H. G. Wells: Tohtori Moreaun saari

H. G. Wells:
Tohtori Moreaun saari
(The Island of Doctor Moreau, 1896)
133 s,
Odessa 1986
Kirjastosta

Helmikuun 1. päivänä 1887 Lady Vain kärsi haaksirikon törmättyään hylkyyn jotakuinkin paikassa yksi aste eteläistä leveyttä ja 107 astetta läntistä pituutta.

Tämän kirjan lukemiseen liittyy pieni hauska tarina! Otin tämän mukaani leffateatteriin, koska minulle jäi lipun ostamisen jälkeen jonkin verran aikaa tehdä... niin mitä kun kaupat olivat jo kiinni. Kirja oli näppärän kokoinen pieneen laukkuuni, joten lueskelin sitä näytöstä odottaessani. Vieressäni istui vierasta kieltä puhelimeen puhunut nuori nainen, joka odotteli saman leffan alkamista (Tohtori Strange, josta muuten tykkäsin). Hän luki e-kirjaa ja koska olen hirvittävän utelias, vakoilin ihan vähän nähdäkseni mitä hän luki. Tätä samaa kirjaa, mutta englanninkielisenä! Joskus epätodennäköisetkin asiat tosiaan tapahtuvat.

Tämähän on siis scifi- tai kauhuklassikko, tai ehkä vähän molempia. Lasken sen kauhuksi, koska meidän kirjastossa tällä näkyy olevan kauhun genretäppi. Tarinan kertoo Edward Prendick, joka noukitaan merestä haaksirikon jälkeen. Hänet hoitaa kuntoon Montgomery-niminen mies, joka vie outoa eläinlastia eristäytyneelle saarelle. Prendick päätyy saarelle Montgomeryn mukana ja tapaa siellä tohtori Moreaun sekä koko joukon perin kummallisia ihmisiä. Eipä mene kauaakaan ennen kuin hänelle selviää, että saaren asukit ovat Moreaun luomuksia, eläimiä jotka on muutettu ihmisiksi. Ja sitten asiat alkavat mennä alamäkeen ja lujaa.

Yyyyyyyh, kylläpä minua inhotti ajatella mitä Moreau eläinparoille teki. Prendick pääsee jyvälle Moreaun salaisuudesta paetessaan puuman päiväkausia jatkuneita tuskanhuutoja syvemmälle saaren kätköihin. Kirjassa pohditaankin paljon tutkijoiden moraalia ja sitä, mitä tieteen nimeen voi tehdä. Ensin Prendick on kauhistunut, sitten hän melkein ymmärtää Moreauta, ja lopuksi tulee takaisin järkiinsä ja pitää tohtoria hirviönä. Prendickin mukaan tuskan aiheuttaminen ainakin tiettyyn pisteeseen saakka on hyväksyttävää, jos sillä pyritään edistämään tiedettä ja ihmiskuntaa. Moreau ei pyri kumpaankaan ja niinpä hän on sairas kiduttaja. En yhdy Prendickin mielipiteeseen, mutta kaipa hän kuvaa aikalaistensa näkemystä.

Kirja on muutenkin selkeästi aikansa tuotos. Siinä on rasismia, seksismiä ja vielä sokerina pohjalla luokkayhteiskuntaan sidottuja näkemyksiä. Useimpia eläinhirviöitä verrataan suoraan tummaihoisiin villi-ihmisiin rumien piirteiden ja sivistymättömyyden vuoksi. Naaraspuolisia hirviöitä on vähemmän kuin koiraita ja kun sivistyksen pintakiilto alkaa varista, naaraista se lähtee ensin. Tyhmiä ja kömpelöitä eläinhirviöitä verrataan työläismassoihin, jotka tylsinä laahustavat töihin. Prendick on toki oikea ääliö itsekin, mutta hän, ylemmän yhteiskuntaluokan valkoinen mies, on ravintoketjun huipulla jopa petojen täyttämällä saarellakin.

Kaiken kaikkiaan kirja oli yllättävän viihdyttävä ja tarjosi koko joukon painajaismaisia mielikuvia. En ole nähnyt yhtäkään elokuvaversiota tästä enkä kyllä haluakaan. Olen liian nynny näkemään ja kuulemaan Moreaun askareet mielikuvitukseni ulkopuolella.

