Charles Martin: The Mountain Between Us

 

Hey... I'm not sure what time it is.

Lumimyrsky iskee Salt Lake Cityyn ja pysäyttää lentoliikenteen. Kirurgi Ben Paynen ja journalisti Ashley Knoxin on kuitenkin jatkettava matkaa omista syistään. He vuokraavat pienkoneen, mutta matkaan tulee mutka kun lentäjä saa sydänkohtauksen ja kuolee ohjaimiin. Kone rysähtää vuoristoon keskelle ei mitään ja kaksikon on löydettävä tiensä sivistyksen pariin.

Katsoin ehkä parisen vuotta sitten kirjaan pohjautuvan samannimisen elokuvan. Pidin siitä, mutta minähän olenkin heikkona tällaisiin villiin luontoon sijoittuviin robinsonadeihin. Elokuvan pääosia esittivät Idris Elba ja Kate Winslet, joista pidän näyttelijöinä ja jotka olivat minusta uskottavia elokuvan Beninä ja Alexina (kirjan Ashley). Hoksasin nyt tämän kirjan kirjastojen OverDrivestä ja ajattelin, että mikäs sen mukavampaa näin kesähelteellä kuin lukea hyytävän kylmästä vuoristoseikkailusta.

Olin väärässä.

Kirja oli mielestäni paljon huonompi kuin elokuva ja onnistui vain ärsyttämään. Luin sen sinnillä loppuun siinä toivossa, että se jossain kohtaa paranisi. No ei parantunut. Elokuvassa minua viehätti muun muassa se, että Kate Winsletin Alex oli tarinalle yhtä tärkeä kuin Idris Elban Ben. Molemmat olivat aktiivisia toimijoita ja aikuisia ihmisiä.

Mitenkä kirjassa sitten? No, tämä on miehinen voimafantasia. Jos ikinä joudut samanlaiseen onnettomuuteen, toivo, että koneessasi on Ben Payne. Ben on erinomainen tapaturmakirurgi, mikä on erittäin hyödyllistä, jos satut loukkaantumaan. Ben on entinen partiolainen, hyväkuntoinen atleetti ja vuorikiipeilijä, jolla on aina mukanaan reppu täynnä juuri sopivia varusteita tällaiseen tilanteeseen. Hän osaa myös kalastaa, ansastaa ja metsästää. Sinänsä pidin kyllä näistä selviytymis- ja luontokuvauksista, joten on harmi, että ne kerrottiin juuri Benin kautta. Ben on Mies, joka on niin uskollinen vaimolleen, että pystyy vastustamaan seireenin kiusausta keskellä syrjäseutujakin.

Ben on myös sekaisin kuin seinäkello, mutta siitä lisää myöhemmin.

Onnettomuuden sattuessa olisi parempi, jos et olisi Ashley. Ashley kirjoittaa juttuja naistenlehtiin ja on menossa naimisiin miehen kanssa, jota ei rakasta, koska eipä ole parempaakaan ollut tarjolla. Tämä siitä huolimatta, että Ashley on mielettömän kaunis ja notkea, mitkä tietenkin ovat naisen tärkeimpiä ominaisuuksia. Elokuvassa Alex on valokuvaaja-journalisti, joka on paikan päällä konfliktitilanteissa ja joka ainakin vaikuttaa olevan rakastunut tulevaan siippaansa.

Kun kone rysähtää vuoren seinään, Ashleyn reisiluu räsähtää poikki ja niinpä hän viettää koko kirjan vaaka-asennossa Benin hoidettavana. Ashley ei pysty toimittamaan edes vessa-asioitaan itse ja tätä vatvotaankin jatkuvasti. Kauhistuttavinta on kuitenkin se, että Ashley ei voi ajella säärikarvojaan! Tätäkin toistellaan loputtomasti, koska onhan se niin kovin tärkeää, kun yrität selvitä talvisessa erämaassa. Ashley on täysin avuton ja Benin armoilla, ja minua koko tilanne ja se, miten se oli kirjoitettu, puistatti suunnattomasti.

