Tiina Miettinen: Piikojen valtakunta: nainen, työ ja perhe 1600-1700-luvuilla

Tiina Miettinen: Piikojen valtakunta:
nainen, työ ja perhe 1600-1700-luvuilla184 s.
Atena 2015
Kirjastosta

Mikä odottaa naista sinkkuelämän jälkeen?

Tarttuipa mukaani kirjastosta jo viime kuun puolella aiheensa vuoksi. Olen noin ylipäätään kiinnostunut historiasta, ja oikein erityisesti ruohonjuuritason historiasta. Ja jos vielä tarkemmin mietitään niin naisten ja lasten historiasta. Oikeastaan se on jopa mielenkiintoisempaa kuin tuo ruohonjuuritaso: ylhäisten naistenkin elämät olivat niin kovin kiehtovia ja erilaisia kuin mitä voisi luulla.

Tämä kirja muistuttaa hyvin paljon aiemmin tänä vuonna lukemaani Anu Lahtisen & Kirsi Vainio-Korhosen Lemmen ilot ja sydämen salat: suomalaisen rakkauden historiaa-kirjaa. Kummassakin käsitellään suomalaisen naisen ja perheen historiaa. Näkökulma on kuitenkin hieman erilainen. Lahtisen & Vainio-Korhosen kirjassa kuvataan enemmän naista rakkauden ja avioliiton yhteydessä, kun taas Miettinen on keskittynyt naiseen työntekijänä. Tässäkin kirjassa kyllä puhutaan kyllä rakkaudesta ja avioliitoista kuten tuosta ihan alussa lainaamastani kirjan ensimmäisestä lauseesta voi päätellä. Se tutkimuksen terävin kärki on kuitenkin siinä, millaista työtä sellainen tavallinen suomalainen nainen teki, kuinka kauan ja miksi.

Pidän naisten historiaa käsitteleviä kirjoja erityisen tärkeinä sen vuoksi, että ne tuulettavat kalkkeutuneita mielikuvia esiäideistämme nyrkin ja hellan välissä. Etenkin palvelusväkeä ja maalaistalojen tyttöjä tavataan kuvata melkeinpä miesten omaisuutena, joilla ei ollut mitään sanomista mihinkään tai mitään omaisuutta. Siellä sitä raadettiin pellolla ja lasten synnyttäminen aloitettiin heti kun oltiin hedelmällisiä. Ei näin. Aatelisneidot elivät itse asiassa paljon tiukemmin rajattua elämää kuin ns. tavalliset naiset, ja hekin onnistuivat silti aiheuttamaan skandaaleja, tulemaan raskaaksi ennen avioliittoa ja kahmimaan valtaa omiin käsiinsä. Ne tavalliset naiset tekivät tätä pienemmällä mittakaavalla ja jos totta puhutaan niin monesti suuremmalla terveellä järjellä.

Kirjassa korostuukin se, että eivät suomalaisnaiset olleet arkoja siveyden sipuleita, jotka sidottiin kotiin ja mieheen pienestä pitäen. Suomalainen nainen teki töitä. Maalaistalon tyttö lähti sopivassa iässä piikomaan ja saattoi jatkaa työssä (tai useammassikin, ei piika välttämättä kuollut piikana) kolmikymppiseksi saakka, tai vaikka koko elämänsä ajan. Tässä välissä saatettiin saada lapsia tai sitten ei, saatettiin mennä naimisiinkin jos siltä tuntui. Suomessa pidettiin jopa parempana, että sekä morsian että sulhanen olivat tuon ikäisiä. Siihen mennessä molemmilla oli jo omaisuutta ja hynttyyt oli taloudellisesti järkevää lyödä yhteen. Avioliiton ulkopuolisia lapsia syntyi eivätkä ne aina olleet maailman suurin häpeä. Monesti lapsen isä tiedettiin ja isä tunnustikin lapsen, mutta vanhemmat eivät silti syystä tai toisesta menneet naimisiin. Äpärälapsen äidillekin löytyi yleensä ottaja, joka otti samalla lapsen kasvatikseen.

