Celia Rees: Noitalapsi & Näkijä

Tämä kirja perustuu mittavaan käsikirjoituskokoelmaan, josta käytetään nimitystä Maryn paperit.

Noitavainoista kertovaa kirjaa etsiessäni törmäsin tähän nuortenkirjakaksikkoon, joista tarkoitus oli lukea ensin vain ensimmäinen osa. Se oli kuitenkin sen verran kiinnostava, että lukaisin sitten toisenkin.

Noitalapsi kertoo nuoresta Marysta 1660-luvulla. Hänen isoäitinsä teloitetaan noitana ja Mary tuupataan kiireen vilkkaan Englannista Yhdysvaltoihin lähtevään laivaan. Puritaanit hyväksyvät Maryn joukkoonsa ja piskuiseen siirtokuntaansa, ainakin joksikin aikaa.

Tykkäsin tarinasta, joka on kirjoitettu päiväkirjamuotoon. Tarina eteni nopeasti ja oli kirjoitettu kivasti. En tartu ensimmäisenä päiväkirjaromaaniin, mutta tässä kerrontakeino oli hyvin valittu ja minäkertojan kautta oli helppo tutustua aikakauden arkeen.

Mary kertoo merimatkastaan ja uudesta maailmasta, jossa kaikki onkin - yllätys yllätys - melkein niin kuin ennen. Puritaanien linjasta ei poiketa tai niskaan rapsahtaa helposti noituussyytteitä myös rapakon takana.

Kirja päättyy aika jännään kohtaan ja siksi halusin lukea Näkijänkin. Se ei kuitenkaan toiminut mielestäni läheskään yhtä hyvin ja jälkikäteen ajatellen olisin melkein voinut jättää sen lukemattakin. No, ei näihin onneksi kovin paljoa aikaa mennyt, niin sujuvaa teksti kuitenkin oli.

Ongelmani Näkijässä oli se, että enää ei ollakaan Maryn päiväkirjoissa. Tarina jatkuu osittain nykypäivässä, jossa mohawk-heimoon kuuluva Agnes alkaa nähdä näkyjä esiäidistään. Nämä näyt ottaa ylös sekä hänen aktivistitätinsä että tutkija, joka kerää tietoja Marysta tutkimuksiaan varten.

Minusta tämä tuntui kovin kömpelöltä tavalta kertoa Maryn tarina loppuun. Ennemmin olisin lukenut lisää ihmeenomaisesti säilyneitä päiväkirjoja kuin näkyjen kautta kikkailua.

Kiinnostava puoli kirjassa oli kuitenkin se, miten se kertoi intiaanien tuhon alusta 1600-luvulla sekä tilanteesta nykypäivänä. Pidin etenkin Agnesin tädistä, jolla oli hyvin jyrkkiä ja mielestäni täysin oikeutettuja mielipiteitä siitä, miten kurjasti valkoiset ovat kohdelleet arvokasta kulttuuriperintöä.

Hänen mielestään suurin osa museoissa esitellyistä intiaanien kätten töistä oli määritelty rihkamaksi, intiaanikulttuuriin liittyviksi kuriositeeteiksi, ja määritelmiä olivat olleet laatimassa keräilijät, jotka eivät lainkaan ymmärtäneet, miten arvokkaista esineet olivat sille kansalle jolta ne oli riistetty. Hänen mielestään ne olivat varastettua omaisuutta.

(s. 20-21)

Lopputulema sanoisin, että Noitalapsi on ehdottomasti lukemisen arvoinen jos noitavainot ja historialliset nuortenkirjat kiinnostavat. Näkijä on vähän niin ja näin, yhtä hyvä se ei mielestäni ollut.

Kirjojen tiedot:

Celia Rees: Noitalapsi & Näkijä. Tammi 2004 & 2005. 249 & 329 sivua.

Englanninkielinen alkuteos: Witch Child (2000) & Sorceress (2002). Suomennos Paula Herranen.

Haasteet:

* Helmet 2026 : 38. Kirjassa keräillään jotain & 42. Kirjassa on sanoja tai lauseita toisella kielellä

* Paha mieli, paras mieli : Noitavaino

* Luonto sivuilla : Parantava voima

* Lukumatka menneisyyteen : 8. Kirjan kansikuvassa on ihminen & 14. Kirjassa on tietäjä, shamaani tai noita

Trung Le Nguyen: Angelica and the Bear Prince

Luin jokunen vuosi sitten Trung Le Nguyenin The Magic Fish -sarjakuvan ja muistelin pitäneeni siitä. Se tuli puheeksi työkaverin kanssa, joka sanoi pitäneensä myös tästä Angelica and the Bear Princestä, joten pitihän tämäkin sitten lukea.