Sometime later, I woke up again. There was hair in my face. Human hair. And it smelled of woman. Single hairs were tickling my nose. Others felt silky on my face. My first tendency was to move. Slide over. Respect her space.

But I did not.

(s. 209)

Kirjassa on mukana myös Benin pyhimysvaimo, jolle tarkoitettuja viestejä Ben sanelee kätevästi mukana olleeseen sanelukoneeseensa. Lähinnä viestit ovat muistoja siitä, millainen heidän elämänsä oli ja miten täydellinen Rachel oli. Ei ole suurikaan juonipaljastus sanoa, että sekä Rachel että elokuvan Sarah ovat kuolleet vuosia ennen tarinan alkua. Elokuvan Ben on päässyt tästä yli vaikka kaipaakin yhä vaimoaan.

Kirjan Ben sen sijaan ei ole päässyt tapahtumasta yli ja oireilee huolestuttavasti (ei sillä, että tästä kirjassa huolestuttaisiin). Kävi nimittäin niin, että Rachel odotti kaksosia, mutta äärimmäisen huonon onnen vuoksi istukka/istukat olivat repeämässä irti. Hänelle suositeltiin raskaudenkeskeytystä, koska repeäminen tappaisi sekä sikiöt että hänet. Kristillishyveellinen Rachel ei suostunut ja totta kai pahin tapahtui, kun Ben oli juoksemassa riidan jälkeen. Sinänsä ymmärrettävästi Ben tuntee edelleen syyllisyyttä siitä, että heidän viimeiset sanansa olivat riitaisia.

Vähemmän ymmärrettävästi Ben puhuu edelleen ikään kuin sekä vaimo että nyt nelivuotiaat lapset olisivat elossa. Vielä vähemmän ymmärrettävästi hän on rakentanut pihalleen tai talonsa sisälle (keskittymiseni herpaantui kirjan lopussa) mausoleumin ja/tai sarkofagin kaikille kolmelle. Hän nukkuu näiden vieressä.

Onnea yhteiseen elämään Benin kanssa, Ashley!

Lopputulemana suosittelisin elokuvaa, mutta en kirjaa. Eniten minua korpesi seksismi, jota en todellakaan odottanut elokuvan perusteella. Toisin kuin minä, kirjailija selvästi nautti suunnattomasti asetelmasta, jossa nainen on täysin riippuvainen Miehisestä Miehestä.

Kirjan tiedot:
Charles Martin: The Mountain Between Us | Boradway Books 2010 | 272 sivua | Kirjastosta

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 21. kirja liittyy johonkin vuodenaikaan [29/50]
* Pohjoinen lukuhaaste 2021 - 24. kirja, jossa kiivetään tai ollaan vuorella tai tunturilla [14/25]

Agatha Christie: Särkyneen peilin arvoitus ja 3 muuta Poirotin juttua

 

Tällä kertaa kesä-Christiekseni löytyi kirjaston kierrätyshyllystä novellikokoelma Särkyneen peilin arvoitus. Kirjassa on neljä novellia, jotka olivat tuttuja Poirot -TV-sarjasta. Tai ainakin kolme on, yhtä en nimittäin muistanut lainkaan. 

Ensimmäinen novelli on Murha tallikujalla, joka on eräänlainen suljetun huoneen arvoitus. Neiti Plenderleith löytää kämppäkaverinsa rouva Allenin kuolleena huoneestaan. Näyttää siltä, että rouva on ampunut itsensä. Poirot'n silmään pistää kuitenkin heti muutama epäilyttävä yksityiskohta.

Tämän jutun muistin noin pääpiirteittäin, mutta en kuitenkaan loppuratkaisua. Tässä ja joissain muissakin novelleissa silmääni pisti se, miten ihmiset tuomittiin nopeasti ulkonäön perusteella. Esimerkiksi murhattu rouva Allen oli kaunis blondi ja hieman yksinkertainen, juuri sopiva pyrkyripoliitikon kotirouvaksi. Neiti Plenderleith puolestaan on tummatukkainen ja ehkä ei yhtä kaunis, mutta paljon terävämpi ja näin ollen ei niin haluttua vaimomateriaalia. Hiustenväri, kauneus ja älykkyys kulkevat pitkälti käsikkäin novellien maailmassa, samoin kasvojen muoto.

