Joulukooste

Joulukuuhun päättyi kolme lukuhaastetta: Helmet-lukuhaaste 2024, Elämänkertabingo sekä Tiiliskiven neljä vuoden aikaa. Sain luettua kaikkiin kaikki kirjat, joten hyvä minä!

Tänä vuonna olen osallistunutkin aika moneen haasteeseen ja vaikka välillä tuntuikin tulevan viime hetken paniikki lukemisen suhteen, ne ovat mielestäni kiva tapa innostua lukemisesta ja erilaisista kirjoista. Ne inspiroivat kaivautumaan vähän syvemmällekin lukulistaani ja osallistuminen jää aina plussan puolelle. 

Tämän kuukauden parhaaksi kirjaksi sanoisin Pénélope Bagieun Layers-sarjakuvan. Se oli hyvä ja ajatuksia herättävä omaelämäkerta, jonka kuvituksesta pidin.

Tällä hetkellä kesken on Terhi Törmälehdon He ovat suolaa ja valoa, jonka lukeminen jatkuu ensi vuonna eli huomenna.

Hyvää uutta vuotta siis kaikille!

Luetut

Maija Kajanto: Kardemummajoulu

Hyvän mielen joulukirjaksi tästä ei kuitenkaan jäänyt kovin hyvä mieli.

Anu Ojala: Jääsilkkitie

Vetävästi kirjoitettu dekkari, mutta sankaripoliisit olivat kyllä ihan mulkeroita.

Eeva Meltio: Hiekka

Kiinnostava sarjakuva erikoisesta aiheesta.

Julia Barrett: The Third Sister

Tämä Järjen ja tunteiden jatko-osa ei kyllä suurta vaikutusta tehnyt.

Marie Benedict: Agatha Christien arvoitus

Ihan kiinnostava fiktiivinen elämäkerta.

Tuulia Aho & Aino-Maija Metsola: Tähtienlaskijan runoja

Kivoja lastenrunoja öisestä maailmasta ja iltahämärästä.

Pénélope Bagieu: Layers: a Memoir

Hieno omaelämäkerrallinen sarjakuva.

Jhumpa Lahiri: Tämä siunattu koti

Hyviä jos kohta melko melankolisia novelleja.

Ujuni Ahmed & Elina Hirvonen: Tytöille jotka ajattelevat olevansa yksin

Rankka omaelämäkerta ja somalitytön kasvutarina.

Helen Macdonald: H niin kuin haukka

Kiinnostava omaelämäkerta surusta ja kanahaukoista.

Sarah Lark: Tulikukkien aika

Uuden-Seelannin uudisasukkaat kiinnostivat, jatkuva seksuaalisen väkivallan uhka ei.

Jun Mochizuki: Vanitaksen kirja 07

Tässä osassa riitti vauhtia ja vaarallisia tilanteita, ja kiva että asiat alkoivat viimeinkin selvitä. Tarinaa on kyllä vähän vaikea seurata, kun osien lukemisen väliin jää viikkoja tai kuukausia...

Haastekoonti: Tiiliskiven neljä vuodenaikaa

Vuoden viimeinen haaste eli Tiiliskiven neljä vuodenaikaa valmistui viime hetkellä, mutta valmistuipa kuitenkin. Kiitos kivasta haasteesta, @raparperitarha_reads ja @kirja_jos_toinenkin !

Haasteessa oli siis tarkoitus lukea neljä tiiliskiven kokoista kirjaa vuoden aikana. Määrittelin itselleni tiiliskiven vähimmäispituudeksi 600 sivua, koska yleensä pysyttelen siinä 200-400 sivun mukavuusalueella. Pitemmissä kirjoissa tulee monesti se tunne, että tätä olisi kyllä voinut lyhentää reippaasti.

En valinnut itselleni mitään teemaa, mutta näköjään luin neljä historiallista romaania. Niissä seikkaillaan esihistoriallisessa Euroopassa, 1800-luvun Uudessa-Seelannissa ja 1800-luvun alun Englannissa.

Yhteistä kirjoille ovat naispäähenkilöt, jotka yrittävät selvitä eri tavoin haastavissa maailmoissaan. Milloin uhkaavat miehet, milloin ympäröivä luonto, milloin taas kamppaillaan oman luonteen ja ympäristön odotusten kanssa.

Haaste oli kiva ja ihan hyvät kirjatkin siihen päätyivät. Tylsemmät olisin jättänyt tylysti kesken.

Luin haasteeseen nämä kirjat:

Talvi: Sarah Lark: Kiivilinnun kutsu

Kevät: Jean M. Untinen-Auel: Hevosten laakso

Kesä: Jane Austen: EmmaSyksy: Sarah Lark: Tulikukkien aika

Sarah Lark: Tulikukkien aika

“Hyvää huomenta, opettaja!”

Vuoden viimeiseksi kirjaksi jäi tänä vuonna Sarah Larkin tiiliskivi Tulikukkien aika. Olen lukenut Larkin edellisen Uuteen-Seelantiin sijoittuvan sarjan, ja tässä kirjassa oli samat hyvät ja huonot puolet kuin siinäkin.