Nainen ei myöskään ollut yhteen paikkaan sidottu, ja tämä olikin oikeastaan minulle se kirjan yllättävin anti. Jotenkin en ole osannut ajatella, että kävellen ja hevosella pääsi minne vain. Eivät kaikki jääneet naapurin tilalle tai omaan kylään. Rohkeimmat lähtivät Ruotsin tai Viron puolelle, ja kuka tietää kuinka kauas matka on sieltä jatkunut. Matkaa tehtiin niin yksin kuin seurassakin. Tykkäsin kovasti mielikuvasta sisukkaasta nuoresta naisesta, joka tarpoo kohti omaa elämäänsä.

Luettu myös mm.: Sininen linna, Kirjavuori

M. R. Carey: The Girl With All the Gifts

M. R. Carey:
The Girl With All the Gifts
n. 460 s.
Orbit 2014
Kirjastosta
Kansikuva kustantajan sivulta.

Her name is Melanie.

Nyt ollaan vasta syyskuussa, mutta olen kohtalaisen varma siitä, että tämä on paras kirja jonka olen lukenut tai tulen lukemaan tänä vuonna. Tämän ylittämiseen tarvitaan jotain todella huikaisevaa. Bongasin eilen sattumalta arvion tästä ja kun tämä kuulosti niin kiinnostavalta, oli pakko heti googlata löytyisikö tämä jostain. Löytyihän se ja luinkin tätä yöllä yhteen eli siihen asti, että melkein nukahdin istualleni. Lopetin lukumaratonin sitten tänä aamuna.

Yksi tarinan kertojista ja se, jonka silmin näemme tarinan alun, on 10-vuotias tyttö nimeltä Melanie. Joka aamu aseistautuneet aikuiset sitovat hänet pyörätuoliin ja kärräävät hänet sellistä luokkahuoneeseen, jossa jokainen oppilas on sidottu samalla tavalla omaan tuoliinsa. Melanien suosikkiopettaja on mukava neiti Justineau, joka kertoo lapsille tarinoita ja tuo heille näytteitä ulkomaailmasta, jota lapset eivät ole koskaan nähneet. Vie aikansa ennen kuin Melanielle selviää se, minkä lukija ymmärtää heti. Eletään zombimaailmanlopun jälkeisestä aikaa, ja lapset ovat harvoja älykkäitä zombeja (the hungries, nälkäiset) jotka on pyydystetty kaduilta. Heitä tutkitaan ja heillä tehdään kokeita siinä toivossa, että löydettäisiin parannuskeino tai ainakin jonkinlainen lääke zombivirusta vastaan. Melanien maailma muuttuu peruuttamattomasti kun tukikohtaan hyökkää joukko nälkäisiä ja Melanie pakenee sieltä yhdessä muutaman ihmisen kanssa.

Kirjan alku ja loppu ovat sen vahvimmat osat. Keskiosa on aika tavallista zombijuttua, jossa Melanie, neiti Justineau, tohtori Caldwell ja kaksi sotilasta tarpovat pitkin ja poikin melkein autiota Englantia. Heidän määränpäänsä on tukikohdan päämaja, yksi viimeisistä ihmisten linnakkeista. Niinhän se aina. Onneksi tämä vaelteluosa on loppujen lopuksi aika pieni osa kirjaa, ja siihenkin mahtuu jännittäviä ja kiinnostavia kohtia. 

