Fernanda Melchor: Hurrikaanien aika

He saapuivat kanavalle joen törmää laskevaa polkua pitkin, ritsat viritettyinä taisteluun ja silmät viiruina keskipäivän kirkkaudessa.

Lue maailma vuodessa -haasteeseen luettiin lokakuussa Väliamerikan tai Karibianmeren valtion kirjailijan kirjoittama kirja. Luin tähän meksikolaisen Fernanda Malchiorin kirjan Hurrikaanien aika.

Tämä oli itse asiassa yllättävän haasteellinen kohta, koska halusin tähänkin naisen kirjoittaman suomennetun kirjan. Sitä etsiessä tulin siihen tulokseen, että Väliamerikasta ja Karibianmeren valtioista on suomennettu lähinnä kurjuuskirjallisuutta. Huumeita, köyhyyttä ja väkivaltaa niin kauas kuin silmä kantaa.

En väitä, että suomennettavaksi olisi valittu huonoja kirjoja, mutta kovin kapean kuvan alueen kirjallisuudesta ne kyllä antavat. Missä ovat esimerkiksi kevyt romantiikka, dekkarit ja spefi-kirjat?

Hurrikaanien aikakin on kurjaakin kurjempaa kurjuuskirjallisuutta. Yllättävä kyllä pidin kirjasta ja se oli todella taitavasti rakennettu. Hatunnosto myös suomentaja Emmi Ketoselle: Melchorin hengästyttävän pitkien ja polveilevien lauseiden suomentaminen on varmasti ollut vaativa urakka.

Sisältökin on niin rajua, että tämä tarvitsisi suunnilleen kaikki sisältövaroitukset. Ollaan kurjassa ja köyhässä La Matosan pikkukylässä, joka on oikea helvetti maan päällä. Epätoivoiset ihmiset yrittävät selvitä päivästä toiseen kuka mitenkin, yleensä huumeiden ja irstailun voimalla.

Tarina alkaa kylän Noidan runnellun ruumiin löytymisestä. Kuka hänet surmasi ja miksi? Ja ketä edes kiinnostaa?

Vastauksia etsitään monien näkökulmien kautta. Ne punoutuvat tiukasti yhteen ja niiden kautta lukija näkee miten eri tavalla eri ihmiset näkevät toisensa ja ympäröivän maailman. Tarina ja hahmot uppoavat välillä suorastaan kuvottaviin syvyyksiin enkä ikimaailmassa suosittelisi tätä kenellekään, joka ei ole valmis lukemaan ihmismielen ja machokulttuurin mustaakin mustemmista puolista.

En yleensä lue näin kurjaa kurjuuskirjallisuutta ja tämän lukemisesta jäi vähän likainen olo. Mutta kuitenkin, kirja on todella hyvin kirjoitettu ja masentava totuushan on se, että maailmassa on monia, monia La Matosan kaltaisia kyliä. Melchor sai inspiraation kirjaan oikeasta murhatapauksesta, mutta kirjoitti sen fiktioksi oman turvallisuutensa vuoksi.

Kirjan tiedot:

Fernanda Melchor: Hurrikaanien aika | Aula & Co 2021 | 210 sivua | Kirjastosta

Espanjankielinen alkuteos: Temporada de huracanes (2017) | Suomennos: Emmi Ketonen

Luettu myös:

Kirjojen kuisketta, Kirja vieköön, Kirjarouvan elämää ynnä muut

Haasteet:

* Lue maailma vuodessa : Lokakuu: Väliamerikan tai Karibianmeren valtion kirjailijan kirjoittama kirja

* Paha mieli, paras mieli : Rakkaudettomuus

Piia Leino: Hämärän laulu

Lean viha oli taas notkahtanut sameaksi sumuksi.

Olen tykännyt Piia Leinon aiemmista scifi-kirjoista, joten odotukset olivat korkealla myös Hämärän laulun suhteen. Leinolla on kyky ottaa yhteiskuntaa puhuttava huoli tai kehityssuunta, ja punoa siitä kiinnostavan pelottava maailma.

Hämärän laulun takakansi lupaa matkan Marsiin ja ihmismieleen. Lea on eronnut kumppanistaan ja koneterapeutti ohjaa asian kanssa kipuilevan naisen kohti Marsia. Mikäs sen terapeuttisempaa kuin toinen planeetta, jossa alkaakin sitten tapahtua kummia.

