Raili Mikkanen: Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää

Raili Mikkanen:
Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää
254 s.
Tammi 2019
Kirjastosta

Heräsin lopultakin virkeänä.

Vuosi on 1880 ja Canthin perhe muuttaa Kuopioon isän äkillisen kuoleman jälkeen. Perheen tyttäret pohtivat sopeutuvatko ollenkaan savolaisiin maisemiin, mutta vuosien kuluessa heidän huolensa saavat aivan toisenlaisia mittasuhteita. Tarinan kertoja on toiseksi vanhin tytär Elli, joka joutuu pakostakin mukaan päättäväisen äitinsä aiheuttamiin skandaaleihin. Elli on kuitenkin veistetty samasta puusta kuin Minna ja sisaruksensa. Canthin perheessä periaatteista ei luovuta eikä silmiä ummisteta toisten kärsimykselle.

Minna Canth -kirjoja ilmestyi useampikin näin juhlavuoden aikaan ja vieläpä eri kohderyhmille aikuisista kuvakirja-ikäisiin. Mikkasen uutuus on nuortenkirja ja sopinee kaiken ikäisille jostain kuudennesta luokasta alkaen. Olen huono arvioimaan kirjalle sopivia ikäryhmiä! Kirjassa käsitellään kyllä vakavia aiheita vakavalla otteella, mutta kerronnan ansiosta se sopii hyvin nuoremmallekin lukijalle.

Koska kirjan henkilöt ja tapahtumat perustuvat tosielämään, kovin suuria vapauksia niiden suhteen ei ole voinut ottaa. Elli oli kuitenkin oivallinen valinta kertojaksi, ja hänen kauttaan kuvataan arkea sekä Canthin perheessä että ylipäätään 1880-luvun Suomessa. Tarinan kautta tutustutaan Kuopion koulumaailmaan ja siihen, miten närkästynyt Minna Canth oli naisten koulutuksesta tai pikemminkin sen puutteesta. Elli osaa odottaa äitinsä kuohahdusta kun hän esittelee uuden lukujärjestyksensä.

- Yhdeksän tuntia käsitöitä viikossa. Voi hyvänen aika! Ei kai nyt jokaisen naisen tarvitse osata ommella, kun ompelijat tienaavat sillä usein leivän koko perheelleen. Miten paljon paremmin tämänkin ajan voisi käyttää. Siellä te istua tuhistatte nenä ompeluksessa, eikä liikuntaa näy olevan läheskään riittävästi, vain muutama tunti. Sekin on vaan sitä tyttöjen liikuntaa, missä sipsutellaan ja heilutellaan käsiä vähän sinne tänne. Se ei ole kunnon liikkumista nähnytkään. Halutaanko tytöt näivettää jo teidän iässänne? Eikä tässä tietenkään ole matematiikkaa eikä fysiikkaa kuin nimeksi. Tätä tämä on aina vaan!

(s. 31-32)

Minna ottaakin ohjat omiin käsiinsä ja järjestää tyttärilleen lisäoppitunteja kotona itse valitsemiensa opettajien johdolla. Samoin hän perustaa Oras-seuran, jossa sekä nuoret naiset että miehet saavat tilaisuuden keskustella itseään kiinnostavista aiheista ja oppia uutta. Tarinan loppupuolella Elli huomaa olevansa muita oppilaita edellä jatko-opistossa äitinsä ansiosta. Kuopiossahan se on toki suuri skandaali, eihän nyt nuorten naisten ja miesten sovi keskustella vakavista aiheista keskenään. Kyllä siinä jotain synnillistä täytyy olla.

Tuota kohtausta lukiessani mietin hetken, mitä Minna Canth ja L. M. Alcott olisivat pitäneet toisistaan. Samanlainen tyttöjen opetukseen turhautuminen toistuu Alcottiin teoksissa (esim. Pikku naiset jatko-osineen, Tytöistä parhain, Kahdeksan serkusta ja sen jatko-osa Kun ruusu puhkeaa).

