Mika Waltari: Sinuhe, egyptiläinen

Minä, Sinuhe, Senmutin ja hänen vaimonsa Kipan poika, kirjoitan tämän.

Katkera ja kyyninen Sinuhe muistelee elämäänsä ja kohtaamiaan vastoinkäymisiä. Orpopojasta kasvaa faaraon henkilääkäri, joka karkotetaan lopulta syrjäseudulle mielipiteidensä vuoksi.

Oikein mainostin työpaikalla ottavani tämän klassikkotiiliskiven kirjallissivistäväksi kesäprojektikseni, joten pakkohan se sitten oli lukea. Aliarvioin kuitenkin kärttyisen Sinuhen vetovoiman ja Waltarin taituruuden, joten luin kirjan viikossa kesälomani aikana.

Tätähän on tietenkin kehuttu valtavasti sen melkein 80 vuoden aikana, joka sen ilmestymisestä on kulunut, mutta kehunpa nyt vähän lisää. Erinomainen kirja, kannattaa lukea!

Tämä oli paljon hauskempi kuin oletin. Sekä dialogissa että leipätekstissä on aivan hulvattomia kohtia ja nauroin muutaman kerran ääneenkin. Kirjan hahmoilla on harvoin harhakuvia omasta luonteestaan ja he arvostelevat säälimättömästi muita.

Horemheb joi maljansa tyhjäksi ja täytti maljansa ja joi sen uudelleen kiivaasti tyhjäksi ja sanoi: "Totisesti, toivoisin olevani krokotiili ajatellessani Egyptin tulevaisuutta. Olkoon niin. Jos Sinuhekaan ei halua minua auttaa, ei minulla liene muuta tehtävää kuin juoda itseni känniin kuten ennenkin joka kerta ajatellessani Egyptin tulevaisuutta farao Ekhnatonin hallitessa."

(s. 444-445)

Sinuhe kertoo elämästään takaumina ja tietää varsin hyvin, miten huonosti hänellä tulee menemään. Harvat onnenhetket onkin kyllästetty pahaenteisillä "ja hetken kuluttua alamäki taas alkoi" -kommenteilla.

Sinuhe hahmona jakanee mielipiteitä, mutta minä pidin hänestä. Välillä tosin teki mieleni hakata päätä seinään, koska etenkin nuori Sinuhe on niin kertakaikkisen hyväuskoinen tollo. Nefernefernefer kertoi heti, millainen nainen hän on! Oma on vikasi, kun et uskonut.

Pidin muutenkin kirjan kirjavasta hahmogalleriasta. Naiset tiesivät oman arvonsa erittäin hyvin ja pyrkivät saamaan sen, mitä halusivatkin. He itse asiassa onnistuivat paremmin kuin Sinuhe. Sinuhen monimutkaiset suhteet faarao Ekhnatoniin ja Horemhebiin olivat kiinnostavia. Sääli ja pelko värittävät rakkautta, joka on kuitenkin niin suurta, että Sinuhe ei pääse heistä irti.

Kirjaa lukiessani vilkuilin vähän väliä Wikipediaa selvittääkseni, miten asiat oikeasti menivät. Melkein niin kuin kirjassa, jota ei ole syyttä kehuttu erinomaiseksi kuvaukseksi muinaisesta maailmasta. Kauan sitten eläneiden ihmisten elämät tulevat lähelle heidän arkensa ilojen ja surujen kuvauksissa.

Kirjan juonta kantavat Sinuhen pohdinnat ihmisyydestä, joka on pohjimmiltaan samanlainen kulttuurista ja ajasta riippumatta. Ekhnatonin uusi uskonto mullistaa hetkellisesti Egyptin ja johtaa silmittömään väkivaltaan, mutta pian Niilin laineet liplattavat kuten ennenkin.

