Kohtasin luutnantin ensimmäisen kerran, kun hän asteli laivasta laskusiltaa ja veti keuhkoihinsa syksynkirpeää ilmaa, johon sekoittui kaupungin sadoista savupiipuista ylöspuskevaa savua.
Alun perin lainasin Roope Lipastin Luutnantti Ströbelin istumajärjestyksen isälleni joululukemiseksi. Olen hänen vakituinen kirjadiilerinsä ja tällä kertaa osuin valinnassani ihan nappiin. Lukemista säestäneestä naureskelusta ja satunnaisista lukuotteista päättelin, että tämän voisin lukea itsekin.
Luutnantti katseli vilinää mielissään ja kertoi, että on olemassa sanonta, jonka mukaan kaikki tiet vievät Roomaan.
-Mutta kun minä kuljin pitkin poikin Saksanmaata, niin ymmärsin, ettei se pidä paikkaansa, sillä suurin osa niistä teistä vei helvettiin. Sen sijaan kaikki kunnon tiet vievät Turkuun, hän sanoi ja osoitti kädellään kuinka Viipurintie, Härkätie, Satakunnantie sekä Pohjanmaantie kaikki päätyivät Suurtorille, jossa me seisoimme.
Me siis tavallaan olimme maailman keskipisteessä, ja se oli ajatus joka sai minut päästäni pyörälle.
(s. 102-103)
Tarinassa ollaan siis Turussa vuodessa 1631. Satamaan saapuu sodassa loukkaantunut luutnantti Ströbel. Hän saa, tai pikemminkin junailee itselleen, tehtäväkseen tilata Turun tuomiokirkkoon penkkejä, joille täytyy tietenkin laatia istumajärjestys. Eihän kaupungin kerma sentään voi istua rahvaan kanssa samassa penkissä, Luoja paratkoon.
Tästä käynnistyy veijaritarina, jota kertovat orpopoika Påval ja helmenompelija vaimo Valpuri.
Ströbel käyttää hyväkseen Påvalin surkeaa tilaa- siis anteeksi, ottaa pojan siipiensä suojaan palvelijakseen. Påval-parka on huomattavasti naiivimpi kuin kirjan lukija, joka näkee ketunhännän Ströbelin kainalossa kilometrin päähän.
Vaimo Valpuri puolestaan kipuilee naisen ahtaassa roolissa. Hänen aviomiehensä on kaikin tavoin saamaton, makuuhuonepuuhat mukaan lukien. Valpuri on se, jolla on älyä ja taitoa, mutta hän ei saa edes harjoittaa ammattiaan ilman miehensä lupaa. Voi että oli raivostuttavaa lukea sitä vähättelyä, jota Valpuri saa osakseen kirkonmiesten ja raatimiesten ja noin ylipäätään miesten taholta!
Paitsi Ströbelin, joka on erilainen ja eräänlainen valistuksen ajan airut. Sotatantereilla hänelle on käynyt tuskallisen selväksi, että herrasväen ulos pullahtaneet suolet ovat ihan samanlaisia kuin rahvaankin. Näin radikaalia ajatusta sopii tuskin lausua ääneen.
Ströbelin saapuminen saa lopulta koko Turun sekaisin. Tarinassa piikitellään ihmisten pikkumaisuutta, kateutta ja kunnianhimoa. Hyvin paistetulla kinkulla saa varmasti paremman paikan kirkosta, eikö vain, vaikka Jumalahan luomakunnan paikat on asettanut, eihän sitä toki kukaan kyseenalaista, pois se meistä (tässä olisi vähän viiniä kinkun kylkeen).
Tykkäsin kirjasta, jonka loppu oli yllättävä! Jos pidät mustasta huumorista, saatat hyvinkin pitää tästäkin. Lipastilla on taito esittää asiat juuri sopivan piikikkäästi.
Loppua kohti tämä meni kyllä niin raa’aksi, että mahtui juuri ja juuri omalle mukavuusalueelleni. Ihmisen kyky aiheuttaa tuhoa ja tuskaa on uskomaton, sodassa ja se ulkopuolella.
Kirjan tiedot:
Roope Lipasti: Luutnantti Ströbelin istumajärjestys | Atena 2024 | 365 sivua | Kirjastosta
Luettu myös:
Haasteet:
* Helmet 2025 : 34. Kirjassa on tunnettu rakennus
* Lukumatka menneisyyteen : 8. Kirjassa on paikka, jota pidetään/on pidetty pyhänä