Luettu myös mm.:

Taikakirjaimet, Kirjaston kummitus

Haasteet:

* Hämärän jälkeen [viides haastepiste, taso: ihmissusi]

* Reading Challenge 2016 - 39. a book that takes place on an island [24/40]

Lokakooste

Seitsemännen taiteen tarinat-lukuhaaste päättyi ja tällä kertaa muistin jopa haastekoonnin.

Olen nyt hetkellisesti ajan tasalla lukemisen ja bloggaamisen suhteen! Tällä hetkellä luvussa ovat H. G. Wellsin Tohtori Moreaun saari sekä Uskonsota keittiössä. Jälkimmäinen joutui keskeneräisenä odottamaan kun huomasin, että Hämärän jälkeen-haaste päättyy ihan kohta. Onneksi tuo Tohtori ei ole kovin pitkä kirja, ehdin lukaista sen huomenna loppuun. Ainakin meidän kirjastossa siihen on lätkäisty kauhun genremerkki, joten saa nyt luvan sopia haasteeseen vaikka kovasti sen yhteydessä scifistä puhutaankin.

Luettu & blogattu

Derek Landy: Demon Road
Amber joutuu helvetilliselle roadtripille. Verta ja suolenpätkiä riittää, kokonaisuutena kiinnostava ja erilainen nuortenkirja.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja: miehen työt
Mielensäpahoittajan opas arkeen. Tarinamainen kerronta tutusti hauskaa, feministi minussa ei tykännyt kirjan nimestä ja asenteesta.

Maja Lunde: Mehiläisten historia
Kolme tarinaa mehiläisistä kolmessa eri paikassa ja ajassa. Sopivaa syyslukemista, turhan ennalta-arvattava vain.

Kerstin Gier: Liitto
Trilogian päätösosa. Pikkusiskon Mian puuhat kiinnostavampia kuin päähenkilö Livin, kiinnostavin juoni hukkui ~romanttisten ongelmien alle.

Timo Parvela & Bjørn Sortlan: Matka & Pioneerit
Avaruusseikkailu jatkuu. Sarjan loppuhuipennusta elustavia keskiosia, tästä huolimatta ihan jännittäviä.

Marjorie Liu & Sana Takeda: Awakening
Hirviötyttö koston perässä. Kiinnostava ja väkivaltainen steampunk-kauhu-fantasia-pläjäys, jatkoa odotellessa.

Marjorie Liu & Sana Takeda: Awakening (Monstress #1)

Marjorie Liu & Sana Takeda:
Awakening (Monstress vol. 1)
192 s.
Image Comics 2016
Kirjastosta

Tämä sarjakuva-albumi kuuluu sarjaamme kirjaston uutuuksia, joita työkaverini vinkkasi minulle. "Tässä on steampunkia, kauhua ja fantasiaa! Kannattaa lukea!" Tosin täytyy sanoa, että vaikka ei olisikaan niin tämä olisi luultavasti kuitenkin päätynyt mukaani kauniin kannen vuoksi. Joo, olen juuri niin pinnallinen ja siksi pidänkin houkuttelevia kansia erittäin tärkeinä. 

Kirjan alussa lukija heitetään keskelle tarinaa. Käynnissä on orjakauppa hienolla seurapiiriklubilla ja kaupan on yksikätinen orjatyttö. Ihmisen näköinen, mutta ei kuitenkaan ihminen. Se tekee hänestä sekä halveksittua että haluttua kauppatavaraa. Maika myydään selkäpiitä karmivalle nunnajärjestölle, jonka sääntöihin ei kuulu niin selibaatti kuin hellämielisyyskään. Pikkuhiljaa Maikan tarina aukeaa ja tavoitteet selviävät. Alkaa kilpajuoksu, jossa Maika on sekä saalis että saalistaja.