Ellillä on harvinainen tilaisuus oppia enemmän maailmasta kuin suurimmalla osalla hänen ikätovereistaan. Pidin Ellistä hahmona ja erityisesti siitä, miten ristiriitaisessa tilanteessa hän koki toisinaan olevansa. Äiti on tietenkin oikeassa, naisten ja vähäosaisten asema täytyy tuoda esiin. Toisaalta taas Elli toivoo, että äiti pehmentäisi sanomaansa edes vähän eikä aina saattaisi ihmisiä raivon partaalle. Tämä lähinnä siksi, että Elli pelkää Minnan turvallisuuden puolesta ja kokee olevansa koko ajan kuopiolaisten silmätikkuna.

Tarina eteni välillä omaan makuuni turhan suurin harppauksin. Kokonainen talvi saatettiin kuitata parilla sivulla. Joka asiaa ei tietenkään voi kuvata, mutta Ellin iässä ja kuluvassa vuodessa oli välillä vaikea pysyä mukana. Pidin kuitenkin paljon siitä, miten monenlaisia asioita kirjaan oli saatu luontevasti mukaan juuri tuon vuoksi. Omat suosikkikohtani olivat Ellin kyläily Tampereella sekä kirjan lopun oikein sydäntä raastava osa, jossa Juhani Aho kääntää kelkkansa ja haukkuu Minna Canthin julkisesti lehdessään.

Ellin sisarusten ja ystävien kautta tartutaan siis etenkin naisten erilaisiin haaveisiin, ja yhteiskunnan epätasa-arvoisuuteen sekä sukupuolten että yhteiskuntaluokkien välillä. Vakavia aiheita, joita käsitellään nuorten kirjaan sopivalla otteella aliarvioimatta kuitenkaan lukijaa. Päädyin itsekin googlaamaan useampia kirjan naishahmoja nähdäkseni, miten heille oikeasti kävi. Oikeastaan haluaisin lukea vaikkapa toisen tällaisen fiktiivisen kertomuksen Ellistä ja siitä, mitä hänelle  sitten ulkomailla tapahtui.

Luettu myös:

Kirjasähkökäyrä, Tuijata ja ehkä muutkin

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2019 - 45. kirjan nimessä on kieltosana [41/50]

Käsin ja sydämin : sota-ajan puhdetyöt

Olli Kleemola, Riku Kauhanen & Aake Kinnunen:
Käsin ja sydämin : sota-ajan puhdetyöt
282 s.
Karisto 2019
Kirjastosta

Lapsena katselin isoisäni, sotaveteraani Onni Aaltosen (1916 - 2012), kirjahyllyssä olleita puisia rasioita ja hypistelin pientä alumiinista kuppia.

Tietokirjassa kerrotaan sota-ajan rintamalla tehdyistä puhdetöistä runsaiden esimerkkien, kokemusasiantuntijoiden ja arkistoaineiston kautta. Millaisia puhdetöitä rintamalla tehtiin? Mistä ne tehtiin? Ketkä niitä tekivät? Ja missä välissä valtio sekaantui asiaan ja yritti teollistaa sotilaiden ajanvietteen?

En nyt äkkiseltään muista, että meillä olisi kotona ollut koskaan sota-ajan perintönä yhtäkään rintamapuhdetyötä. Tosin nyt kirjan luettuani minulla on kyllä epäilykseni eräästä pahkapöydästä, joka isovanhemmillani oli kun olin lapsi. Tieto puhdetöistä ei ole kulkenut minulle oikeastaan millään tavalla ennen tämän kirjan lukemista, ja tämän myötä minulle aukeni suorastaan uusi maailma. Kirjassa esitellyt puhdetyöt ovat kaukana siitä, mihin itse pystyisin. Jos minulle annettaisiin käteen puukko ja halko, saisin aikaan kasan lastuja ja luultavasti verta. Jos rintamasotilaalle annettiin puukko ja halko, hän saattoi hyvinkin saada aikaan upean karhuveistoksen tai puukon tupen.

Kirjassa perehdytään siihen, miksi ja millaisissa olosuhteissa puhdetöitä tehtiin. Ne olivat ajankulua kauheassa tilanteessa ja moni työ onkin jäänyt kesken sen vuoksi, että tekijä on kuollut rintamalla ennen kuin sai työn valmiiksi. Puhdetöitä tehtiin paitsi kotiväelle myös itselle, tai oikeastaan omaa ja rintamakavereiden valjua arkea piristämään. Kirjassa on runsaasti kuvia esimerkiksi korsuista, joiden sisustamiseen on selvästi käytetty aikaa, vaivaa ja tyylitajua. Puhdetöistä järjestettiin kilpailujakin, jotka omalta osaltaan veivät ajatukset iloisempiin suuntiin kuin itärajalle.