Ei siis ole tapahtunut mitään uutta silmieni nähden, vaan mikä on ennen tapahtunut, on tapahtuva myös vastaisuudessa. Niinkuin ihminen ei muuttunut ennen, niin hän ei ole muuttuva vastaisuudessakaan. Ne, joka tulevat jälkeeni, ovat samoja, jotka elivät ennen minua.

(s. 9)

Kirjan tiedot:
Mika Waltari: Sinuhe, egyptiläinen | WSOY 2005 (1. p. 1945) | 780 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:
Kirjahullun päiväkirja, 100 kirjaa, Maailma on sana ynnä muut

Haasteet:
* Helmet 2022 : 47. kaksi kirjaa, joiden kirjoittajat kuuluvat samaan perheeseen tai sukuun [42/50]
Toiseksi suunnittelen Satu Waltaria.
* Klassikkokesä 2022 : Kirja 1
* Kirjamatka maailman ympäri: Egypti

Terry Pratchett & Neil Gaiman: Hyviä enteitä

Oli kaunis päivä.

Maailmanloppu on tulossa. Demoni Crowley ja enkeli Aziraphale ovat kuitenkin sillä kannalla, että maapallo on oikeastaan ihan kiva paikka asua. Estääkseen varman tuhon heidän on ensin löydettävä hukkaan mennyt antikristus, joka alkaa tulla tietoiseksi voimistaan…

Tällä kirjalla on minulle valtavasti nostalgista tunnearvoa. Olin vähän toisella kymmenellä kuin luin tämän ensimmäistä kertaa ja sen jälkeen olenkin lukenut koko kirjan monta, monta kertaa ja suosikkikohtani vieläkin useammin. Jokin tässä räjäytti nuoren minäni tajunnan ja rakastan edelleen kirjan huumoria, hahmoja ja ihmisyyden pohdintaa.

Olen ostanut vuoden 1992 suomennoksen kirjaston poistomyynnistä reilut 20 vuotta sitten. Kirja oli jo ostaessa nuhjuinen ja olen vaalinut sitä muutosta toiseen, korvaavaa kappaletta kun on melkein mahdotonta löytää.

Englanninkielisen alkuteoksen luin ja ostin huomattavasti myöhemmin, mutta sekin on minulle hyvin rakas. Joudun välillä toistamaan itselleni, että yksi kappale riittää, en tarvitse jokaista kansikuvavariaatiota (vai tarvitsenko sittenkin?).

Tällä taustalla tämän uuden suomennoksen lukeminen tuntui hyvin riskialttiilta. Etenkin kun en suuremmin pitänyt kirjasta tehdystä TV-sarjasta, josta tämän kirjan kansikuva on otettu. Aloin heti vastarannan kiiskeksi. Eihän tämä Mika Kivimäen suomennos voi olla yhtä hyvä kuin Marja Sinkkosen, alkuteoksesta nyt puhumattakaan.

Eikä se mielestäni ollutkaan, mutta lukihan tämän. Oikein projektina, jossa vieressäni oli vertailua varten nuo kaksi muutakin kirjaa. Sinkkosen suomennoksessa on ehdottomasti kohtia, jotka olisi voitu suomentaa paremminkin, mutta ei tämäkään minua vakuuttanut. Jotkin sanavalinnat olivat mielestäni kummallisia ja englannin kieli paistoi suomennoksen läpi.

Esimerkkinä tämä Aziraphalea kuvaileva kohta:

Alkuteksti: “Many people, meeting Aziraphale for the first time, formed three impressions: that he was English, that he was intelligent, and that he was gayer than a treeful of monkeys on nitrous oxide.”

Marja Sinkkosen suomennos: "Aziraphalen ensimmäistä kertaa tavatessaan useimmat ihmiset saivat hänestä kolme vaikutelmaa: että hän oli englantilainen, että hän oli älykäs ja että hän oli neitimäisempi kuin vanhapiika mustan käsilaukun kanssa."

Mika Kivimäen suomennos: "Monet Aziraphalen ensi kertaa tapaavat ihmiset muodostivat hänestä kolme vaikutelmaa: hän oli englantilainen, älykäs ja gay kuin puuntäysi ilokaasua impanneita apinoita."

