Päivi Lukkarila: Skutsi

Tämän viestin liitteessä luetellaan elintarvikkeet, vaatteet sekä muu varustus, jota tarvitset vajaa kolme vuorokautta kestävällä vaelluksellamme.

Päivi Lukkarilan Skutsi vähän hämäsi minua nimellään. En nimittäin tiennyt, että skutsi tarkoittaa metsää. Aivan outo slangisana minulle ja kannen perusteella ajattelin, että jaahas, skutsi lienee jokin metsän pelottava mönkiäinen.

No ei ollut, mutta kirja oli kyllä hyvä, joten onneksi tartuin siihen.

Neljä kaupunkilaisnuorta joutuu eräjormailemaan viikonlopuksi ja vielä ilman kännyköitään, kauhistus sentään. Kaikki ei tietenkään mene suunnitelmien mukaan ja nuorten on pärjättävä puskissa omillaan.

Perusajatuksesta tuli mieleen vanhat poikain seikkailukirjat, mutta juoni ja hahmot on kirjoitettu raikkaan nykyaikaiseksi. Nuorten ongelmat kuvastavat hyvin nykyaikaa. Luka on kiinni kännykässään kuin liimattuna, Joel hakee huomiota jatkuvalla suunsoitolla, Nasim kipuilee kantasuomalaisten ennakkoluulojen kanssa ja Sabinalle reissun perimmäinen tarkoitus on vahvistaa hänen identiteettiään.

Juoni eteni joutuisasti ja lukaisin tuon 200 sivua yhdellä istumalla. Nuoret ja retken johtaja kertovat tarinaa vuorotellen ja jokainen tulkitsee kokemaansa omalla tavallaan. Yksi ja sama tapahtuma näyttää erilaiselta eri näkökulmista.

Jostain syystä tämä on meidän kirjastossa laitettu kauhugenreen, mutta ei tässä mitään varsinaista kauhuelementtiä ole. Nuoret kertovat nuotion ympärillä kauhujuttuja ja mielikuvitus lähtee välillä laukalle, mutta yliluonnollisia olentoja tai sarjamurhaajia ei löydy. Jännitys pysyy kyllä hyvin yllä, mutta enemmän juuri jännäreille ominaisella tavalla.

Jos nyt jostain tätä kritisoisin niin siitä, että tiukan paikan tullen porukan johtajuus putosi taas kerran sille rikkaalle, komealle, valkoiselle, tyttöjä vokottelevalle heterolle cispojalle. Kuka tahansa noista muista olisi ollut virkistävämpi valinta tähän rooliin.

Mutta kokonaisuutena oikein toimiva ja nopealukuinen! Toivottavasti tämä löytää tiensä yläkoulun vinkkauspaketteihin.

Kirjan tiedot:

Päivi Lukkarila: Skutsi | Nokkahiiri 2024 | 200 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* YA-lukuhaaste : Jännittävä

* Luonto sivuilla : Suomen luonto

* Halloween : Metsä

Kimmo Ohtonen: Tunturikettu: Pohjolan naalin tarina

Eräänä joutilaana iltapäivänä vuonna 2016 makoilin sohvalla kännykkä kädessä ja etsin netistä jotain ihmettelemisen arvoista.

Kimmo Ohtosen Tunturikettu sai minut pohtimaan suhdettani lakkiin. On nimittäin olemassa valokuva, jossa iloinen taapero seisoo hankien keskellä päässään pörröinen sinikettulakki. 

Lapsi olen minä. Lakki on jonkin naaliparan takapää häntineen ja tassuineen kaikkineen.

En ole koskaan tullut kysyneeksi vanhemmiltani, kuka hatun heille antoi. Mistä se oli hankittu? Miksi kukaan halusi antaa sen minulle? Miksi vanhempani halusivat pukea minut siihen?