Ja tykkäsinkin tästä! Miten kiva ja kaunis nuorten sarjakuva, joka käsitteli montaa asiaa. Enimmäkseen surun eri muotoja ja kommunikoinnin vaikeutta sellaistenkin ihmisten välillä, jotka pitävät toisistaan kovasti.

Lukiolaistyttö Angelica (Jelly) on toipumassa vakavasta loppuunpalamisesta. Hän on saanut harjoittelupaikan pienestä paikallisesta teatterista ja opettelee keskittymään yhteen asiaan kerrallaan.

Jelly oli ihanan epätäydellinen ja uskottava hahmo. Hänellä on pakonomainen tarve toimia heti ja koko ajan, piirre, jonka hän on selvästi perinyt äidiltään. Äidiltä tulee myös hieman sulkeutunut luonne, sellainen, joka mielellään ohittaa tunteet ja keskittyy tekemiseen. Tämä aiheuttaa ristiriitoja sekä äidin ja tyttären että Jellyn ja hänen parhaan ystävänsä välillä.

Koko perheen mökötyshetki.

Jellyn lisäksi kirjassa kerrotaankin myös sivuhahmojen tarinoita. Muillakin on ongelmia, joista osa risteää Jellyn kanssa ja osalla ei ole mitään tekemistä hänen kanssaan. Tykkäsin tästä ratkaisusta ja etenkin Jellyn bestiksestä Christinestä, joka suivaantuu useampaan otteeseen siihen, ettei Jelly meinaa antaa hänen käsitellä omia ongelmiaan omalla tavallaan.

Tarinassa on myös vähän romantiikkaa. Jelly keskustelee netissä teatterin maskotin ja näytelmän päähenkilön, karhuprinssin kanssa. Sitä, kuka karhupuvun sisällä on, ei salata lukijalta liian pitkään, vaikka Jellyllä kestääkin pitempään saada totuus selville. Romanssi oli varsin herttainen ja sateenkaareva, karhuprinssi kun on ei-binäärinen henkilö.

Muutenkin tämä oli lämminhenkinen ja mukavan pehmoinen. Vakaviakin asioita käsitellään, mutta tarinassa korostuu toisten tukemisen tärkeys. Tässä tarinassa kukaan ei ole yksin.

Jellyn tarinaa keskeyttää välillä karhuprinssi-näytelmän juoni, joka on uudelleenkerronta norjalaisesta East of the Sun and West of the Moon -sadusta. Ei niin tuttu satu minulle, vaikka se kirjaa lukiessani palasikin mieleen.

Kirjan tiedot:

Trung Le Nguyen: Angelica and the Bear Prince. RH Graphic 2025. 209 sivua.

Haasteet:

* Helmet 2026 : 50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä

Helmikooste

Helmikuun kooste tulee myöhässä ja luettujen lista on hyvin lyhyt. 

Ensin aikani meni olympialaisten katsomiseen. Viimeisen parin viikon aikana lukeminen ei ole kiinnostanut ollenkaan, koska olen surrut niin kovin rakasta kissaani. 

Tiesin, että pitkä yhteinen aikamme oli loppumassa, mutta ei se tästä sen helpompaa tee. Kun on 19 vuoden ajan tottunut tekemään kaikki arjen asiat toisen vuoksi ja kanssa, elämään nyt tullut aukko on musertavan suuri. Kaikki rakkauteni sinne, missä nyt oletkin, maailman paras Ronja.

Mutta, yritän taas päästä lukemisen makuun, jotta se aukko edes vähän pienenisi tutulla tekemisellä.

Helmikuun kirjoista parhaaksi jäi Anni Polvan elämäkerta Elettiin kotirintamalla.

Luetut

Pertti Jarla: Fingerpori 19

Paljon tuttuja strippejä, mutta muutama uusikin. Kirja oli järjestetty kivasti teema-aukeamiin, jossa kaikki aukeaman stripit liittyivät esimerkiksi urheiluun, uskontoon tai kieroon kiinteistövälittäjään.

Ai Tanaka: King in Limbo 02 & 03

Mangasarjan ensimmäisen osan lukemisesta on vierähtänyt jo pari vuotta, mutta muistin kyllä millaiseen cliffhangeriin se jäi. Nämä kaksi osaa täydensivät sarjan ja niissä selvisi paitsi asioita Runen ja Adamin menneisyydestä, myös syy uuteen unitautiepidemiaan. Kokonaisuutena sarja oli todella hyvä ja loppuun asti suunniteltu kokonaisuus. Melkein tekisi mieleni ostaa se itselleni! 

