinnostavia teemoja. On hansakaupunkien kaupankäyntiä, merirosvoilua, naisen aseman kuvausta ja noin ylipäätään historiallisen miljöön rakentamista. Tykkäsin siitä, miten todelliselta Blankan maailma tuntui ja ettei hänen tunne-elämänsä ollut mitenkään yksioikoinen.

Avioliitto paljon vanhemman Karl Johann Krausen kanssa ei innosta, mutta samaan aikaan Blanka kykenee hyväksymään sen. Vaihtoehtoja ei paljon ole ja voi nainen huonompaankin avioliittoon joutua. Pidin myös siitä, ettei Karl Johann ollut mikään brutaali naisia vihaava ihmishirviö. Hänelläkin oli ristiriitaisia tunteita koko avioliittoa kohtaan oman historiansa vuoksi.

Se pakollinen romanttinen romanssi oli tietenkin aivan toisen miehen kanssa, ja minusta se tuntui hieman turhalta. Kyllähän se genreen kuuluu, mutta kyseinen mies tuntui enemmänkin juonen mahdollistajalta kuin elämää suuremmalta rakkaudelta.

Kirjassa oli kiinnostavaa myös erilaisten naisten kuvaus. Blankan asema suojelee häntä jonkin verran, mutta hänen piiallaan ei pakopaikkaa ole. Vaikka naisista onkin toisilleen tukea vaikean matkan aikana, Blanka nakkaa Margon tyynesti susille jos niikseen tulee. Parempi, että raiskatuksi joutuu köyhä ja naimaton piika kuin kunniallinen kauppiaan vaimo. Tämä teki Blankasta aika ristiriitaisen hahmon ja välillä hänestä olikin vaikea pitää.

"Ei kukaan tietenkään odota, että hyvän saksalaisen perheen tytär olisi omissa häissään iloinen, mutta olisi hyvien tapojen mukaista yrittää olla näyttämättä sitä noin selvästi.

(s. 13)

Kirjan tiedot:

Ulla Rask: Blanka, Itämeren tytär | WSOY 2025 | 375 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Ainakin Kirjasähkökäyrä

Haasteet:

* Helmet 2025 : 16. Kirja, jossa on sukupuu tai hahmoluettelo

* Lukumatka menneisyyteen : 22. Vuonna 2025 julkaistu historiallinen romaani

Haastekoonti: Paha mieli, paras mieli

Paha mieli, paras mieli -lukuhaaste päättyy maaliskuussa, mutta sainkin sen pakettiin jo nyt. Kiitos kivasta haasteesta, @worlds_between_the_sheets!

Haastekohdat olivat astetta synkempiä ja toivoin saavani edes yhden bingorivin. En nimittäin ajatellut lukevani erityisen synkkiä teemoja sisältäviä kirjoja, mutta näköjään luen. Oikeasti yllätyin tästä.

Kaikissa kirjoissa haastekohdan teema ei ollut tarinan pääosassa. Pyrin kuitenkin valitsemaan sellaiset kirjat, joissa teemaa ei kuitattu yhdellä lauseella tai tulkittu kovin luovasti.

Epäilyttävimmältä valinnalta tuntui Järki ja tunteet ja merihirviöt kohtaan “kolonialismi”, mutta kyllä sekin oikeasti siihen hyvin sopi! Eikä kolonialismi ollut siinä sen enempää vitsin aihe kuin mikään muukaan, jos kohta se nyt ei sinänsä paljoa sano kun ottaa huomioon millainen kirja oli kyseessä…

Mutta kuitenkin, koin haasteen siis vallan mukavana ja jäin pohtimaan, että miten minä synkän kirjan tai ainakin synkempia teemoja sisältävän kirjan nyt sitten määrittelenkään.

Haasteen luetut kirjat:

Väkivalta: Dana Schwartz: Anatomy: a Love Story

Pelko: Lilja Sigurðardóttir: Kuolonmusta laava

Vapaa valinta: Shawnelle & Shawneé Gibbs ja Emily Cannon: Ghost Roast

Uhanalainen laji: Kimmo Ohtonen: Tunturikettu: Pohjolan naalin tarina

Ulkopuolisuus: Maggie Tokuda-Hall & Lisa Sterle: Squad
Kansanmurha/vaino: Heather Walter: Malice
Petos: Laura Suomela: Silmänkääntötemppu

Evakko/pakolainen: Päivi Alasalmi: Meren ja veren liitto

Dystopia: Erik J. Brown: All That’s Left in the World

Köyhyys: Mila Teräs: Iso hyppy

Huostaanotto: Edith Arkko: Aurora/Eino

Hylkääminen: Roy Jacobsen: Rigelin silmät

Misogynia: Maria Turtschaninoff: Anaché

Kolonialismi: Jane Austen & Ben H. Winters: Järki ja tunteet ja merihirviöt

Nälänhätä: Eeva Meltio: Hiekka

Osuu omaa haavaan: Pénélope Bagieu: Layers: a Memoir

Itsetuhoisuus: Ujuni Ahmed & Elina Hirvonen: Tytöille jotka ajattelevat olevansa yksin