Tykkäsin tekijöiden ratkaisusta olla selittämättä mitään turhia. Asiat esitetään sellaisina kuin ne ovat, ja jos ne ovat Maikalle tuttuja, ei niitä avata lukijalle sen enempää. Miksipä hän alkaisi selittämään jotain sellaista, joka on hänelle yhtä tuttua kuin kännykän käyttö meille? Tätä ei voinutkaan lukea sellaisella aivot narikkaan-asenteella, vaan hoksottimien täytyi pelata koko ajan. Oudot asiat saivat selityksen kun ne laittoi oikeaan asiayhteyteen, tai sitten eivät saaneet. Ei kaikkea tarvitse selittää eikä se vähentänyt tarinan luettavuutta lainkaan. Tämä ratkaisu teki tarinasta hyvin vauhdikkaan luettavan sikäli, että niitä turhauttavia infodumppauksia ei ollut.

Tarinan henkilöt olivat mielenkiintoisia. Sankarittaremme Maika ei ole mikään viaton kyyhkynen, joka taistelee oikeuden ja hyvien asioiden puolesta, vaan laskelmoiva ja väkivaltainen peto. Eipä ihme, hänen sisällään nimittäin asuu muinainen Cthulhu-tyylinen hirviö. Maikan oppaana on puhuva kissa, mestari Ren, ja seuralaisena orjuudesta pelastettu pieni kettutyttö Kippa, joka on kertakaikkisen suloinen pörröhäntineen. Tarinan pahikset ovat luostarijärjestön nunnat, jotka ovat tarvittaessa vielä Maikaakin karskimpia teurastajia. 

Noin niin kuin kokonaisuutena minulle jäi tarinasta sellainen kuva, että sen maailma on joko hyvin tasa-arvoinen tai sitten suorastaan naisten johtama. Voi kyllä johtua siitäkin, että tarinassa liikutaan paljon juuri mahtavan nunnajärjestön ympärillä. Se selvinnee sarjan tulevissa osissa. Oli miten oli, tarina on hyvin naisvetoinen steampunk-kauhu-fantasia, jonka jatkoa jään odottelemaan! Kuvitus on kaunista kaikessa karmeudessaankin. En suosittelisi tätä kaikkein herkimmille, sen verran hurme kuitenkin lentää pitkin seiniä...

Haasteet:

* Hämärän jälkeen [neljäs piste]

Timo Parvela & Bjørn Sortland: Matka & Pioneerit (Kepler62 #3 ja #4)

Timo Parvela & Bjørn Sortland:
Matka
159 s.
Pioneerit
133 s.
WSOY 2016
Kirjastosta

- Pelottaako sinua?

Parivaljakon Parvela ja Sortland avaruusseikkailu jatkuu! Tälläkin kertaa lainasin kirjat tarkoituksella yhdessä vaikka Matka taisikin ilmestyä jo keväällä. Ne ovat kuitenkin sen verran ohuita, että ne ne lukaisee nopeasti ja ajattelin, että tarina jäisi vähemmän kesken näin. Hah, metsään meni että heilahti.

Tässä on nyt vähän pakostakin juonipaljastuksia kun kerran jatkuvajuonisesta kirjasarjasta on kyse.  

Matkassa kertojana on taas Ari, joka on muiden nuorten mukana viimein lähdössä kohti ääretöntä ja sen yli. Sukkula vie astronautit avaruusasemalle, jolla kolme tähtipurjehtijaa odottaa matkustajiaan. Aria kiinnostaa yhteen alukseen pakattava ylimääräinen kapseli: kuka siihen laitetaan? Ennen kuin asia selviää, joukko joutuu unten maille, josta Ari herätetään kesken matkan. Miksi?

Pioneereissa kertojana on Marie ja siinä päästään viimein Kepler62:n pinnalla. Eipä mene kauaakaan ennen kuin nuoret tajuavat, että he eivät ole planeetan ainoita asukkaita. Marien ristiksi sysätään aseet ja turvallisuus, ja tytöllä onkin edessään pienehkö kriisi omasta tehtävästään matkalla. Tappokoneeksiko hänet otettiin? Samaan aikaan Arin pikkuveljen Jonin sairaus pahenee eikä mistään näytä löytyvän apua...

Näissä oli vähän sellaista tyypillistä sarjan keskiosien ongelmaa. Juoni pääsee vauhtiin, mutta oikeastaan mitään ei paljasteta eikä mitään ongelmaa ratkaista lopullisesti. Suuret paljastukset halutaan säästellä sarjan viimeisiin osiin ja näissä keskitytään pohjustamaan niitä. Mutta eipä se mitään, kyllä nämä silti olivat hyvää luettavaa! Etenkin Pioneerit oli jännittävä ja tykkään Mariesta kertojana. 