Melanie on tarinan kertojana enemmän kirjan alussa kuin lopussa, jossa näkökulma siirtyy ymmärrettävistä ja hieman juonipaljastuksellisesta syistä ihmisille. Mielestäni Melania oli uskottava ja paikoin jopa pelottava kertoja. Hän on pieni naiivi tyttö, mutta älykkyydeltään luokkaa Einstein. Hän tekee jatkuvasti tarkkanäköisiä päätelmiä eivätkä hänen reaktionsa anna lukijan unohtaa sitä, että kyseessä ei ole ihmislapsi. Hän oppii jatkuvasti lisää itsestään eikä aina niin miellyttäviä asioita. Toiseksi suosikikseni nousi yllättäen Caldwell, jonka mieli puolestaan oli pelottavan kylmä ja ihmismäinen. Hänen tehtävänään on pelastaa ihmiskunta ja sen hän aikoo tehdä vaikka hänen pitäisi sahata auki sadan pikkulapsen pää. Hirviöitähän ne vain ovat, puhuvat tai eivät. Caldwell ei ole mitenkään miellyttävä tai edes sympaattinen hahmo, mutta häntä on vaikea olla ymmärtämättä jollain tasolla. Kirjan zombit ovat nälässään tavanomaisia, mutta syy niiden takana on erilainen ja oivaltava. Tiedä häntä miten mahdollista se olisi oikeasti, mutta kirjassa selitys kyllä toimii.

Kirjan nimi viittaa tarujen Pandoraan, joka päästää lippaasta vapaaksi kaikki maailman kauhut ja vaivat. Jäljelle jää vain toivo. Melanie on tietenkin tarun Pandora, mutta enpä halua paljastaa tarinan lopusta oikeastaan mitään. Se on paras osa kirjaa ja parasta lukea itse. Tässä kirjassa kauhu on suorastaan kaunista ja toivo kauhistuttavaa. Toki tästäkin kirjasta voi olla monta mieltä, mutta juuri nyt tämä oli minulle Se Kirja, joka jää varmasti kummittelemaan mielen perukoille. Suosittelen myös niille, jotka eivät tavallisesti zombeista perusta!

Luettu myös mm.: Notko se lukeva peikko, Taikakirjaimet

Antto Terras: Stockmann Yard: myymäläetsivän muistelmat

Antto Terras: Stockmann Yard:
myymäläetsivän muistelmat
285 s.
Like 2015
Kirjastosta

Tämän kirjan valmistumisprosessi on ollut harvinaisen kivuton.

Sattuipa silmääni kirjaston varaushyllystäni ja hetken selailtuani totesin, että tämä on kyllä pakko varata itsekin. Hyvä kun olin ajoissa liikkeellä, tätä on nimittäin nyt varattu enemmänkin. Jossain on varmasti ollut jokin lehtijuttu tai TV-ohjelma tästä ihan vasta, mutta se on kyllä mennyt minulta kokonaan ohi.

Eli siis, tässä kirjassa puhuu Antto Terras, joka on työskennellyt Helsingin Stockmannin myymäläetsivänä viimeiset 18 vuotta. Niihin vuosiin on mahtunut kaikenlaista hilpeää ja huolestuttavaakin juttua. Kirjassa keskitytään lähinnä niihin hilpeisiin ja niinpä tämä onkin oikein hauska luettava. Jos yhtään tylsistyttää tai syyssynkistely uhkaa, tämä on oiva piristysruiske! Hihittelin itsekseni aina vähän väliä sille, miten omituisia ihmiset voivat olla ja etenkin sille, miten kekseliäitä varkaat ainakin kuvittelevat olevansa. Jotkut heistä vaikuttivat jopa ihan sympaattisilta, etenkin se Herkun asiakas, joka söi leipien pehmeän sisäosan ja jätti kuoret hyllyyn. Ei varmaan kovin moni varas ole pyytänyt vartijoita pitämään itseään silmällä sille varalle, että leivänhimo iskee uudelleen.

Huvittavien rikostapausten lisäksi kirjassa on myös ns. oikeaa tietoa. Esimerkiksi minä opin kirjasta sen, että Stockmannilla on tosiaan pieni yksityisetsivien armeija eikä ulkopuolelta ostettua vartiointia. Mielenkiintoinen ja vanhanaikainen, mutta ilmeisen toimiva systeemi. Mikäli Terrakseen on luottaminen ja miksipä ei olisi, Stockmann Yard on tehokkaampi näpistelijöiden ja vastaavien nappaaja kuin poliisi. Etsivät kun ovat parempia peiteoperaatioissa, joihin kuuluu huomaamaton joukkoon sulautuminen ja siellä väijyminen.