Tehkääpäs perässä!
s. 106

Olin ihan yllättynyt siitä, miten monenlaisia ja hienoja puhdetöitä on tehty. Etenkin kun ottaa huomioon miten vähillä välineillä niitä väkerrettiin. Kaikkea löytyy soppakauhasta nojatuoleihin ja kahviastiastoon. Valtion virallinen linja suosi korutonta tyyliä, mutta jos miehet saivat itse päättää mitä he tekivät, puhdetöihin ilmaantui heti jos jonkinlaista monimutkaista kuvaa, kiemuraa ja koristeraitaa. Sotamiehet arvostivat selvästi kauneutta käyttöesineissäkin.  Koristetrendit riippuivat siitä, missä päin Suomea oltiin. Yhtäällä suosittiin karhuja, toisaalla hirviä. Kirjassa on runsaasti kuvia ja jo pelkästään niitä oli todella mielenkiintoista katsella. 

Kaiken kaikkiaan pidin kirjasta paljon. Se oli nopealukuinen, sisälsi todella paljon minulle uutta tietoa ja esimerkkikuvat tekstiin oli valittu ajatuksen kanssa! Lopun kuvagalleria sai miettimään, mitä esineiden tekijät ovatkaan niitä askarrellessaan miettineet.

Anders Vacklin & Aki Parhamaa: Glitch (Sensored Reality #02)

Anders Vacklin & Aki Parhamaa:
Glitch
411 s.
Tammi 2019
Kirjastosta

Tökkään raketin hankeen ja tuikkaan sytytyslangan sähisemään.

Pari kuukautta Betan tapahtumien jälkeen Bug jättää lukion kesken ja lähtee opiskelemaan legendaariseen peliakatemiaan. Akatemian tarkoitus on tehdä oppilaistaan kunnollisia ja monitaitoisia yhteiskunnan huippujäseniä, mutta Bugilla on myös muuta puuhaa. Hän haluaa löytää taas äitinsä ja selvittää, kuka murhasi hänen isänsä. Hyytävän kylmän hypertalven keskellä Bug ystävineen pääsee pelaamaan todentuntuista The Last Viking King -peliä, jossa on vaakalaidalla muutakin kuin pelikrediittejä.

Sanonpa heti kärkeen, että tämä on aika paljonkin sellainen "tulipahan luettua" -kirja. Tykkään edelleen sarjan ulkoasusta todella paljon ja konsepti sinänsä on edelleen kiinnostava. Bugin ja käytännössä kaikkien muidenkin elämä pyörii pelien ympärillä. Jokaisella on silmien kautta suora yhteys pelimaailmaan, ja minusta ehkä kertovin kohtaus oli tämä:

"Okei, otetaan vielä yksi kuva," hänen isänsä puuttuu puheeseen. Äiti suoristaa jälkikasvunsa nanopipoa ja asettelee sen alta pilkottavia hiekanvärisiä hiuksia.

Tyttö ja hänen äitinsä poseeraavat.

"Okei, laita kätesi äitisi ympärille, Moira. Hengitä sisään. Hymyile."

Salama välähtää hänen isänsä 7Sense-silmäimplanteissa.

(s. 29)

Olisihan tuo kätevää, mutta visualisoikaapa tuo mielessänne. Minua sekä nauratti että hirvitti, koska mieleeni tuli heti jonkinlaiset terminaattorisilmät. Ja kaikille kirjan hahmoille tuo oli ihan normaalia! Tarinan lopussa pelimaailma viedään huippuunsa tavalla, joka on aivan älytön (oikeasti), mutta sopii saumattomasti sarjan maailmaan. Tottahan toki Replica on siellä ja sellainen. Kyllä minua kiinnostaa nähdä, miten siellä käy. 

Pidin myös siitä, miten pelien opetukselliset elementit oli otettu tässä huomioon. Bug kavereineen pelaa viikinkipelissä todellisia 1000-luvun tapahtumia, joten pelaaminen on samalla historian oppitunti. Pelaajien lisäksi miljoonat katsojat seuravaat peliä kotoaan, joten peli on eräänlainen kollektiivinen oppimisympäristö. Hieno ajatus!

