 |
| Marie Lu: Legend 295 s. Penguin Books 2013 Kirjastosta |
My mother thinks I'm dead.
Olen etsiskellyt nuorten dystopiaa, jonka maailma ei saisi minua iskemään päätäni epätoivoisena pöytään. Turhan monille kirjailijoille tuntuu riittävän se siisti idea, jota ei sitten ajatellakaan yhtään pitemmälle. Kirjojen maailma seisoo niin huteralle pohjalla, että aivastuskin kaataisi sen ja lisäksi hevoset juoksevat logiikan aukkojen läpi harjat hulmuten. Siinäpä syitä, miksi esimerkiksi suurta suosiota niittänyt Outolintu jäi minulta kesken.
Yhden kirjan perusteella on vaikea sanoa miten huteran tai tukevan maailman Marie Lu on tässä rakentanut, mutta toivossa on hyvä elää. Toistaiseksi en kompastunut suuriin epäloogisuuksiin, jos kohta tässä oli yksi silmien pyörittelyä aiheuttanut juonenkäänne.
Eli homman nimi on se, että hamassa tulevaisuudessa Day-niminen poika on oikea superrikollinen, jota Tasavallan armeija jahtaa kun muilta puuhiltaan joutaa. Maailmassa riehuu rutto, joka iskee etenkin köyhiin alueisiin. Yllätys yllätys, Dayn perhe asuu sellaisella ja hänen pikkuveljensä sairastuu. Lääkettä hankkiakseen Day turvautuu murtopuuhiin, mutta valitettavasti kaikki ei mene niin kuin Strömsössä. Samaan aikaan kultalusikka suussaan syntynyt June lopettelee yliopistoa/armeijakoulutustaan kypsässä 15 vuoden iässä. June on nero, ainoa joka on saanut Tasavallan missäliekokeessa täydet pisteet. Hänen isoveljensä Metias sysää juonen liikkeelle olemalla väärässä paikassa väärään aikaan. Yleisen terrorismin lisäksi Day halutaan nyt kiinni myös murhasta, ja June alkaa jahdata häntä kosto silmissä kiiluen.
Kaiken kaikkiaan tämä kirja olisi ollut paljon parempi ilman tuota pakollista romanssia. Sen olisi voinut korvata orastavalla ystävyydellä, tämä kun on trilogian ensimmäinen osa. Aikaa romanttisille lätinöille olisi ollut kahdessa muussakin kirjassa. Tässä olisi ihan hyvin voinut keskittyä molempien kohdalla veljien suremiseen. Mutta ainakaan tässä ei ollut kolmiodraamaa! Junea toki kosiskelee kömpelösti toinenkin jannu, mutta June ei hänestä suuremmin välitä.
Kirjan maailmaa ei avata ja tavata tässä kovinkaan paljoa, mistä minä kyllä tykkäsin. Eihän Dayllä ja Junella ole mitään syytä esitelmöidä maailmastaan, koska kaikki on heille itsestään selvää. Tasavalta, entinen Yhdysvallat, muistuttaa poliittiselta rakenteeltaan suuresti Pohjois-Koreaa. Maata on johtanut noin 40 vuotta Elector Primo, jonka kuvan on löydyttävä jokaisen kodin seinältä. Primo valitaan yhä uudelleen virkaansa vaaleilla, joissa hän taitaa olla aina ainoa ehdokas. Yhteiskunnan rikkaat asuvat kaupunginosissa, joissa on enemmän ruokaa ja sähköä kuin köyhissä kortteleissa, mutta esimerkiksi sähköä ei siltikään ole tarpeeksi ympärivuorokautiseen valaistukseen. Kuulostaa varsin pjongjangmaiselta. Ruton lisäksi Tasavallan jatkuvana ongelmana ovat Siirtokunnat, joiden kanssa se on sotinut jo pitkän aikaa, sekä Patriooteiksi itseään kutsuvat Tasavallan ikiomat kapinalliset.