Tarina sijoittuu 1800-luvu ensimmäiselle puoliskolle. Preussilainen vanhaluterilainen kylä pakkaa laukkunsa ja muuttaa Uuteen-Seelantiin. Joukossa on myös Ida, joka on kasvatettu nöyräksi ja vailla omia toiveita olevaksi nuoreksi naiseksi. Samaan aikaan määränpäässä Cat pakenee seksityöläisen kohtaloa ja päätyy maoriheimon kasvatiksi.

Eli samoja teemoja tässäkin sarjassa. Eurooppalaiset uudisasukkaat muuttavat Uuteen-Seelantiin, jossa vastassa on runsaasti vastoinkäymisiä ja pelottavat maorit. Nämä uudisasukkaat eivät edes halua sopeutua uuteen maailmaan vaan roikkuvat knysin hampain kiinni omissa tavoissaan, kielessään ja uskossaan.

Päähenkilöinä kaksi tai oikeastaan kolme nuorta naista, joita miehet pyrkivät alistamaan ja kontrolloimaan joka suunnalta. Lammastiloja perustetaan jälleen.

Lark kirjoittaa vetävästi ja uudisasukkaiden suurimmaksi osaksi itseaiheutetut ongelmat olivat kiinnostavaa luettavaa. Tarinassa on mukana oikeita historiallisia tapahtumia ja henkilöitä pienillä fiktiivisillä lisäyksillä.

Tässä kirjassa erittäin vahvana teemana oli tuo vanhaluterilainen uskonto, jossa naisen paikka on miehen ja nyrkin, hellan tai patjan välissä. Idan elämässä tämä näkyy alistumisena ensin isän ja sitten väkivaltaisen juoppomiehensä vallan alle. Kirjassa on liki 1000 sivua ja minua alkoi Idan jatkuva kurjistelu ja alistuminen jo väsyttää.

Tulikukkien ajassa oli vähän vähemmän seksuaalista väkivaltaa kuin muissa lukemissani Larkin kirjoissa, mutta ei siltä silti vältytty ja sen uhka leijui naisten päällä koko ajan. Sitä luulisi, että naishahmoja voisi traumatisoida muillakin tavoilla kuin raiskauksilla, mutta monille kirjailijoille se tuntuu olevan itsestään selvä ja helppo valinta. 

Joka tapauksessa kirja oli tosiaan kokonaisuutena viihdyttävää luettavaa. Kaikista hahmoista pidin eniten paremmista oloista lähteneestä Janesta, joka harmi kyllä joutuu kirjailijan taholta läskifobian uhriksi. Eihän pulskempi ja kunnianhimoinen nainen voi olla haluttava kuin maorien mielestä.

Kirjan tiedot:

Sarah Lark: Tulikukkien aika | Bazar 2024 | 973 sivua | Kirjastosta

Saksankielinen alkuteos: Die Zeit der Feuerblüten (2013) | Suomennos: Sanna van Leeuwen

Luettu myös:

Ainakin Kirjarouvan elämää ja Kirjojen kuisketta

Haasteet:

* Tiiliskiven neljä vuodenaikaa: Syksy

* Paha mieli, paras mieli : Uskonnon uhri

* Luonto sivuilla : Vehreys

Haastekoonti: Elämänkertabingo

Elämänkertabingo päättyy kuun lopussa ja sain jo haasteen valmiiksi. Kiitos kivasta haasteesta @lukuisiatarinoita!

Mietin viime vuoden loppupuolella, että pitäisi lukea enemmän elämäkertoja. Haaste tuli siis kuin tilauksesta ja luin siihen kirjoja tosi mielelläni.

En yllättynyt siitä, että luin enimmäkseen naisista kertovia kirjoja. Lukemiseni on muutenkin aina hyvin naispainotteista tekijöiden, aiheiden ja päähenkilöiden suhteen. Tähän oikeastaan pyrinkin lukemaan erilaisista kiinnostavista naisista, ja ruudukossa on niin historiallisia naisia kuin nykyajan voimanaisiakin.

Miehiä haasteessa edustavat Matthew Perryn, Ryousuke Nanasakin ja Elliot Pagen elämäkerrat. Näistä kaksi jälkimmäistä ovat eri tavoilla sateenkaarevaa kirjallisuutta.

Siitä kyllä yllätyin, että luin haasteeseen kolme sarjakuvaelämäkertaa:

Pénélope Bagieu: Layers: a Memoir

Kohtaan taiteilija

Ryousuke Nanasaki & Yoshi Tsukizuki: Until I Meet My Husband

Kohtaan sarjakuva/kuvaelämäkerta

Tillie Walden: Spinning

Kohtaan urheilu

Tykkäsin niistä paljon, joten lämpimät suosittelut jokaiselle! Ja oikeastaan kaikille haasteeseen lukemilleni kirjoille, ne olivat kaikki mielenkiintoisia omalla tavallaan.