Maailma oli tässäkin kirjassa kiehtova. Ollaan utopiassa, jossa koneoptiot on jaettu tasan ihmiskunnan kesken ja vain kaikken lahjakkaimmat tekevät työtä. Muut saavat tehdä mitä huvittaa kansalaispalkan myötä ja niinpä luovuus kukoistaa.

Kun koneet tekivät useimmat työt, jäi ihmisten työksi pohtia, mitä oli olla ihminen, ja sitä he totisesti tekivät. Ihmistaiteen merkitys syntyi ihmettelystä, kömpelyydestä ja keskeneräisyydestä siinä missä koneälyn taide oli aina jo valmista.

(s. 137)

Lännen utopian rinnalla on kuitenkin olemassa Idän utopia, joka meneekin sitten dystopian suuntaan. Idässäkin pyritään ihmisten onnellisuuteen, mutta sitä ohjataan ja säädellään hallinnon taholta. Ole onnellinen tai itke ja ole onnellinen.

Tätä maailmaa olisin mielelläni kiertänyt enemmänkin katselemassa miten se käytännössä toimii.

Harmillisesti en kuitenkaan pitänyt kirjasta ja tarinasta, joka siinä sitten kerrottiin. Ilman suuria juonipaljastuksia en oikein voi sanoa muuta kuin että lopussa paljastuu yksi inhokkitroopeistani, joka sitten hapatti koko lukukokemuksen.

Ja vaikka unohdetaan tuo henkilökohtainen voi eini, niin en siltikään pitänyt kirjan lopetusta kovin vahvana. Se tuntui jotenkin äkkinäiseltä ja keskeneräiseltä, vaikka toisaalta se kyllä sopi ajatukseen siitä, ettei Lean (tai kenen tahansa) matka itseensä voi olla koskaan valmis.

Kirjan tiedot:

Piia Leino: Hämärän laulu | S&S 2025 | 318 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Ainakin Kulttuuri kukoistaa

Haasteet:

* Paha mieli, paras mieli : Ero

Nicola Griffith: Ammonite

Marghe’s suit was still open at neck and wrist, and the helmet rested in the crook of her left arm.

Jos joskus kaipaat scifiä, jossa ei ole ainoatakaan mieshahmoa, tässäpä kirja sinulle! Ainoa kirjan sivuilla näkyvä mies Nicola Griffithin Ammonitessa on päähenkilö Marghen isä, jonka kanssa käymäänsä keskustelua Marghe muistelee noin sivun verran.

Muuten ollaan täysin vapaita miehistä, koskapa he kuolevat virukseen jos erehtyvät naisten asuttamalle Jeep-planeetalle. Marghe on antropologi, joka saapuu planeetalle selvittämään muun muassa sitä, miten ihmeessä naiset hedelmöittävät itsensä ja/tai toisensa Jeepissä.

Melkein jätin tämän lainaamatta, koska kansi on ruma ja kirjan nimi melko mitäänsanomaton. Onneksi kuitenkin otin tämän, koska tämä olikin aivan loistava sateenkaareva seikkailu!

Jeepissä Marghe lähtee yksinään reissun päälle tutustumaan paikallisiin yhteisöihin ja löytää matkan varrelta niin itsensä kuin rakkaudenkin. Tykkäsin paljon siitä, miten lähellä luontoa tarinassa ollaan. Etenkin pohjoisen kylmyys on hyytävää ja jännäsin Marghen selviytymisen puolesta. Matkakertomuksena tämä olikin jännittävä ja kuvauksena erilaisista kulttuureista kiehtova.

Jeep ei ole mikään rauhaisa utopia, koska naisetkin ovat ihmisiä. He osaavat olla julmia ja sotaisia, ja toisaalta myös suvaitsevia ja rakastavia. Naispareja ei tietenkään ihmetellä Jeepin paikallisten keskuudessa (heillä ei edes ole käsitystä siitä, mikä mies on), mutta myös planeetalle saapuneet tutkijat ja sotilaat ovat sateenkaarevia.

Taustalla häärii kapitalistinen Yhtiö, jonka palkkaamana Marghekin Jeepiin saapuu. Yhtiö haluaa vain kääriä voittoa ja virus, joka surmaa kaikki miehet ja osan naisistakin on heidän kannaltaan ongelma. Marghella on mukanaan kokeellista lääkettä, mutta mitä pitempään hän Jeepissä on, sitä vähemmän hän haluaa Yhtiön saavan jalansijaa siellä.