Kirja on kerrottu sekä Dayn että Junen näkökulmasta. Kertojaäänet ovat erilaiset ja lisäksi kumpikin on saanut oman fonttinsa. Dayn fontti ei miellyttänyt minun silmiäni. Day ja June ovat tietenkin suorastaan ärsyttävän nokkelia ja täydellisiä, mutta asennoiduin tähän jo kirjaa aloitellessani ("kuuluu tyyliin, teeskentele vaikka että samanlaisia neroja on muissa maissa pilvin pimein"), joten se ei oikeastaan häirinnyt ollenkaan. Tykkäsin Junesta enemmän ja todella paljon siitä, että hän oli juuri niin hyvä kuin hänen piti maineensa perusteella ollakin. Ärsyynnyn aina suuresti jos naishahmon sanotaan olevan erinomainen asioissa X ja Y, ja sitten mieshahmo on kuitenkin parempi ja nainen jää taustalle. June sai juonia ja toimia ihan yksin, ja tehokkaasti hän sen tekikin.
Se mieleeni jäänyt typerä juonenkäänne on myös juonipaljastus, joten loikkaa seuraavan kappaleen yli jos et halua tietää sitä!
Day näkee ruton vaivaamilla alueilla numerosarjoja, joissa ei ole mitään järkeä. Jotenkin hän kuitenkin päättelee niistä, että Tasavalta levittää ruttoa tahallaan. Siis mitä? En sitten millään käsitä miten hän päätyy tuohon (tietysti oikeaan) johtopäätökseen tai miksi se edes oli edes sisällytetty kirjaan. Sillä ei nimittäin ole juonen kannalta mitään merkitystä, koska Day joutuu lukkojen taakse eikä tee tiedolla mitään muuta kuin angstaa muutaman sivun lisää. June selvittää asian ihan itse ja paljon loogisemmalla tavalla. Olisiko se nyt ollut niin kauheaa jos June olisi kertonut Daylle missä mennään?
Mutta siis, tämä on kelpo dystopiaa joka ärsytti huomattavasti vähemmän kuin monet muut vastaavat. Pitää odotella, että saan joskus jatko-osat käsiini.
Yhden kirjan perusteella on vaikea sanoa miten huteran tai tukevan maailman Marie Lu on tässä rakentanut, mutta toivossa on hyvä elää. Toistaiseksi en kompastunut suuriin epäloogisuuksiin, jos kohta tässä oli yksi silmien pyörittelyä aiheuttanut juonenkäänne.
Eli homman nimi on se, että hamassa tulevaisuudessa Day-niminen poika on oikea superrikollinen, jota Tasavallan armeija jahtaa kun muilta puuhiltaan joutaa. Maailmassa riehuu rutto, joka iskee etenkin köyhiin alueisiin. Yllätys yllätys, Dayn perhe asuu sellaisella ja hänen pikkuveljensä sairastuu. Lääkettä hankkiakseen Day turvautuu murtopuuhiin, mutta valitettavasti kaikki ei mene niin kuin Strömsössä. Samaan aikaan kultalusikka suussaan syntynyt June lopettelee yliopistoa/armeijakoulutustaan kypsässä 15 vuoden iässä. June on nero, ainoa joka on saanut Tasavallan missäliekokeessa täydet pisteet. Hänen isoveljensä Metias sysää juonen liikkeelle olemalla väärässä paikassa väärään aikaan. Yleisen terrorismin lisäksi Day halutaan nyt kiinni myös murhasta, ja June alkaa jahdata häntä kosto silmissä kiiluen.
Kaiken kaikkiaan tämä kirja olisi ollut paljon parempi ilman tuota pakollista romanssia. Sen olisi voinut korvata orastavalla ystävyydellä, tämä kun on trilogian ensimmäinen osa. Aikaa romanttisille lätinöille olisi ollut kahdessa muussakin kirjassa. Tässä olisi ihan hyvin voinut keskittyä molempien kohdalla veljien suremiseen. Mutta ainakaan tässä ei ollut kolmiodraamaa! Junea toki kosiskelee kömpelösti toinenkin jannu, mutta June ei hänestä suuremmin välitä.