Uskonnon uhri: Sarah Lark: Tulikukkien aika

Homofobia: Deya Muniz: The Princess and the Grilled Cheese Sandwich

Mielenterveyden haasteet: Leïla Slimani: Kehtolaulu

Neuroepätyypillisyyden haasteet: Leena Paasio: Meren koskettamat

Transfobia: Crystal Frasier & Val Wise: Cheer Up: Love and Pompoms

Vankila: Petina Gappah: Muistojen kirja

Kuoleva kieli: Merja Mäki: Itki toisenkin

Ilmastonmuutos: Mia Myllymäki: Huomistarhuri

Mia Myllymäki: Huomistarhuri

Katson ikkunasta alas kadulle, jolla useiden kymmenien ihmisten muodostama kulkue marssii kohti Egalecon keskustaa.

Mia Myllymäen Huomistarhuri oli aika hidas luettava, mutta sen mielenkiintoinen asetelma sai kääntelemään sivuja. Tässä nimittäin ollaan jossain noin about 2050-luvun lopun post-apokalyptisessa maailmassa, ja tarkemmin sanottuna sekä utopia- että dystopiakaupungeissa.

Utopia on eurooppalainen ekokaupunki Egaleco, jonne Stille Triplekin on maailmanlopun myrskyistä päätynyt. Egalecossa pyritään absoluuttiseen tasa-arvoon ja koko kaupunki toimii ekologisten aatteiden mukaan. Stille puolustaa kaupungin arvoja, mutta tuntee samalla ettei hänelle ole siellä paikkaa. Kun kaikki on niin kertakaikkisen ihanaa ja harmonista ja yhteisöllistä ja linnut laulavat ja peurat kirmailevat kadulla, minne mahtuu hirmutekoja tehnyt ja niiden painolastia kantava introvertti?

Tarinan dystopia on rapakon takana, jossa kaikki on suunnilleen niin kurjasti kuin voisi kuvitella. Uusvaltojen johtaja pyytää egalecolaisten apua ja niinpä Stillekin päätyy Haven of Foxin yhdyskuntaan. Pieni yhteisö majailee suurkaupungin raunioilla eivätkä sen asukkaat osaa enää unelmoida mistään. Eglecolaisten on tarkoitus näyttää, mistä utopian perusteet löytyvät, ja että elämän täytyy olla muutakin kuin selviytymistaistelua, jotta se olisi elämisen arvoista.

Ei Stille oikein sinnekään kuulu, mutta Haven of Foxin ahdinko saa hänet pohtimaan tosissaan Egalecon arvoja ja sitä, miten niitä voi elämässään toteuttaa.

Tarina oli kaikessa vastakohtaisuudessaan kiehtova ja opin pitämään maapallon kuoren paksuiseen suojakerrokseen kääriytyneestä Stillestä. Joskus minua ihan ravostutti se, miten vähän egalecolaisetkaan häntä välilllä halusivat ymmärtää. Ei kaikista vain ikinä tule kipeimmän sisimpänsä kaikille paljastavia maailmaa syleileviä ekstrovertteja, okei? Jättäkää nyt toinen rauhaan ja lopettakaa se syyllistäminen.

Kirjan maailma oli myös kiinnostava kaikessa karmeudessaan. Suunnilleen kaikki mahdolliset luonnonkatastrofit tapahtuivat yhtä aikaa ilmastonmuutoksen siivittäminä ja ihmiskunnan rippeet mahtuvat pienille alueille. Egalecon tapaisia reheviä ekokaupunkeja on muutama ja ne jäivät kyllä mieleeni todella erikoisina paikkoina. Sinänsä harmi, ettei Egalecoon tutustuttu se syvemmin, koska kasvualustoina toimivat kerrostalot yksin olivat niin mahtava asetelma.

Yli 500 sivun mittaisena tarina oli minusta hieman liian pitkä ja toisti itseään turhan paljon, mikä tosiaan teki siitä välillä aika hitaan lukea. Mutta kokonaisuutena tämä oli kyllä oikein kiinnostava ja suositeltava, ja tykkäsin Stillestä päähenkilönä. Hänessä ei ollut niinkään satunnaisia pistäviä piikkejä kuin hän oli kääriytynyt kokovartalopiikkimattoon.