Söpöltähän minä näytin, se lienee vastaus viimeiseen kysymykseen. En tiedä, oliko lakki ostettu jostain uutena (tuskin), vai jonkun kaapistaan löytämä. Fakta kuitenkin on, että minä siinä seison iloisesti hymyillen äärimmäisen uhanalaisen eläimen nahkaan puettuna. Elettiin 1980-lukua ja naalien määrä oli pohjalukemissaan.

Tunturikettu kertoo Pohjolan naalien historiasta ja siitä, miten ne melkein kuolivat sukupuuttoon. Kuka ikinä päähäni päätyneen naalin tappoikaan, osallistui hirvittävään tekoon. Ohtosen kirja maalaa verisen kuvan siitä, miten säälimättömästi pohjoisen ihmiset metsästivät naalia.

Osansa naalien tukalaan tilanteeseen on tuonut ilmastonmuutos, jonka vuoksi niiden elintila kapenee vuosi vuodelta. Ja kuka onkaan aiheuttanut ilmastonmuutoksen kiihtymisen? Aivan.

En tunne syyllisyyttä sinikettulakista, koska minä pieni taapero en tietenkään tajunnut mistään mitään. Siitä koen jonkinlaista kollektiivista syyllisyyttä, että ihmisen tekojen vuoksi tämä pieni eläin on miltei hävinnyt Pohjolasta.

Ohtonen kertoo kirjassaan myös siitä, miten naalikantaa yritetään pelastaa ja millaisia moraalisia kompromisseja se vaatii. Jotta naalit voivat elää, kettujen on kuoltava. Jotta naalikantaan saadaan geneettistä vaihtelua, naaleja on pennutettava vankeudessa.

Hieno tietokirja tärkeästä aiheesta. Toivon Suomeen palanneille naaleille kaikkea parasta.

Kirjan tiedot:

Kimmo Ohtonen: Tunturikettu: Pohjolan naalin tarina | Otava 2023 | 320 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Paha mieli, paras mieli : Uhanalainen eläinlaji

* Luonto sivuilla : Uhanalainen

Akane Shimizu: Solut työssä 01-03

Oletko koskaan katsonut Olipa kerran elämä -sarjaa? Ja tykännyt siitä? Sitten suosittelen lämpimästi tätä Akane Shimizun Solut työssä -mangaa.

Suhtauduin tähän hieman skeptisesti, koska jotenkin manga + Olipa kerran elämä ei tuntunut luontevalta yhdistelmältä. Olinpahan taas väärässä ja hyvä niin. Kiva, että tämä on suomennettu!

Sarjan idea on siis se, että ihmiskehoon tutustutaan inhimillistettyjen solujen ja toimintojen kautta. Sankarimme ovat nuori punasolu, jolla on taipumus eksyä kehon loputtomiin kiemuroihin, sekä valkosolu, joka ei ole läheskään niin karski kuin voisi luulla.

Tarinassa on ystävyyksiä erilaisten solujen välillä, mutta samalla todetaan arkisesti, että kyllähän ne valkosolut ja muut kehon puolustajat niittaavat kehon omiakin soluja. Ei kannata yrittää muuttua syöpäsoluksi, ja kehoon tunkeutuvat bakteerit ja virukset saavat tylyn lopun.

Eri solut ja koko keho on kuvattu hauskasti kokonaisena maailmana. Piskuiset verihiutaleet ovat lapsia, punainen luuydin valtava lastentarha ja steroidit futuristisia turborobotteja. Kolmessa osassa käydään läpi muun muassa siitepölyallergia, lämpöhalvaus ja flunssa.

T-solujen koulutusta.

Ensimmäinen osa vaikutti hieman sekavalta, mutta sitten opin lukemaan sitä logiikkaa ja symboliikkaa, jolla kehoa kuvataan. Ei uskoisi, että ihmiskehon solutason toiminnasta saisi hauskan toimintamangan, mutta näinpä vain on.

Tästä sarjasta on tehty myös anime, jota ajattelin ainakin vilkaista. Sarjan seuraavat osat luen aivan varmasti!