Neiti Marplen jäljillä

Kahdentoista uuden neiti Marple -novellin kokoelma ei tehnyt kovin suurta vaikutusta.

Lily Braun-Arnold: The Last Bookstore on Earth

Sateenkaarevan YA-dystopian idea oli parempi kuin toteutus.

Anni Polva: Elettiin kotirintamalla… : lehtiä päiväkirjastani

Humoristisella otteella kirjoitettu elämäkerta kotirintamalta.

Mame Ohtako: Flip Flip Slowly

Sateenkaarimangassa oli mukavan arkinen tunnelma ja kirjastonhoitaja päähenkilö.

Mame Ohtako: Flip Flip Slowly

Lukaisin tuossa eri olympialajien lomassa tämän Mame Ohtakon sateenkaariromanssin. Kiinnostuin tästä siksi, että toinen päähenkilö on kirjastonhoitaja. Hagiwara on vähän reilu parikymppinen, jonka elämä on tasaista arkea. Tilanne muuttuu kun kirjasto saa uuden asiakkaan, kolmikymppisen Yabumin.

Takakansiteksti oli sikäli hieman kummallinen, että siinä oikein korostettiin sitä, miten kirjastossa ei saa puhua. Voi ei, miten miehet voivatkaan tutustua toisiinsa?

Ongelma ratkeaa hyvin nopeasti: he viettävät aikaa autossa. Hagiwara tykkää ajella ympäriinsä ja nappaa Yabumin mukaansa. Minä taas tykkäsin siitä, miten mukavan rauhallisen tunnelman tämä asetelma tarinaan toi. Näinkin tavallinen harrastus on hyvä tilaisuus olla yhdessä ja tutustua toisiinsa.

Henkilöautossa on tunnelmaa.

Yabumilla on hiukkasen painava menneisyys, etenkin edesmenneen isänsä vuoksi, hän kun ei erityisen suvaitsevainen ollut. Hagiwara on edelleen kaapissa kaikille ja tarinassa luodaan vähän jännitystä sillä, miten hänen kaapistatulonsa onnistuu.

Spoilaan nyt kyllä lopun parin sivun lisätarinan, mutta haluan silti sanoa, että tuo viimeinen kohtaus oli vallan herttainen ja sydäntä lämmittävä. Jo ihan senkin takia kannatti lukea koko tarina.

Mangan ikäraja on K-18 ja etukannessakin on varoitus aikuisille tarkoitetusta sisällöstä. Loppujen lopuksi sitä oli vain yhdessä kohtauksessa tarinan lopussa. Plussaa siitä, että sängyssä ei pyöritä hohtavien sensuurivalosapelien kanssa eikä toisaalta mennä todella yksityiskohtaisen realismin puolelle.

Kirjan tiedot:

Mame Ohtako: Flip Flip Slowly. Kodansha 2025. 167 sivua.

Japaninkielinen alkuteos: Furippu furippu surorii (2022). Englanninkielinen käännös: Adrienne Beck

Haasteet:

* Helmet 2026 : 22. Kirjan kannen pääväri on sininen tai kirjan nimessä on sana sininen

Anni Polva: Elettiin kotirintamalla… : lehtiä päiväkirjastani

Meillä on kirjoitettu kymmeniä kirjoja viimeksi käymistämme sodista ja kerrottu kaikki mahdollinen mitä etulinjoilla tapahtui.

Innostuin lukemaan tämän kirjan Juha Hurmeen Suomen nuijituin nainen -elämäkerran jälkeen. Niin innostuivat monet muutkin, koska sain odotella tätä kuukauden päivät kirjastosta. Mikäli oikein muistan, tämä on Hurmeen mukaan ensimmäinen suomalainen kirja siitä, mitä kotirintamalla tapahtui sotien aikaan.

Kiinnostavaa kyllä Polva sanoo heti kirjan alussa hieman (ja vain hieman) kautta rantain, että halusi tämän julkaistavaksi näpäyttääkseen miehiä ja heidän ylimielisyyttään.

Kunhan seuraavat neljäkymmentä vuotta vielä kuluvat, ei elossa ole ketään, joka voisi itse kokeneena kertoa kotirintaman sisukkuudesta. Silloin ollaan valmiit nielemään totena vieläkin helpommin kuin nykyisin ne tarinat, joita jotkut asioista tietämättömät satuilevat.