“- - Ei ihmiskunnan toivo ole sitä, että jossain päin maailmaa on nippu ihmisiä, joilla menee hyvin. Toivo on sitä, että kaikilla on samanlaiset edellytykset selviytyä ja osallistua tulevaisuuden tekemiseen. Olemmeko me ihmisiä vai ihmisenkuvatuksia?”

(s. 317)

Kirjan tiedot:

Mia Myllymäki: Huomistarhuri | Gummerus 2023 | 536 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Kulttuuri kukoistaa, Kirjasähkökäyrä, Sivumerkkejä ynnä muut

Haasteet:

* Helmet 2025 : 23. Pidät kirjan nimestä

* Paha mieli, paras mieli : Ilmastonmuutos

* Luonto sivuilla : Utopia

* Kolme kummaa kirja : Kotimainen spefi-kirja

Malinda Lo: A Scatter of Light

I started calling my grandmother by her first name when I was thirteen.

Tammikuussa luettu Malinda Lon Last Night at the Telegraph Club oli niin kiva, että päätimme Lauran kanssa lukea sen sisarteoksenkin.

A Scatter of Light sijoittuu myös San Fanciscoon, suurimmaksi osaksi vuoteen 2013. Juuri lukiosta päässeen Arian kesäsuunnitelmat menevät uusiksi, kun muuan mulkero levittää hänestä yksityisiä kuvia nettiin. Aria viettää siksi kesän isoäitinsä luona ja huomaa samalla olevansa pienen identiteettikriisin pyörteissä.

Vaikka tämä kirja ja Telegraph Club ovatkin itsenäisiä teoksia, pistin kuitenkin koko ajan merkille niiden kytkökset ja toistuvat teemat. Lilyn vuoden 1954 San Franscisco oli niin erilainen kuin Arian ja vaikka Arialla vaikeutensa onkin, niitä ei oikein voinut edes verrata Lilyyn.

Mikä ei tarkoita, että se olisi ollut huono asia tai tämä huono kirja! Oli tosi kiinnostavaa pohtia sitä, miten paljon maailma muuttui 60 vuodessa. Siinä missä Lilyllä ei ollut edes sanoja kuvata omaa seksuaalisuuttaan, Arialle on huomattavasti pienempi ongelma huomata, että hän ei olekaan niin hetero kuin oletti. Samoin kaupungin queer-kulttuuri muuttui valtavasti vuosikymmenten aikana. Salaisesta lesbobaarista päästiin avoimen iloisiin pride-kulkueisiin.

Lauran kanssa tosin totesimme, että tällä hetkellä kehitys näyttää valitettavasti menevän taaksepäin.

Sateenkaarevuuden lisäksi tässä oli yllättäen vahva taiteen teema. Arian isoäiti (isän puolelta) on monipuolinen taiteilija ja hänen äitinsä puolestaan oopperalaulaja. Aria itse haluaa astronomiksi, mutta löytää kesän aikana itsestään taiteellisen puolen. Puutarhuri-Stephin kautta hän pääsee kurkistamaan myös musiikkiin ja runouteen sekä vanhoihin elokuviin ja niiden queer-tulkintoihin.

Nuo pienen piirin elokuvaillat jäivät mieleeni siksi, että niissä katsottiin 1950-luvun elokuvia. Arian aikalaisille ne olivat jo vanhoja, mutta Lilylle ne olisivat olleet aivan uunituoreita.

Tarinana tässä ei sinänsä tapahtunut kovin suuria asioita, mutta kuitenkin koko ajan tapahtui jotain kiinnostavaa. Lo on selvästi erinomainen arjen kuvaajana ja kirjoittaa oikein sujuvasti.

Näistä kahdesta kirjasta tykkäsin Telegraph Clubista enemmän, mutta molempia kirjoja voi kyllä suositella lämpimästi.

Kirjan tiedot:

Malinda Lo: A Scatter of Light | Dutton Books 2022 | 324 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Helmet 2025 : 21. Kirjassa on muusikko

Julian Sancton: Pimeän ja jään vangit: Belgican matka antarktiseen yöhön

Kylmänharmaan aamunkoiton valo siivilöityi ristikoiden läpi, jotka peittivät Leavenworthin kuritushuoneen sairaalan ikkunoita.

Kas kun en purrut kynsiäni tätä jännitysnäytelmää lukiessani. Viisi tähteä ja kylmästä aiheesta huolimatta hyvin lämpimät suositukset!

Julian Sanctonin kirja Pimeän ja jään vangit kertoo hyvin, hyvin pitkästä yöstä, jonka tutkimusalus Belgican miehistö vietti Antarktiksella aivan 1800-luvun lopussa. Reissulta etsittiin mainetta ja kunniaa sekä itselle että Belgialle, ja parin erikoisemman tapauksen kohdalla ihan vain naparetkikokemuksia.