Uskomaton varkaus on se novelli, jonka juonta en muistanut ollenkaan. Lordi Mayfield on kutsunut kotiinsa varsin sekalaisen seurakunnan. Eräänä iltana käy ilmi, että joku varastanut lordille ja horisontissa uhkaavalle sodalle tärkeät pommikoneen piirustukset. Asian selvittäminen vaatii hienovaraisuutta eli Poirot'n apua.

Tämä oli ihan kiva pikku mysteeri, mutta jotenkin odotin koko ajan, että joku murhataan. Mielessäni Agatha Chistie vain on yhtä kuin murhadekkari. En pitänyt novellin henkilöhahmoista kovinkaan paljoa ja etenkin se, miten Mayfield esitettiin lopussa jonkinlaisena sankarihahmona, ärsytti. Mies nyt kuitenkin oli puuhastellut vihollisvaltojen kanssa, ei sitä ihan noin vain pitäisi unohtaa. Ainakin tuli selväksi se, että poliitikkoihin ei voi luottaa.

Muistin kokoelman niminovellin Särkyneen peilin arvoituksen murhan ja bongasinkin heti murhaajan epäiltyjen joukosta. Järjettömän rikas sir Gervase Chevenix-Gore näyttää tekevän itsemurhan, mutta eihän se tietenkään niin ole. Onneksi sir Gervase oli jo kutsunut paikalle yksityisetsivän eikä Poirot'lla mene kauaakaan selvittää, kuka oli teon takana.

Pidin enemmän tämän novellin henkilöistä, jotka olivatkin melko omituista porukkaa. Esimerkiksi sir Gervase on omasta mielestään maailman napa, mikä saa tietenkin Poirot'n epäilykset heräämään välittömästi. Itseään maailman tärkeimpänä ihmisenä pitävä mies ei varmasti tappaisi itseään ja jättäisi maailmaa ilman hänen säkenöivää läsnäoloaan. Sir Gervaisen vaimo puolestaan puhelee henkiolentojen kanssa ja luulee olevansa (muun muassa) jälleen syntynyt Atlantiksen ylipapitar. Minusta oli jollain kummallisella tavalla hellyttävää, että näiden kahden avioliittoa kuvattiin onnelliseksi ja jopa rakastavaksi. Vakka kantensa valitsee ja niin pois päin.

Kirjan viimeinen novelli on Kolmiodraamaa Rhodoksella. Poirot on lomailemassa ja rantaelämästä nauttiessaan huomaa ympärillään pyörivän pienen piirin jos toisenkin. Kuvankauniilla Valentine Chantryllä on kierroksessa viides aviomies ja nyt hän näyttää iskeneen silmänsä herra Goldiin, jonka vaimo ei katso asiaa hyvällä.

Tämän tarinan muistin kokonaan TV-sarjasta ja näinkin sen suorastaan sieluni silmin. Tässäkin toistuu vahvasti ensimmäisen novellin ulkonäköteema: kaunis rouva Chantry on oikeastaan aika tyhmä, hiirimäinen rouva Gold puolestaan hyvin terävä. Komea herra Gold on helposti vietävissä, yrmeässä herra Chantryssa on "hitunen alkukantaista apinaa" ja enemmän kuin hitunen älykkyyttä. Tarina sinänsä oli kyllä hupaisaa luettavaa ja kirjan viimeisenä novellina jätti kesätunnelmiin, sijoittuuhan se Rhodokselle.