Kirjan tiedot:

Akane Shimizu: Solut työssä 01-03 | Sangatsu Manga 2024 | 178/178/166 sivua | Kirjastosta

Japaninkielinen alkuteos: Hataraku Saibo 1-3 (205-2016) | Suomennos: Kim Sariola

Satu Leisko: Varjotarha (Ihmisenhaltija #02)

Sä olet juuri lähtenyt tapaamaan Rafaelia ja ihmiseläimiä, kun kirjoitan tätä.

Luin Satu Leiskon YA-sarjan edellisen osan Ihmisenhaltijan noin vuosi sitten. Suhtauduin siihen ihan positiivisesti vähän synkempänä ja kotimaisilla olennoilla maustettuna Houkutuksena.

No, tämä Varjotarha ei sitten ollutkaan mieleeni ja luin tämän loppuun vain siinä toivossa, että Tuuli ymmärtäisi olevansa aivan totaalisten mulkeroiden ympäröimä. Että tämä olisikin sellainen tarina, jossa nuori nainen ymmärtää ansaitsevansa parempaa kuin häntä huonosti kohtelevan tyypin. Mutta kun ei niin ei.

Tuuli siis on muuttanut Helsinkiin ja löytänyt kesätöitä Linnanmäeltä. Hän on karussa sekä ihmiseläimiltä että nälkäisiltä, ja opettelee tulemaan toimeen oman petomaisen puolensa kanssa. Lintsillä häntä alkaa piirittää narsistinen gaslighter Anton ja kaduilla häntä stalkkaa exä-nyxä Ossi.

Tuulin kipeään taustaan kuuluu väkivaltainen alkoholisti isä, ja lukiessani halusin tulkita tarinaa tämän valossa. Että Tuulin mielestä hänen tosiaankin tuli sietää kaikkea, koska niin isän kanssa toimittiin. Että Tyylin täytyi todellakin nyökytellä myöntyvästi ja olla hiljaa ettei miesvain ärsyynny enempää.

Olisi ollut kiva, jos tarinan pointti olisikin ollut se, että Tuuli huomaa lopulta, että hei, hänen ei tarvitse sietää kaikkea keneltäkään, ei edes Ossilta.

Mutta ei. Ossi on se ihana sankari, jonka stalkkaus, valheet ja vihamielinen käytös ovatkin ihan okei. Ei se haittaa, että tyyppi kohtelee sinua kurjasti kunhan se vain sanoo rakastavansa.

Harmillista, koska kirjan tapahtumat ja tunneympäristö olisivat pohjustaneet toisenlaista ratkaisua itse asiassa tosi hyvin. Tykkäsin melankolisesta tunnelmasta ja siitä, miten Tuuli yritti rakentaa omaa elämää.

Myös se oli minusta kivaa, että Tuulilla oli ystävätyttöjä eikä jokainen nainen ollut miehen huomiosta kilpaileva ilkeä harpyija. Nadasta voisin lukea ihan oman kirjankin.

Kirjan tiedot:

Satu Leisko: Varjotarha | Avain 2024 | 318 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Ainakin Kirjapöllön huhuiluja

Haasteet:

* YA-lukuhaaste : Kirja julkaistu 2024

* Halloween : Myyttinen olento

Shawnelle & Shawneé Gibbs ja Emily Cannon: Ghost Roast

Joskus on vaikea ymmärtää, miksi kustantaja tai kirjailija on valinnut kirjalle juuri sen kannen, joka sillä on. Shawnelle ja Shawneé Gibbsin sekä Emily Cannonin YA-sarjakuva Ghost Roast on yksi niistä.

Miksi ihmeessä kirjalla on tuollainen aneeminen ja staattinen kansi, kun sen sisältö on niin värikästä ja vauhdikasta? Lisäksi näyttää siltä, että Chelsealla on käsissään imuri eikä suinkaan kummitusten nappaamiseen tarkoitettu kapine. Aaveita tässä jahdataan eikä pölypalloja.