Niin, ei tuo Sinkkosen suomennos loista poliittisella korrektiudellaan vuonna 2022. Mutta en myöskään pidä tuosta Kivimäen todella suorasta käännöksestä, johon on jätetty englanninkielinen sanakin. On paljon suomalaisia lukijoita, joille tuo alkuteoksen pieni sanaleikki ja kuvauksen tarkoitus ei aukene nyt ollenkaan.

Summa summarum, pitäydyn vanhassa suomennoksessa ja etenkin alkuteoksessa. Tarina sinänsä kestää mielestäni edelleen lukemista ja jaksaa huvittaa minua vuodesta toiseen. Henkilökaarti enkeleineen, demoneineen, mokomineen ja maailmanlopun ratsastajineen on vallan mainio.

Kirjan tiedot:
Terry Pratchett & Neil Gaiman: Hyviä enteitä: noita Agnes Nutterin tarkat ja huvittavat ennustukset | Jalava 2020 | 448 sivua | Kirjastosta
Englannin kielinen alkuteos: Good Omens: The Nice and Accurate Prophecies of Agnes Nutter, Witch (1990) | Suomennos: Mika Kivimäki

Luettu myös:
Kirjahamsterin lukuvinkit, Hurja hassu lukija (vuoden 1992 suomennos), Yöpöydän kirjat (vuoden 1992 suomennos) ynnä muut

Haasteet:
* Helmet 2022 : 21. kirja liittyy lapsuuteesi [41/50]
* Fantastinen kesä 2022 : Kirja, jonka luet uudelleen

Kersti Juva: Tolkienin tulkkina: tarina Sormusten herran suomentamisesta

Vuonna 2023 tulee kuluneeksi 50 vuotta J. R. R. Tolkienin teoksen The Lord of the Rings ensimmäisen osan julkaisemisesta suomeksi nimellä Sormuksen ritarit.

Kersti Juva muistelee kyseisen teoksen ja koko trilogian suomentamistyötä. Juvan lisäksi projektissa mukana oli muun muassa hänen ystävänsä ja mentorinsa Eila Pennanen, jonka kanssa nuori suomentaja uskalsi olla eri mieltäkin.

Kirjan alussa Juva kertoo matkastaan suomentajaksi sekä tämän trilogian osalta että noin ylipäätään. Minusta tämä oli oikein mielenkiintoista luettavaa. Sattuma vei nuoren Juvan juuri oikeaan paikkaan juuri oikeaan aikaan, ja niinpä hän sai tilaisuuden tutustua ihailemaansa Eila Pennaseen. Oikeilla suhteilla oli selvästi paljon merkitystä kustannusmaailmassa 1960-/1970-luvuilla ja on varmaan vieläkin. Kuvittelisin, että ilman Pennasta tie suomentajaksi olisi ollut kivikkoisempi.

Henkilökohtaisten muistelujen jälkeen suurin osa kirjasta onkin käännösesimerkkejä. Ne on nostettu enimmäkseen Sormusten herroista, mutta on mukana vähän Hobittia ja muutakin Tolkienia. Useimmiten peräkkäin on alkuperäinen englanninkielinen lause, Juvan suomennos ja Pennasen korjaus siihen.

Oli hauska huomata, miten monella tapaa suomennoksessa voi kompastua niin kielioppiin kuin sanavalintoihinkin. Kirjassa tuodaan koko ajan ja aivan syystäkin esiin se, miten tärkeää on, että suomentajalla on suomen kieli hallussa.