Tositarina keskittyy kolmeen miehistön jäseneen. Adrien de Gerlache johti koko operaatiota tavoitteenaan saavuttaa Etelänapa ennen muita. De Gerlache osoittautui jokseenkin uunoksi tapaukseksi, jonka valitsema miehistö oli vähintäänkin sekalainen sakki. Hänen typeryytensä ja kunnianhimonsa huipentui päätökseen ajaa Belgica jäihin tietäen varsin hyvin, että sinne sitä sitten jäädäänkin.

Mutta sen verran hyvä tuuri hänellä kävi, että miehistöön päätyivät myös nuori Roald Amundsen ja pohjoisia jo kolunnut lääkäri Frederick Cook. Nämä miehet eivät vähästä hätkähtäneet ja on melko lailla heidän ansiotaan, että suurin osa miehistöstä selvisi hengissä loputtoman pitkästä ja kylmästä antarktisesta yöstä. Siinä missä muut vaipuivat epätoivoon, tämä kaksikko keksi kaikenlaista puuhaa ajanvietteekseen ja toverinsa pelastaakseen.

Sanctonin kirja perustuu pitkälti päiväkirjoihin ja muistelmiin, joita miehistön eri jäsenet pitivät. Kirja antaa karun ja epäilemättä todenmukaisen kuvan siitä, mitä pitkä eristys tekee ihmismielelle ja keholle. Sancton on kirjoittanut tämän eräänlaiseksi trilleriksi, jossa tunnelma tiivistyy ja tarinan käänteitä odottaa melkein henkeään pidätellen. Kerronnassa on huumoria, mutta koskaan ei unohdu millaisessa ahdingossa Belgica on.

Aiemmin lukemani Aura Koiviston Mies ja merilehmä taisi koukuttaa minut traagisiin tutkimusretkiin. Nyt nimittäin tuntuu siltä, että näitä voisi lukea enemmänkin.

Kirjan tiedot:

Julian Sancton: Pimeän ja jään vangit: Belgican matka antarktiseen yöhön | Aula & Co 2022 | 448 sivua

Englanninkielinen alkuteos: Madhouse at the End of the Earth: The Belgica’s Journey into the Dark Antarctic Night (2021) | Suomennos: Teija Hartikainen

Haasteet:

* Helmet 2025 : 44. Kirjassa hoidetaan ihmistä

* Luonto sivuilla : Luonnon ääriolosuhteet

* Lukumatka menneisyyteen : 14. Kirja on tekijänsä esikoisteos

Merja Mäki: Itki toisenkin

Saappaani upposi sateen kastelemalle aukealle, ja liejua tulvahti kengänkärjen reiästä sisään.

Merja Mäen Itki toisenkin on sisarteos aiemmin lukemalleni Ennen lintuja -kirjalle. Kumpikin toimii hyvin itsenäisenä teoksena, mutta olen kuitenkin iloinen siitä, että luin nämä järjestyksessä. Tästä nimittäin käy ilmi, miten Ennen lintuja päättyy.

Tämänkin aiheena ovat Karjala ja karjalaiset, ja näkökulma onkin harvinaisen mielenkiintoinen. En ole lukenut ennen kirjaa, jossa ollaan Suomen miehittämässä Karjalassa ja näkökulma on nimenomaan karjalaisten. Kansallisidentiteetti ja oma kulttuuri ovat todella vahvasti osa tarinaa.

Sitä kertoo siis Larja, joka palaa kotiin Suurmäkeen suomalaiselta opettajaleiriltä vuonna 1942. Kotona asiat ovat huonosti sekä noin yleisesti että henkilökohtaisista syistä. Rakas isoäiti tekee kuolemaa ja haluaa Larjan seuraavan jalanjälkiään kylän itkijänä. Pikkusisko Pola puolestaan on heilastellut miehittäjän kanssa siihen malliin, että esiliina alkaa pyöristyä.

Karjalaiset perinteet ja tavat punoutuvat tarinaan, joka on pohjimmiltaan hyvin poliittinen. Kotimainen sotakirjallisuus esittää perinteisesti sotilaamme urhoollisina vapauttajina, mutta suurmäkeläisille he ovat uusi ja ankara isäntä. Suomalaisilla riittää harvoin ymmärrystä karjalaisia tapoja kohtaan ja Larjan opettajaleirikin tähtää siihen, että karjalaiset opettajat koulutetaan suomettamaan pienet oppilaansa.

Suurmäkeläisten arkea värittää pelko ja epäluulo, joka leviää myös naapureita kohtaan. Kuka vain voi vakoilla naapureitaan Suomen piikkiin, joten on paras olla kieli keskellä suuta. Toisaalta ei ole kovin kauaa siitä, kun naapureita vakoiltiin Neuvostoliiton piikkiin ja kaikki suomalaisiin viittaava saattoi viedä työleirille. Tilanne on kaikin puolin vaikea ihmisille, jotka pitävät itseään ennen kaikkea karjalaisina.