Ammonite ilmestyi alun perin vuonna 1992. Ainakin minusta se on kestänyt hyvin aikaa ja sitä oli miellyttävä lukea. Tarina etenee koko ajan ja pidin sekä Marghesta että sotilaita johtavasta Dannerista.

Kirjan tiedot:

Nicola Griffith: Ammonite | Gollancz 2012 (1. p. 1992) | 400 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Kolme kummaa kirjaa : Kirjassa ollaan toisella planeetalla

* Paha mieli, paras mieli : Juurettomuus

* Luonto sivuilla : Kosketuksissa luonnon kanssa

Hiromi Kawakami: Under the Eye of the Big Bird

Let’s go to the baths today, Miss Ikuko said, so we all got ready.

Hiromi Kawakamin Under the Eye of the Big Bird oli yksi tämän vuoden International Booker Prize -ehdokkaista. Ei se palkintoa voittanut, mutta kiinnosti silti sen verran, että halusin lukea tämän kun kirjastosta kerran löytyi.

Ja olipas merkillinen kirja. En oikein tiedä pidänkö tästä vai en. Luulen, että pidän kirjan ideasta enemmän kuin toteutuksesta.

Tässä siis ollaan post-apokalyptisissa maisemissa. Ihmiskunta on sukupuuton partaalla ja hajaantunut pienehköihin yhteisöihin, jota etsivät erilaisia tapoja selvitä. Löytyy vauvatehdasta, ihmisen ja eläimen risteytymiä, kloonausta, erilaisia erikoisia kykyjä ja kas vain, nuohan ovatkin kasvi-ihmisiä.

Kokonaisuutena tarina kattaa kymmeniä jos ei peräti satoja tuhansia vuosia, ja minun oli aika vaikea pysyä kärryillä siitä, oltiinko eri luvuissa vain eri yhteisöissä vai lisäksi aivan eri vuosituhannella. Kertojia on siis monta, joskin samoja tai ainakin saman nimisiä hahmoja esiintyy useassakin luvussa.

Yhteisinä hahmoina taustalla ja joskus kertojinakin hiippailevat vahdit ja äidit. Vahdit pitävät silmällä eri yhteisöjä ja määrittävät milloin niiden toimintaan olisi syytä puuttua ulkoapäin. Äidit taas ovat jotain muuta kuin ihmisiä ja heidän tehtävänään on kasvattaa lapsia. Lisääntyminen on kirjassa muutenkin yksi keskeinen teema ilmeisistä syistä.

Tarina oli helppo lukea, mutta se ei loppujen lopuksi herättänyt kovin suuria tunteita. Se taas johtuu siitä, että oikeastaan kukaan hahmoista ei tuntenut kovin suuria tunteita, tai toisinaan edes niitä pieniä.

Minulla oli lopussa vähän sellainen “mitä minä juuri luin? ja miksi?” -olo. Tässä kirjassa ihmiskunnan tulevaisuus ei ole valoisa ja aivan lopussa oleva eräänlainen toivonkipinä kyseenalaisti sen, mikä “ihminen” edes on.

Kirjan tiedot:

Hiromi Kawakami: Under the Eye of the Big Bird | Granta 2025 | 278 sivua | Kirjastosta

Japaninkielinen alkuteos: Ōkina tori ni sarawarenai yō (2016) | Englanninkielinen käännös: Asa Yoneda

Haasteet:

* Kolme kummaa kirjaa : Kirjailija on kotoisin muualta kuin länsimaista

* Paha mieli, paras mieli : Toivottomuus

* Luonto sivuilla : Jonkin uuden syntyminen

Marja-Leena Lempinen: Siivet ja juuret

- Black bastard! Black bastard! kaikui papukaijan kimeä huuto pihassa.

Tämän vuoden Lukumatka menneisyyteen -haasteen kivoimpia löytöjä oli Marja-Leena Lempisen trilogia, jossa kerrotaan Suomesta Kanadaan 1920-luvulla muuttaneesta nuoresta Jennystä. Sain nyt viimeinkin luettua sarjan viimeisen osan Siivet ja juuret, josta tykkäsin myös.

Näiden kirjojen ehdottomia vahvuuksia on arjen kuvaus. Suuret dramaattiset, poliittiset käänteet tapahtuvat kauempana, mutta heijastuvat myös ihan tavallisten ihmisten elämään. Tämän osan tarina alkaa vuodesta 1934 ja laman hellittäessä Jenny uskaltaa perustaa oman kampaamon.