Haluan myös tietää, miten Bugin, Jaden ja Cosmon kolmiodraamaan poikasen käy. Ilahduin siitä, että olin (ehkä) väärässä ja Bug huomasikin Betassa tytöt enemmän kuin pojat ihan syystäkin. Katsotaan nyt miten käy, Bug tuntuu olevan aika hukassa vähän kaikessa. Mikä sinänsä sopii teinitytöstä kertovaan tarinaan, mutta mielestäni se teki tarinasta myös sekavan. Bug on omien sanojensa mukaan hyvä sosiaalisissa tilanteissa, mutta tästä näemme todisteita vain kun juoni sitä vaatii. Ylipäänsä kaikenlaisissa ihmissuhteissa hypitään tilanteesta ja tunteesta toiseen päättömästi ja juonen vaatimusten mukaan. Hahmoista ei saanut kunnon otetta missään vaiheessa tarinaa. 

Eniten minua kuitenkin ärsytti se, miten käsittämättömän lapsellisina aikuiset kuvattiin. He olivat järjestään kuin sadistisia 5-vuotiaita, jotka kirjaimellisesti kiduttivat oppilaita perinteiden mukaisesti, tai vastuuttomia esiteinejä, jotka olivat jääneet minäminäminä-vaiheeseen. En millään voi uskoa, että mikään maailma pyörisi, jos tuollaiset ihmiset olisivat vastuussa kaikesta. Tai yhtään mistään pallomerta lukuun ottamatta, ja sekin on siinä ja siinä. Ymmärrän toki, että kaikki pelaamiseen liittyvä on kirjassa coolia ja siksi coolit aikuiset ovat kovimpia pelaajia, mutta voisivat he olla oikeasti aikuisia siinä samalla.

Tekstin lauserakenteet ja sanavalinnat töksähtelivät välillä siihen malliin, että aloin epäillä, että tämä on itse asiassa käännös englanninkielisestä. Tai sitten kirjailijat ajattelevat tarinan englanniksi ja kirjoittavat suomeksi, mutta eivät osaa kääntää englantia pois päältä. Esimerkiksi jossain välissä joku "luo silmänsä" johonkin toiseen, mutta täällä Suomessa me kyllä yleensä "luomme katseemme" vaikka englannissa sanotaankin "laid eyes on".

Mutta, luen Replicankin jahka se ilmestyy!

Luettu myös:

Kirsin kirjanurkka

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2019 - 30. kirjan kannessa on kaupunkimaisema [40/50]

Jouni Tikkanen: Lauma: 1880-luvun lastensurmat ja susiviha Suomessa

Jouni Tikkanen:
Lauma : 1880-luvun lastensurmat
ja susiviha Suomessa
272 s.
Otava 2019
Kirjastosta

Toukokuussa 2018 tein virheen, ja toisin kuin monet hyödylliset virheet, joita myös olen tehnyt, tämä oli pelkästään typerä.

Vuosina 1880-1881 sudet tappoivat 22 lasta Turun seudulla. Biologi ja toimittaja Jouni Tikkanen lähti selvittämään, mitä tuolloin oikein tapahtui. Tai oikeastaan hän lähti selvittämään Suomen susien historiaa, mutta jäi sitten kiinni näihin esimerkkisusiin. Susien historiasta on vaikea sanoa mitään muuten kuin ihmisten kirjoittamien juttujen perusteella. Ne sudet, jotka päätyvät otsikoihin ja kirjojen sivuille, tekevät aina jotain poikkeuksellista. Ei kukaan kirjoita niistä susista, jotka elävät tavallista suden elämää eivätkä tee mitään erikoista.

Pidin kirjassa erityisesti siitä, että se nimenomaan ei pyri esittämään susia pahoina olentoina vaan kuvaamaan millaisissa oloissa ne tuolloin elivät. Miltä maailma näytti suden näkökulmasta? Ne eivät syöneet lapsia pahuuttaan vaan siksi, että lapset olivat helppoja saaliita kun ruoka oli muuten vähissä. Tikkanen kuvaa ihmisen ja suden yhteiseloa vuosituhansien aikana ja kun päästään 1880-luvulle, se on maatalouden myötä muuttunut kokonaan. Petoeläimille ei ollut tilaa karjan rinnalla. Riistaeläimillekään ei ollut aina tilaa mikä johti osaltaan susien nälkään ja uhkarohkeuteen. Kun hirvet on metsästetty pois, ravintoa on saatava muualta.