Kaikki haasteeseen lukemani kirjat:

Poliittinen henkilö: Anu Lahtinen: Ebba, kuningattaren sisar

Sarjakuva/Kuvaelämänkerta: Ryousuke Nanasaki & Yoshi Tsukizuki: Until I Meet My Husband

Kertoo useasta henkilöstä: Xinran: Message from an Unknown Chinese Mother: Stories of Loss and Love

Musiikki: Britney Spears: Nainen minussa

TV/Elokuva/Näyttämötaide: Jani Toivola: Ainoa huoneessa: Sara Salmanin tarina

Urheilu: Tillie Walden: Spinning

Elämänkertaromaani: Jenna Kostet: Punainen noita

Koskettava tarina: Matthew Perry: Frendit, rakkaudet ja iso kamala juttu

Vapaa valinta: Elliot Page: Valokeilan vankina

Vaikuttaja: Annukka Cederlöf: Tiluksilla: unelmani maalla

Henkilö jota arvostat: Heini Harve-Rytsälä: Helikopterilääkäri

Kirjagramista bongattu: Maire Lankinen & Nazzareno Sifo: Maire: Hänen Majesteettinsa palveluksessa

Nero/Ikoni/Diiva: Marie Benedict: Agatha Christien arvoitus

Taiteilija: Pénélope Bagieu: Layers: a Memoir

Kirjoittaja: Ujuni Ahmed & Elina Hirvonen: Tytöille jotka ajattelevat olevansa yksin

Jonkun suosittelema: Helen Macdonald: H niin kuin haukka

Helen Macdonald: H niin kuin haukka

Neljänkymmenenviiden minuutin ajomatkan päässä Cambridgestä koilliseen avautuu maisema, jota minä olen alkanut rakastaa.

Älköön sanottako, että en koskaan lukisi niitä kirjoja, joita minulle suositellaan. Tähänkin meni vain kahdeksan vuotta! Työkaverini kehui tätä Helen Macdonaldin omaelämäkertaa H niin kuin haukka vuonna 2016 tuoreeltaan suomennoksen ilmestyttyä.

Työkaverini on sittemmin eläköitynyt, mutta muistin suosituksen ja sain tämän viimein luettua. Verkkainen ja pohdiskeleva kirja olikin omiaan sohvan pohjalle näin joulun aikaan vaikka aihe surumielinen olikin.

Macdonald kiinnostui haukastamisesta jo lapsena, jolloin hän luki valtavasti aiheeseen liittyvää kirjallisuutta. Hänelle jäi vahva mielikuva siitä, millaista hienoa yläluokan haukastusta hän haluaisi harrastaa. Tämä kirja keskittyy tarkasti rajattuun ajanjaksoon, jolloin Macdonald päätti käsitellä isänsä äkillistä kuolemaa kouluttamalla ensimmäisen kanahaukkansa Mabelin.

Kirjassa on oikeastaan kolme tarinan lankaa. On Macdonaldin suruprosessi, joka vie hänet niin syvälle haukan sielunelämään, että hän tuntee välillä unohtavansa ihmisyytensä. On Macdonaldin suhde hänen isäänsä, jonka elämää kirjassa myös muistellaan.

Hämmentävin jos kohta teemaltaan tähän sopiva oli se osuus, jossa käsiteltiin kirjailija T. H. Whitea. Kuuluisimpien teostensa ohessa White kirjoitti myös omiin kokemuksiinsa perustuvan The Goshawk -kirjan, joka on erinomainen kertomus siitä, miten kanahaukkaa ei pitäisi kouluttaa.

Haukastus on minulle aivan vieras harrastus, joten kaikki Mabeliin liittyvä oli ehdottomasti kirjan kiinnostavinta antia. Petolinnin kouluttaminen vaikutti yhtä aikaa monimutkaiselta ja yksinkertaiselta, ja vaati molemminpuolista luottamusta. Macdonaldin teksti tuo Mabelin ja haukan maailman todella lähelle. Dinosaurukset myös, sen verran matelijamaisuutta linnun käytöksessä on.

Kaiken kaikkiaan pidin kirjasta, vaikka se olisikin voinut olla hitusen lyhyempi. En ollut läheskään niin kiinnostunut Whitesta kuin Macdonald oli.

Kirjan tiedot:

Helen Macdonald: H niin kuin haukka | Gummerus 2016 | 376 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: H is for Hawk (2014) | Suomennos: Irmeli Ruuska

Luettu myös:

Lumiomena, Kirja vieköön, Kirjakimara ynnä muut

Haasteet:

* Elämänkertabingo : Jonkun suosittelema

* Luonto sivuilla : Luonto symboliikkana

* Herkulliset kirjat : Syöt suklaata kirjaa lukiessa

Haastekoonti: Helmet-lukuhaaste 2024

Sain tämän vuoden Helmet-lukuhaasteen valmiiksi jo viikko sitten, mutta enpä ole ehtinyt sanoa siitä mitään. Kävin viikonloppuna Tampereella katsomassa upean Taru sormusten herrasta - näytelmän ja sitten olikin jo joulu.