Ristiriitojen repimän kylän kuvaus oli todella kiinnostavaa ja pidin myös Larjasta. Hän joutuu itsekin vaikean valinnan eteen rakastuttuaan Tuomakseen, joka siis taistelee Suomen armeijassa. Larjan entinen (teknisesti ottaen edelleen nykyinen) miesystävä sen sijaan taistelee Neuvostoliiton puolella muiden kylän miesten kanssa. Larja tietää kyllä, mitä kyläläiset ajattelevat suomalaisten kanssa vehtaavista ihmisistä.

Pidin kirjasta ja sen kauniista kielestä. Jos jotain olisin tähän toivonut, niin karttaa tapahtumapaikoista ja sanastoa. Kaikkien karjalankielisten sanojen tarkoitus ei tullut ilmi asiayhteydestä ja aina kun jouduin googlaamaan sanan merkitystä, lensin hetkeksi ulos tarinasta. 

Myös lopun silmitön väkivaltaisuus tuntui aivan turhalta. Kyllä ne sodan kauhut tulivat selväksi muutenkin eikä kuolemilla mässäily tuonut tarinaan enää mitään uutta.

Kirjan tiedot:

Merja Mäki: Itki toisenkin | Gummerus 2024 | 415 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Amman lukuhetki, Kirjasähkökäyrä, Tarukirja ynnä muut

Haasteet:

* Helmet 2025 : 30. Kirjassa on häät tai hautajaiset

* Paha mieli, paras mieli : Kuoleva kieli (karjala)

* Lukumatka menneisyyteen : 18. Kirjassa on susi tai mainitaan susi

Peter Brown: The Wild Robot (The Wild Robot #01)

Our story begins on the ocean, with wind and rain and thunder and lightning and waves.

Peter Brownin The Wild Robot -kirjaan perustuva elokuva sai ensi iltansa viime vuonna. En ole nähnyt elokuvaa, mutta kirjan lukaisin ihan uteliaisuuttani. Elokuvasta en tiedä sen traileria enempää, mutta se näytti söpöisemmältä kuin kirja oli.

Tai ei tämä raaka ollut, mutta, no, luonto on luonto.

Myrskyn upottamasta rahtilaivasta selviytyy vain yksi robotti, ROZZUM yksikkö 7134 eli Roz. Roz huomaa pian olevansa saarella, jota asuttavat erilaiset eläimet. Roz on vielä niitäkin erilaisempi, ja hän pääsee väleihin eläinten kanssa vasta adoptoituaan orvoksi jääneen hanhenpoikasen.

Tarinassa onkin vahvana ulkopuolisuuden ja erilaisuuden teema, ja toisten hyväksyminen sellaisina kuin ne ovat. Elokuvan söpöiseltä vaikuttava markkinointi ei viitannut siihen, että eläimet todellakin ovat tässä eläimiä. Vaikka Roz oppiikin niiden kieltä ja ne pystyvät hyvin inhimillisiin tekoihin, ne myös syövät toisiaan.

Roz ottaa hanhenmunan huollettavakseen aiheutettuaan ensin vahingossa muun hanhiperheen kuoleman. Saaren talvi on pitkä ja armoton eivätkä kaikki selviä siitä hengissä.

Thanks to Roz’s truce, life inside the Nest was mostly harmonious. But when the animals went outside, it was business as usual. Sometimes a lodger wouldn’t return. Sometimes a lodger would return in the belly of another lodger. As you can imagine, that made for some awkward moments.

(s. 188)

Luonnon kiertokulkua ei juuri kaunistella, mutta tästä huolimatta tämä oli ihana hyvän mielen kirja. Brown kirjoittaa kauniisti ja mietin lukiessani, että tämä olisi mahtava kirja luettavaksi ääneen vaikka ekaluokkalaisille. Sopivasti jännistystä ja huumoria ja aiheita, joista voisi keskustella yhdessä. Harmi ettei tätä ole suomennettu!

Varasin jo trilogian toisen osan, koska pidin paljon Rozista, hänen uusista ystävistään ja koko tarinasta. Kirjassa on myös Brownin oma kuvitus, joka on kivan näköistä ja jossa Roz on huomattavasti kulmikkaamman näköinen kuin elokuvassa.

Tässä on mainio todiste siitä, että hyvä lastenkirjallisuus on mukavaa luettavaa myös aikuiselle.