Tapahtumaketjun syy-seuraus-suhde oli todella kiinnostavaa luettavaa, samoin aikalaiskuvaukset Turun seudun traagisista tapahtumista. Veriroiskeiden lisäksi näki selvästi sen, miten eri tavalla lapsiin suhtauduttiin reilut sata vuotta sitten. En siis hae sitä, että lapsia ei olisi rakastettu, vaan sitä, että käytännössä kaikki saaliiksi joutuneet lapset olivat tekemässä töitä. Alle 10-vuotiaat olivat ajamassa karjaa, metsässä marjassa, oksimassa puita... Ihan ilman aikuisen valvontaa, koska sitä ei mitenkään riittänyt kaikille pihassa pyöriville lapsille, joiden oli autettava vanhempiaan kotipihan töissä. Tikkasen kirjasta piirtyy selvästi kuva siitä, millaista elämä tuohon aikaan oli sekä susille että ihmisille.

Kirjana tämä oli nopea lukea ja tykkäsin sen huumorista. 

Tai se voi tarkoittaa sitä, että susi oli harvinainen saalis: ei tarvitse kuin kuvitella itsensä kaarijousen ja keihään kanssa susimetsälle, kun keksii äkkiä järkevämpiäkin harrastuksia.

(s. 28)

Asiat etenevät loogisesti asiasta toiseen, joskin Topeliuksen osuuden olisi melkein voinut jättää pois tai ainakin lyhentää. Sinänsä se toki asetti sudet taas uuteen kontekstiin nousevan suomihengen uhreiksi. Mikäpä yhdistäisi ihmisiä paremmin kuin yhteinen vihollinen, karjaa ja lapsia kärkkyvä susi? Kaiken kaikkiaan tämä oli vähän sellainen ajatuksia herättävä pahan mielen kirja: jäin miettimään susien surkeutta ja ihmisten aiheuttamaa ahdinkoa, joka ajoi ne lopulta tuhoon. 

Susivihalla on pitkät perinteet ja kuten Tikkanen tuo esille, sitä perustellaan usein juuri näillä harvinaisilla lastensurmilla. Sinänsä ymmärrän kyllä sen, että jos pihapiirissä pyörii susi niin siitä halutaan eroon, mutta kuten kirjassakin todetaan, jahti saa välillä täysin absurdeja piirteitä. Kun susia jahdataan lentokoneella ja ammutaan niistä ihan vain siksi, että ne ovat olemassa, tehdään jotain väärin.

Katie O'Neill: The Tea Dragon Society

Katie O'Neill:
The Tea Dragon Society
72 s.
Oni Press 2017
Kirjastosta

Sepän eli äitinsä kisälli Greta pelastaa pikkuruisen lohikäärmeen nälkäisiltä susilta. Pieni söpöläinen kuuluu teekauppias Hesekielille, joka selittää sen olevan yksi harvinaisista teelohikäärmeistä. Luonteeltaan erittäin nirsot olennot pitävät Gretasta, joten Hesekiel lupaa opettaa hänelle teelohikäärmeiden salaisuuksia jos Greta vain haluaa. Aikansa epäröityään Greta palaa teekauppaa ja tutustuu niin Hesekieliin ja tämän kumppaniin Erikiin kuin muistinsa menettäneeseen Minetteenkin.

Voi että onkin söpö ja oikea hyvän mielen lasten/varhaisnuorten/aikuisten kirjastotätien sarjakuva! Huomasin tämän ihan vahingossa kirjaston hyllyssä ja nappasin mukaani sekä kannen että nimen vuoksi. Kirjan kuvitus on aivan yhtä herttaista kuin kansikin, tuollaista pehmeän pyöreää ja harmonista. Sen vuoksi ne pari pelottavampaakin tapahtumaa eivät ole liian pelottavia.