Kirjan tiedot:
Agatha Christie: Särkyneen peilin arvoitus ja 3 muuta Poirotin juttua | WSOY 1985 | 232 sivua | Omasta hyllystä
Englanninkielinen alkuteos: Murder in the Mews (1937) | Suomennos: Anna-Liisa Laine

Luettu myös mm.:
Jokken kirjanurkka, Katvealue, Agatha Christien kirjat ynnä muut

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 23. kirja, jota luet ulkona [28/50]
* Pohjoinen lukuhaaste 2021 - 23. kirja, jonka kannessa on viikset [13/25]

Satu Jaatinen: Paremmissakin piireissä: kuninkaallisia skandaaleja kautta aikojen

 

Lokakuussa 2020 Euroopan valtiot julistivat matkustuskieltoja ja vaativat kansalaisiltaan äärimmäistä varovaisuutta koronaviruksen aiheuttaman maailmanlaajuisen epidemian vuoksi.

Miten koronatilanne liittyy kuninkaallisiin skandaaleihin? Ihmettelin tätä itsekin kunnes jatkoin seuraavaan lauseeseen. Kukas niitä karanteenimääräyksiä olikaan rikkomassa ellei oikea kruunupää. Hollannin kuningasperheen tohelointi oli tuorein kirjan skandaaleista, jotka kattavat sellaiset tuhannen vuotta.

Kaipasin kevyttä ja hauskaa kesäkirjaa, ja mikäs sen parempaa kuin uppoutua yhteen paheistani eli kuninkaallisiin juoruihin. Tähän kirjaan on koottu joukko erilaisia eurooppalaisen aateliston kömmähdyksiä kohtalokkaista syrjähypyistä kiusalliseen golfkisaan. Kirja ei etene kronologisesta vaan aiheesta toiseen, ja välillä yksittäinen skandaali ei oikein tuntunut sopivan juuri sen otsikon alle. Mutta, eipä se lukemista haitannut!

Kevyempien kohujen lisäksi kirjassa esitellään myös vakavampia skandaaleja. Kenellä oli motiivi murhata kuuluisat Towerin prinssit ja miten tapaus vaikutti Richard III:n maineeseen? Kirjassa kerrotaan myös, totta kai, Englannin hovin muutamasta viimeisestä vuosikymmenestä. Charlesin ja Dianan onneton avioliitto on näköjään ehtymätön kauhistelun lähde vaikka siitä ei mitään uutta enää irti saakaan.

Sen sijaan tunsin oloni suorastaan hellämieliseksi, kun luin Ruotsin prinssi Bertilin ja Lilianin tarinaa. Kaikkien kirjan ja historian onnettomien kuninkaallisten parien joukossa on ainakin yksi, joka jaksoi rakastaa ja toivoa vuosikymmenten ajan. En ollut aiemmin ajatellutkaan, että pariskunta uhrasi mahdollisuutensa omien lasten saamiseen sovinnaisuuden alttarilla. He pääsivät naimisiin vasta kuusikymppisinä, eikä kumpikaan ilmeisesti halunnut sekoittaa perimysjärjestystä ja/tai tahrata kuninkaallisten kiiltävää ulkokuorta aviottomilla lapsilla.

Kirja ei tarjonnut minulle kovinkaan paljoa uutta, mutta se oli juuri sitä, mitä kaipasinkin eli kevyttä kesälukemista.

Kirjan tiedot:
Satu Jaatinen: Paremmissakin piireissä: kuninkaallisia skandaaleja kautta aikojen | Docendo 2021 | 197 sivua | Kirjastosta

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 45. kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija [27/50]

Viola Wallenius: Koti Keniassa

 

Reilu kymmenen vuotta sitten keksin tarinoita ja kirjoitin niitä ylös.

Viola Wallenius on hieman hukassa lukion jälkeen ja päättää lähteä parantamaan maailmaan. Pian hän löytää itsensä Keniasta vapaaehtoistyössä, josta tulee hänen elämäntyönsä. Walleniuksen tarinat keskittyvät vuosiin 2014-2020 ja kertovat sekä karusta todellisuudesta toisella mantereella että oman paikan löytämisestä kaukaa Suomesta.

