keskiviikko 1. huhtikuuta 2015

Anneli Kanto: Pyöveli

Anneli Kanto: Pyöveli
387 s.
Gummerus 2015
Kirjastosta

Isäni on pyöveli ja minustakin tulee pyöveli.

Minulla on ollut jo pitemmän aikaa kesken maaliskoosteessa mainittu Jenny Nordbergin Kabulin tyttöjen salaisuus. Se on sen verran raskasta luettavaa, että olen tauottanut sitä muilla kirjoilla. Mikä ihme minut ajoi valitsemaan tämän yhdeksi niistä? Tätä voi mitenkään kuvailla kevyeksi ja/tai iloiseksi luettavaksi. Meni hiukan pieleen se kivan välipalakirjan valinta sen suhteen.

En ole lukenut Anneli Kannon kirjoja ennen tätä, joten vertailukohdetta ei ole sen suhteen. Pistän kyllä nimen korvan taakse. Se, mikä itselleni jäi tästä mieleen erinomaisena teknisenä seikkana, olivat kertojaäänet. Tarinalla on kolme kertojaa, pyöveli, tuomari ja apteekkari, ja kaikkien äänet erottuvat selvästi toisistaan. Usein monen näkökulman kirjoissa on ongelmana joko äänten samankaltaisuus tai sitten liian osoitellut erot. Pyövelissä erot tulivat mielestäni esiin luontevasti ja jokaisen kappaleen alusta lähtien tiesin heti kuka on äänessä. En kyllä oikein ymmärtänyt miksi minä-kertoja vaihtui välillä kolmanteen persoonaan. Jäi epäselväksi miksi juuri niissä kappaleissa piti ottaa etäisyyttä kertojiin, vaikka tapahtumat olisi voinut kertoa luontevasti jonkun näkökulmasta.

Historiallisena romaanina pidin tästä paljon. Ajankuva oli hyvä, välillä jopa niin hyvä että ihan yökötti ne hajut ja raakuudet. Raakuutta piisasikin vaikka muille jakaa, mutta kun päähenkilökolmikko on tuollainen, mitä muuta voisi odottakaan? Omaksi suosikiksi nousi apteekkarin ryysyistä rikkauksiin tarina. Pieti Sipinpoika on laskelmoiva ja kunnianhimoinen huijari, eivätkä nuo ominaisuudet häviä vaikka hän tarinan edetessä kasvaakin ihmisenä. Ihan sydäntä lämmitti kun hän viimein ymmärtää ja myöntää mikä onkaan tärkeintä hänen elämässään. Tuomari Wisander sai sympatiani aluksi, mutta kirjan loppupuolella halusin lähinnä tuikata hänet tuleen roviolle. Miten vastenmielinen, asemaansa hyväksikäyttävä peto hänestä tulikaan. Johann pyöveli on sympaattinen suurimman osan tarinaa, mutta sitten hän syyllistyy väkivallantekoon, joka vei kaikki lämpimät tunteeni häntäkin kohtaan. Joo ei, en jaa ymmärrystä raiskaajille ja naisten hakkaajille vaikka kirjailija sitä yrittäisi ehkä kerjätäkin. 

Mutta siis hahmoina kaikki kolme olivat onnistuneita. Kaksi vain päätyi sellaisiksi, joista en pitänyt. Noin ylipäätään kirja kärsi suomalaisille romaaneille valitettavan tyypillisestä alun verkkaisuudesta ja lopun kiireestä. Verkkaisuudesta tykkään. On mukavaa kun kirjassa paneudutaan hahmoihin ja heidän elämäänsä perusteellisesti. Pyövelin parhaita puolia oli se, että jokaiseen hahmoon tutustutaan kunnolla ja sitä kautta myös kolmeen hyvin erilaiseen elämään 1600-luvun Suomessa. Kiireestä sen sijaan en tykkää. Tässäkin noin viimeinen kolmannes pyyhälsi ohi kuin maantiekiitäjä. Aika lensi eteenpäin niin nopeasti, että en pysynyt ollenkaan matkassa vuosilukujen tai edes vuodenaikojen suhteen. En mitenkään erityisesti halunnut yksityiskohtaisia kuvauksia noitien kidutuksesta ja mestaamisesta, mutta noitavainot menivät ohitse kovin äkkiä ottaen huomioon miten kirjaa on juuri niiden kautta mainostettu.

Opinpa muuten kirjasta sen, että peeveli tulee sanasta pyöveli. Miten ihmeessä en ole tuota aiemmin hoksannut?


Haasteet: 50 kategoriaa - 11. a book with a one-word title || I Spy - 25. occupation

2 kommenttia:

  1. Jos viihdyit Kannon matkassa, sinun kannattaa lukea Kannon esikoisromaani, 1600-luvulle sijoittuva Piru, kreivi, noita ja näyttelijä. Siinä on parhaimmillaan samaa tunnelmaa kuin Waltarin Mikael Karvajalassa. Viihdyin Pyövelin matkassa.

    VastaaPoista
  2. Pakkohan tuo on sitten laittaa lukulistalle. :) Tiedä sitten milloin ehdin oikeasti lukea sen...

    VastaaPoista