Minette ja Greta
(Siitä se ystävyys lähtee.)
s. 27

Tarina siis kertoo Gretasta, sepän kisällistä, jossa on äitinsä kautta peikkojen (goblin) verta. Tarina on suvaitsevaisuuden, erilaisuuden hyväksymisen ystävyyden, rakkauden ja oman työn arvostamisen puolella. Se myös näkyy selvästi ja osoittelematta kuvituksessa ja tarinassa. Hahmojen ihon väri vaihtelee, heidän lajinsa vaihtelevat ihmisestä menninkäiseen ja mitä ikinä Hesekiel ja Minette ovatkaan (eivät samaa lajia), heidän luonteensa ovat erilaiset, Erik on  onnettomuuden vuoksi pyörätuolissa ja hän ja Hesekiel ovat olleet yhdessä jo pitkään. Greta ja tuskallisen ujo Minette ystävystyvät ja heidän välisensä luottamus kasvaa nopeasti. Erilaisuuksilla ei ole mitään väliä ja lajien väliset ystävyys- ja rakkaussuhteet ovat aivan tavallisia.

Hesekiel ja Erik
(Sankareista teekauppiaiksi.)
s. 46

Teekaupassa Greta tutustuu myös pieniin teelohikäärmeisiin, joiden sarvien lehdistä saa maailman parasta teetä. Suurena teen ystävänä ilmoittaudun heti vapaaehtoiseksi kasvattamaan niitä, mikäli niitä maailmasta ikinä löytyy! Lohikäärmeitä hoitaessaan Greta alkaa pohtia käsityötaitoja ja omaa tulevaisuuttaan. Hänen maailmansa on siirtymässä pois ajasta, jolloin uljaat sankarit tarvitsivat miekkoja suurten lohikäärmeiden voittamiseksi ja jossa teen parissa viivähdettiin hetkeä kauemmin. Onko sepällä tai teemestarilla paikkaa tällaisessa maailmassa?

Kaiken kaikkiaan minulle jäi tästä kirjasta sekä erittäin hyvä mieli että tarve keittää teetä. Tarina jatkuu kirjassa The Tea Dragon Festival, jota ei ainakaan toistaiseksi ole omassa kirjastossani. Toivottavasti on pian, jätin siitä nimittäin hankintapyynnön!

Toivoisin, että tällaista sarjakuvaa käännettäisiin myös suomeksi. Mangaa ja Aku Ankkaa lukuun ottamatta Suomessa ilmestyy todella vähän lapsille tarkoitettuja sarjakuvia. Tämä ja pikaisen googlauksen perusteella muutkin Katie O'Neillin sarjakuvat olisivat erittäin tervetullut lisä suomennettuun lastenkirjallisuuteen. Kotimaisillekin olisi enemmän tilausta kuin on tarjontaa.

Rooibos-teelohikäärme
(Ottaisin yhden, kiitos.)
s.68

Anders Vacklin & Aki Parhamaa: Beta (Sensored Reality #01)

Anders Vacklin & Aki Parhamaa:
Beta
328 s.
Tammi 2018
Kirjastosta

Sitten se ääni-

16-vuotias Minako "Bug" Takeda muuttaa äitinsä kanssa Meri-Tokiosta Helsingin kaupunkisaareen. Bug viettäisi päivänsä mieluummin pelaamalla seikkailupelejä kuin käymällä koulua. Äiti Siiri on kiireinen työssään suuressa pelifirmassa ja Bug haluaa kuollakseen tietää, mikä äidin uusi projekti Next Level on. Eräänä päivänä Bug saa postissa uudenlaisen pelipuvun, joka vie hänet kokonaan uudelle tasolle pelaamisessa. Niitatessaan ninjoja Shadow Warriors II:ssa Bug oppii tosielämänkin kannalta tärkeitä taitoja, mutta paluu arkeen ei kuulosta yhtään niin kivalta kuin miljoona pelipistettä...

Tämä on ollut lukulistallani ilmestymisestään saakka ja sainpahan viimein luettua. Jatko-osa Glitch odottelee jo vuoroaan hyllyssä. Täytyy heti ensimmäisenä kehua kirjan kansikuvaa, joka toistuu tyylillisesti koko sarjassa. Kannet näyttävät ihan peli- tai DVD-koteloiden kansilta ja kertovat heti, millaiseen maailmaan ollaan sukeltamassa. Takakannesta löytyy jopa ikäsuositus ja kirjalle annetut arvostelutähdet. Sarjan kohderyhmän ja konseptin näkee yhdellä vilkaisulla, ja uskoisin kansien vetoavan tuohon kohderyhmään.