Kirjan tiedot:

Peter Brown: The Wild Robot | Piccadilly Press 2018 | 276 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Helmet 2025 : 26. Kirjassa on itse valittu perhe

* Luonto sivuilla : Poikanen

* Robotti-lukuhaaste : Kaukainen tulevaisuus

* Kolme kummaa kirjaa : Kirjassa ollaan metsässä tai puulla on iso merkitys

Petina Gappah: Muistojen kirja

Tarina, jonka pyysit kertomaan, ei suinkaan ala Lloydin kuoleman säälittävästä rumuudesta.

Lue maailma vuodessa -haasteessa luetaan helmikuussa keski- tai eteläafrikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja. Valintani tähän oli zimbabwelaisen Petina Gappahin Muistojen kirjan.

Tämä olikin helppo valinta, koska Muistojen kirja on ollut minulla lainassa aiemminkin, mutta en silloin saanut luettua sitä. Löytyipähän motivaatio yrittää uudelleen ja tykkäsin kirjasta! Se oli hyvin erilainen kuin aiemmin lukemani Gappahin Pimeydestä loistaa valo.

Noin puolet kirjasta istutaan Hararen kauheassa vankilassa Memoryn kanssa. Toinen puoli taas kertoo siitä, miten hän sinne joutui. Memorya syytetään hänet kasvattaneen valkoisen professorin murhasta ja hän on päättänyt kertoa tarinansa amerikkalaiselle journalistille.

Mietin alussa, että mikähän tämän kirjan juju on, mutta muistoistahan tässä on kyse. Siitä, miten ne muokkaavat elämää ja miten jonkin asian voikin muistaa tai ymmärtää hirvittävällä tavalla väärin. Memory muistaa niin varhaislapsuutensa kuin ajan Lloydin kanssa, mutta ovatko kummatkaan muistot ihan paikkansapitäviä?

Erityisen kiinnostavan tarinasta tekee se, että Memory on albiino. Koska kansanusko on Zimbabwessa vahva, häntä pidetään yleisesti vähintäänkin huonona enteenä, joskus vanhemmilleen asetettuna kirouksena. Välillä lukeminen kävi aika raskaaksikin, koska Memoryn menneisyys oli rankka eikä nykyisyyskään mitenkään mieltäylentävä ollut.

Memoryn oman tarinan taustalla tapahtuu suuria poliittisia muutoksia, jotka vaikuttavat hänen elämäänsä. Maatiloja riistetään valkoisilta riistäjiltä, valta vaihtuu, korruptio kukoistaa ja rahalla ei lopulta ole enää mitään arvoa. Ihmisilläkin hädin tuskin.

Kirjan innoittamana tutustuin pikaisesti Zimbabwen historiaan. Ei mitään syväluostausta, mutta mitä nyt netistä luin. Koska lähtötasoni zimbabwetietoudessa oli nolla, olen nyt ainakin vähän viisaampi kuin ennen kirjan lukemista.

Pidin tarinasta ja pidin myös Memorysta. Hyvin ja vetävästi kirjoitettu, mutta ei mikään hyvän mielen kirja. Kirjassa tuntuu vahvasti zimbabwelainen kulttuuri ja köyhien ihmisten epätoivo. Gappahilta on suomennettu myös novellikokoelma ja pidän sen mielessä sopivaa lukuhetkeä varten.

Kirjan tiedot:

Petina Gappah: Muistojen kirja | Tammi 2017 | 307 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: The Book of Memory (2015) | Suomennos: Tero Valkonen

Luettu myös:

Lumiomena, Keltainen kirjasto, Kirjanurkkaus ynnä muut

Haasteet:

* Helmet 2025 : 19. Kirja on Keltaisen kirjaston kirjalistalla

* Paha mieli, paras mieli : Vankila

* Lue maailma vuodessa : Keski- tai eteläafrikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja

Lilja Sigurðardóttir: Sysimusta kuilu (Áróran tutkimuksia #05)

“Ísafold, sinä tiedät tasan tarkkaan, miten tässä käy.”

Takakannessa sanotaan, että tämä Lilja Sigurðardóttirin Sysimusta kuilu on Áróran tutkimusten viimeinen osa. Olen hieman skeptinen tämän väittämän suhteen, koska loppu jätetään auki siihen malliin, että sarjaa on helppo jatkaa tästä.

Ei kyllä pitäisi, mutta aivan varmasti kirjoittaisin itsekin jos myyntiä riittäisi ja rahaa virtaisi.

Edellisen osan eli Kuolonmustan laavan kohdalla kritisoin sen epäuskottavia juonenkäänteitä. No, niitä ja turhaa täytettä löytyi tästäkin kirjasta. Ilmeisesti minun piti sittenkin uskoa, että Áróran kuollut sisko on tosiaan jälleensyntynyt pikkutytöksi, joka muistaa edellisen elämänsä? Selvä.