Olen edelleen hiukan hämmästynyt siitä, miten synkkiä nämä kirjat ovat. Värikkäät kannet antavat ehkä olettaa jotain muuta. Kuitenkin hahmoja kuolee, Ari pelkää kuollakseen Jonin puolesta ja Marie ymmärtää oikein hyvin miten vaarallisilla vesillä ollaan. Alan jo hieman epäillä onko tälle tarinalle tai kaikille henkilöille luvassa onnellista loppua ollenkaan.

Ja pidän vieläkin Pasi Pitkäsen kuvituksesta! Vaikka kuvat ovat värikkäitä ja suuria, ne ovat usein melankolisia tai suorastaan synkkiä. Tällä hetkellä kansisuosikkini on Pioneerien vihreä viidakko. Se on vehreän ja hedelmällisen näköinen, ja kuitenkin kaatuneella puulla kävelevät nuoret ovat pieniä ja yksinäisiä. Ja kieltämättä minulla tulee siitä mieleen Leijonakuningas.

Jatkoa odotellessa!

Luettu myös mm.:

Yöpöydän kirjat, Pieni kirjasto, Kirjojen keskellä...

Kerstin Gier: Liitto (Unien kirjat #3)

Kerstin Gier:
Liitto
(Silber: Das dritte Buch der Träume, 2015)
387 s.
Gummerus 2016
Kirjastosta

"Jutellaanpa sinun demonistasi. Oletko kuullut hänen ääntään tällä viikolla?"

Sainpahan viimeinkin luettua tämän! Kirja päättää Gierin Unien kirjat-sarjan, jonka kaksi edellistä osaa luin viime vuonna. Aikaa oli vierähtänyt sen verran, että piti käydä lukemassa mitä niistä olin sanonut ja ennen kaikkea mitä niissä oli tapahtunut. Jos vain mahdollista, pyrin lukemaan sarjojen osat mahdollisimman nopeasti peräkkäin etten unohda kaikkia juonenkäänteitä...

 

Tässä on nyt sitten pakostakin juonipaljastuksia sarjan edellisiin osiin.

Anabel on lukittu mielisairaalaan ja Livin elämä vaikuttaa kohtuullisen onnelliselta. Ainakin kunnes hän itse aiheuttaa itselleen ongelmia valehtelemalla Henrylle siitä, että Livillä olisikin ollut poikaystävä ennen häntä. Poikaystävä, jonka kanssa Liv muka meni sänkyynkin. Unimaailmassakin riittää ongelmia. Lähinnä se, että joku on oppinut hallitsemaan ihmisiä unien ulkopuolellakin. Livillä on keinoja taistella tätä vastaan, mutta hänen perheellään ja läheisillään ei ole...

Aivan tuhottoman suuri osa kirjasta pyörii Livin valheen ympärillä. Hän on epävarma itsestään kokeneemman poikaystävänsä rinnalla (olisipa muuten kiva, jos joskus nuortenkirjassa tämä asetelma olisi päinvastainen) ja haluaa vaikuttaa aikuisemmalta kuin onkaan. Ihan okei ja realistista sinänsä, mutta minua asiasta jankkaaminen alkoi kyllästyttää hyvin nopeasti. Kiinnostavin osuus eli unimaailman kiemurat jäivät kokonaan Livin salailupöljäilyjen alle. Asiaa ei auttanut se, että en edelleenkään pitänyt Henrystä. Hän tuntui niljakkaalta ja alentuvalta jo ensimmäisessa kirjassa, eikä asia parantunut ajan kuluessa ollenkaan.

Muista kirjan hahmoista pidinkin sitten enemmän. Livin velipuoli Grayson ja pikkusisko Mia olivat vallan mainioita. Etenkin Mia, joka onnistui kuin onnistuikin selvittämään juorubloggari Secrecyn salaisuuden ja siinä sivussa vähän muutakin. Jos Gier ikinä kirjoittaisi kirjan Mian seikkailuista, lukisin sen heti. 