Toinen minut yllättänyt tieto on se, miten laajan alueen Stockmannin kameravalvonta kattaa. Terras sanookin, että se on juuri ja juuri laillinen. Tarkkailu saa olla noin laajaa lähinnä sen vuoksi, että kameroista on hyötyä myös poliisille ja muille viranomaisille. Tuli kyllä vähän sellainen isoveli valvoo-olo kun tuosta luki...

Pihin naisen elämää-blogissa mainitaan, että lukeminen tökkäsi aina välillä alentuvaan kielenkäyttöön. Sama asia särähti ikävästi omaankin korvaani. Toisaalta kaikki ihmisryhmät nähdään lähtökohtaisesti samanlaisina (eli siis potentiaalisina myymälävarkaina) ja Terras nauraa myö sekä Stockmannille että sen etsiville. Toisaalta taas, niin, olisi se kirja kuitenkin ollut kiva ilman tytöttelyäkin.

Mutta muuten tykkäsin kyllä. Oli kiva lukea noinkin erikoisesta ammatista asiantuntijan kertomana.

Luettu myös mm.: Pihin naisen elämää

Elokooste

Tämä kuukausikin on mennyt vähän niin ja näin lukemisen kanssa muiden kiireiden vuoksi. Kaikki aika tuntui menevän ns. pakollisiin tekemisiin ja välillä jo tuntui, että en ehdi tekemään mitään ihan vain sen vuoksi, että se olisi mukavaa. Toivon, että tilanne tästä tasoittuu kun syksy alkaa ja suurimmat stressin aiheet on nyt ratkaistu, minä nimittäin kaipaan antaumuksella lukemista ja siitä kirjoittamista!

Kirjankansibingo päättyi 15.8. Sain luettua yhden bingorivin ja muutaman ylimääräisen. Haaste oli helppo ja todella hauska, pidin siitä oikein paljon ja ihan harmittaa etten saanut luettua enempää. Ehkä sitten seuraavalla kerralla kun vastaava haaste osuu silmään.


Luettu & blogattu

Marie Lu: Legend
Superrikollinen vs. supersotilas dystopia-Tasavallassa. Kelpo kirja nuorten dystopiameressä, tykkäsin erityisesti Junesta, joka sai olla aktiivinen ja fiksu toimintasankari.

Mirkka Lappalainen: Jumalan vihan ruoska: suuri nälänhätä Suomessa 1695-1697
Noin 30% Suomen asukkaista kuoli suuren nälänhädän aikaan. Perusteellinen tutkimus aiheesta ja hyvä, sujuva luettava.


Luettu & bloggaamatta

Kaari Utrion Paperiprinssi ja Tiina Miettisen Piikojen valtakunta. Nyt en kyllä lupaa kirjoittavaa näistä, vaikka kovasti sitä suunnittelenkin. Hyvät blogisuunnitelmani tuntuvat aina kariutuvan...

Mirkka Lappalainen: Jumalan vihan ruoska: suuri nälänhätä Suomessa 1695-1697

Mirkka Lappalainen: Jumalan vihan ruoska:
suuri nälänhätä Suomessa 1695-1697
262 s.
Siltala 2012
Kirjastosta

Suuriksi kuolonvuosiksi kutsuttu nälänhätä on Suomen historian musta aukko.

No en minäkään tästä nälänhädästä tiennyt oikeastaan juuri mitään ennen tämän kirjan lukemista. Mirkka Lappalaisen kirja on erinomainen tietopaketti, mutta en kyllä suosittele sitä kenellekään joka haluaa kivaa ja kevyttä lukemista. Nuo suuret kuolonvuodet olivat niin kovin synkkiä, että niihin verrattuna musta aukkokin on melkein valoisa paikka. Noin 30% Suomen väestöstä kuoli noiden parin vuoden aikana. Lappalainen arvioi, että jos nälänhätä olisi jatkunut vielä vuodenkin, Suomesta olisi tullut käytännössä asumaton maa. Pienestä oli kiinni, että minäkin olen nyt tässä. Kiitos vain, sitkeät esivanhemmat, kun pysyitte hengissä!