Luin kirjan Ellibsin äänikirjana tabletiltani ja minua harmittaa ihan vietävästi se, miten huonosti teksti asettui sivuille. Nuo mainitut esimerkit on oletettavasti sisennetty, lihavoitu tai kursivoitu, mutta mikään ei näy tässä e-kirjassa. Minun oli välillä vaikea erottaa, milloin tekstissä alkoi uusi asia, koska kirja ei antanut siihen mitään vinkkiä edes rivivälityksellä. Olisi sittenkin pitänyt lukea paperiversio, mutta tämä oli niin kätevästi saatavilla…

Joka tapauksessa suosittelisin kirjaa kaikille suomentamisesta vähänkään kiinnostuneille! Tämän lukeminen onnistuu vaikkei olisi Sormusten herran fanikaan, koska pääosassa on käännöstyö, ei Tolkienin luoma maailma sinänsä.

Kirjan tiedot:
Kersti Juva: Tolkienin tulkkina: tarina Sormusten herran suomentamisesta | SKS 2021 | 341 sivua | Kirjastosta

Haasteet:
* Tietokirjakevät : YKL-luokka 86.07
Kaunokirjallisuuden kirjoittaminen ja kääntäminen.

Tiffany Watt Smith: Vahingonilon viisaus: miksi muiden epäonni naurattaa?

Viime tiistaina lähdin kauppaa ostamaan maitoa, mutta pysähdyinkin juorulehtien eteen.

Tämä oli täsmäkirja Tietokirjakevät-haasteeseen ja valikoitui mukaani, koska hyvä kysymys. Miksi muiden epäonni naurattaa ja vahingonilo on paras ilo? Aivan varmasti jokainen on tuntenut lämpimän läikähdyksen sydämessään, kun Se Tyyppi sai ansionsa mukaan.

Kirjan kirjoittaja Tiffany Watt Smith on kulttuurihistorioitsija, joka on takakannen lipareen mukaan kirjoittanut useita kirjoja tunteiden historiasta. Mielenkiintoinen erikoistuminen! Kirja onkin popularisoitua tieteellistä tutkimusta ja hauskaa sellaista.

Kirjassa määritellään, mitä vahingonilo on ja pohditaan, miksi sitä tunnetaan. Suurin syy tuntuu olevan se, että vahingonilo ja toiselle nauraminen luo yhteisöllisyyden tunnetta. Kun kilpailevassa firmassa mokataan, voimme nauraa yhdessä heidän epäonnelleen ja samalla olla salaa iloisia siitä, että kyseessä emme olleet me.

Mutta jos vahingonilosta riisutaan moraalinen ulottuvuus, se ei ole enää hyvää tai pahaa vaan käyttäytymistä, jota ryhmäytyminen väkisinkin synnyttää. Se vahvistaa omaa heimoa ja saa sen toimimaan. Se tekee olon rehvakkaaksi ja tarjoaa hiukkasen kunniaa. Se on poliittinen voima. Ei siis ihme, että siksi sitä myös käytetään tietoisesti ja tehokkaasti hyväksi.

(s. 149)

Samoin yksi suurimmista syistä on tietenkin kateus. Kun naapurin huvijahti uppoaa, se tuntuu kivalta. Meillä ei olisi varaa sellaiseen ja jokin pieni ääni sisällämme toteaa, että ei sillä naapurin Penalla ollutkaan mitään oikeutta pröystäillä paatillaan. Siitäs sai! 

Kirja on täynnä hauskoja esimerkkejä arkisista tilanteista, joissa tunnemme vahingoniloa. Vaikka niistä onkin helppo tunnistaa itsensä ja nauraa sekä itselleen että tekstille sinänsä, oli niitä vähän puuduttava lukea. Kirja ei onneksi ole tätä pitempi ja tämän verran kehtaakin vielä nauraa muiden epäonnelle. Enempi menisi jo liioitteluksi.

Kirjan tiedot:
Tiffany Watt Smith: Vahingonilon viisaus: miksi muiden epäonni naurattaa? | Atena 2019 | 174 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: Schadenfreude – The Joy of Another's Misfortune (2018) | Suomennos: Ulla Lempinen

Luettu myös:
Suvikukkasia

Haasteet:
* Tietokirjakevät : YKL-luokka 14.8.
Ihmissuhteiden psykologia.
* Aakkoshaaste : V

Judith Schalansky: Kaukaisten saarten atlas: viisikymmentä saarta, joilla en ole koskaan käynyt enkä tule käymään

Vietin lapsuuteni karttakirjan parissa.