Jennyä seurataan nyt monien vuosien ajan ja arjen ilot ja surut ovat oikeastaan merkittävämpiä kuin toinen maailmansota. Sota herättää siirtolaisyhteisössä vahvoja tunteita ja pelkoa Suomen puolesta. Kirjassa kuvataan hyvin Jennyn huolta Suomen perheestään ja sitä, miten siirtolaiset haluavat kantaa kortensa kekoon niin kutomalla sukkia kuin keräämällä rahaakin emämaalle.

Toisaalta sota on Jennylle kuitenkin pienempi ja etäisempi huoli kuin puolison terveysongelmat ja parisuhteen rakoileminen. Tämän osan kantava teema onkin sen nimessä. Siirtolaiset ovat kasvattaneet juuret Kanadaan, uuteen kotimaahansa, ja se tarjoaa heille aivan erilaisen mahdollisuuden levittää siipensä. Suomi on maa, jossa synnyttiin, mutta Kanada on maa, jossa eletään ja rakennetaan.

Vaikka epävarmuus jäyti, eikä huomisesta tiennyt, tajusin, että usko omaan itseen auttoi. Matka Jokinotkon kotimökistä tähän hetkeen oli ollut pitkä. Olin raivannut tieni suomalaisella sisulla, savolaisella huumorilla. Niillä eväillä aioin myös jatkaa.

(s. 347)

Samalla tulee hyvin esiin se, miten Jennykin etääntyy Suomen perheestään. Kirjeet kyllä vaihtuvat, mutta hän saa kaikki uutiset jälkikäteen eikä esimerkiksi näe sisarustensa lapsia. Kaikilla on omat elämänsä eikä yhteydenpito ollut helppoa ja nopeaa.

Jäin vähän toivomaan jatkoa! Pääseekö Jenny ikinä kyläilemään Suomessa? Miltä se tuntuisi, kun on ollut vuosikymmeniä muualla? Mutta toisaalta sarja päättyi hyvään paikkaan ja tarina tuntui kokonaiselta, joten ei jatko-osalla sinänsä ole oikeastaan tarvetta.

Kirjan tiedot:

Marja-Leena Lempinen: Siivet ja juuret | Icasos 2024 | 356 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Ainakin Amman lukuhetki ja Kirjarouvan elämää

Haasteet:

* Älä aloita uutta sarjaa : Trilogian päätösosa

* Luonto sivuilla : Kirjan nimessä on luontosana

Riina Tanskanen: Tympeät tytöt: Luokkakipuja

Luin Riina Tanskasen ensimmäisen Tympeät tytöt -sarjakuva-albumin näköjään kolmisen vuotta sitten. Tämän Luokkakipuja-kirjan teema on pohjimmiltaan sama: sukupuoliroolit sekä tyttönä ja naisena olemisen vaikeus.

Tällä kertaa niitä tarkastellaan talouden ja etenkin kapitalismin kautta. Millaisen naiskuvan toistaminen ja suoranainen pakkosyöttö hyödyttää eniten kapitalismin pyörittämää yhteiskuntaa? Mitä ja millaisia mielikuvia naisille myydään?

Teemaa tarkastellaan kahdeksassa tarinassa eri näkökulmien kautta. Itse tykkäsin eniten Luokkakipuja- ja Syrjäseutujen tytöt -luvuista. Ensimmäisessä pureudutaan siihen, miten Suomi itse asiassa on luokkayhteiskunta ja miten vaikeaa luokkanousu on.

Näennäisesti kaikilla on samat mahdollisuudet esimerkiksi opiskella yliopistossa, mutta onhan se paljon vaikeampaa jos suvulla ei ole lainkaan akateemisia perinteitä. Tarinassa tulee hyvin esille nuoren työläistaustaisen opiskelijan ulkopuolisuuden ja riittämättömyyden tunne ja paine olla samanlainen kuin varakkaammat opiskelukaverinsa. Samoin myös se, miten akateeminen koulutus voikin ulkopuolistaa sinut perheestäsi ja vanhoista tutuistasi.

Syrjäseudun tytöissä puolestaan ollaan kuolevalla maaseudulla, pikkupitäjässä, josta tytöt häipyvät heti kun voivat. Paitsi ne, jotka jäävät. Tässäkin tarinassa nuori nainen tuntee ulkopuolisuutta monella tavalla. Kotiseudulla hän jää aivan eri maailmaan kuin se kaupunkiin opiskelemaan muuttanut kaverinsa. Samaan aikaan hän ei oikein kuulu myöskään miesvaltaiselle syrjäseudulle, jossa ennakkoluulot kukoistavat.