Kirjan maailmaa ei avata ja tavata tässä kovinkaan paljoa, mistä minä kyllä tykkäsin. Eihän Dayllä ja Junella ole mitään syytä esitelmöidä maailmastaan, koska kaikki on heille itsestään selvää. Tasavalta, entinen Yhdysvallat, muistuttaa poliittiselta rakenteeltaan suuresti Pohjois-Koreaa. Maata on johtanut noin 40 vuotta Elector Primo, jonka kuvan on löydyttävä jokaisen kodin seinältä. Primo valitaan yhä uudelleen virkaansa vaaleilla, joissa hän taitaa olla aina ainoa ehdokas. Yhteiskunnan rikkaat asuvat kaupunginosissa, joissa on enemmän ruokaa ja sähköä kuin köyhissä kortteleissa, mutta esimerkiksi sähköä ei siltikään ole tarpeeksi ympärivuorokautiseen valaistukseen. Kuulostaa varsin pjongjangmaiselta. Ruton lisäksi Tasavallan jatkuvana ongelmana ovat Siirtokunnat, joiden kanssa se on sotinut jo pitkän aikaa, sekä Patriooteiksi itseään kutsuvat Tasavallan ikiomat kapinalliset.
Kirja on kerrottu sekä Dayn että Junen näkökulmasta. Kertojaäänet ovat erilaiset ja lisäksi kumpikin on saanut oman fonttinsa. Dayn fontti ei miellyttänyt minun silmiäni. Day ja June ovat tietenkin suorastaan ärsyttävän nokkelia ja täydellisiä, mutta asennoiduin tähän jo kirjaa aloitellessani ("kuuluu tyyliin, teeskentele vaikka että samanlaisia neroja on muissa maissa pilvin pimein"), joten se ei oikeastaan häirinnyt ollenkaan. Tykkäsin Junesta enemmän ja todella paljon siitä, että hän oli juuri niin hyvä kuin hänen piti maineensa perusteella ollakin. Ärsyynnyn aina suuresti jos naishahmon sanotaan olevan erinomainen asioissa X ja Y, ja sitten mieshahmo on kuitenkin parempi ja nainen jää taustalle. June sai juonia ja toimia ihan yksin, ja tehokkaasti hän sen tekikin.
Se mieleeni jäänyt typerä juonenkäänne on myös juonipaljastus, joten loikkaa seuraavan kappaleen yli jos et halua tietää sitä!
Day näkee ruton vaivaamilla alueilla numerosarjoja, joissa ei ole mitään järkeä. Jotenkin hän kuitenkin päättelee niistä, että Tasavalta levittää ruttoa tahallaan. Siis mitä? En sitten millään käsitä miten hän päätyy tuohon (tietysti oikeaan) johtopäätökseen tai miksi se edes oli edes sisällytetty kirjaan. Sillä ei nimittäin ole juonen kannalta mitään merkitystä, koska Day joutuu lukkojen taakse eikä tee tiedolla mitään muuta kuin angstaa muutaman sivun lisää. June selvittää asian ihan itse ja paljon loogisemmalla tavalla. Olisiko se nyt ollut niin kauheaa jos June olisi kertonut Daylle missä mennään?
Mutta siis, tämä on kelpo dystopiaa joka ärsytti huomattavasti vähemmän kuin monet muut vastaavat. Pitää odotella, että saan joskus jatko-osat käsiini.
Luettu myös mm.: Yöpöydän kirjat, Tarinoiden syvyydet
Haasteet: kirjankansibingo - abstrakti kuvio
 |
| Tylsempää kantta saa hakea. En vieläkään ymmärrä mikä tuo kuvio on olevinaan? Jokin tasavallan sym- boli vissiin. Älkääkä antako tuon kuvan hämätä, sitä piti vähän muokata kun valaistus oli kuvaamishetkellä huono. Oikeasti kansi on tummempi eikä kiiltele. |
Kuvassa kirjan kansi näytti niin hienolta, että ajattelin kirjan olevan lukemisen arvoinen jo siksi, mutta ilmeisesti se oli sitten vain hämäystä. Olen tällähetkellä kyllästynyt dystopioihin, mutta tämä vaikuttaa kirjalta, johon voisin tarttua, kun pääsen dystopia-ähkystä.