Luettu myös mm.:

Lukutoukan kulttuuriblogi, Kirjaneidon tornihuone, Neverendingly ja muut

Maja Lunde: Mehiläisten historia (Ilmastokvartetti #01)

Maja Lunde:
Mehiläisten historia
(Bienes historie, 2015)
431 s.
Tammi 2016
Kirjastosta

Me tasapainoilimme kukin oksallamme kuin isokokoiset linnut, muovisäiliö toisessa kädessä ja höyhensivellin toisessa.

Täytyy ihan ensiksi ihastella kirjan kantta, sen perusteellahan minä tämän mukaani nappasin. Kansi on kaunis, yksinkertainen ja ihastuttavan wanhanaikaisen tuntuinen. Se erottui uutuuskirjojen joukosta ja vieläpä edukseen. En olisi välttämättä muuten ottanutkaan tätä, koska mehiläiset eivät aiheena ole minusta kovinkaan kiinnostavia. Tai pikemminkin eivät olleet, nyt olen jopa melkein kiinnostunut pienistä pörriäisistä ja huolestunut niiden tilasta! Lunde kertoi mehiläisten ympärille kolme erilaista tarinaa, jotka saivat mehiläiset tuntumaan ympaattisilta. Kirjassa on kolme kertojaa eri aikakausina ja eri paikoissa, ja jokainen tarjoaa uuden näkökulman mehiläisten tärkeytyyn.

Kiina, vuosi 2098. Tao on yksi työläisistä joiden tehtävänä on kiivetä puihin ja pölyttää ne. Mehiläisiä ei nimittäin enää ole olemassa ja maailma on kaikin puolin katastrofaalisessa tilassa. Harvinaisena vapaapäivänä Tao perheineen lähtee piknikille, joka muuttaa heidän elämänsä peruuttamattomasti. 

Amerikka, vuosi 2007. George on mehiläistarhuri, joka uskoo perinteisiin. Pesät tehdään itse, mehiläisten kanssa ei ajella pitkin maata pölytyskeikoilla. Vaimon unelmat Floridaan muutosta ovat haihattelua, pitäähän heidän jättää ainoalle pojalleen menestyvä mehiläistarha. Tomin suunnitelmat vain ovat kovin erilaiset.

Englanti, vuosi 1852. Williamista piti tulla tutkija ja luonnontieteilijä, mutta hän päätyikin suurperheen kauppiasisäksi. Masennuksen vuoksi petiin päätynyt mies löytää kuin vahingossa uutta puhtia ainoasta pojastaan ja mehiläisistä. Hän haluaa tehdä poikansa ylpeäksi löydöillään.

Oikeastaan tämä kirja oli turhan ennalta-arvattava. Viihdyin kyllä tämän parissa todella hyvin, mutta noin pääpiirteittäin juoni ei tarjonnut suuria yllätyksiä. Taon perhettä kohdanneen onnettomuuden syy oli selvä kuin aurinko pilvettömällä taivaalla. Toki koko pointti olikin Taon matka tuohon päätelmään, mutta salamyhkäisyyden verho oli turha ja jopa turhauttava kun vastauksen tiesi jo. 

Odotusteni vastaisesti pidin Georgesta eniten. Hänen jääräpäisyyteensä oli raivostuttavaa, mutta hän oli kuitenkin pohjimmiltaan sympaattinen. Mehiläiset ovat hänen koko elämänsä ja yksi kerrallaan kaikki hänen pelkonsa tuntuvat toteutuvan. Hänen omasta näkökulmastaan kerrottu tarina jäi sikäli hyvään kohtaan, että minua vähän harmittaa tarinan jatkuminen toisaalla.

Ja sitten yllätyin siitä, miten suorastaan inhosin Williamia. Ei nyt pitäisi odottaa liikoja 1850-luvun miehiltä, mutta Thildan olisi pitänyt jättää hänet ja heidän inha poikansa aikoja sitten. Tai ainakin Charlotten olisi pitänyt, hän oli suosikkini Georgen jälkeen. Siinä oli fiksu ja päättäväinen tyttö. William puolestaan oli sellainen tyypillinen mieslapsi, joka vinkuu kun arki tulee vastaan eikä vaimo olekaan täydellinen. Raivostuttava tyyppi, joka ei arvostanut mitään muuta kuin itseään ja hyödytöntä poikaansa.

