Alaston lapsi kirmasi vuodista tehdystä laavukatoksesta kohti pikku joen polvekkeen kivistä rantaa.
Noin 30 000 vuotta sitten pieni cromagnoninhminen Ayla jää orvoksi, kun maanjäristys nielaisee hänen kotinsa ja perheensä. Juuri kun Ayla on kuolemassa nälkään ja haavoihinsa, paikalle sattuu neandertalinihmisten heimo. Heimon parantajanainen saa luvan ottaa tytön mukaansa ja niinpä Ayla kasvaa heimon parissa.
Tämä sarja on pyörinyt tietoisuudessani lapsuudestani saakka ja sain viimeinkin aikaiseksi lukea tämän ensimmäisen osan. On itse asiassa pieni ihme, etten ole lukenut sitä aiemmin, koska luin teinivuosinani pinoittain muita kauas menneisyyteen sijoittuvia sarjoja. Pidän tarinoista, joissa ihmisten täytyy selviytyä ankarassa luonnossa ilman nykyteknologiaa ja -mukavuuksia.
Tässä tarinassa ihminen vs. luonto onkin yksi kantavista teemoista. Tykkäsin todella paljon siitä, miten tarkasti kirjailija kuvaa heimon arkea. Hän on tehnyt kirjaa varten valtavasti taustatyötä ja se näkyy. Kirjassa vilahtelevat lukemattomien kasvien nimet, kun niitä kerätään sekä pataan että haavoihin. Klaanilaisten päivät kuluvat tarvekaluja tehdessä ja ruokaa hankkiessa, ja kesällä jokaisen mielessä kummittelee jo tuleva talvi. Kuoleman uhka on aina läsnä.
Untinen-Auel on luonut neandertalinihmisille monimutkaisen kulttuurin, joka tuntuu kirjassa todelliselta. Suurin osa heidän kommunikoinnistaan hoidetaan viittomakielellä ja uskomusmaailma on rikas ja monimutkainen. En suuremmin pitänyt siitä, miten alistettuja naiset olivat ja miten jyrkät sukupuoliroolit olivat. Ymmärrän valinnan tarinan kannalta (Ayla kapinoi patriarkaattia vastaan), mutta silti, ei sitä ollut kiva lukea. Etenkin Aylan vihamiehen Broudin silmitön väkivaltaisuus oli inhottavaa.
Jos yhden asian olisin halunnut tietää ennen lukemista niin sen, miten nuoria kirjan hahmot ovat kun heitä pidetään heimossa aikuisina. Neandertalinihmiset pitävät itseään vanhoina jo parikymppisenä, joten kymmenvuotias tyttö on mitä parhaimmassa naima- ja lapsensaanti-iässä. Olisin pärjännyt vallan loistavasti lukematta lapsiraiskauksista ja -synnytyksistä.
Mutta, pidin myös siitä, miten hyvin kirjassa kuvataan erilaisuutta. Tarinassa on joitakin alleviivaavan saarnaavia kohtia, joissa ennustetaan neandertalinihmisten tuhoa, koska he eivät kykene muuttumaan. Ayla on heidän vastakohtansa, ihmissuvun eri haaran edustaja, ja hänen on äärettömän vaikea sopeutua klaanin ajattelutapoihin ja elämäntapoihin. Ayla ja klaanilaiset ovat niin perustavanlaatuisen erilaisia, että heillä on välillä suuria vaikeuksia ymmärtää toisiaan. Ayla osaa ajatella tavoilla, jotka ovat klaanilaisille täysin mahdottomia.
Crebiä huimasi. Hän pystyi laskemaan vaivoin kahteenkymmeneen. Kahtakymmentä suuremmat luvut samenivat epämääräiseksi äärettömyydeksi jonka nimeä oli paljon. Hän oli ankaran miettimisen tuloksena tavoittanut jonkinlaisen aavistuksen luvuista joiden mahdollisuuden Ayla oli tajunnut niin helposti. Hänen nyökkäyksensä miltei myöhästyi. Hänelle oli äkkiä valjennut millainen kuilu erotti hänen mielensä tämän tytön tajunnasta ja oivallus järkytti häntä.
(s. 159)
Tämä on muuten niitä harvoja kirjoja, jossa wanha kunnon "hän on tyrmäävän kaunis eikä tiedä sitä" klisee ei edes häirinnyt minua. Lukijalle on ilmiselvää, että Ayla on kaunis. Klaanilaisille on aivan yhtä ilmiselvää, että hän on ruma. Aylalta puuttuvat sellaiset viehättävät piirteet kuin jykevät kulmat ja karvainen vartalo. Lisäksi hän vääntelee naamaansa ihmeellisiin virneisiin ollessaan iloinen. Kullankeltaiset hiukset ovat omituisen väriset ja suorat sääret suorastaan epämuodostuneet. Oli kiinnostava uppoutua tarinaan ihmisistä, joille kauniin ja ruman käsitteet olivat niin erilaisia kuin meillä.
Aylan lisäksi kirjassa oli monia muitakin hahmoja, joista pidin. Creb on klaanin mog-ur, kaikista mahtavin tietäjä, jonka fyysiset puutteet korvaa hänen älykkyytensä ja läheinen suhteesa henkimaailmaan. Iza on Aylan äiti, heimon parantajanainen, joka rakastaa tyttöä tämän vieraudesta huolimatta. Brun puolestaan on klaanin johtaja, joka tuntee heimopäällikön taakan jokaista päätöstä tehdessään eikä voi ymmärtää, miksi Broud on niin idiootti.
Sarja menee jatkoon kiinnostavan maailmansa vuoksi. Haluan lukea lisää kivikauden ankarista oloista ja selviytymistaisteluista.
Se pitää vielä mainita, että vaikka tämä näkyykin olevan tarkistettu suomennos, kirja kärsii vakavasta pilkkukadosta. Lisäksi useammassa kohdassa on laitettu repliikki väärän hahmon sanomaksi.
Kirjan tiedot:
Jean M. Untinen-Auel: Luolakarhun klaani | WSOY 2011 (1. p. 1981) | 596 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: The Clan of the Cave Bear (1980) | Suomennos: Erkki Hakala
Luettu myös mm.:
Sallan lukupäiväkirja, Todella vaiheessa, Taikakirjaimet ynnä muut
Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 3. historiallinen romaani [19/50]
* Pohjoinen lukuhaaste 2021 - 5. kirja, jonka päähenkilön ottaisit mukaan Lapin erämaahan [12/25]
Tämä kirja on ollut lukulistalla jo pitkään, josko nyt kesällä saisi vihdoin luettua. Aikakausi kuulostaa niin kiinnostavalta :)
VastaaPoistaTämä on oikein sopivaa kesälukemista! Ja tuo aikakauden kuvaus oli kyllä hienoa.:)
PoistaIhana sarja, josta olen lukenut muutaman kirjan. Tyttöni piti myös näistä kirjoista ja ne löytyvät nykyään hänen kirjahyllystään :)
VastaaPoistaKävi kyllä mielessä, että pitäisikö tämä hankkia itsellekin. Jos ei muuten niin siksi, että kirja on pullollaan vinkkejä kasvien hyötykäytöstä!
PoistaKiehtova sarja ja taidokkaasti kerrottu aikamatka kauas historian uumeniin; teos, joka ei lukemalla kulu eikä siihen ajan hammas pure:)
VastaaPoistaTämän jälkeen tekee kyllä vähän mieli lukea muitakin esihistoriaan sijoittuvia kirjoja! Mutta ehkä yritän ensin selvitä tästä sarjasta. :)
Poista