VastaaPoistaTuosta pakkoromanssista kävin keskustelua parin kaverini kanssa muutama päivä sitten, miten sillä saatetaan pilata hyvä kirja. Miksi aina tarvitaan romanssi ja parisuhdeongelmia? Eikö ystävyys ja ystävyyssuhdeongelmat riitä? Minusta ne voisivat olla paljon mielenkiintoisempia. Olisi virkistävää löytää kirja, jossa nuoret eivät pohtisi lainkaan ihastumisia tai aikuiset olisivat onnellisesti naimissa, tai sinkkuja, ja keskityttäisiin vaikka kahden naisen väliseen suhteeseen. Vai onko elämä jatkuvaa kumppanin metsästystä.
Anteeksi, lipesin aiheesta.
Kannattaa kyllä kokeilla jos joskus toivut dystopiaähkystä! Tuo on muuten tuttu tunne. Joskus sitä lukee yhtä genreä niin paljon, että sitten siihen ei halua vilkaistakaan vähään aikaan.
PoistaMinäkin olen paasannut noista pakkoromansseista aina kun keskustelu on kääntynyt vähänkään siihen suuntaan. Aivan sama onko kyseessä kirja, elokuva vai TV-sarja, mutta aina se romanssi tungetaan mukaan vaikka juttu toimisi hyvin ilman sitäkin. Pahimmat tapaukset ovat toimintaleffat, joissa naisella ei ole muuta virkaa kuin olla palkinto sankarille. Yritetäänkö näillä pakkoromansseilla kosiskella lisää naiskatsojia/-lukijoita genreissä, joiden ei oleteta heitä muuten kiinnostavan? Metsään menee jos tuo on peruste, minä en ainakaan kaipaa helliä höpinöitä jos päätän katsoa toimintaa tai lukea seikkailukirjan.
Minusta olisi mahtavaa jos etenkin nuorille kirjoitettaisiin enemmän kirjoja tai tehtäisiin vaikka leffoja, joissa ei olisi pakkoromanssia. Onhan ne ihastumiset tärkeitä nuoruudessa joo, mutta ei ne kuitenkaan ole maailman tärkein asia. Ystävyys on tärkeää, harrastukset samoin, opiskelu, perhe jne.. Kuuluu elämään muutakin kuin seurustelu! Etenkin dystopioissa kuitenkin rakastutaan heti Siihen Ainoaan Oikeaan, ja tungetaan vielä mukaan inhokkini eli kolmiodraama, jonka lopputuloksen arvaa heti. Sitä varsinaista seurusteluakaan ei kuvata, pari vian heti rakastuu ja kas vain, on kuin ihmeen kaupalla toisilleen sopiva. Koskaan ei ole mitään oikeita esteitä joiden yli pitäisi päästä, tai todeta että sen yli ei pääse. Entä jos päähenkilöllä on rakas lemmikki josta ei ikinä luopuisi, ja se toinen on pahasti allerginen? Entä jos päähenkilön paras ystävä on ihastunut samaan henkilöön, ja päähenkilö päättääkin että ystävyys on tärkeämpää kuin ohimenevä ihastus? Ihan vain noin niin kuin esimerkkinä tilanteista, joita ei näe kirjoissa turhan usein.
Saa livetä aiheesta! Minusta on kiva keskustella aiheesta ja sen vierestä, ja tästä nimenomaisesta voisin varmaan kirjoittaa esseen...
Kirjoissa voisi myös olla ihastuksia ihan vain ihastuksina. Ei minulla ainakaan ole ollut romanssia kaikkien ihastusten kohteideni kanssa. Osaa olen vain ihastellut kaukaa. Myös ihailijoitten karttelu voisi olla virkistävä näkökulma.
VastaaPoistaOlet oikeassa tuosta, että juuri dystopioiden suhteista. Nälkäpelissä tosin kehiteltiin jonkinlaista kolmoisdraamaa olematta silti sitä, ja muistaakseni koskaan ei tullut mitään oikeita suhteita, eli ei niin paha, siinä suhteessa :)
Nyt muuten kuuntelen toista osaa Michael Mortimerin seikkailusarjasta, eikä siinä ole vielä ollenkaan ihastumisia ja suhteita. Siinä mielessä huomattavasti Dan Brownia parempaa, (Tykkään Brownista, mutta niissä on juuri sellainen perinteinen pakkosuhde tosi voimakkaasti esillä.)