Luin joskus viime vuoden puolella artikkelin nuoresta naisesta, joka tuntui minusta uskomattoman rohkealta. Ei kovin monesta olisi jättämään kaikkea tuntemaansa ja omistamaan elämäänsä ruohonjuuritason hyväntekeväisyydelle, saati sitten ryhtymään kahdeksan lapsen sijaisäidiksi. En millään muista, mikä artikkeli se oli, vaikka nyt kirjan luettuani haluaisin lukea sen uudelleen.

Wallenius nimittäin kritisoi kirjassa itseään siitä, millaisia artikkeleita hän on aiemmin antanut tietämättömyyttään kirjoittaa itsestään. Hänen mielestään joissakin, etenkin vanhemmissa, artikkeleissa on keskitytty aivan väärään asiaan eli häneen itseensä. Tärkeintä kun olisi kertoa asiasta ja ihmisistä, joiden puolesta ja kanssa hän tekee työtä.

Mielestäni tämä toteutuu hienosti tässä kirjassa. Sen tarinat kerrotaan toki Walleniuksen omasta näkökulmasta ja mukana on hänen omia tunteitaan ja kokemuksiaan. Koskaan ei kuitenkaan unohdu se, kenen tarinoita hän oikeasti kertoo ja keiden elämästä hänen työssään on oikeasti kyse.

Kirjassa kuvataan hyväntekeväisyysjärjestö Home Street Homen perustamista ja Walleniuksen arkea Keniassa Kwalen piirikunnassa. Kirjassa kuvataan yksittäisiä ihmiskohtaloita ja niin onnellisia kuin surullisiakin loppuja. Siinä tehdään myös selväksi, miten vaikeaa työ on, kun vastassa on koko maanlaajuinen korruptiokierre, köyhyys ja naista alistavat asenteet, joiden muuttaminen ei tapahdu nappia painamalla.

En ollut koskaan nähnyt itse nälkää tai tiennyt, millaista on elää äärimmäisessä köyhyydessä. Olin toki vieraillut lukuisissa perheissä, tavannut vaikeassa tilanteessa eläviä vanhempia ja tukenut hädänalaisia perheitä. Tiesin paljon, mutta tiesinkö todellisuudessa, miltä nälkä tuntui? En oikeasti tiennyt.

(s. 132)

Kirjan tärkeäin sanoma olikin mielestäni se, että muutos tulee aina yhteisön sisältäpäin. Wallenius kritisoi aiheellisesti niin sanottua white saviour, valkoinen pelastaja -ilmiötä, jossa uljas valkoihoinen ratsastaa paikalle ja kuvittelee, että ongelmat ratkeavat kun hän kertoo, miten oikeasti pitäisi toimia. Kirjassa kerrotaankin urheista paikallisista asukkaista, jotka pyrkivät muuttamaan yhteisöään joskus oman henkensäkin uhalla. Esimerkiksi Rehema on silvottu nuorena eikä hän anna omien tyttäriensä kokea samaa karmeaa kohtaloa.

"Ei tämä ikinä muuttuisi, jos joku ei niskuroisi vastaan. Se on minun roolini tässä kehityksessä. Voi olla, että se lopulta vaatii henkeni, mutta ainakin pusken osaltani tätä kansaa kohti oikeaa suuntaa," Rehema vastasi hymyillen.

(s. 96)

Wallenius tekeekin selväksi, että vaikka vastustus ja vanhat, kauheatkin tavat on juurrutettu syvälle ihmisten mieleen, muutostakin tapahtuu. Kotikylässä Makongenissa nuoret ymmärtävät, että tytöillä ja naisilla on oikeus turvalliseen elämään ja omien unelmien tavoitteluun. Mitä useampi ihminen pääsee opiskelemaan, sitä paremmat mahdollisuudet sekä hänellä että koko yhteisöllä on ymmärtää maailmaa. 