Lappalainen on tutkinut ajanjaksoa perusteellisesti. Kirjassa pohditaan syitä nälänhätään ja kuvataan myös sitä, millaista nälänhätä oli eri yhteiskuntaluokissa. Syitä nälänhätään ja siihen, miksi se oli niin tuhoisa nimenomaan Suomessa oli monia. Pieni jääkausi vaikutti siihen, että sadot epäonnistuivat vuosi vuoden jälkeen. Ihan hirvittää ajatella millaista epätoivoa viljelijät tunsivat, kun kävi selväksi ettei tänäkään vuonna saatu juuri mitään vaikka kuinka oli yritetty. Sadot eivät epäonnistuneet ainoastaan Suomessa, vaan koko Ruotsin valtakunnan alueella. Niinpä kenelläkään ei ollut mistä antaa edes omilleen, saati sitten valtakunnan kaukaisen kolkan asukkaille. Lisäksi talvet olivat erityisen kylmiä ja pitkiä, eikä Suomeen reissattu ihan noin vain. Pisteenä iin päällä tiedonkulku oli hidasta ja lait ja säännöt tiukkoja, joten apua oli vaikea pyytää ja laillisesti antaa. Monet kyllä yrittivät parhaansa mukaan ja kirjassa on esimerkkejä siitä, miten tilanhoitajat joustivat vaikeassa tilanteessa ja yrittivät saada aateliset ymmärtämään miten epätoivoinen tilanne oli.

Millaista sitten oli elää kun ruokaa ei saanut ja ihmiset kuolivat kuin kärpäset? Täytyy sanoa, että eniten minua yllätti se miten vähän kannibalismia nälänhädän aikana esiintyi. Ehkä olen katsonut liikaa synkkiä elokuvia, joissa joku päätyy pataan heti kun maailma vähän murenee, tai ehkä vain olen turhan kyyninen. Jotenkin kuitenkin oletin, että nälänhädän aikaan naapuri olisi alkanut enemmin tai myöhemmin näyttää varsin murealta. Etenkin kun ottaa huomioon millaisessa köyhyydessä suuri(n) osa ihmisistä eli. Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Ihmissyöntiä esiintyi hyvin vähän, koska sitä pidettiin niin kertakaikkisen epäinhimillisenä ja häiriintyneenä tekona.

Kirjassa kerrotaan kuitenkin Marketta Pertuntyttären karmeasta tapauksesta, jossa äiti oli poikansa kanssa syönyt paitsi pojan kaksi nuorempaa sisarusta myös kerjuumatkalla tapaamansa tuntemattoman pojan. Naapurit hälyttivät esivallan kun tilanne alkoi heidän mielestään vaikuttaa epäilyttävältä ja syyllisiä jahdattiin ympäri Pohjois-Karjalaa. Tapaus dokumentoitiin hyvin ja hengissä selvinnyt Marketta tuomittiin käräjillä. Hänen tekonsa oli kaiken kurjuuden keskelläkin niin hirvittävä, että virkamiehet tekivät kaikkensa hänen kiinniottamisekseen. Yhdessä tarinassa siis yhdistyy sekä äärimmäinen epätoivo ja ihmisten tekemät hirveydet että "oikeus ja inhimillisyys voittavat" fiilis.

Oikeastaan koko kirja oli sellainen. Kerrotaan synkistä asioista, mutta aina välillä sieltä pilkahtaa vähän valoa. Parhainakin aikoina olot olivat kovat ja niihin tottuneet ihmiset pakostakin sitkeitä selviytyjiä. Tämä on hyvä kirja tärkeästä aiheesta, ja antoi ainakin minulle paljon ajattelemisen aihetta.