Onneksi kuitenkin olin joskus varannut tämän, koska tykkäsin kirjasta. Chelsea on siis lukiolainen, jonka isä on yhden hengen haamujengi. Lapsena se oli Chelseasta jännää, mutta teininä isä on lähinnä nolo. Mokailtuaan kavereidensa kanssa Chelsea joutuu kesätöihin isän firmaan ja huomaa pian näkevänsä oikeasti kummituksia.

Tarinassa kuvataan hyvin teini-ikää, jolloin mikä tahansa voi olla noloa ja vanhemmat ovat sitä taatusti. Chelsean vanhemmat ovat eronneet, koska edes hänen äitinsä ei enää kestänyt isän haamuvouhotusta. Heillä on kuitenkin hyvät välit keskenään ja yhteinen tavoite kasvattaa Chelseasta järkevä ja vahva nuori nainen.

Kiinnostavana yllätyksenä Chelsea on onnistunut pääsemään koulunsa kauniiden ja rikkaiden jengiin. Tavallisestihan tämä kiero ja ilkeä oppilasstereotyyppi kiusaa ja nolaa YA-tarinan vaatimatonta sankaritarta, mutta nyt he todella ovat Chelsean ystäviä läpi tarinan.

Chelsea ja BFF.

Kummitusjahti sinänsä ei ole pelottava, mutta sen kautta tarina kaivautuu Yhdysvaltojen ja New Orleansin synkkään historiaan. Chelsea, hänen isänsä ja isän oppipoika Russell saavat keikan kartanosta, joka oli ennen orjaplantaasi. Tarinan mustille päähenkilöille kartano merkitsee jotain muuta kuin sen edelleen omistavalle valkoiselle suvulle.

Vaikka kirja ei niin hirveän syvälle ja yksityiskohtaisesti niihin kauheuksiin menekään, sen ei oikeastaan tarvitse. Se ei koskaan anna lukijan unohtaa sitä, millainen mustien historia alueella on ollut. Se on olennainen osa tarinaa ja yllätyin siitä, miten hyvin tässä yhdistettiin hauska haamujengeily ja orjuuden jättämät ylisukupolviset arvet.

Kirjan tiedot:

Shawnelle & Shawneé Gibbs ja Emily Cannon: Ghost Roast | Versify 2024 | 219 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* YA-lukuhaaste : Yllättävän hyvä

* Paha mieli, paras mieli : Vapaa valinta (orjuus, rasismi)

* Halloween : Kummitus

Heini Harve-Rytsälä: Helikopterilääkäri

Sateenkaari, joka ei olekaan kaari vaan kokonainen värien ympyrä.

Heini Harve-Rytsälän omaelämäkerta Helikopterilääkäri venyi lukupinossani turhan kauan, mutta nyt sain tartuttua siihen. Kirja olikin nopea lukea ja vähän erilainen kuin oletin.

Odotin, että tässä olisi ollut enemmän tapahtuma- ja tapaturmakuvauksia kuin sitten olikaan. Niitäkin on, anonymisoituina totta kai, mutta ne eivät oikeastaan ole kirjan pääsisältö ja pointti. Tämä on nimenomaan ensihoidon helikopterilääkärin kertomus siitä, millaisena hän kokee työnsä.

Kirja on jaettu neljään osaan vuodenaikojen mukaan. Helikopterista katsoen vuodenaikojen vaihtuminen ja ominaisuudet ovat huikean näköisiä. Jokainen tuo myös mukanaan omanlaisensa sanotaan nyt vaikka sesonkionnettomuudet. Kesällä hukutaan, syksyllä ajetaan hirvikolareita, talvella pudotaan jäihin ja keväthuuma saa moottoripyöräilijät erityisen varomattomiksi.

Näistä ei kerrota skandaalinkäryisesti vaan inhimillisinä kohtaamisina. Kun lääkärihelikopteri saapuu paikalle, asiat ovat erittäin huonosti. Usein ne eivät siitä sen paremmaksi muutu, vaan Harve-Rytsälä joutuu kertomaan paikalla oleville omaisille sen ikävimmän uutisen.

