Synnyn eräänä tiistaina yliopistollisessa sairaalassa
Vuosi on 1963 ja minäkertoja on kirjan kirjoittaja Jacqueline Woodson. Hän kasvaa ensin sisarustensa kanssa Ohiossa ja vanhempien eron jälkeen Etelä-Carolinassa isovanhempien luona. Matka jatkuu New Yorkiin äidin työn myötä. Jacquelinen lapsuutta ja arkea värittävät toistuvat muutot, jehovantodistajuus sekä rasismi, jota hän alkaa ymmärtää paremmin kasvaessaan.
Jacqueline Woodson voitti Astrid Lindgrenin muistopalkinnon tuossa jokunen vuosi sitten ja nimi jäi mieleeni. Taisin silloin googlata hänet ja törmäsin tähän säeromaaniin, joka on nyt viimein ja onneksi suomennettu. Pidän säeromaaneista myös siksi, että vakava aihe esitetään niissä kevyemmällä kerronnalla. Esimerkiksi tässä kirjassa taustalla on tosiaan koko ajan rasismi, rotuerottelu ja mustien ihmisoikeustaistelut Yhdysvalloissa.
Vaikka kirjan päähenkilö onkin lapsi, on kirja tarkoitettu nuorille yläasteikäisille. Jacquelinen kasvaessa hänen ymmärryksensä maailmasta avartuu. Martin Luther King on lapselle vain nimi eikä pieni Jacqueline ymmärrä, miksi etelään vievässä bussissa on istuttava takapenkillä. Mitä vanhemmaksi hän kasvaa, sitä paremmin hän osaa sanoittaa kokemuksensa ja yhdistää ne siihen ihmisoikeustaisteluun, jota tutut aikuiset hänen ympärillään käyvät. Hän pohtii myös sitä, mikä hänen roolinsa siinä tulee olemaan ja miten hän saa oman äänensä kuuluviin.
Pidin siitä, miten tuo pohdinta lopulta konkretisoitui. Jacquelinella on kaksi vanhempaa sisarusta, jotka ovat hyvin osaavia. Isosisko on suorastaan nero. Jacqueline tuntee välillä olevansa heitä huonompi ja etenkin se, että häntä verrataan Delliin, kolauttelee hänen itsetuntoaan. Pikkuhiljaa Jacqueline kuitenkin ymmärtää oman vahvuutensa. Hänellä on hyvä muisti ja tarinankerronnan lahja, ja äiti joutuukin välillä torumaan häntä valehtelusta. Lukihäiriöstään huolimatta Jacqueline löytää kirjoittamisen ilon ja päättää alkaa kirjailijaksi saadakseen tarinansa ja äänensä kaikkien korviin.
Kun minä ensimmäisen kerran kirjoitan koko nimeni
Jacqueline Amanda Woodson
ilman kenenkään apua
tyhjälle muistikirjan lehdelle, hoksaan että
jos vain haluan
voin kirjoittaa mitä ikinä tahdon.
(s. 140)
Pidin myös siitä, miten kirjassa kuvataan ihmissuhteita ja juurettomuutta. Ensin Jacquelinen muistot isästä ja Ohiosta hämärtyvät. Tilalle astuu isovanhempien koti etelävaltioissa, joissa rotuerottelu on vielä yhtä arkipäiväistä kuin leikit muiden lasten kanssa. Isoäidin jehovantodistajuus määrittää sen, miten lasten arki sujuu: suurin osa viikosta omistetaan sanan opettelemiseen ja levittämiseen. Isoisä ei usko samoin ja hän onkin se hauskempi ja rennompi isovanhempi. Suurin muutos tapahtuu, kun lapset muuttavat New Yorkiin äidin ja uuden pikkuveljen luo. Jacquelinen on vaikea kokea New Yorkia kotinaan, mutta etelässä vieraillessaan hän huomaa, ettei kuulu enää sinnekään.
Lopputulemana sanoisin, että tämä on hieno kesäkirja. Ei suorastaan kevyt, mutta kevyesti kerrottu ja antaa hyvän kuvan siitä, millaista oli olla ruskea lapsi 1960-1970 -luvun Yhdysvalloissa. Kuudessa vuosikymmenessä on toki edistytty, mutta kuten Black Lives Matter -liikekin osoittaa, taistelu tasa-arvon ja ihmisoikeuksien puolesta jatkuu yhä edelleen.
Kirjan tiedot:
Jacqueline Woodson: Ruskea tyttö unelmoi | S&S 2021 | 289 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: Brown Girl Dreaming (2014) | Suomennos: Katja Laaksonen
Luettu myös mm.:
Kirjapöllön huhuiluja, Kirjakko ruispellossa
Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 19. kirjassa leikitään [25/50]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti