Juho perustaa ekoyhteisön ja haluaa ennallistaa lähisuot. Samassa pohjoisen pitäjässä Hellä käy läpi vaarinsa jäämistöä. Vuodenaikojen vaihtuessa kummankin on luovuttava jostakin.
Jenni Räinän ensimmäinen romaani pureutuu samoihin aiheisiin kuin hänen tietokirjansakin. Kirjassa kuvataan sekä tyhjenevää kylää että luontoa ja sitä rauhaa, jonka sieltä voi löytää. Minusta kirja lähti liikkeelle aika hitaasti ja melkein jo jätin sen kesken. Onneksi en.
Eihän tätä toki vauhdikkaaksi kirjaksi ole kirjoitettukaan. Juoni on kahden erilaisen päähenkilön arjen kuvausta ja etenkin Juho löytää edestään jos jonkinlaisia vastoinkäymisiä. Siinä missä Hellä opettelee luopumaan vaaristaan, Juho joutuu luopumaan suurista suunnitelmistaan ja tiukasta kontrollistaan. Hän haluaa pelastaa luonnon, mutta luonto ei haluakaan taipua hänen tahtoonsa.
Kirjassa kuvataan kauniisti luontoa ja todenmukaisesti sitä, mitä ihminen on sille tehnyt. Pitäjän soita on ojitettu ja tuhansien vuosien aikana kasvanut maasto myllätty. Erityisen puhutteleva oli kohta, jossa Hellän rakkaan lenkkipolun maisemaan onkin yhtäkkiä ilmaantunut työkoneita ja hakkuualue.
Hellän kautta kuvataan hyvin myös kylien autioitumista. Tyhjiksi jääneiden talojen ikkunat on naulattu umpeen ja nuorempi sukupolvi ei ymmärrä, miten erilaista ennen on ollut. Kotiseutuun ladatut toiveet on murskattu ja vanhempi sukupolvi ei voi muuta kuin katsoa vierestä.
En oikeastaan pitänyt kummastakaan päähenkilöstä kovin paljoa. Tunsin suorastaan vahingoniloa kun Juhon visiot menivät pieleen yksi toisensa jälkeen, se verran ärsyttävä ja ylimielinen hän oli. Hellä taas tuntui jollain tavalla päämäärättömältä ressukalta, mikä toisaalta oli se pointtikin: hän tarvitsi suunnan elämälleen.
Kirja on kuitenkin hieno ylistys Suomen luonnolle ja soille, joiden pelastaminen ei ole vielä liian myöhäistä.
Suon laitoja ovat kulkeneet kivikauden metsästäjät, ja sinne ovat laskeutuneet muuttomatkoilta palaavat metsähanhet sukupolvi toisensa jälkeen. Sen painaumissa karhut ovat levänneet ja ahmineet marjoja ennen pitkää talvea. Hevoset ovat kiskoneet jäisen kannen yli rekiä, ja lehmät samoilleet aapaa reunustavissa metsissä.
(s. 5)
Kirjan tiedot:
Jenni Räinä: Suo muistaa | Gummerus 2022 | 261 sivua | Kirjastosta
Haasteet:
* Syyslukuhaaste: Lue kirja, joka muistuttaa sinua syksystä
* Luonto sivuilla: Vuodenajan vaihtuminen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti