Syyskooste

Syyskuu oli vähän vähäisempi lukukuukausi. Töissä on ollut sen verran kiirettä, että en ole jaksanut lukea kovin paljoa kotona. 

Etenkin kun nyt alkaa pari uutta lukuhaastetta, Luonto sivuilla -haasteen uusin kierros sekä Älä aloita uutta sarjaa, jossa luetaan keskeneräisiä sarjoja (ja niitähän riittää, hah).

Syyskuun paras kirja oli Emmi Itärannan Lumenlaulaja, joka oikeastaan jätti halun lukea kirjoja muistakin Kalevalan naisista.

Tällä hetkellä luen Heather Fawcettin Emily Wilde's Map of the Otherslands -kirjaa. Kerrassaan hurmaava sarja ja tykkään Emilystä tosi paljon!

Luetut

R.S. Burnett: Whiteout
Selviytymisseikkailu jätti toivomisen varaa, mutta plussaa kritiikistä USA:n ilmastopolitiikkaa kohtaan.

Hannele Klemettilä: Kalman karamellit ja muita keskiajan murhatapauksia
Keskiajan true crimeä, olisi ollut aineksia kahdeksikin kirjaksi.

Anu Holopainen: Salome
Perheellistymistä ja itsemääräämisoikeutta lähitulevaisuudessa, kiinnostavan epämiellyttävät päähenkilöt.

Joonas Rinta-Kanto: Fok_It: muista uskoa unelmiisi

Aloin lukea Fok_It -strippejä vasta tänä vuonna ja sopivasti ilmestyikin uusi albumi. Tässä eniten iskivät työelämää käsittelevät stripit, joita olikin aika monta.

Emmi Itäranta: Lumenlaulaja
Kauniisti kirjoitettu tarina Louhesta.

Kikuko Tsumura: Unelma helposta työstä

Helpon työn löytämisen vaikeus oli kyllä huvittava.

Pertti Jarla: Fingerporin koko kuva 13

Tuttua Fingerporia. Tähän albumiin ei sattunut kovin montaa suosikkiani, mutta yllättävän paljon oli sellaisia, joita en ollut koskaan nähnytkään.

Osamu Tezuka & Akira Himekawa: Astro Boy 1-3

Klassikkomangan uudelleenkerronta oli ihan kiinnostava lukukokemus ja kuvaus 1950-60-luvun robottipohdinnoista.

Stephen King: Carrie

Kauhuklassikko oli hyvä kuvaus perheväkivallasta ja koulukiusaamisesta.

Stephen King: Carrie

Uutinen Westoverin (ME) Enterprise-viikkolehdessä 19. elokuuta 1966.

Sivistin itseäni kauhuklassikolla! Olen joskus nähnyt jonkin Carrie-elokuvan, mutta kirja oli vielä lukematta. Tämä olikin vetävämpi kuin oletin.

Juoni lienee useimmille tuttu. Väkivaltaisen fundamentalisti-äitinsä kasvattama Carrie on koulukiusattu. Tilanne muuttuu entistä kurjemmaksi kun Carrien ensimmäiset kuukautiset alkavat koulun suihkussa. Tämä yksittäinen julma kiusaamistilanne saa lumipallon vierimään rinnettä alas ja pian koko kaupunki on liekeissä.

Kirjaimellisesti.

Oletin tarinan kulkevan suoraviivaisesti Carrien kertomana, joten kirjan rakenne yllätti. Tarinalla on monta kertojaa Carriesta kiusaajiin, ja nykyhetki keskeytyy usein uutistiedotuksiin ja otteisiin tulevista silminnäkijälausunnoista. Carrien telekineettiset voimat ovatkin tässä maailmassa perinnöllisiä ja tieteellisen tutkimuksen alla.

Osa näistä tutkimusteksteistä ja tietokirjaotteista nosti karvat pystyyn, niin naisvihamielisiä ne tuntuivat olevat. Telekinesia kun aktivoituu vain naisissa ja voi kauhistus sentää, ei naisilla pitäisi sellaista valtaa olla, lukkojen taakse kaikki syntymästä saakka. Onneksi narratiivi itsessään ei taivu samalle kannalle; ainakin minusta tuntui, että lukijan olikin tarkoitus pöyristyä näistä.