Luettu myös mm.: Kirjanainen, Kirjoitan ja luen siis olen, Hyllytontun höpinöitä

Haasteet: 50 kategoriaa - 20. emotion/feeling

kirjankansibingon lopputulema

Kaikki hauska loppuu aikanaan, niin myös tämä haaste. Tykkäsin tästä todella paljon! Osallistumiseen ei vaadittu mitään erityistä, mitä nyt piti vilkaista luetun kirjan kantta ja katsoa sopiko se mihinkään bingoruutuun. Kaikki omani eivät sopineet mihinkään enkä laskenut mukaan sarjakuva-albumeita vaikka olisin ehkä voinutkin. En myöskään valinnut luettavia kirjoja bingo mielessäni, mutta sainpas siltikin luettua yhden bingorivin!

Bingoruudukkoon päätyivät nämä kirjat ja bingo muodostui *:llä merkatuista:

Piirroskuva - Jussi Siirilä: Barrikadikesä
*Rakennus - Milja Kaunisto: Synnintekijä
*Kengät - Cheryl Strayed: Villi vaellus
*Nainen - Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä
Punainen - Tupa ryskyi, parret paukkui: Suomen kansan rivot runot
Keltainen - Jussi Siirilä: Sekaisin Kreikasta
*Eläin - Jussi Katajala: Korpin silmät kaiken näkevät ja muita yöpuolen tarinoita
*Fiktiivinen hahmo - Enni Mustonen: Emännöitsijä
Abstrakti kuvio - Marie Lu: Legend

Yllärisuosikiksi nousi loppujen lopuksi eteläkorealaisen Kyung-sook Shinin Pidä huolta äidistä. Surullisen kaunis tarina, suosittelen!

Mukava ja helppo haaste, jonka suorittaisin mielellään uudelleenkin. Kiitoksia Kirjakaapin kummitukselle haasteen järjestämisestä!

Marie Lu: Legend

Marie Lu: Legend
295 s.
Penguin Books 2013
Kirjastosta

My mother thinks I'm dead.

Olen etsiskellyt nuorten dystopiaa, jonka maailma ei saisi minua iskemään päätäni epätoivoisena pöytään. Turhan monille kirjailijoille tuntuu riittävän se siisti idea, jota ei sitten ajatellakaan yhtään pitemmälle. Kirjojen maailma seisoo niin huteralle pohjalla, että aivastuskin kaataisi sen ja lisäksi hevoset juoksevat logiikan aukkojen läpi harjat hulmuten. Siinäpä syitä, miksi esimerkiksi suurta suosiota niittänyt Outolintu jäi minulta kesken.

Yhden kirjan perusteella on vaikea sanoa miten huteran tai tukevan maailman Marie Lu on tässä rakentanut, mutta toivossa on hyvä elää. Toistaiseksi en kompastunut suuriin epäloogisuuksiin, jos kohta tässä oli yksi silmien pyörittelyä aiheuttanut juonenkäänne.

Eli homman nimi on se, että hamassa tulevaisuudessa Day-niminen poika on oikea superrikollinen, jota Tasavallan armeija jahtaa kun muilta puuhiltaan joutaa. Maailmassa riehuu rutto, joka iskee etenkin köyhiin alueisiin. Yllätys yllätys, Dayn perhe asuu sellaisella ja hänen pikkuveljensä sairastuu. Lääkettä hankkiakseen Day turvautuu murtopuuhiin, mutta valitettavasti kaikki ei mene niin kuin Strömsössä. Samaan aikaan kultalusikka suussaan syntynyt June lopettelee yliopistoa/armeijakoulutustaan kypsässä 15 vuoden iässä. June on nero, ainoa joka on saanut Tasavallan missäliekokeessa täydet pisteet. Hänen isoveljensä Metias sysää juonen liikkeelle olemalla väärässä paikassa väärään aikaan. Yleisen terrorismin lisäksi Day halutaan nyt kiinni myös murhasta, ja June alkaa jahdata häntä kosto silmissä kiiluen.

Kaiken kaikkiaan tämä kirja olisi ollut paljon parempi ilman tuota pakollista romanssia. Sen olisi voinut korvata orastavalla ystävyydellä, tämä kun on trilogian ensimmäinen osa. Aikaa romanttisille lätinöille olisi ollut kahdessa muussakin kirjassa. Tässä olisi ihan hyvin voinut keskittyä molempien kohdalla veljien suremiseen. Mutta ainakaan tässä ei ollut kolmiodraamaa! Junea toki kosiskelee kömpelösti toinenkin jannu, mutta June ei hänestä suuremmin välitä.