Minusta ei ikikuunapäivänä olisi näin rankkaan ja surumieliseen työhön. Harve-Rytsälä kertookin kirjassa siitä, millainen ihminen ja ajatusprosessi on tämän tärkeän työn takana. Hän kirjoittaa kauniisti aaveista, jotka seuraavat häntä aina, ja keinoista, joilla ammattilainen selviää kohdatessaan tragedioita päivästä toiseen.

Kirja on kiinnostava ja koskettava kurkistus ensihoitoon ja jatkuvaan kuoleman kohtaamiseen. Teksti on aiheesta huolimatta kevyttä ja kaunista, ja siitä huokuu empatia kanssaihmisiä kohtaan.

Näen valtavasti kauneutta ympärilläni, koska saan tehdä tätä työtä. Näihin kauniisiin hetkiin yritän kiinnittää kaiken huomioni aina kun voin, ja niihin yritän palata silloinkin, kun maailma sisälläni ei ole niin kaunis katsella.

(s. 7)

Kirjan tiedot:

Heini Harve-Rytsälä: Helikopterilääkäri | WSOY 2023 | 240 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Elämänkertabingo : Henkilö jota arvostat

* Luonto sivuilla : Vuodenajat

Lilja Sigurðardóttir: Kuolonmusta laava (Áróran tutkimuksia #04)

Viimeinen jalkakyykky sai Árorán silmissä pimenemään.

Árorán tutkimukset jatkuvat! Olen tykännyt tästä Lilja Sigurðardóttirin sarjasta, mutta Kuolonmustassa laavassa juoni sai sellaisia käänteitä, että en nyt oikein tiedä mitä ajatella.

Pidän edelleen Árorásta, joka etsii yhä murhatun sisarensa ruumista. Árorá on hyvinkin kulmikas ja epätäydellinen hahmo, joka tässä osassa alkaa jo vähän pelätä itseään. Syynä ovat treenaamista buustaavat laittomat steroidit, jotka tekevät hänestä ajoittain hyvin aggressiivisen. Kiinnostava  ongelma naishahmolla!

Samoin pidin Róbertista, joka tuli aiemmissa osissa tutuksi drag-artisti nimellään Lady Gúgúlú. Róbert lähtee livohkaan, koska hänen perässään on vähemmän miellyttäviä tyyppejä. Hänen maailmanlopun mökkinsä ja sen arjen pyörittämisen kuvailu oli kiinnostavaa. Tuli jotenkin sellainen Yksin Marsissa tunnelma, vaikka Islannissa edelleen oltiinkin.

Mutta se, miksi Róbertia jahdataan, oli lievästi sanoen yllättävää ja epäuskottavaa. Ei tosin yhtä epäuskottavaa kuin se, että pieni tyttö väittää olevansa Árorán sisaren reinkarnaatio ja hänen puheensa tukevat tätä.

Oletan, että tuolle jälkimmäiselle löytyy jokin ei-yliluonnollinen selitys, mutta juonenkäänteenä se ei sopinut kirjojen tunnelmaan ollenkaan. Jäi ihan sellainen olo, että kirjailija huomasi kirjoittaneensa itsensä nurkkaan ja tarttui epätoivon oljenkorteen paljastaakseen Ísafoldin ruumiin kätköpaikan. Kai sitä olisi muitakin vaihtoehtoja ollut kuin tuo?

Uskomattomista käänteistä huolimatta tämä oli vetävästi kirjoitettu ja yöuneni jäivät turhan lyhyiksi, koska tarina oli pakko lukea loppuun saakka. Luen kyllä seuraavankin osan, joka toivottavasti ottaa vähän vähemmän kummallisia kierroksia kuin tämä…

Kirjan tiedot:

Lilja Sigurðardóttir: Kuolonmusta laava | Blue Moon 2024 | 239 sivua | Kirjastosta

Islanninkielinen alkuteos: Drepsvart hraun (2022) | Suomennos: Marjakaisa Matthíasson

Haasteet:

* Paha mieli, paras mieli : Pelko

* Luonto sivuilla : Kuolema

* Halloween : Oranssia kannessa