Ilmeisesti lukijan ei ollut tarkoitus pöyristyä Stephen Kingin loppumattomasta kiinnostuksesta tisseihin. Tulipahan ainakin selväksi mistä hän tykkää.

Kuitenkin, tykkäsin kirjasta ja säälin Carrieta aivan loputtomasti. Tarina kuvaa hyvin julmuutta, jota tapahtuu kodeissa suljettujen ovien takana. Carrien äiti on uskonkiihkossaan ja synninpelossaan suorastaan järjiltään.

Samoin tässä kuvataan hyvin sitä julmuutta, jota koulukiusatut voivat kohdata. Oikeastaan pidin siitä, miten sukupuolittunutta Carrien kiusaaminen tässä oli. Pahimmat kiusaajat olivat nimenomaan tyttöjä, jotka iskivät heti toisen heikoimpiin kohtiin.

Kiusaamisessa näkyivät myös yhteiskuntaluokat: pääpahis Chris uskoo selviävänsä mistä vain, koska isi on rikas lakimies. Mitäpä sitä turhaan tuntee syyllisyyttä tai katumusta heikompiensa polkemisesta, sehän on suorastaan luonnonlaki. Uskottavan vastenmielinen hahmo.

Ei kai pitäisi olla massamurhaajan puolella, mutta ymmärsin kyllä hyvin, mistä Carrien raivo kumpuaa ja miksi se viimeinen olki katkaisi kamelin selän. Juuri kun hän on löytänyt oman voimansa ja pienen uskon tulevaisuuteen, se revitään häneltä raa’asti pois.

Carrie ei kuvitellut kenenkään tajuavan, miten hirveästi rohkeutta oli tarvittu siihen että hän ryhtyi tähän, että hän jättäytyi kaiken sen armoille mitä ilta hirveimmillään saattaisi tuoda mukanaan.

(s. 112)

Rajansa kaikella, myös sillä, miten paljon paskaa niskaan ihminen voi ottaa.

Kirjan tiedot:

Stephen King: Carrie | Tammi 2004 (1. p. 1987) | 211 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: Carrie (1974) | Suomennos: Tuula Saarikoski

Luettu myös:

Kirjahullun päiväkirja, Jokken kirjanurkka, Tarinoiden syvyydet ynnä muut

Haasteet:

* Kolme kummaa kirjaa : Kirja on kirjoitettu ennen kuin synnyit

* Paha mieli, paras mieli : Perheväkivalta

Osamu Tezuka & Akira Himekawa: Astro Boy 1-3

Pyörittelin mielessäni eri kirjoja Robotti-lukuhaasteen klassikoksi, ja sitten välähti. Tokihan myös Osamu Tezukan Astro Boy -manga on genrensä klassikko. Mahdollisesti jopa useamman genren scifistä supersankareihin.

Sitä ihan alkuperäistä vuosien 1952-1968 Tetsuwan Atomia ei ole suomennettu, mutta tämä Akira Himekawan kuvittama 2000-luvun alun mangatrilogia kyllä. Manga puolestaan on sarjakuvaversio samaan aikaan ilmestyneestä animesta, joka tehtiin Atomin ja alkuperäisen animen synttäreiden kunniaksi.

Summa summarum, tämä on käsittääkseni alkuperäistä kunnioittaen tehty uusintaversio, jossa tyyli ja tarina ovat lähellä alkuperäistä joskin hieman modernisoiden.

Tarina tuntuikin sekä nostalgiselta että yllättävän ajankohtaiselta. Asiat, jotka alkuperäisessä tarinassa ovat kaukaista tulevaisuutta, ovat nyt jo askeleen lähempänä ja vakavamman mietinnän alla. Missä menee ihmisen ja robotin välinen raja? Voiko vain ihminen olla inhimillinen? Niin se tekniikka kehittyy.

Tarinan päähenkilö on siis Atom, alakoululaispojan näköiseksi tehty robotti. Atom on ensimmäisen sukupolven androidi, jolla on sielu/sydän. Atomin on tarkoitus olla silta ihmisten ja robottien välillä, ja inhimillistää robottien kohtelua. Atomin peruslempeä luonne joutuukin koetukselle aina, kun hän joutuu toimintagenren vaatimiin tappeluksiin.

Atom ja muistinmenetys.
(vol. 2, s. 56)

Näistä kolmesta osasta ensimmäinen oli oikeastaan jos ei tylsin niin vähiten kiinnostavin. Kahdessa jälkimmäisessä osassa syvennytään Atomin ja hänen päävastustajansa Atlaksen taustoihin, jotka ovat tietenkin sopivan traagiset.

Kokonaisuutena tykkäsin kyllä sarjasta ja se oli mielenkiintoinen kurkistus 1950-60-luvun robotiikkaan liittyviin mielikuviin. Kuvitus oli selkeää ja tarinaa helppo seurata. Naishahmoilla tarina ei voi kehua, mutta oli niitä sentään muutama joskus mukana.

Miinusta siitä, että joissakin ruuduissa tumma teksti oli laitettu tummalle pohjalle. Eihän sitä voinut lukea ollenkaan.

Kirjan tiedot:

Osamu Tezuka & Akira Himekawa: Astro Boy 1-3 | Sangatsu Manga 2007 | 186, 181 & 185 sivua | Kirjastosta

Japaninkielinen alkuteos: Astro Boy Tetsuwan Atom (2003-2004) | Suomennokset: Antti Kokkonen

Haasteet:

* Robotti-lukuhaaste : Klassikko

Kikuko Tsumura: Unelma helposta työstä

Kaksi monitoria näytti kuvaa samasta ihmisestä.

Lue maailma vuodessa -haasteeseen luettiin syyskuussa kirja, jonka on kirjoittanut kirjailija, joka on kotoisin ei-englanninkielisestä saarivaltiosta. Luin tähän lukulistallani muutenkin olleen japanilaisen Kikuko Tsumuran kirjan Unelma helposta työstä.

Tämä oli rakenteeltaan erilainen kuin kuvittelin. Kirja olisi melkein voinut olla novellikokoelma, mutta kaikissa oli kuitenkin sama nimettömäksi jäävä, 36-vuotias naispäähenkilö, joka kokeili erilaisia työtehtäviä. Hän on irtisanoutunut työstään työuupumuksen vuoksi ja haluaisi työpaikan, jossa ei tarvitsisi olla vastuussa yhtään mistään tai edes tehdä juuri mitään.

Täytyy sanoa, että maailmassa on kyllä merkillisiä työnkuvia. Tykkäsin kirjasta paljon jo ihan siksikin, että en varmasti ole ikinä lukenut tällaisista töistä missään muussa kirjassa. Tuskin luenkaan, päähenkilö kun ehtii olla niin julisteiden kiinnittäjä kuin bussissa kuulutettavien mainosten laatijakin.

Luulen, että työpaikat ja niiden merkitys (tai huvittavuus) aukenevat parhaiten japanilaiselle lukijalle, jonka on syntynyt tuohon työkulttuuriin. Ehkä julisteiden kiinnitys talojen seiniin on siellä huomattavasti merkittävämpi homma kuin täällä?

Tais sitten ei ja se oli lisäkerros huumoriin. Niin minä sen ainakin otin.

Päähenkilö, joka halusi päästä tehtävissään helpolla, ei vain voi vastustaa niiden vakavasti ottamista. Jokainen kirjan hahmo suhtautuu työhönsä suurella intohimolla ja suorittaa sitä kuin maailman tärkeintä tehtävää. Selittää kyllä sen, miksi päähenkilö alun perin uupui.

Olin lukenut netistä, että se selitys päti melkein kaikkeen. Irtisanomisilmoituksen saattoi hoitaa “henkilökohtaisilla syillä”, sillä ne kattoivat kaiken mahdollisen: esimiehen häijyt huomautukset, kadonneet dokumentit, joista oli joutunut syyttömänä vastuuseen, työkavereiden levittämät ilkeämieliset juorut. Työn sisältö oli saatettu vaihtaa toiseen kun ei ollut suostunut ryyppyiltaan asiakaspapparaisen kanssa, ja oli joutunut siitä vastuuseen… Vaikka kuinka kimurantit taustatekijät saattoi pelkistää “henkilökohtaisiin syihin”.