(s. 7)

Ne tietämättömät ovat miehiä, jotka ovat kirjallisuudessa ja sen ulkopuolella vähätelleet naisia ja naisten työn merkitystä kotirintamalla.

Elettiin kotirintamalla on melko kronologinen kertomus Anni Polvan kokemuksista enimmäkseen jatkosodan aikana. Muistot on nostettu paitsi muistista, myös hänen päiväkirjoistaan. Hän asui perheineen Turussa, tai tarkemmin sanoen hän asui lapsineen Turussa miehen ollessa rintamalla.

Polva kuvaa elävästi ja humoristisesti todella vaikeita aikoja. Naiset venyivät äärirajoilleen ja sen yli selvitäkseen vuosia kestäneestä sodasta. Ruoasta oli pulaa, vaatteista oli pulaa, polttopuista oli pulaa, kaikesta oli pulaa. Kirja kuvaakin hyvin sitä, miten kekseliäiksi pakko teki naiset. Joka ainoa asia käytettiin niin pitkään ja niin viimeisilleen kuin mahdollista.

Kirjan ote on mukavan tarinoiva, mutta sen alla tapahtumat itsessään ovat karua luettavaa. Polva näkee nälkää ja yrittää pitää pienet tyttärensä hengissä keinolla millä hyvänsä. Toisilla naisilla asiat ovat olleet vieläkin huonommin ja tämä näkyy sekä sotavuosina että pitkään sen jälkeenkin. Menetyksen traumat eivät olleet rintamalla sotineiden yksinoikeus.

Pidin kirjasta ja Polvan tavasta kirjoittaa. Onneksi Hurme nosti tämän esiin kirjassaan, koska muuten tämä olisi varmasti jäänyt lukematta. Minulla on jonkinlainen hämärä mielikuva siitä, että olen ehkä lukenut tämän joskus, mutta jos olen niin siitä on niin pitkä aika, että tämä oli joka tapauksessa kuin uutta kirjaa olisi lukenut.

Kirjan tiedot:

Anni Polva: Elettiin kotirintamalla… : lehtiä päiväkirjastani. Karisto 1981. 211 sivua.

Haasteet:

* Helmet 2026 : 16. Kirjailija on kirjoittanut sekä aikuisille että lapsille tai nuorille

* Lukumatka menneisyyteen : 13. Kirjassa on henkilö, joka on oikeasti ollut olemassa

Lily Braun-Arnold: The Last Bookstore on Earth

I’ve given this whole thing enough thought that I can confidently say over time sucks.

Tässä YA-kirjassa oli ainekset hyvään tarinaan. Maailmanlopun jälkeinen maailma! Päähenkilö asuu kirjakaupassa! Sateenkaareva rakkaustarina! Uusi supermyrsky uhkaa! Kaikki ihmiset eivät olekaan mukavia!

Mutta tarinana tämä ei edennyt oikein minnekään enkä pitänyt päähenkilöstä ollenkaan.

Liz on 17-vuotias ja piileskellyt kirjakaupassa vuoden verran. Hän saa elintarvikkeita vastineeksi kirjoista ja lupauksesta toimittaa viestejä eteen päin. Kirjakauppa on siis eräänlainen postitoimisto ja tämä oli minusta hyvä ajatus.

Eräänä päivänä kauppaan murtautuu Maeve, jolla ei ole muuta paikkaa mihin mennä. Liz antaa vastentahtoisesti Maeven jäädä ja loppujen lopuksi tytöt ihastuvat toisiinsa. Mikä oli sikäli ongelma, että Maeve oli näistä kahdesta ehdottomasti kiinnostavampi hahmo. Toivoin koko ajan, että hän dumppaisi tylsän, passiivisen ja kaikesta valittavan Lizin ja jatkaisi matkaansa kohti kiinnostavampia tapahtumia.

Tarina olisi muuttunut heti kiinnostavammaksi jos se olisi myöntänyt, että Lizin pakkomielteinen suhtautuminen kirjakauppaan on ongelma ja että hän taisi olla masentunut jo ennen maailmanloppua. Mutta ei, Liz on aina oikeassa eikä joudu ikinä tekemään vaikeita valintoja.

But maybe my worst mistake was fighting so hard to survive. Outlasting everyone I knew or loved or cared about. Because maybe if I’d never tried, it wouldn’t hurt so hard to fail. Because when you survive this long, you start to wonder if it will ever be worth it. I’m starting to think it may never be.

(s. 244)

Samanlaista valitusta koko kirja!