Vaikka kirjassa kerrotaankin muun muassa köyhyydestä, silvonnassa, lapsivaimoista ja seksuaalisesta väkivallasta, on sen sanoma toiveikas. Wallenius on selvästi löytänyt oman paikkansa maailmassa ja toivon, että tämä kirja puolestaan löytää suuren yleisön. Se kertoo paitsi mielenkiintoisesta vieraasta maasta ja kulttuurista myös siitä, miten jokainen voi muuttaa maailmaa. Kaikkien ei tarvitse muuttaa Afrikkaan ja perustaa hyväntekeväisyysjärjestöä, keinoja ja auttamisen kohteita löytyy kyllä lähempääkin.

Kaiken kaikkiaan loistavaa kesälukemista! Kirja on hyvin kirjoitettu, nopea lukea ja lisäpisteitä vielä todella kauniista ulkoasusta.

Kirjan tiedot:
Viola Wallenius: Koti Keniassa | Otava 2021 | 223 sivua | Kirjastosta

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 11. kirja kertoo köyhyydestä [26/50]

Touko-kesäkooste

Vain kaksi kirjaa kesäkuussa, mutta syytän siitä osittain hellettä. En ole helleihminen ja kuuman työpäivän jälkeen tuntuu monesti siltä, että ei jaksa muuta kuin toivoa viilennystä...

No, sainpahan kuitenkin luettua jotain ja kaikki parin kuukauden kirjat olivat kivoja lukukokemuksia!

 Luettu & blogattu

Jean M. Untinen-Auel: Luolakarhun klaani
Esihistorialliset Robinson Crusoet. Kiinnostava kivikauden maailma ja kulttuuri sekä kuvaus erilaisuudesta.

Martha Wells: Fugitive Telemetry
Murha avaruusasemalla. The Murderbot Diaries -sarja taipuu näköjään myös dekkariksi.

Josh Malerman: Malorie
Sokean junan kyydissä. Ideasta olisi voinut saada irti enemmän, mutta ainakin pelko oli läsnä koko ajan.

Jessica Townsend: Onttorokko: Morriganin ajojahti
Meinioseppä vs. pandemia. Kirjassa on ihana kirjasto, ja tartuntataudin ohessa syntyvien ennakkoluulojen ja vihan synty oli liiankin tutun kuuloista.

Christina Sweeney-Baird: Viimeiset miehet
Pandemia niittää 90% miehistä. Jopa ahdistavan ajankohtainen aihe, hyvin kirjoitettu synkistelykirja.

Heli Rantala: Pikisaaresta Pariisiin: suomalaismatkaajien kokemuksia 1800-luvun Euroopassa
Wanhan ajan matkustajat. Mielenkiintoinen ja hauska kuvaus matkustamisesta entisajan tyyliin.

Jacqueline Woodson: Ruskea tyttö unelmoi

Lapsuus rotuerottelun aikaan. Omaelämäkerrallinen säeromaani, joka sopii hyvin kesäkirjaksi.

Jacqueline Woodson: Ruskea tyttö unelmoi

 

Synnyn eräänä tiistaina yliopistollisessa sairaalassa

Vuosi on 1963 ja minäkertoja on kirjan kirjoittaja Jacqueline Woodson. Hän kasvaa ensin sisarustensa kanssa Ohiossa ja vanhempien eron jälkeen Etelä-Carolinassa isovanhempien luona. Matka jatkuu New Yorkiin äidin työn myötä. Jacquelinen lapsuutta ja arkea värittävät toistuvat muutot, jehovantodistajuus sekä rasismi, jota hän alkaa ymmärtää paremmin kasvaessaan.

Jacqueline Woodson voitti Astrid Lindgrenin muistopalkinnon tuossa jokunen vuosi sitten ja nimi jäi mieleeni. Taisin silloin googlata hänet ja törmäsin tähän säeromaaniin, joka on nyt viimein ja onneksi suomennettu. Pidän säeromaaneista myös siksi, että vakava aihe esitetään niissä kevyemmällä kerronnalla. Esimerkiksi tässä kirjassa taustalla on tosiaan koko ajan rasismi, rotuerottelu ja mustien ihmisoikeustaistelut Yhdysvalloissa.