(s. 51)

Oikeastaan olisin oikein mielelläni lukenut vielä lisääkin merkillisistä ammateista ja tästä päähenkilöstä. Oli suorastaan harmi, että kirja loppui. Tykkäsin myös kirjan sujuvasta suomennoksesta.

Kirjan tiedot:

Kikuko Tsumura: Unelma helposta työstä | Into 2022 | 301 sivua | Kirjastosta

Japaninkielinen alkuteos: Kono yo no tayasui shigoto wa nai (2015) | Suomennos: Raisa Porrasmaa

Luettu myös:

Kirja vieköön, Kulttuuri kukoistaa, Kirjahamsterin lukuvinkit ynnä muut

Haasteet:

* Lue maailma vuodessa : Syyskuu: Kirjailija on kotoisin ei-englanninkielisestä saarivaltiosta

* Paha mieli, paras mieli : Vapaa valinta (työuupumus)

Emmi Itäranta: Lumenlaulaja

Öinen lehto lumen alla: tällaisiin paikkoihin tultiin vainajia kohtaamaan ennen kuin tämä maa rakennettiin kirkkoja täyteen, ja monesti sen jälkeenkin salaa.

Emmi Itärannan Lumenlaulaja oli minulle yksi niistä kirjoista, joita oikein odotin. Hänen aiemmat kirjansa ovat olleet hyviä ja kiinnostavia, ja todella erilaisia keskenään.

Lumenlaulaja vie Kalevalan maailmaan, tällä kertaa Louhen kertomana. Nuoren Lauhan koti Pohjolassa jää valloittajien alle ja menetysten jälkeen Lauha löytää kodin Metsänpeitosta, naisten turvapaikasta. Vuosien kuluessa Lauha kasvaa ja lopulta hän on Louhi, valmis ottamaan takaisin paikkansa Pohjolan valtaistuimella.

Onneksi olin jo lukenut tästä muutaman lukijan fiilikset, kirjan alku nimittäin tuntui hieman hitaalta. Mikä oli sinänsä ihme, koska tarinassa itse asiassa tapahtui aika paljon! Ehkä se johtui miljööstä, Tuonelan naapurusto ja Metsänpeitto kun ovat verrattain rauhallisia paikkoja.

Jossain sadannen sivun paikkeilla vauhti alkoi kiihtyä ja sitten oltiinkin täysillä mukana Kalevalan tapahtumissa.

Ne ovat minulle sen verran tuttuja, että Louhen tarinan loppu ei yllättänyt, mutta kyllähän se silti sydämeen kävi. Itäranta kirjoitti Louhen hienosti kolmiulotteiseksi hahmoksi, joka on paljon muuta kuin Kalevalan kuvaama harvahampainen, ilkeä noita. Louhi rakastaa ja haluaa ja suojelee kansaansa, ja sokeutuu lopulta sille, mikä on oikein ja kohtuullista.

Tarina asettaa vastakkain Pohjolan matriarkaatin ja Kalevanmaan patriarkaatin. Pohjolassa naista ei alisteta ja jokainen saa tehdä asioita, joissa on hyvä. Pohjola ja Metsänpeitto ovat myös suvaitsevaisia ja tarina onkin ilahduttavan sateenkaareva. Täydellinen paikka ei Pohjolakaan ole ja Louhi on uskottavan sokea sen kipupisteille kuten palkollisten kohtelulle.

Tykkäsin todella paljon Itärannan maalailevasta kielestä, joka sopi hyvin niin tunnetilojen kuin maisemienkin kuvailuun.

Halla lähestyi maan sisältä, se syöksyi rosoisen kallion ja louhikkoisen maan poikki, keräsi itseensä kivien terävää voimaa ja kasvoi, kunnes vyöryi suustani niin väkevänä, että oli kuin talvimyrsky olisi puhaltanut lävitseni ja repinyt minut kappaleiksi. Sade luisui lumeksi, jähmettyi jääksi, putosi kirkkaina terävinä sirpaleina, hyytyi puikoiksi puiden oksiin ja kivien reunoihin. Kuura peitti kuuset ja männyt, taukosi valkoisena aaveena koivujen ja pihlajien vihreisiin, suonikkaisiin lehtiin.

(s. 146)

Kirjan tiedot:

Emmi Itäranta: Lumenlaulaja | Teos 2025 | 409 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Kirjasähkökäyrä, Kulttuuri kukoistaa, Jorman lukunurkka ynnä muut

Haasteet:

* Paha mieli, paras mieli : Kärsimys

Anu Holopainen: Salome

Santeri latoi buffapöydästä rivin sushipaloja lautaselleen, koukkasi nokareen wasabia ja nappasi puikot telineestä.

Anu Holopaisen Salome ilmestyi viime vuonna ja ajattelin jo silloin, että pitääpä lukea tuo joskus. Se joskus oli nyt ja tämä olikin kiinnostava kirja, vaikka perheellistyminen ei olekaan aihe, josta erityisesti tykkään lukea.

Tässä perhettä alettiin kuitenkin perustamaan astetta erikoisemmasta lähtökohdasta. Ollaan lähitulevaisuudessa, jossa Santeri haaveilee isyydestä. Hänellä on naisystävä, tavallaan. Salome on aippi, tekoälypersoona, mielipiteitä rankasti jakava robottikumppani. Koska Salome ei voi kantaa lasta, Santerin on etsittävä sijaissynnyttäjä, Milja.

Hahmoina sekä Milja että Santeri olivat aika epämiellyttäviä, mutta kiinnostavilla tavoilla. Miljan näkökulma ei tuonut mielestäni tarinaan mitään suurta lisäarvoa ja ilman sitä tarinaan olisi jäänyt enemmän tulkinnanvaraa. Eniten sympatiaa sai ehdottomasti Salome, jonka tietoisuuden kehittymisestä olisin lukenut mielelläni lisääkin!

Tarinassa tulevat koko ajan esille moraaliset kysymykset ja itsemäärämisoikeuden rajat. Santerilla on mielestään toimiva parisuhde. Ulkopuolisten mielestä parisuhde ei voi olla sen enempää toimiva kuin parisuhdekaan, koska toinen on miellyttämään ohjelmoitu tekoälypersoona.

Tykkäsin siitä, että eri ihmiset näkevät aipit eri lailla. Ei koko maailma voi koskaan olla samaa mieltä mistään, joten tässäkin osa ihmisistä näkee aipit säälittävien inceleiden panonukkeina, osa taas kokoontuu aippiensa kanssa kotoisiin parisuhdeiltoihin.

Salomen kasvava tietoisuus itsestään jäi sikäli kiehtovasti kesken, että ei selvinnyt onko hän uniikki yksilö, vai ovatko muutkin aipit alkaneet havahtua ulos ohjelmoinnistaan. Milloin ne/he ovat niin inhimillisiä, että voivat itse määrätä omista asioistaan?

Kysymys itsemääräämisoikeudesta tulee esiin ennen pitkää myös Santerin ja Miljan välillä. Milja on luvannut sopimuksella antaa kehonsa Santerin lapsen kasvupaikaksi, mutta miten paljon oikeuksia Santerilla loppujen lopuksi onkaan?

Kaiken kaikkiaan siis mielenkiintoinen ja nopealukuinen kirja. Tuntui vähän siltä, että tällaisia asioita voi periaatteessa tulla tulevaisuudessa vastaan oikeassa elämässäkin.

Kirjan tiedot:

Anu Holopainen: Salome | Karisto 2024 | 334 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Robotti-lukuhaaste : Robottikumppani

Hannele Klemettilä: Kalman karamellit ja muita keskiajan murhatapauksia

Valencia, marraskuun 1. päivä vuonna 1441.

True crime ei ole ollenkaan minun juttuni, paitsi näköjään jos se on historiallista true crimea. Silloin tapauksiin liittyvät henkilöt, niin omaiset kuin syyllisetkin, ovat varmasti manan majoilla.

Hannele Klemettilän Kalman karamellit ja muita keskiajan murhatapauksia kertoo juuri siitä, mitä kirjan nimikin sanoo. Kirjaan on koottu 11 murhatapausta, tai ainakin murhatyyppiä. Kattaus on laaja ja tästä löytyy niin mustasukkaisuusmurhia ja attentaatteja kuin eläimistä johtuvia kuolemantapauksiakin.