Mutta, haaste siis valmistui ja vähän viime hetken paniikilla, joka kerrankin ei ollut omaa syytäni! Halusin saada kirjat luettu ennen uuden haasteen julkistamista ja ajattelin, että minulla on hyvin aikaa, haastehan on julkaistu aina vasta joulun jälkeen.

Ha! Nytpä se sitten julkaistiinkin jo 18.12. ja sain luettu viimeisen kirjan edellisenä iltana. Tytöille jotka ajattelevat olevansa yksin (36. kirjan on kirjoittanut maahanmuuttaja) oli kyllä hyvä kirja ja suosittelen sitä lämpimästi.

Kaiken kaikkiaan haaste oli taas hauska ja meni melko lailla omalla painollaan. Eniten päänvaivaa tuotti jälleen kerran runokohta (12. lastenrunokirja). Vaikka löysinkin siihen kivan kirjan (Tähtienlaskijan runoja), minusta ei vain saa runouden lukijaa vaikka kuinka yrittäisi. Ehkä minulta puuttuu jokin runogeeni?

Kaikki haasteeseen lukemani kirjat löytyvät täältä.

Uusi haaste näyttää mielenkiintoiselta ja onneksi runottomalta. Olen jo silmäillyt omia lainojani haaste mielessä. Koska kyseessä on vuoden 2025 haaste, lasken siihen kuitenkin vain ne kirjat, jotka luen loppuun ensi vuoden puolella.

Ujuni Ahmed & Elina Hirvonen: Tytöille jotka ajattelevat olevansa yksin

Ujuni Ahmedin ja Elina Hirvosen Tytöille jotka ajattelevat yksin on ollut harvoin kirjaston hyllyssä ilmestymisensä jälkeen. Kirjan aihe on synkkä, mutta tärkeä, ja ihmiset löytävät kirja edelleen ilahduttavan hyvin.

Minulla tähän tarttuminen kesti kirjan aiheen vuoksi. Näin rankat aiheet vaativat minulta yleensä jonkin verran ajatustyötä ennen kuin haluan syventyä niihin kirjan ajaksi. Mikä on minulta todella etuoikeutettua nynnyilyä, koska Ujuni Ahmed on elänyt kaiken tämän.

Kirja on omaelämäkerta, joten minusta on hieman hämmentävää, että se on luokiteltu romaaniksi. Ujuni Ahmed kertoo omasta lapsuudestaan ja nuoruudestaan, ja kamppailustaan omien halujensa ja somaliyhteisön vaatimusten kanssa.

Miksi niin monet säännöt koskevat juuri tyttöjä? Ei niitä löydy sen enempää Koraanista kuin somalialaisesta kulttuuristakaan. Miksi valkoiset kantasuomalaiset katsovat toiseen suuntaan kun somalityttöjä kohdellaan kaltoin? Eikö kukaan todella välitä?

Kirja oli tosiaan rankkaa luettavaa ja sai pohtimaan sitä, mitä Suomessakin tapahtuu joissakin maahanmuuttajayhteisöissä ja miksi siihen ollaan niin haluttomia puuttumaan. Ahmed nostaa useaankin otteeseen esiin sen, miten kauheaa on, kun rasistit tuntuvat olevan ainakin puheen tasolla huolestuneempia somalityttöjen hyvinvoinnista kuin muut valkoiset suomalaiset, feministit mukaan lukien. Ei sen niin pitäisi olla.

Ahmedin tarina on täynnä kipeitä asioita ja ei voi kuin ihailla sitä, miten hän on noussut etenkin somalityttöjen ja -naisten oikeuksien esipuhujaksi. Tämä siitäkin huolimatta, että hänen omassa yhteisössään on paljon niitä, joille hän on yhteisön häpeäpilkku. Hän ja Fenix Helsinki ovat tehneet valtavasti työtä, jotta Suomen lakiin kirjattiin erillinen tyttöjen silpomisen kriminalisointia koskeva kohta.

Kirjana tämä tosiaan oli koskettava ja erilainen nuoren naisen kasvukertomus. Työkaverini on nähnyt kirjasto tehdyn näytelmän ja sanoi, että harvinaista kyllä se oli hänestä jopa parempi kuin kirja. Täytyy siis käydä katsomassa se jos tilaisuus ikinä tulee kohdalla.

Kirjan tiedot:

Ujuni Ahmed & Elina Hirvonen: Tytöille jotka ajattelevat olevansa yksin | WSOY 2022 | 226 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Kirjakaapin kummitus, Kirja hyllyssä, Reader why did I marry him ynnä muut

Haasteet:

* Helmet 2024 : 36. Kirjan on kirjoittanut maahanmuuttaja [50/50]

* Elämänkertabingo : Kirjoittaja

* Paha mieli, paras mieli : Itsetuhoisuus

Jhumpa Lahiri: Tämä siunattu koti

Paperissa ilmoitettiin että kyseessä oli väliaikainen järjestely: viitenä päivänä sähkö olisi poikki tunnin ajan iltakahdeksasta alkaen.

Olen pyöritellyt Jhumpa Lahirin kirjoja käsissäni kerran jos toisenkin, mutta yksikään niistä ei ole jostain syystä päätynyt koskaan mukaani. Vähän sääli, koska ainakin Tämä siunattu koti oli hyvä.