Vaikka kirjan päähenkilö onkin lapsi, on kirja tarkoitettu nuorille yläasteikäisille. Jacquelinen kasvaessa hänen ymmärryksensä maailmasta avartuu. Martin Luther King on lapselle vain nimi eikä pieni Jacqueline ymmärrä, miksi etelään vievässä bussissa on istuttava takapenkillä. Mitä vanhemmaksi hän kasvaa, sitä paremmin hän osaa sanoittaa kokemuksensa ja yhdistää ne siihen ihmisoikeustaisteluun, jota tutut aikuiset hänen ympärillään käyvät. Hän pohtii myös sitä, mikä hänen roolinsa siinä tulee olemaan ja miten hän saa oman äänensä kuuluviin.

Pidin siitä, miten tuo pohdinta lopulta konkretisoitui. Jacquelinella on kaksi vanhempaa sisarusta, jotka ovat hyvin osaavia. Isosisko on suorastaan nero. Jacqueline tuntee välillä olevansa heitä huonompi ja etenkin se, että häntä verrataan Delliin, kolauttelee hänen itsetuntoaan. Pikkuhiljaa Jacqueline kuitenkin ymmärtää oman vahvuutensa. Hänellä on hyvä muisti ja tarinankerronnan lahja, ja äiti joutuukin välillä torumaan häntä valehtelusta. Lukihäiriöstään huolimatta Jacqueline löytää kirjoittamisen ilon ja päättää alkaa kirjailijaksi saadakseen tarinansa ja äänensä kaikkien korviin.

Kun minä ensimmäisen kerran kirjoitan koko nimeni

Jacqueline Amanda Woodson

ilman kenenkään apua
tyhjälle muistikirjan lehdelle, hoksaan että

jos vain haluan

voin kirjoittaa mitä ikinä tahdon.

(s. 140)

Pidin myös siitä, miten kirjassa kuvataan ihmissuhteita ja juurettomuutta. Ensin Jacquelinen muistot isästä ja Ohiosta hämärtyvät. Tilalle astuu isovanhempien koti etelävaltioissa, joissa rotuerottelu on vielä yhtä arkipäiväistä kuin leikit muiden lasten kanssa. Isoäidin jehovantodistajuus määrittää sen, miten lasten arki sujuu: suurin osa viikosta omistetaan sanan opettelemiseen ja levittämiseen. Isoisä ei usko samoin ja hän onkin se hauskempi ja rennompi isovanhempi. Suurin muutos tapahtuu, kun lapset muuttavat New Yorkiin äidin ja uuden pikkuveljen luo. Jacquelinen on vaikea kokea New Yorkia kotinaan, mutta etelässä vieraillessaan hän huomaa, ettei kuulu enää sinnekään.

Lopputulemana sanoisin, että tämä on hieno kesäkirja. Ei suorastaan kevyt, mutta kevyesti kerrottu ja antaa hyvän kuvan siitä, millaista oli olla ruskea lapsi 1960-1970 -luvun Yhdysvalloissa. Kuudessa vuosikymmenessä on toki edistytty, mutta kuten Black Lives Matter -liikekin osoittaa, taistelu tasa-arvon ja ihmisoikeuksien puolesta jatkuu yhä edelleen. 

Kirjan tiedot:
Jacqueline Woodson: Ruskea tyttö unelmoi | S&S 2021 | 289 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: Brown Girl Dreaming (2014) | Suomennos: Katja Laaksonen

Luettu myös mm.:
Kirjapöllön huhuiluja, Kirjakko ruispellossa

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 19. kirjassa leikitään [25/50]

Heli Rantala: Pikisaaresta Pariisiin: suomalaismatkaajien kokemuksia 1800-luvun Euroopassa

 

Matruusien vaimot olivat seuranneet miehiään tänne, ja he istuivat laiturilla kyyneleet silmissä ja voileivät käsissään ja katselivat lähtöämme.

Näin kertoo 23-vuotias Frans Michael Franzén lähtiessään reissuun vuonna 1795. Hän on yksi kahdeksasta suomalaisesta, joiden Euroopan matkoista tässä tietokirjassa kerrotaan. Matkat sijoittuvat 1700-luvun loppuun ja 1800-luvun alkuvuosikymmeniin. Matkaajien tarinat on poimittu heidän päiväkirjoistaan, kirjeistään ja muista heidän kirjoittamistaan teksteistä.