Aihe oli kiinnostava ja kirja on hyvin kirjoitettu, mutta mietin lukiessani, että tästä olisi saanut oikeastaan kaksi kirjaa. Yhdessä kerrottaisiin oikein perinpohjaisesti näistä ja muista samanlaisista tapauksista, koska keskiajalla ei näköjään säästelty arsenikissa ja terävissä puukoissa.

Toisessa kirjassa voitaisiin perehtyä tarkemmin keskiajan oikeuskäsitykseen ja siihen, mistä se juontaa juurensa. Kalman karamellienkin tapaukset asetetaan laajempaan konseptiin ja kun syyllinen saa rangaistuksen, kirjassa selitetään, miksi rangaistus oli sellainen kuin oli. Jotkut näistä olivat minulle nykylukijalle todella outoja (sika puettiin ihmiseksi?? ja hetkinen, sika joutui oikeuteen??), mutta ne olivat aivan järkeenkäypiä aikalaisten mielestä.

Minusta nämä osuudet olivat itse asiassa kirjan parasta antia, koska eri aikojen ja maiden kulttuurit ovat aina kiehtovia! Olisin voinut lukea paksummankin kirjan aiheista “näin katolinen uskonto vaikutti rangaistuksiin”, “näin vankeja kohdeltiin”, “millaiset murhat koettiin jopa hyväksyttäviksi” ja “tätä kummalliset teloitusrituaalit tarkoittivat keskiajan ihmisille”.

Kokonaisuutena tykkäsin kyllä tästä ja se sai haluamaan lisää samankaltaisia kirjoja.

Kirjan tiedot:

Hannele Klemettilä: Kalman karamellit ja muita keskiajan murhatapauksia | Docendo 2024 | 256 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Ainakin Thildan kuvasto

R.S. Burnett: Whiteout

This is the Wartime Broadcasting Service from the BBC in London.

Mikäpä sen rattoisampaa kuin lukea tarina selviytymisestä ääriolosuhteissa. Tykkään näistä sekä faktana että fiktiona, joten R.S. Burnettin Whiteout kuulosti lupaavalta.

Tarinan alussa brittiläinen jäätikkötutkija Rachael on yksin Antarktiksella. Radiosta toistuu BBC:n tiedotus alkaneesta ydinsodasta, mutta muuta elämää ei jäätiköltä löydy. Rachael päättää lähteä uhkarohkeasti kohti isompaa tukikohtaa katsomaan, onko hän tosiaan yksin maailmassa.

Rachaelin tarpomista jäätiköllä ja lumimyrskyssä oli kiva ja jännittävääkin lukea tiettyyn pisteeseen asti. Sen jälkeen ei voinut kuin todeta, että hän on ilmeisesti jotain sukua Hannu Hanhelle, niin uskomattoman hyvä onni hänellä oli.

Tällaisissa tarinoissa tykkään enemmän siitä, että vaikeuksista selvitään voittoon nokkeluudella. Oli tässä sitäkin, mutta silti suurimmat vastoinkäymiset ratkesivat harmillisesti silkalla hyvällä tuurilla.

En myöskään oikein tykännyt “yllättävästä” juonenkäänteestä, jonka näki tulevan kilometrin päästä. Ja kaiken lisäksi en oikein jaksa sitä, miten nainen on jonkun mielestä (itsensä, puolisonsa) heti huono äiti kun valitsee työn kotiäitiyden sijaan. Rachaelin siippa olisi joutanut roskiin.

Mutta! Se mistä yllätyin ja suorastaan pidin oli se, miten avoimen kriittinen tämä kirja oli Yhdysvaltojen nykyistä ilmastopolitiikkaa kohtaan. Oikeastaan politiikkaa ylipäätään, mutta ilmastonmuutoksen ja lähestyvän, USA:n aiheuttaman jäätikkökriisin vuoksi Rachael Antartiksella on.

Burnett suomii USA:n ja etenkin sen presidentin välinpitämättömyyttä ja ahneutta oikein antaumuksella. Koska olen samaa mieltä hänen kanssaan, tätä oli suorastaan ilahduttavaa lukea.

Kirjan tiedot:

R.S. Burnett: Whiteout | HarperCollins 2025 | 278 sivua | Kirjastosta