Ísafoldin kohtalo, jonka lukija on tiennyt jo ensimmäisestä kirjasta alkaen, selviää viimeinkin myös poliiseille ja Áróralle. Tämän sarjan perusteella en antaisi Islannin poliisin tehtäväksi edes parkkisakkojen kirjoittamista, sen verran tunareita he vaikuttavat olevan. Murhan selvittämiseen on mennyt vuosia, koska poliisit töpeksivät heti tutkinnan alussa.

Kirjan rakenteen puolesta Ísafoldin tapauksen olisi selvittänyt noin 50 sivussa. Loput 150 sivua ovat aivan turhaa toistoa ja täytettä. Ei minua kiinnostanut sen enempää huumepomon kätyrin harharetket kuin Ísafoldin väkivaltaisen parisuhteen seuraaminenkaan. Etenkin jälkimmäinen tuntui suorastaan parisuhdeväkivallalla mässäilyltä. Näissä kappaleissa ei tullut ilmi mitään sellaista, mitä lukija ei olisi jo tiennyt edellisistä osista.

Minua harmittaa se, että en pitänyt näistä kahdesta viimeisestä kirjasta. Luin sarjan ja etenkin tämän kirjan sinnillä loppuun ja hyvänä puolena on kai sanottava, että äkkiähän nämä kyllä luki. Sääli vain, että sarjan alku oli niin paljon vahvempi kuin sen loppu.

Kirjan tiedot:

Lilja Sigurðardóttir: Sysimusta kuilu | Blue Moon 2025 | 215 sivua | Kirjastosta

Islanninkielinen alkuteos: Dauðadjúp sprunga (2023) | Suomennos: Seija Holopainen

Luettu myös:

Ainakin Kuunnellut äänikirjat ja Kirjarouvan elämää

Haasteet:

* Helmet 2025 : 39. Kirjassa etsitään ratkaisua arvoitukseen

Crystal Frasier & Val Wise: Cheer Up: Love and Pompoms

Crystal Frasierin ja Val Wisen YA-sateenkaarisarjakuva Love and Pompoms on roikkunut OverDriven lukulistallani vaikka kuinka pitkään. Cheerleading ei noin lähtökohtaisesti kiinnosta minua yhtään, mutta kansi näytti kivalta ja queer-teema kiinnosti.

Tässä ollaan siis high schoolissa, jossa Anniella on ongelmia ärhäkän luonteensa vuoksi. Hänen täytyy osoittaa pystyvänsä tiimityöhön ja rempseä äiti usuttaa hänet cheerleading-harjoituksiin. Joukkueen johtajaksi on juuri valittu hieman epävarma Bebe, Annien vanha ystävä ja koulun ainoa kaapista tullut transnuori.

Annie, äiti ja äidin synkkä menneisyys.

Tarinana tämä oli söpöinen ensirakkaus romanssi ja matka itsehillinnän ja rohkeuden löytämiseen. Tämä erosi kuitenkin monista muista YA-sateenkaarikirjoista siinä, että kyseessä ei ole kaapista tulo -tarina vaan transnuoren arjen kuvaus.

Beben kohtaamat haasteet ovat sekä avointa että ehkä vähän vaikeammin tunnistettavaa transfobiaa. Vaikeammin tunnistettavaa cishenkilön näkökulmasta siis! Esimerkiksi cheer-kaverit eivät ajattele olevansa transfobisia ja ovatkin aina Beben puolella. Samaan aikaan he käyttäytyvät välillä kuin Bebe olisi tiimin maskotti, todiste siitä, miten suvaitsevaisia he tosiaan ovat.

Beben arkuus taas on osin tietoista ja lähtöisin hänen transtaustastaan. Onhan ihmisten helpompi hyväksyä transtyttö, joka on kiltti, mukautuva ja hiljainen. Paksu meikkikerros tuo feminiinisemmän ulkonäön, jota cistytöiltä ei vaadita, jotta heidät kohdattaisiin tyttöinä.

Annie rohkaisee Bebeä olemaan oma itsensä sen sijaan, että hän pienentäisi itseään muiden vuoksi. Bebe puolestaan saa Annien ymmärtämään, että ystävillä ja sosiaalisilla suhteilla on arvoa.

Tykkäsin tästä ja näkökulmasta, joka tarinalla oli transidentiteettiin! Kuvitus oli selkeää ja raikasta, ja pidin aivan erityisesti siitä, miten moninaisia kehoja tarinaan oli piirretty. Cheer-joukkueeseen mahtuu kaiken kokoisia nuoria ja aivan erityisesti pidin Annien äidistä, joka on iso ja itsevarma.