Jokseenkin masentava, mutta hyvä.

Kyseessä on Pulitzerin kaunokirjallisuuspalkinnon vuonna 2000 voittanut novellikokoelma. Novellien yhteinen kantava teema on Intia, jossa osa päähenkilöistä asuu ja jossa osan juuret ovat. Tunnepuolella vahvin teema on ulkopuolisuuden tunne omassa yhteisössä, perheessä tai muilla mailla vierahilla.

Tämä ei todellakaan ollut mikään iloinen kirja ja novelleissa käsitellään esimerkiksi sotaa, köyhyyttä ja kohtukuolemaa. Onnellisin loppu taisi olla kokoelman viimeisessä tarinassa Kolmas ja viimeinen maanosa. Siinä intialainen päähenkilö sentään onnistuu elämässään ja sopeutuu lopulta vieraaseen amerikkalaiseen yhteiskuntaan.

Kokonaisuutena kiinnostava kirja ja kurkistus intialaiseen kulttuuriin. Kulttuuri ja oma kokemus siitä on kirjassa vahvasti läsnä joka novellissa vaikka päähenkilöt eivät Intiassa asuisikaan.

Kirjan tiedot:

Jhumpa Lahiri: Tämä siunattu koti | Tammi 2001 | 221 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: Interpreter of Maladies (1999) | Suomennos: Kersti Juva

Luettu myös:

Lumiomena, Kirjanurkkaus, Kirja vieköön ynnä muut

Haasteet:

* Helmet 2024 : 3. Booker- tai Pulitzer-palkinnon voittanut kirja [49/50]

Pénélope Bagieu: Layers: a Memoir

Se on joko hyvä tai huono merkki, että heti kirjan alussa alkaa itkettää.

Sarjakuvataiteilija Pénélope Bagieun Layers: a Memoir on sarjakuvamuotoinen omaelämäkerta. Siinä on 16 lyhyttä tarinaa, jotka kertovat hänen elämänsä erilaisista käännekohdista.

Minun kyseenalaista tuuriani oli se, että heti ensimmäinen tarina taustoittaa sitä, miksi Bagieu ei enää halua itselleen kissaa. Bagieun rakas kissa sairastui 19-vuotiaana ja oli armeliainta päästää se pois. Tyhjän kopan kantaminen eläinlääkäristä kotiin oli niin rankkaa, että hän ei halua enää ikinä kokea samaa.

Minun kissani on samaa ikäluokkaa ja koko tarina iski sinne, minne sattuu eniten.

Mutta tuosta toivuin totesin, että olipahan hemmetin hyvin kerrottu muisto. Vaikka muut tarinat eivät noin suuria tunteita herättäneetkään, ne olivat silti hyvin kerrottuja, piirrettyjä ja valittuja.

Bagieu ei kerro muistojaan kronologisessa järjestyksessä, mutta se ei haitannut ollenkaan. Jokaisen kohdalla tuli kyllä selväksi, mihin elämänvaiheeseen se sijoittuu ja miksi se on kirjassa mukana.

Nämä käänteentekevät kohdat ovat sekä surullisia että iloisia, jokapäiväisiä tai hieman erikoisempia tapauksia. Olennaista niille on se, että ne tekivät Bagieusta sen ihmisen, joka hän nyt on.

Kissajutun lisäksi mieleeni jäi parhaiten hiihtokoulusta kertova muisto. Bagieu osallistui lapsena hiihtokouluun ja sai lopulta rintaansa erityisen nallemerkin. Se sai hänet uskomaan, että hän pystyy mihin vain ja suorittamaan jokaisen vähänkään kilpailuhenkisen asian täysillä ja parastaan antaen.

Aikuisena hänelle sitten selvisi, että nallemerkki annettiin niille, jotka eivät oppineet edes perusasioita. Sen sijaan, että hän olisi masentunut tästä, hän on merkistä kiitollinen, valoihan se häneen koko elämän läpi kestänyttä itsevarmuutta.

Kokonaisuutena hieno kirja ja täytyy muistaa Bagieun nimi jos se tulee toistekin vastaan sarjishyllyllä.

Kirjan tiedot:

Pénélope Bagieu: Layers: a Memoir | First Second 2023 | 137 sivua | Kirjastosta

Ranskankielinen alkuteos: Les Strates (2021) | Englanninkielinen käännös: Montana Kane

Haasteet:

* Helmet 2024 : 28. Kirjailija on Välimeren maasta [48/50]

* Elämänkertabingo : Taiteilija

* Paha mieli, paras mieli : Osuu omaan haavaan

Tuulia Aho & Aino-Maija Metsola: Tähtienlaskijan runoja

Helmet-lukuhaasteeseen piti tänä vuonna lukea lasten runokirja. Olen pyöritellyt käsissäni useampaakin viehättävän näköistä kirjaa, joista kirjastosta kotiin lähti lopulta tämä Tuulia Ahon kirjoittama ja Aino-Maija Metsolan kuvittama Tähtienlaskijan runoja.