Kokonaisuutena olisin siis ehkä kaivannut sitä jotain, sitä joka olisi saanut pysähtymään ja sanomaan oho! No, kaikkea ei voi saada, ja kirja oli kuitenkin aika joutuisaa luettavaa. Se oli sopivan melankolinen syysiltoihin olematta kuitenkaan liian masentava.

Luettu myös mm.:

Lumiomena, Mitä luimme kerran, Lukuisa ym.

Tuomas Kyro: Mielensäpahoittaja: miehen työt

Tuomas Kyrö:
Mielensäpahoittaja: miehen työt
143 s.
WSOY 2016
Kirjastosta

Monta peltoa minä olen kääntänyt, katiskoja nostanut, olympiakisoja nähnyt, perustuksia valanut, tuuppinut lapsiani elämässään eteenpäin, kaatanut metsää, kasvattanut viljaa, korjannut, paikannut ja vetänyt vasikoita ja kantanut suvun ja kylän miehiä hautaan.

Kyllä minä niin mieleni pahoitin kun huomasin, että tänä vuonna on tulossa peräti kolme Mielensäpahoittaja-kirjaa. On tämä Miehen työt tässä kädessäni ja vielä on tulossa hiihtokoulu ja keittokirja. Hyödyllisiä aiheita kaikki, mutta kyllä tässä on jo rahastuksen makua. Se tiedetään mikä myy, ja se mikä myy on vanha mies jakamassa maalaisjärkeä niille, joilta se ehkä puuttuu.

Tästä rahastuksen pienestä jälkimausta huolimatta tarkkasilmäiset huomaavat, että minäkin kuitenkin hairahdin lukemaan tämän. Ja vieläpä pidinkin kirjasta, koska Kyrö kirjoittaa edelleen niin hauskasti. Pidin eniten pätkistä, jotka eivät olleet suoranaisia neuvoja vaan mielensäpahoittajan kuvauksia siitä, miten ja missä neuvoista voi olla hyötyä. Niissä hilpeät sanankäänteet ja sympaattinen marina pääsevät parhaiten oikeuksiinsa, ja kieltämättä esimerkiksi alla oleva on täyttä totta:

Marjanpoimiminen on perkeleellistä touhua. - - Metsässä pitää olla itikoita sillä tavalla, että koko ajan tekee mieli juosta karkuun ja kirota. Auringon pitää porottaa tuulipuku kuumaksi ja vesipullon pitää unohtua auton peräkonttiin. Oikein hyvällä marjareissulla hermot kiristyvät ihan sinne hilkulle, että seuraavaksi tulee avioero.

(s. 24)

Kirja on jaettu eri otsikoilla asioihin, jotka kaipaavat huoltoa. Metsä, talo, piha, auto, emäntä, lapsi ja mies. Käytännössä kirjassa opastetaan lyhyesti esimerkiksi polttopuilla lämmittämisen ja äitienpäiväkakun saloihin. Oikeastaan kirjan kohderyhmä ovat rivi- ja omakotitaloissa asuvat sekä mökkeilijät, joilla arjen rutiinit eivät ehkä ole vielä hallussa. Harvemmanhan tarvitsee kerrostalossa rännejä puhdistaa ellei sitten satu olemaan ammattilainen, jolle tästä ilosta maksetaan. 

Minua kyllä hivenen kaivertaa tuo kirjan nimi. Ikään kuin nainen ei voisi huoltaa autoa tai tehdä linnunpönttöä tai mitään muutakaan mitä kirjassa opetetaan. Ei tässä enää millään 1950-luvulla eletä. Iäkkäälle mielensäpahoittajalle työnjako on edelleen se perinteinen, mutta en oikein tykännyt siitä, että se esitettiin tietokirjassakin oikeana tapana elää. Se, mikä toimi kaunokirjallisuudessa, ei ihan kolahtanut minuun tässä.

Luettu myös:

Kirjasta kirjaan, Kirjan vuoksi, Korpinkiven tupa...

Haasteet:

* Reading Challenge 2016 - 13. a self-improvement book [23/40]