Kirjan maailmaa ei avata ja tavata tässä kovinkaan paljoa, mistä minä kyllä tykkäsin. Eihän Dayllä ja Junella ole mitään syytä esitelmöidä maailmastaan, koska kaikki on heille itsestään selvää. Tasavalta, entinen Yhdysvallat, muistuttaa poliittiselta rakenteeltaan suuresti Pohjois-Koreaa. Maata on johtanut noin 40 vuotta Elector Primo, jonka kuvan on löydyttävä jokaisen kodin seinältä. Primo valitaan yhä uudelleen virkaansa vaaleilla, joissa hän taitaa olla aina ainoa ehdokas. Yhteiskunnan rikkaat asuvat kaupunginosissa, joissa on enemmän ruokaa ja sähköä kuin köyhissä kortteleissa, mutta esimerkiksi sähköä ei siltikään ole tarpeeksi ympärivuorokautiseen valaistukseen. Kuulostaa varsin pjongjangmaiselta. Ruton lisäksi Tasavallan jatkuvana ongelmana ovat Siirtokunnat, joiden kanssa se on sotinut jo pitkän aikaa, sekä Patriooteiksi itseään kutsuvat Tasavallan ikiomat kapinalliset.

Kirja on kerrottu sekä Dayn että Junen näkökulmasta. Kertojaäänet ovat erilaiset ja lisäksi kumpikin on saanut oman fonttinsa. Dayn fontti ei miellyttänyt minun silmiäni. Day ja June ovat tietenkin suorastaan ärsyttävän nokkelia ja täydellisiä, mutta asennoiduin tähän jo kirjaa aloitellessani ("kuuluu tyyliin, teeskentele vaikka että samanlaisia neroja on muissa maissa pilvin pimein"), joten se ei oikeastaan häirinnyt ollenkaan. Tykkäsin Junesta enemmän ja todella paljon siitä, että hän oli juuri niin hyvä kuin hänen piti maineensa perusteella ollakin. Ärsyynnyn aina suuresti jos naishahmon sanotaan olevan erinomainen asioissa X ja Y, ja sitten mieshahmo on kuitenkin parempi ja nainen jää taustalle. June sai juonia ja toimia ihan yksin, ja tehokkaasti hän sen tekikin.

Se mieleeni jäänyt typerä juonenkäänne on myös juonipaljastus, joten loikkaa seuraavan kappaleen yli jos et halua tietää sitä!

Day näkee ruton vaivaamilla alueilla numerosarjoja, joissa ei ole mitään järkeä. Jotenkin hän kuitenkin päättelee niistä, että Tasavalta levittää ruttoa tahallaan. Siis mitä? En sitten millään käsitä miten hän päätyy tuohon (tietysti oikeaan) johtopäätökseen tai miksi se edes oli edes sisällytetty kirjaan. Sillä ei nimittäin ole juonen kannalta mitään merkitystä, koska Day joutuu lukkojen taakse eikä tee tiedolla mitään muuta kuin angstaa muutaman sivun lisää. June selvittää asian ihan itse ja paljon loogisemmalla tavalla. Olisiko se nyt ollut niin kauheaa jos June olisi kertonut Daylle missä mennään?

Mutta siis, tämä on kelpo dystopiaa joka ärsytti huomattavasti vähemmän kuin monet muut vastaavat. Pitää odotella, että saan joskus jatko-osat käsiini.

Luettu myös mm.: Yöpöydän kirjat, Tarinoiden syvyydet

Haasteet: kirjankansibingo - abstrakti kuvio

Tylsempää kantta saa hakea. En vieläkään ymmärrä
mikä tuo kuvio on olevinaan? Jokin tasavallan sym-
boli vissiin. Älkääkä antako tuon kuvan hämätä, sitä
piti vähän muokata kun valaistus oli kuvaamishetkellä
huono. Oikeasti kansi on tummempi eikä kiiltele.