Teeman vuoksi minä tämän valitsin, tässä nimittäin on enimmäkseen öisestä maailmasta ja iltahämärästä kertovia runoja. Kuulosti oikein sopivalta iltalukemiselta.

Kivoista runoista minulla on kolme suosikkia, joista pidin niiden kielen ja oivaltavan aiheen vuoksi.

Iltakylvyssä-runossa (s. 10) lapsi astuu kylppäriin, jossa äiti on rentoutumassa vaahtokylvyssä. Mahtavan vaahtokampauksen lisäksi runon pointti on se, että äitikin tarvitsee omaa aikaa ja löytää sitä lämpimästä tuikkujen valaisemasta kylvystä.

Karviaskeiju (s. 15) esittelee hieman anarkistisen keijun, joka haastaa perinteisen keijukuvaston. Kuinka moni muu keiju on karvainen ja vetää leukoja luumupuussa? Runon kuvituksessa on ilahduttavan karvasäärinen ja tanakka tyttö. Ei keijujen tarvitse aina olla sileitä ja hentoisia!

Tähtienlaskija (s. 35) kertoo ei niin yllättäen kirjalle nimen antaneesta hahmosta. Tämä on kolmesta suosikistani se öisin runo, työskenteleehän tähtienlaskija yön pimeydessä. Tässä runossa oli jotenkin ihanaa ihmeen ja avaruuden tuntua, sellaista, että kaunis maailmankaikkeus todellakin levittäytyy ympärillemme.

“- - Hän tähtikartastoon

saa uuden tähden piirtää

ja katseen siirtää kohti uutta

ikivanhaa

avaruutta. - -”

(s. 35)

Kokonaisuutena kirja oli mukava tapaus ja olen kyllä iloinen, että luin sen jo ihan noiden kolmen runon vuoksi.

Kirjan tiedot:

Tuulia Aho & Aino-Maija Metsola: Tähtienlaskijan runoja | WSOY 2014 | 53 sivua

Haasteet:

* Helmet 2024 : 12. Lastenrunokirja [47/50]

Marie Benedict: Agatha Christien arvoitus

Kirje värähtelee pöydällä lähes samaan tahtiin lattian poikki jysähtävien askelten kanssa.

Nyt tekisi vähän mieli lukea ihan tietokirjana Agatha Christien elämäkerta. Marie Benedictin Agatha Christien arvoitus on nimittäin fiktiivinen sellainen ja herätti koko joukon kysymyksiä siitä, millainen kirjailija mahtoikaan olla eläessään.

Kirjassa on kaksi aikatasoa. On joulukuu vuonna 1926, jolloin Agatha katoaa yhdeksitoista päiväksi. Poliisit ovat pian oven takana kovistelemassa aviomiestä, jolla onkin luurankoja kaapissaan. Toinen aikataso menee kauemmas ja kertoo Agathan ja Archien avioliitosta ensitapaamisesta alkaen.

Yhtäällä siis Archie räpistelee poliisien ja toimittajien keskellä, toisaalla Agatha kasvaa vaimoksi ja kirjailijaksi. Mietin lukiessani, että mikähän tämän jutun juoni lopulta onkaan, mutta kyllähän se selvisi.

Ja sitten päästiinkin tuohon “mutta millainen ihminen Agatha oikeasti oli” -kysymykseen, ja saman voi toki esittää myös Archiesta.

Sikäli mikäli minä osaan googlettaa, aikajana ja tapahtumat pitivät pääpiirteittäin paikkansa. Christien pariskunnan avioliitto tosiaankin eteni niiden merkkipaalujen kautta, joita tarinassa seurataan. Agatha todellakin katosi yhdeksitoista päiväksi ja kun hänet löydettiin, hän väitti kärsivänsä muistinmenetyksestä.

Kukaan ei tiedä, mikä totuus katoamisen takana on ja Benedict tarjoilee tässä ihan kiinnostavan vaihtoehdon. Ei se mielestäni kaikkein uskottavin ole, mutta todellisuuteen perustuvaa jännäriviihdettähän tämä oli.

Tämä oli sikäli mielenkiintoisesti kirjoitettu, että tarina ei välillä tuntunut oikein etenevän, mutta sitten huomasinkin ahmineeni sata sivua ihan huomaamatta. Se siis eteni kuitenkin ja oli niin ahmittavasti kirjoitettu, että en edes pysynyt oman lukutahtini mukana. Hämmentävä tunne!

Benedict on kirjoittanut muitakin samanlaisia kirjoja, fiktiivisiä naiselämäkertoja, ja ne alkoivat kyllä kiinnostaa tämän myötä.

Kirjan tiedot:

Marie Benedict: Agatha Christien arvoitus | Sitruuna 2024 | 304 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: The Mystery of Mrs. Christie (2021) | Suomennos: Hanni Salovaara

Luettu myös:

Ainakin Kirjojen kuisketta

Haasteet:

* Helmet 2024 : 6. Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1920-luvulle [46/50]

* Elämänkertabingo : Nero/Ikoni/Diiva

Julia Barrett: The Third Sister

Sorry is the portion of a third sister.