Sarja on siis selvästi suunniteltu pelaaville nuorille, jotka nyt halutaan kirjojen pariin. Bugin vuosi on vuosi 2117 ja ilmastonmuutos on nostanut vedenpinnan aivan uusiin korkeuksiin. Valtiot ovat hajonneet, Helsinki on venetsiamainen kaupunkisaaristo ja ihmisten elämä pyörii pelaamisen ympärillä. Kaikki tekniset laitteet ovat (teko)älylaitteita, kaikki julkkikset ovat pelaajia, kaikilla on oma pelinimensä, kaikki on pelaamista tavalla tai toisella. En itse pelaa ollenkaan, mutta sen verran olen kärryillä hommasta, että pysyin hyvin kirjan mukana. Pidin siitä, miten äärimmilleen juttu oli tässä viety. Jos maailma kerran pyörii pelaamisen ympärillä niin sitten se hitto vieköön pyörii pelaamisen ympärillä.

Kutteri on lyhenne sanoista cutscenes movies. Pelien välianimaatioista yhteenleikatut filmit ovat ylivoimaisesti suosituimpia elokuvia. Monet, joilla ei ole itse mahdollisuutta pelata, käyvät katsomassa uusimmat kutterit pysyäkseen ajan tasalla ja voidakseen osallistua uskottavasti keskusteluun. Puheenaiheet kaikkialla pyrivät useimmiten videopelien ympärillä.

(s. 164)

Ja tietenkin kuttereista on olemassa monta versiota, koska esimerkiksi Gil-gamesin voi pelata sekä kuningattarena että kuninkaana.

Tarinan juoni on suoraviivainen ja pyörii pitkälti Bugin ninjailun ympärillä. Virtuaalisten ninjataitojen siirtyminen noin vain reaalimaailmaa vetoaa varmasti nuoriin lukijoihin. Minuun se ei  niin uponnut, vaikka sivuutankin yleensä tuollaiset pienehköt epäuskottavuudet scifissä ja fantasiassa kohtuullisen helposti. Luulen, että syy on enemmänkin Bugissa hahmona kuin siinä, että en salaa toivoisi oppivani superninjaksi vain pelejä pelaamalla.

En suuremmin pitänyt Bugista ja sympatiani putosivat pohjalukemiin siinä vaiheessa, kun hän käytti superhakkerikykyjään lukeakseen luokkakaverinsa arkaluontoisia tietoja. Ihan sama vaikka kyseessä oli Bugin kiusaaja, se, ettei Bug kokenut mitään tunnontuskia tai saanut rangaistusta nuuskittuaan Jaden terapiatietoja jätti ikävän jälkimaun. Ei kovin sankarillista toimintaa sarjan sankarilta. 

Täytyy myös todeta, että minua huvitti suunnattomasti se, miten selvästi tämän kirjan on kirjoittanut kaksi miestä. Bug käyttää enemmän aikaa naishahmojen seksikkyyden kuvailuun kuin oman poikaihastuksensa ihasteluun. "Pojalla on, öööh, hiukset päässä? Mutta katsokaa Jaden naisellisia kurveja, hänen suloisen sileää ihoaan, tuota täydellisyyden ruumiillistumaa! En myöskään voi katsoa äitiäni ajattelematta jatkuvasti ja yksityiskohtaisesti miten uskomattoman kaunis hän on!" Oikeasti. Ennen kuin tuo ihastus astui kuvioon ajattelin, että ehkäpä Bug tykkääkin tytöistä, mutta ei, se onkin ilmeisesti vain kirjailijapari. Tai sitten he olettavat kirjan lukijoiden olevan poikia, mikä menee kyllä ihan metsään. Tai ehkä myöhemmissä osissa käy sittenkin ilmi, että Bug tykkää myös tytöistä, mutta ei vain tajunnut sitä itse aiemmin.

Mutta siis, tietylle kohdeyleisölle kuin tilaustyönä tehty kirja. Kiinnostaa tietää, miten tarina jatkuu.