Huomasin kirjan jo viime vuonna kustantajan katalogista ja minusta aihe oli niin kiinnostava, että halusin ehdottomasti lukea sen jossain välissä. Historialliset matkailijat kertovat omista kokemuksistaan? Kyllä kiitos! Kirja oli juuri niin mielenkiintoinen kuin olin toivonutkin ja vietin pari iltaa viihdyttävällä nojatuolimatkalla.

Rantala on tutustunut kirjaa varten wanhoihin matkakuvauksiin, joita tekivät muun muassa tuo mainittu Franzén, Sophie Creutz, J. V. Snellman ja Zachris Topelius. Jokaisella oli oma syynsä matkustaa oli se sitten yläluokalle tyypillinen Euroopan grand tour tai halu päästä perheensä luo. Heidän huomioissaan on yhteneväisyyksiä sekä siksi, että he kävivät samoilla paikoilla, että siksi, että joistakin asioista vain kuului kertoa tietyllä tavalla. Kukaan itseään kunnioittava matkaaja ei olisi kehdannut olla mykistymättä tiettyjen maisemien tai taideteosten äärellä.

Tästäkin huolimatta jokaisella on oma kertojaäänensä. Minä ilahduin eniten juuri Franzénin, Snellmanin ja Topeliuksen kommenteista, he kun eivät ottaneet kaikkea niin vakavasti.

Ja samana hetkenä lensi väkijoukosta sotilaitten päitä kohti kokonainen kuuro appelsiinikuoria, luumuja ja pikkukiviä. Pariisin katupojilla on miltei aina jonkinlaisia pommitustarpeita taskuissaan. Eihän sitä tiedä, milloin niitä tarvitaan.

(s. 137, Topelius Pariisissa)

Merkintöjen kautta piirtyy kuva menneestä maailmasta ja siitä, miten ihmeellistä oli matkustaa ja nähdä muutakin kuin kotimaata. Pidin Rantalan selittävästä tekstistä, joka asetti merkinnät ja matkat oikeaan kontekstiin. Siinä missä nykypäivänä on helppo hypätä lentokoneeseen ja olla hetkessä Pariisissa, entisaikaan se vaati pitkän ja vaivalloisen matkan, johon oli varaa vain harvoilla. Oli todellakin ihme nähdä vaikkapa Rooma, josta meidän on niin helppo googlata kuvia.

Näiden eri aikoina liikkuneiden matkaajien kautta tulee myös selväksi se, miten liikennevälineet kehittyivät tuolla aikavälillä. Purjeveneessä oltiin sään armoilla, mutta siipirataslaiva antoi jo enemmän mahdollisuuksia hallita matkantekoa. Postivaunuissa körötellessä heiluttiin puolelta toiselle jopa viikkojen ajan. Junalla sama matka taittui paljon näppärämmin. Samalla kun kulkupelit vaihtuivat, muuttui myös matkustamisen kokemus. Postivaunulla matkustavan odotettiinkin juttelevan muiden vaunussa istuvien kanssa. Junassa ei ollut pakko puhua kenellekään.

Kaikin puolin kiinnostava kirja! Matkakuvaukset ja Rantalan oma teksti toimivat hienosti yhdessä ja luovat kuvan aikakauden kulttuurista ja jännittävistä matkoista. Kiva, että tieteellisistä tutkimuksista ilmestyy myös tällaisia maallikolle sopivia ja viihdyttäviä tietopaketteja.

Kirjan tiedot:
Heli Rantala: Pikisaaresta Pariisiin: suomalaismatkaajien kokemuksia 1800-luvun Euroopassa | Gaudeamus 2020 | 306 sivua | Kirjastosta

Luettu myös mm:
Kirjakirjokansi

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 28. kirja, jonka lukemisesta on sinulle hyötyä [24/50]