Tämä on käsittääkseni kirjailijan esikoisteos ja sanoisin, että se näkyy. Maailmanrakennus on onttoa (oletan maailmanlopun katastrofaalisten luonnonilmiöiden johtuneen ilmastonmuutoksesta, mutta se ei kyllä selitä happosateita) eikä kaikkea ole ajateltu loppuun saakka.

Tarinassa esimerkiksi tapahtuu karmea onnettomuus, ja noissa olosuhteissa ja tuolla hoidolla siitä ei olisi mitenkään selvinnyt hengissä. Eikä kukaan missään olosuhteissa toipuisi siitä noin hyvin parin päivän aikana. En odota dystopioilta ja spefiltä noin ylipäätään täyttä realismia, mutta rajansa kaikella… Tarinan kannalta vähemmän dramaattinen loukkaantuminen olisi toiminut ihan yhtä hyvin.

Mutta, tämä oli nopea lukea ja tykkäsin sekä Maevesta että kirjakauppamiljööstä, joten menihän tämä samalla kun katsoin olympialaisia.

Kirjan tiedot:

Lily Braun-Arnold: The Last Bookstore on Earth. Penguin Books 2025. 312 sivua.

Haasteet:

* Helmet 2026 : 13. Kirjassa on syntymäpäivät

* Kolme kummaa kirjaa : Kirjassa taistellaan

* Paha mieli, paras mieli : Luonnonkatastrofi

* Luonto sivuilla : Luonnon mahti

Neiti Marplen jäljillä

Neiti Jane Marple, kirjallisuuden etevin amatöörietsivä ja yksi Agatha Christien hienoimmista luomuksista, tavattiin ensimmäisen kerran joulukuussa 1927 novellissa nimeltä Tiistaikerho.

Halusin lyödä tällä kolme kärpästä yhdellä iskulla: Helmet-lukuhaasteen Agatha Christie -kohta, pari vuotta lukulistallani roikkunut teos ja novellikokoelma. Luen tosiaan harvemmin novelleja, koska niin lyhyet tarinat eivät ole minulle se mieluisin proosan muoto.

Tässä kirjassa tiivistyi aika hyvin syy siihen. Kirjassa on siis kaksitoista neiti Marplen tähdittämää novellia kahdeltatoista eri (nais)kirjailijalta. He ovat kaiketi saaneet melko vapaat kädet tarinoiden laatimiseen, mutta genre ja hahmo toivat tietenkin omat rajoituksensa.

Kukaan ei harmillisesti yltänyt sellaiseen “vau, mitä minä juuri luin?” -suoritukseen. Nekin novellit, joista pidin eniten, tuntuivat liian lyhyiltä, ja tämä onkin useimmiten se oma novelliongelmani. Täytyy olla todella taitava kirjailija loistavalla idealla, jotta kokonaisen tarinan saa mahtumaan pieneen sivumäärään ilman, että tarina tuntuu liian pinnalliselta tai jäävän kesken.

Turhan monessa novellissa oli myös samanlainen loppuratkaisu tai yllätyskäänne. Se ei varmasti olisi haitannut yksittäisissä teoksissa, mutta novellikokoelmassa toistoa ei oikein voinut olla huomaamatta.

Mutta, neiti Marplesta sinänsä oli kiva lukea. Teräväkatseinen amatöörietsivä ei pääse edes lomalle ilman, että joku oikaisee koipensa epäilyttävissä oloissa joko lomapaikassa tai kotikylässä. Tykkäsin eniten niistä tarinoista, joissa oli sellaista kotoisan murhaavaa tunnelmaa.

Kuten useimpien vanhojen naisten, neiti Marplen usein oletettiin pysyvän jossain tietyssä paikassa, aivan kuin hän olisi ollut kynttilänjalka tai sohvatyyny; hänellä oli kuitenkin mitä kummallisin tapa päätyä juuri sinne, missä hän halusi olla.

(s. 61-62. Alyssa Cole: Neiti Marple Manhattanilla)

Erikseen voisin mainita Elly Griffithsin Murha Villa Rosassa -novellin, jossa oli mielestäni koko kokoelman omaperäisin idea. Siitä olisi tullut mainio TV-sarjan jakso!

Kirjan tiedot:

Neiti Marplen jäljillä. WSOY 2023. 366 sivua.

Englanninkielinen alkuteos: Marple: Twelve New Stories (2022). Suomennos Saara Pääkkönen.

Haasteet:

* Helmet 2026 : 3. Kirja liittyy Agatha Christieen