Luettu myös:

Kirjakuun kätkö, Yöpöydän kirjat, Neverendingly ynnä muut

Hasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2019 - 5. kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi [39/50]

Punni-palkinnon. Beta oli ehdolla ja sai kunniamaininnan.

Maja Lunde: Sininen : romaani (Ilmastokvartetti #02)

Maja Lunde:
Sininen : romaani
(Blå, 2017)
350 s.
Tammi 2019
Suomennos: Katriina Huttunen
Kirjastosta

Vettä ei pysäyttänyt mikään.

Vuonna 2017 Signe palaa norjalaiseen kotikyläänsä huomatakseen, että hänen entinen heilansa on myynyt tunturiylängön jäätikön kellumaan rikkaiden drinkkeihin. Veneessä asuva ilmastoaktivisti ja toimittajan näkee punaista, ryöstää mukaansa palan jäätikköä ja suuntaa paatillaan kohti Ranskaa kosto mielessään. Pitkän matkan varrella Signe kohtaa niin raivoavan myrskyn kuin oman menneisyytensäkin.

Vuonna 2041 David pakenee kuivuuttaa ranskalaiselle ilmastopakolaisleirille pienen tyttärensä kanssa. Parivaljakko joutui eroon perheen äidistä ja pikkuvauvasta kotikylän tuhonneessa tulipalossa. Päivät leirillä ovat hitaita, tylsiä ja kuumia kunnes David ja Lou löytävät läheisestä, lähes autiosta kylästä veneen. Eihän sillä mihinkään pääse ilman vettä, mutta vene tarjoaa vaihtelua ja ennen kaikkea keinon paeta Davidia repiväsa syyllisyyttä.

Luin Maja Lunden Mehiläisten historian näköjään kolmisen vuotta sitten. Niin se aika vierii jne., en oikeasti huomannut, että siitä on niinkin kauan. Kirjat näköjään kuuluvat Lunden ilmastokvartettiin, joten luvassa on vielä pari kirjaa varsin ajankohtaisesta teemasta ilmastonmuutos ja sen dystooppiset seuraukset.

Muistan Mehiläisten historian ihan mukavana, mutta ei mitenkään tajuntaa räjäyttävänä lukukokemuksena. Sama pätee Siniseenkin. Pidin kirjan ideasta enemmän kuin sen toteutuksesta. Davidin tarina oli mielenkiintoisempi ja ajatus ilmastopakolaisten leiristä oli monella tavalla ajankohtainen. Leirin karuja oloja ja jatkuvasti paahtavaa, hulluuteen asti ajavaa kuumuutta kuvattiin hienosti. Jostain syystä pidin myös erityisesti Davidin ammatista. Ennen katastrofia hän työskenteli tehtaassa, jossa suola eroteltiin merivedestä, jotta siitä tulisi juomakelpoista. Tarinassa se ei ole mikään jännä ammatti vaan tavallaan tylsää tehdastyötä, mutta ajatelkaapa miten tärkeää sellaista.

Signen tarina ei ollut minun mielestäni yhtä kiinnostava, mutta toisaalta pidin hänestä henkilöhahmona enemmän kuin Davidista. Signe on vanheneva nainen ja riuska aktivisti, joka ei anna pätkääkään periksi omista periaatteistaan. Pidin enemmän Signen nykyhetken kuvauksesta kuin hänen menneisyytensä muistelemisesta. Hänen katkeruutensa ja pettymisensä ihmiskuntaan kokonaisuutena oli ymmärrettävää. Siksi en oikein pitänytkään hänen tarinansa lopusta. Ikään kuin hän olisikin kaiken aikaa vain kaivannut miestä rinnalleen tuomaan merkitystä elämäänsä. Höh.

Se, miten Signen ja Davidin tarinat lopulta kietoutuivat yhteen oli aika ennalta-arvattavaa, mutta eipä se ainakaan minua haitannut. Sen sijaan minua haittasi kyllä se, että heidän kertojaäänensä olivat hyvin samanlaiset. Kun on kaksi hyvin erilaista ihmistä hyvin erilaisissa tilanteissa, toivoisi heidän ääntensäkin olevan erilaiset.

Mutta, jatkoa odotellessa!

Luettu myös:

Taikakirjaimet, Kirjakaapin kummitus ynnä ehkä muutkin

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2019 - 22. ilmastonmuutosta käsittelevä kirja [38/50]