Kirjan tiedot:

Crystal Frasier & Val Wise: Cheer Up: Love and Pompoms | Oni Press 2021 | 128 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Helmet 2025 : 10. Kirjassa käydään elokuvissa

* Paha mieli, paras mieli : Transfobia

Roope Lipasti: Luutnantti Ströbelin istumajärjestys

Kohtasin luutnantin ensimmäisen kerran, kun hän asteli laivasta laskusiltaa ja veti keuhkoihinsa syksynkirpeää ilmaa, johon sekoittui kaupungin sadoista savupiipuista ylöspuskevaa savua.

Alun perin lainasin Roope Lipastin Luutnantti Ströbelin istumajärjestyksen isälleni joululukemiseksi. Olen hänen vakituinen kirjadiilerinsä ja tällä kertaa osuin valinnassani ihan nappiin. Lukemista säestäneestä naureskelusta ja satunnaisista lukuotteista päättelin, että tämän voisin lukea itsekin.

Luutnantti katseli vilinää mielissään ja kertoi, että on olemassa sanonta, jonka mukaan kaikki tiet vievät Roomaan.

-Mutta kun minä kuljin pitkin poikin Saksanmaata, niin ymmärsin, ettei se pidä paikkaansa, sillä suurin osa niistä teistä vei helvettiin. Sen sijaan kaikki kunnon tiet vievät Turkuun, hän sanoi ja osoitti kädellään kuinka Viipurintie, Härkätie, Satakunnantie sekä Pohjanmaantie kaikki päätyivät Suurtorille, jossa me seisoimme.

Me siis tavallaan olimme maailman keskipisteessä, ja se oli ajatus joka sai minut päästäni pyörälle.

(s. 102-103)

Tarinassa ollaan siis Turussa vuodessa 1631. Satamaan saapuu sodassa loukkaantunut luutnantti Ströbel. Hän saa, tai pikemminkin junailee itselleen, tehtäväkseen tilata Turun tuomiokirkkoon penkkejä, joille täytyy tietenkin laatia istumajärjestys. Eihän kaupungin kerma sentään voi istua rahvaan kanssa samassa penkissä, Luoja paratkoon.

Tästä käynnistyy veijaritarina, jota kertovat orpopoika Påval ja helmenompelija vaimo Valpuri. 

Ströbel käyttää hyväkseen Påvalin surkeaa tilaa- siis anteeksi, ottaa pojan siipiensä suojaan palvelijakseen. Påval-parka on huomattavasti naiivimpi kuin kirjan lukija, joka näkee ketunhännän Ströbelin kainalossa kilometrin päähän.

Vaimo Valpuri puolestaan kipuilee naisen ahtaassa roolissa. Hänen aviomiehensä on kaikin tavoin saamaton, makuuhuonepuuhat mukaan lukien. Valpuri on se, jolla on älyä ja taitoa, mutta hän ei saa edes harjoittaa ammattiaan ilman miehensä lupaa. Voi että oli raivostuttavaa lukea sitä vähättelyä, jota Valpuri saa osakseen kirkonmiesten ja raatimiesten ja noin ylipäätään miesten taholta!

Paitsi Ströbelin, joka on erilainen ja eräänlainen valistuksen ajan airut. Sotatantereilla hänelle on käynyt tuskallisen selväksi, että herrasväen ulos pullahtaneet suolet ovat ihan samanlaisia kuin rahvaankin. Näin radikaalia ajatusta sopii tuskin lausua ääneen.

Ströbelin saapuminen saa lopulta koko Turun sekaisin. Tarinassa piikitellään ihmisten pikkumaisuutta, kateutta ja kunnianhimoa. Hyvin paistetulla kinkulla saa varmasti paremman paikan kirkosta, eikö vain, vaikka Jumalahan luomakunnan paikat on asettanut, eihän sitä toki kukaan kyseenalaista, pois se meistä (tässä olisi vähän viiniä kinkun kylkeen).

Tykkäsin kirjasta, jonka loppu oli yllättävä! Jos pidät mustasta huumorista, saatat hyvinkin pitää tästäkin. Lipastilla on taito esittää asiat juuri sopivan piikikkäästi.

Loppua kohti tämä meni kyllä niin raa’aksi, että mahtui juuri ja juuri omalle mukavuusalueelleni. Ihmisen kyky aiheuttaa tuhoa ja tuskaa on uskomaton, sodassa ja se ulkopuolella. 

Kirjan tiedot:

Roope Lipasti: Luutnantti Ströbelin istumajärjestys | Atena 2024 | 365 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Tuijata, Kirjasähkökäyrä, Tpi's reading diary

Haasteet:

* Helmet 2025 : 34. Kirjassa on tunnettu rakennus

* Lukumatka menneisyyteen : 8. Kirjassa on paikka, jota pidetään/on pidetty pyhänä