Jatkoimme Lauran kanssa Austen-luentaa epävirallisella Järjen ja tunteiden jatko-osalla eli Julia Barrettin The Third Sister -romaanilla. Lukeminen oli sikäli vähän haastavaa, että Open Library hajosi kesken kaiken ja lukemiseen tuli viikkojen tauko ennen kuin he saivat homman taas toimimaan.

Jos et muuten vielä tiennyt Open Librarysta, niin tiedoksi, että se on varsin kätevä ja ilmainen sivusto kirjojen lukemiseen. Sinne on skannattu paljon kaikenlaista ja kirjat pääsee lukemaan kirjautumisen vaivalla.

The Third Sister lupailee kertovansa kolmannesta Dashwoodin sisaresta Margaretista. Häntä ei mainittu kovin montaa kertaa alkuperäisteoksessa ja niinpä kirjalla olikin mahdollisuus lähteä melkein mihin tahansa suuntaan.

Kirjailija päätti kuitenkin olla lähtemättä mihinkään. Margaretin ainoa luonteenpiirre on olla ah niin täydellinen, eikä hän tee tarinassa oikein mitään. No, löytyy hänelle lopuksi aviomies, tietenkin rikkaampi ja täydellisempi kuin vaikkapa nyt eversti Brandon ja Edward Ferrars.

Kiinnostavimmat osuudet olivatkin lopulta ne, jotka kertoivat Elinorista ja Mariannesta.

En myöskään lämmennyt kirjoitustyylille, joka yritti jäljitellä Austenia onnistumatta siinä.

Kieltämättä lukukokemusta väritti varmasti Järki ja tunteet ja merihirviöt, jonka ehdimme lukea odottaessamme Open Libraryn toipumista. Siinä oli vauhtia ja juonta, ja Mariannessakin oli muuta kuin täydellistä täydellisyyttä. Sitä voin suositella, tätä en.

Mutta tulipahan luettua.

Kirjan tiedot:

Julia Barrett: The Third Sister | Dutton Adult 1996 | 256 sivua | Open Librarysta

Eeva Meltio: Hiekka

Eeva Meltion Hiekka on aiheeltaan erikoinen sarjakuva. Entinen työkaverini vinkkasi tätä ja sanoi itse bonganneensa kirjan Hesarin arvostelusta, joka oli mennyt minulta ohi.

Hiekka on historiallinen sarjakuvaromaani, joka sijoittuu niin sanotun Dust Bowlin aikaan. Keskilännen preeria vaivasi koko 1930-luvun ajan kuivuus, joka ajoi ihmiset ahdinkoon ja lopulta muuttamaan enimmäkseen Kaliforniaan. Hiekassa seurataan yhden pienen perheen elämää katastrofin aikaan.

Tarina alkaa tragedialla ja päättyy jos ei onnellisesti niin ainakin toiveikkaasti. Tarinaa seurataan sekä perheen äidin että tyttären näkökulmasta. Kumpikin löytää tarinan aikana itsensä yllättävilläkin tavoilla ja sitkeys toivottomuuden edessä onkin yksi kantavista teemoista.

Hahmot sinällään eivät olleet kovinkaan yllättäviä tai uusia, mutta tapahtumapaikka ja -aika olivat kiinnostavia. Luonnonkatastrofin taustalla olivat paitsi ilmasto-olosuhteet eli jatkuva kuivuus, myös ihmisen toiminta. Maanviljely riisti maaperältä sen luonnollisen pintakerroksen ja hupsista vain, tuuli vei kuivan aineksen mukanaan aiheuttaen valtavia ja pitkäkestoisia pölymyrskyjä.

Sarjakuvan ruskeanharmaa värimaailma sopi hienosti kuvaamaan kuivaa preeriaa. Sininen taivaskaan ei aina täytä ihmisinä ilolla, koska sieltähän se aurinko porottaa entistä enemmän. Sivuilta ja hahmoista huokuvat lika ja väsymys, jatkuva pölyn ja puutteen kanssa taistelu.

Albumin suuri koko tuo kuvituksen hyvin esiin, mutta samalla kirja oli fyysisesti raskas käsiteltävä. Eli kirja pöydälle tai vaikka polviin nojaamaan jos tämän aiotte lukea! Mikä siis kannattaa tehdä.

Kirjan tiedot:

Eeva Meltio: Hiekka | Kraft Ink 2024 | 221 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Paha mieli, paras mieli : Nälänhätä

* Luonto sivuilla : Luonnonkatastrofi

Anu Ojala: Jääsilkkitie

Ronja säpsähti työpuhelimen ääneen.

Tartuin Anu Ojalan Jääsilkkitiehen sekä Helmet-lukuhaasteen että erään kirjastomme tutun asiakkaan innostama. Vinkkaamme toisillemme kirjoja ja hän oli pitänyt tästä kovasti, ei vähiten siksi, että tässä liikutaan Lapissa.

Minä en pitänyt tästä ihan yhtä paljon, mutta toisaalta ahmaisin tämän yhdessä illassa. Että onpahan erittäin luettava ja vetävä kotimainen dekkari, jossa juoni jää sopivasti kesken jatko-osia varten.

