sunnuntai 15. maaliskuuta 2015

Linda Olsson: Kun mustarastas laulaa

Linda Olsson: Kun mustarastas laulaa
(I skymningen sjunger koltrasten)
320 s.
Gummerus 2015
Kirjastosta


Tuuli oli noussut Stadsgårdenin laiturilta ja yltynyt iskeytyessään kallioseinämään matkalla etelään.

Aina joskus sitä tulee napattua kirja kannen perusteella. Sen verran vilkaisin takakantta, että varmistin onko kyseessä islam- ja/tai Afrikka-henkinen tarina vai ei. Niissä kun tapaa nykyään olla tällaisia kansia: maisemaa, kauniit värit, utuinen tunnelma. Yllättävä kansikuvatrendi, mutta onhan se toki kaunis katsella ja erottuu edukseen kun enimmät kannet ovat mielestäni tänä vuonna olleet kovin tylsiä. Ei yhtään sellaisia, jotka kiinnittäisivät positiivisella tavalla huomion itseensä.

Mutta niin, ei ole Afrikkaan eikä islamia. Yllätyin aikas paljonkin kun kävi ilmi, että tässä onkin kirja kirjallisuudesta ja lukemisesta. Eläköitynyt antikvariaatin omistaja Otto on kerännyt itselleen pienen kirjaston, lukihäiriöinen sarjakuvapiirtäjä Elias kuulee kirjat toisen käden kautta Oton kertomina, ja Elisabeth kirjoittaa. Tai kirjoitti, tässä onkin yllättäen kysymys paljolti siitä pystyykö hän kirjoittamaan enää uudelleen. Elias kun on oudon inspiraation saatuaan piirtänyt tarinan, joka puhuu Elisabethille hänestä itsestään, Elisabethista ja hänen särkyneestä elämästään.

Olsson onnistuu kirjassa erinomaisesti kolmen hyvin erilaisen, mutta kuitenkin samanlaisen elämäntarinan kirjoittamisessa. Otto, joka nousi omaksi suosikikseni, ei oikein itsekään tiedä miten on päätynyt sinne missä on, kerrostaloon Etelä-Tukholmaan. Hänestä huokuu elämäänsä tyytyneen ihmisen hiljainen turhautuneisuus. Hän on ottanut mitä on annettu, eikä yrittänytkään saada mitään muuta. Naimisissa hän oli, mutta pohtii rakastiko tai edes tunsiko koskaan edesmennyttä vaimoaan. Elämän ainoa valopilkku on alakerran Elias ja myöhemmin Elisabeth, jonka miehet yhdessä vetävät ulos kuorestaan kukin tavallaan. Tarinan edetessä Otto ikään kuin puhkeaa kukkaan, ja kyllähän se vetää suuta hymyyn kun seitsemänkymppinen mies viimein löytää aidon elämänilon. 

Tykkäsin kirjassa paljon siitä, että vaikka kolmikko kokonaisuutena on yksi pieni yhteisö, he kokevat sielujen sympatiaa eri tavalla eri ihmisiä kohtaan. Oton suhde Eliakseen ei ole Elisabethin suhde Eliakseen, heitä yhdistää erilainen side. Tykkäsin myös Olssonin tavasta kuvata yksinäisyyttä näiden kolmen kautta. Etenkin Elisabethin osuudet ovat suorastaan ahdistavia ja useammin kuin kerran kävi mielessä, että hän tarvitsisi ammattiauttajaa päästäkseen ylös masennuksen suosta. Kirja on kauniisti kirjoitettu ja saatanpa jossain välissä lukea toisenkin Olssonin kirjan ihan vain kielen vuoksi.

Oikeastaan ainoa asia, josta en kirjassa pitänyt, oli sen loppu. Kaikki tuntui menevän niin kauniisti kohti toivoa ja uutta alkua, ja sitten. Niin, kaipa se loppu jäi tarkoituksella vähän tulkinnanvaraiseksi. Jostain syystä en nyt onnistu vakuuttamaan itselleni, että he kaikki elivät onnellisina elämänsä loppuun saakka. Vika on siis tällä kertaa synkistelevässä lukijassa.


Haasteet: 50 kategoriaa - 24. a book based entirely on its cover || I Spy - 21. animal/insect

4 kommenttia:

  1. Oijoi, kiinnostukseni tätä teosta kohtaan heräsi nyt. Oikeastaan ehkä se oli jo vähän hereillä, sillä olen Olssonin teoksista pitänyt, mutta nyt tämä alkoi kiinnostaa enemmän. :) Vielä on tosin Kaikki hyvä sinussa lukematta, joten täytyy malttaa mielensä hetkosen ajaksi, muuten alan taas pian vaikeroida varauspinojeni kanssa. :D

    PS. Mukavan oloinen blogi sinulla! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä oli paljon parempi tarina kuin oletin! :D

      Mietinkin tuossa, että mistä Olssonin nimi on niin tuttu. Kaikki hyvä sinussahan se oli. Se on aina välillä pyörähtänyt silmieni eteen jostain takavasemmalta, mutta unohtunut sitten. Jos sen vaikka ehtisi joskus lukeakin, mutta nuo minunkin laina- ja varauspinoni ovat tälläkin hetkellä huolestuttavan pitkät. Minkä sille voi kun aina tulee vastaan jotain kiinnostavan näköistä eikä ole yhtään itsehillintää...

      Kiitos! :D

      Poista
  2. Pidin tästä eniten kuin kahdesta aiemmasta. Että pysyteltiin yhdessä miljöössä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin tykkäsin paljon tuosta yhdessä paikassa pysymisestä. Saapas sitten nähdä miten käy Olssonin muiden kirjojen kanssa (jos nyt ikinä ehdin kokeilla niitä...), jos niissä sitten liikutaan laajemmalti.

      Poista