Tarinat toimivat hyvin toistensa peilikuvina ja kertovat siitä, miten vaikeita valintoja elämässä tulee eteen.

Kokonaisuutena pidin kirjasta ja mitä useampi sen lukee, sitä parempi. Etenkin miesten soisi kurkistavan edes tämän verran siihen, millaista naisten elämä voi olla. Koskaan ei ole kyllin hyvä äiti, työntekijä, opiskelija tai nainen.

Että semmosta.

Myös Työväenmuseo Werstaan näyttely on katsomisen arvoinen, semminkin koska isommista originaalipiirroksista teksti on helpompi lukea. Ymmärrän kaunofontin taiteellisen arvon, mutta kirja on varmasti todella haastava jos on lukivaikeus. Minunkin oli hankala hahmottaa niitä puhekuplia, joissa teksti jakautui kahtia esimerkiksi hahmojen päiden ympärille.

Kirjan tiedot:

Riina Tanskanen: Tympeät tytöt: Luokkakipuja | Into 2025 | 207 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Paha mieli, paras mieli : Riittämättömyyden tunne

Heather Fawcett: Emily Wilde’s Map of the Otherlands (Emily Wilde #02)

The foot would not fit in my suitcase, so I wrapped it in cloth and wrestled it into an old knapsack I sometimes carry with me on expeditions.

Ihastuin Heather Fawcettin Emily Wilde -sarjan ensimmäiseen osaan eikä toinen osa ollut ollenkaan pettymys! Emily on vain niin loistava päähenkilö, tutkija joka ei pyytele anteeksi itseään tai vähättele omia taitojaan.

Emily Wilde’s Map of the Otherlands alkaa joitain kuukausia ensimmäisen osan jälkeen. Emilyllä on työ alla kartta haltiamaista, mutta varsinainen juoni keskittyy Emilyn tavoitteeseen löytää ovi nimenomaan kollega-rakastettu Wendellin haltiakotiin. Sitä lähdetään sitten etsimään Sveitsin Alpeilta.

Emilyn lisäksi tykkäsin tosi paljon kirjan muista hahmoista. Wendellistä harmillisesti ehkä vähiten, mutta toisaalta hän oli loppujen lopuksi aika pienessä osassa tarinaa. Hän on tällä kertaa pulassa ja sopivasti tajuton osan tarinaa, ja on Emilyn vuoro pelastaa hänet.

Toiminallisempia ovat Farris Rose, osastonjohtaja yliopistosta, sekä Emilyn veljentytär Ariadne, joka vasta opiskelee haltiatietoa.

Apart from a few bruises, she [Ariadne] was largely unharmed, and now that the shock had worn off she seemed to view the attack as a thrilling tale ripe for scholarly documentation, and as already making notes on the subject. An entirely unhealthy response to attempted murder, of course; I have never been more convinced that she has the making of a dryadologist.

(s. 272)

Mainioita hahmoja ja tykkäsin siitä, että vaikka Rosen ja Emilyn välit eivät alussa parhaat olleetkaan, he pystyivät silti kohtaamaan toisensa tutkijoina ja ymmärtämään toisiaan sitä kautta.

Emilyn lisäksi minua viehättää kirjan maailma ja sen kaikenkirjava haltiakansa. Sveitsiläisen pikkukylän asukkaat suhtautuvat heitä ympäröivään luontoon ja haltioihin kovin eri tavalla kuin kaupunkilaiset, joiden elämässä haltiat eivät ole koko ajan läsnä.

Haltiat ovat kokoon ja ulkomuotoon katsomatta tavalla tai toisella pelottavia, ja monille lajeille ihmiset ovat saaliita ja maukkaita pikku välipaloja. Tarina jättikin sopivasti auki sen, miten vieras Wendell loppujen lopuksi onkaan ihmisvalepukunsa alla. Ehkäpä se selviää seuraavassa osassa? Joka tapauksessa täytyy ehdottomasti lukea sekin.

Kirjan tiedot:

Heather Fawcett: Emily Wilde’s Map of the Otherlands | Orbit 2024 | 337 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Älä aloita uutta sarjaa : Sarjan toinen osa

* Luonto sivuilla : Rinnakkaiselo