Jääsilkkitiellä on kaksi kertojaa. Ronja Jentzsch on poliisi, jonka pääasiallinen toiminta-alue on Kemi-Tornio. Väkivaltaiset kuolemantapaukset linkittyvät pian huumevyyhtiin, johon sekaantuu vahingossa myös onneton tullimies Kristian, tarinan toinen kertoja.

Pidin Kristianista, jonka kautta kerrotaan kahdesta asiasta: miten tavallinen ihminen voi puolivahingossa sekaantua rikoksiin ja millaista on elää väkivaltaisessa parisuhteessa. Kristian ei lyö. Hänen vaimonsa sen sijaan pahoinpitelee sekä miestään että lastaan, eikä Kristian näe ulospääsyä tilanteesta. Häntä kohtaan oli helppo tuntea empatiaa ja ymmärtää, miksi hän teki sellaisia valintoja kuin teki.

Sen sijaan Ronjaan ei oikein saanut otetta, koska hän vain siirtyi toimintakohtauksesta toiseen. Muistisairas äiti vilahti parissa luvussa ja se onkin käytännössä ainoa asia, joka Ronjan elämästä opitaan.

Ronja ja hänen poliisikaverinsa olivat myös hirveitä mulkeroita, ja tämän vuoksi kirja ei kovin hyvää mieltä jättänyt. Tarina pyörii huumeiden ja niiden käyttäjien ympärillä, ja näillä poliiseilla ei ollut empatian rahtustakaan käyttäjiä kohtaan. Ymmärrän, että työ kyynistää, mutta rajansa kai kaikella?

Eniten jäi kauhistuttamaan kohtaus, jossa poliisit ratsaavat tutun huumetalon ja kun sieltä löytyy puolitiedotonta naista paneva mies, kukaan ei nosta sormeakaan auttaakseen naista. Sankaripoliisit siinä seistä toljottavat ja antavat selvän raiskauksen jatkua. Mitä helvettiä?

Tämän takia jäin miettimään luenko seuraavaa osaa ollenkaan. Toisaalta vetävä kirja, toisaalta en halua lukea tuollaisesta enempää.

Kirjan tiedot:

Anu Ojala: Jääsilkkitie | Like 2021 | 302 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Kirsin kirjanurkka, Kirjasähkökäyrä, Kirjarouvan elämää ynnä muut

Haasteet:

* Helmet 2024 : 23. Suomalainen dekkari tai salapoliisi- tai jännityskirja [45/50]

Maija Kajanto: Kardemummajoulu (Kahvila Koivu #05)

Pum.

Maija Kajannon Kahvila Koivu -sarja päättyy tähän Kardemummajouluun, joka on selkeästi sesonkikirja. Vähän jäi sellainen olo, että tämä on kirjoitettu nimenomaan joulumyyntiä varten, ei niinkään siksi, että Krissen tarinaa olisi vielä ollut jäljellä.

Tommi kokoaa pinnasänkyä ja Krisse ullataalasmaalailee kahvilassaan. Siinäpä se juoni heidän osaltaan onkin. Toisin kuin aiemmissa osissa, Krissen elämä ei muutu tässä lainkaan ja arki rullaa leppoisasta eteen päin ilman sen kummempia henkilökohtaisia draamoja.

Kirja keskittyykin sarjassa esiintyneiden sivuhenkilöiden elämiin, jotka laitetaan tässä näppärään joulupakettiin. On häät, tulee ero, alkaa uusi parisuhde, joku saa uuden työpaikan ja joku lähtee Balille. Hyvän mielen kirjaksi tässäkin on esillä aika paljon elämän varjopuolia äkillisestä työttömyydestä vaikean lapsuuden aiheuttamiin traumoihin.

Pisti myös silmään se, että tietynlaista ihmistyyppiä ja somepersoonaa kuvattiin tässä todella kurjasti ja suorastaan pilkkaa tehden. Epäilemättä se oli hauskaksi karikatyyriksi tarkoitettu, mutta minua ei kyllä naurattanut kertaakaan.

Tämä oli helppo ja joutuisa lukea, ja lukiessa alkoi kaivata jouluherkkuja. Kuitenkin sarjan edellinen osa Sitruunakevät oli mielestäni parempi päätös tälle sarjalle.

Tästä jäi itse asiassa vähän paha mieli, koska sarjan ainoalle sateenkaaripariskunnalle kävi kaikin puolin huonommin kuin muille. Tuntui aika epäreilulta, että kaikilla heteropareilla meni hyvin tai vielä paremmin, mutta naispari sai niskaansa valtavasti vastoinkäymisiä, joista ei herttaisen yhteisöllisellä joulutunnelmalla ja korvapuusteilla selvitty.

Kirjan tiedot:

Maija Kajanto: Kardemummajoulu | WSOY 2024 | 265 sivua

Luettu myös:

Ainakin Kirjakaapin avain

Haasteet:

* Herkulliset kirjat : Kirjassa on reseptejä