Johanna Hulkko: Suojaava kerros ilmaa

Johanna Hulkko:
Suojaava kerros ilmaa
128 s.
Karisto 2019
Kirjastosta

Terminaalin aula on täynnä ihmisiä.

Seiskaluokkalainen Kepa lähtee äitinsä kanssa Postcrossing-seuran matkalle Ahvenanmaalle. Postcrossaaminen on vain yksi Kepan ja äidin nörttiharrastuksista geokätköilyn ja postimerkkeilyn ohella. Tällaiset harrastuksethan ovat hyväksyttyjä lihaville ihmisille, joillainen Kepakin on. Hän on koko ajan tuskallisen tietoinen omasta koostaan ja etenkin siitä, mitä muut ajattelevat siitä. Heti reissun alussa hän kuitenkin tutustuu porukan ainoaan toiseen nuoreen, joitakin vuosia vanhempaan nimimerkki Ruu749:n, jonka Kepa nimeää mielessään Huuksi herra Huun mukaan. Muutaman päivän lomasta Maarianhaminassa ei ehkä tulekaan niin mummopainotteinen kuin Kepa pelkäsi.

Sanon heti alkuun, että kirjan kansi on minun subjektiivisen mielipiteeni mukaan aivan tolkuttoman ruma. Anteeksi vain kannen tekijälle ja kustantamolle, mutta miten ihmeessä joku kuvittelee tällaisen ysärihenkisen kuvan ja asettelun vetoavan nykynuoreen millään lailla? Nykymaailma on hyvin visuaalinen jo pelkästään somen vuoksi, joten kirjankansien soisi olevan kutsuvia ja trendikkäitä eikä luotaantyöntäviä ja vanhanaikaisia. Minä olisin ehkä voinutkin ottaa tämän hyllystä kannen perusteella 1990-luvulla, mutta on vaikea kuvitella nuoren tarttuvan tähän nyt 2010-luvulla.

Mikä on todella sääli, koska kirja on mielestäni kiinnostava ja luettava tapaus. Pidin paljon Kepasta, Huusta ja heidän ystävyydestään, joka rakentuu luontevasti yhteisen ulkopuolisuuden tunteen perustalle. Kepa on siis lihava yläkoululaistyttö, jonka on vaikea löytää hetkiä, jolloin joku tai jokin ei muistuta häntä hänen painostaan. Muka hyvää tarkoittavat terveysneuvot ja laihdutusvinkit ovat ahdistavaa kuultavaa kun sitä syöksyy korviin joka suunnalta ja etenkin tuntemattomien taholta. Mielestäni kirjassa tuodaan hyvin esille se, miten muiden mielipiteet rajoittavat ylipainoisen elämää enemmän kuin paino sinänsä. Kepa ei halua kertoa kenellekään esimerkiksi uinti- ja pilates-harrastuksistaan, koska voi sitä päivittelyn määrää kun lihava ihminen liikkuu!

Jos taas kerron harrastavani [uintia], ne alkaa kysellä montako kertaa viikossa (toivottavasti mahdollisimman monta), miten kauan kerralla (toivottavasti mahdollisimman pitkään), miten kauan olen harrastanut (vai jo kuusi vuotta, kappas vain, ettei ole tuon enempää vaikuttanut elopainoosi) ja ehkä sen ohella kannattaisi aloittaa myös kuntosalilla känti (meidän Mirkkumarjattakin käy ja tykkää niin kovasti kun tulokset näkyvät nopeasti).

(s. 71)

Kepa pelkää siis syystäkin aluksi, että Huu kommentoisi hänen painoaan. Pitkä ja laiha Huu ei kuitenkaan välitä Kepan mahamakkaroista tuon taivaallistakaan vaan rohkaisee tätä esimerkiksi ostamaan ihanan seksikkään mekon kirpparilta. Miksi lihava ei saisi pukeutua juuri niin kuin haluaa? Kepalle puolestaan on selvää miltei ensi hetkestä alkaen, että Huu on nuori transmies. Kepalle Huun sukupuolella ei ole mitään väliä ja ystävyydessä onkin myös pieni ihastumisen väre. Kaksikko lyöttäytyy yhteen retken ajaksi ja vaikka kumpikin astuu vahingossa aroillekin alueille, yhteinen sävel löytyy ja säilyy silti. 

Minusta oli kiva lukea tarina kahdesta nuoresta, jotka ovat kumpikin omalla tavallaan yhteiskunnan marginaalissa. Kirjassa on kyllä välillä turhan saarnaavakin ote kun Kepan kautta kerrotaan siitä, miten tietoisia itsestään ja koostaan monet ylipainoiset ovat. Tottahan se on ja itsekin näin isompana ihmisenä allekirjoitan kokemukset, mutta olisin pitänyt enemmän hieman keveämmästä otteesta. Sopivan tuolin löytäminen voi olla ongelma, mutta ei sitä olisi tarvinnut vatvoa niin pitkään. Toisaalta Kepan ja Huun mutkaton tutustuminen ja toistensa hyväksyminen kevensi tunnelmaa ja oli muutenkin ihanaa luettavaa, Ei tällaisia kirjoja turhan monta ole.

Eli kuvitelkaa vaikka kirjalle toisenlainen kansi ja tarttukaa siihen! Ja harrastakaa postcrossausta, se on kivaa!

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2019 - 46. kirjassa on trans- tai muunsukupuolinen henkilö [34/50]