Tämä olikin yllättävä kirja. Kuvittelin lainaavani kirjan, jossa kerrotaan faktatietoa 50 erikoisesta saaresta. Kävi ilmi, että lainasin kirjan, jossa 50 erikoisesta saaresta kerrotaan faktaa osittain fiktion kautta.

Kirja alkaa Schalanskyn esipuheella, jossa hän kertoo olleensa aina kiinnostunut kartoista ja erityisesti saarista. Esipuheessa korostuu kolonialismin väkivaltainen historia ja ihmisen tuhoava vaikutus kauneimmassakin Eedenissä.

Myös maantieteellisten paikkojen nimeäminen esittää merkittävää roolia – ikään kuin vasta nimi tekisi paikasta todellisen. Nimeäminen sinetöi löytäjän ja löydetyn välisen yhteyden, ja "omistamattomaksi" oletetun maan haltuunotto saa oikeutuksen, myös silloin kun saari ainoastaan nähdään kaukaa tai on ollut jo pitkään asuttu ja nimetty.

(s. 19)

Tunnustan olleeni aika vanha nuori ennen kuin ymmärsin, että Pääsiäissaaren asukkailla oli jo nimi kotipaikalleen. Rapa Nuista kertovalla aukeamalla (s. 100-101) kerrotaan tutusta asiasta eli saaren tuhosta, jota alkuperäisten asukkaiden ahneus suuresti avitti ennen kuin eurooppalaiset edes ehtivät paikalle.

Jokaiselle kirjaan valitulle saarelle on annettu oma aukeama. Oikealla on kartta, jossa kuvataan saaren maastoa ja johon on merkitty nimettyjä paikkoja. Vasemmalla kerrotaan muun muassa saaren nimi useammalla kielellä, koko, asukasluku ja pieni aikajana siihen liittyvistä tapahtumista.

Suurimman osan vasemmasta sivusta vie kuitenkin leipäteksti, joka on monesti mielikuvituksen juhlaa. Yhden aukeaman luettuasi et voi tietää, millaisen näkökulman Schalansky on valinnut seuraavaan. 

Esimerkiksi Taongi (s. 84-85) esitellään mysteerin kautta. Mitä tapahtui Scott Moormanille ja hänen ystävilleen vuonna 1979? Tikopian kohdalla (s. 116-117) puolestaan kerrotaan paikallisesta kulttuurista ja siitä, miten julma se olosuhteiden pakosta voi olla. Saari elättää vain 1200 ihmistä. Ylimääräisiä suita ei yksinkertaisesti voida ruokkia.

Pidin paljon Schalanskyn tavasta kirjoittaa. Kirja on kaunis ja kiinnostava, ja se onkin valittu Saksan kauneimmaksi kirjaksi vuonna 2009. Kirja on saanut muitakin ulkoasuunsa liittyviä palkintoja eikä ihme.

Erikoinen kirja, mutta mielestäni ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Nuoret ihmiset eivät ajattele mitään – sen enempää tulevaisuutta kuin menneisyyttäkään. Päivät pitkät he juovat kookospalmun mahlaa, joka on käynyt kuumassa auringon paisteessa. Latvat notkuvat muovipullojen painosta.

Takuu tulee uppoamaan, ensi kuussa, ensi vuonna.

(s. 122)

Kirjan tiedot:

Judith Schalansky: Kaukaisten saarten atlas: viisikymmentä saarta, joilla en ole koskaan käynyt enkä tule käymään | Poesia 2020 | 144 sivua | Kirjastosta

Saksankielinen alkuteos: Atlas der abgelegenen Inseln (2009) | Suomennos: Marko Niemi

Luettu myös:

Reader, why did I marry him?, Savannilla ynnä muut

Haasteet:

* #Tietokirjakevät : YKL-luokka 40

Maantiede.

Kaisa Åkerman: Hajusteentekijän tytär

Namirtu voihkaisi, kun kipu iski.

Ilussa-amur syntyy jumalten merkitsemänä ja kasvaa pienessä majatalossa, jossa hän opiskelee äitinsä ohjauksessa hajusteentekijäksi. Äidin menneisyydessä on salaisuuksia, jotka lopulta pakottavat Ilussan pitkälle matkalle halki muinaisten valtakuntien.

Assyriologi Kaisa Åkermanin esikoisteos kertoo hänen erikoisalastaan ja sen kyllä huomaa. Ilussan maailma on muinainen Assyria noin 1200 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Kirjan seikkailujuoni vie hänet Assyriasta Heettiin ja Egyptiin, jota hallitsee se kuuluisa Ramses II.

Suuret poliittiset kuviot tapahtuvat kuitenkin Ilussan tarinan ulkopuolella. Ramses on olennainen vain siksi, että Ilussa pääsee mukaan faaraon morsiameksi valitun heettiläisprinsessan matkaseurueeseen. Minusta tämä oli loistava idea ja tapa tuoda Ilussan aikakausi oikein konkreettiseksi: tästä ajasta me tässä puhumme, faaraoiden aikakaudesta, jolloin tuleva suuri kuninkaallinen puoliso Maathorneferura matkusti Heetistä Egyptiin.

Kirjan seikkailutarina itsessään on nuoren naisen kasvutarina, johon liittyy tietenkin romantiikkaa. Ilussa joutuu jättämään kotinsa traagisissa olosuhteissa ja kärsii matkoillaan jos jonkinlaisia vastoinkäymisiä. Punaisena lankana mukana kulkee Ilussan äidin jälkeensä jättämä savitaulu. Taulun tekstin pitäisi paljastaa Ilussan suvun salaisuudet, mutta hän ei osaa lukea sitä. Tarinassa tuleekin monesti esiin se, miten luku- ja kirjoitustaito on vain harvojen oikeus.

Tykkäsin muutenkin siitä, miten historia rakentuu Ilussan arjen kautta. Hän ei kaipaa luku- tai kirjoitustaitoa, ja hänen päivänsä täyttyvät hajusteiden valmistamisella. Kirjassa kuvataan hyvin tuoksuja ja sitä, miten tärkeitä hajusteet olivat ajan ihmisille. Mietin välillä, että miten ihmeessä hajusteille herkät tai allergiset pärjäsivät tällaisessa ryöpytyksessä….

Ilussa hengitti ruukusta nousevaa tuoksua uudelleen, yritti erottaa sen vivahteet ja etenkin tuoksun hälventyessä ilmaan jäävää häivähdystä. Neilikka erottui nyt paremmin. Ilussa miltei maistoi sen puraisun kielellään, mutta erottuivatko hoitavien yrttien tuoksut vieläkin liiaksi. Kun Ilussa ei enää aistinut uusia sävyjä ja suussa alkoi maistua vajan savitiiliseinän harmaus, hän avasi silmänsä ja hymyili.

(s. 57)

Kirjan hahmot tuntuivat toisinaan liiankin moderneilta ajatusmaailmoiltaan. Esimerkiksi Ilussan kotiorja ja ystävä Erenu ei tunnu orjalta ollenkaan. En nyt tarkoita, että Ilussan olisi pitänyt alistaa häntä aktiivisesti 24/7, mutta kun kaikki muutkin pitivät häntä käytännössä vertaisenaan. Luokkajako jäi osittain pelkäksi puheeksi.

Mutta, kokonaisuutena pidin kirjasta! Ilussan tarinan jäi sikäli jännään tilanteeseen, että oikeastaan toivoisin tälle jatkoa. Jos ei, niin toivottavasti kirjailija kirjoittaa kuitenkin jotain muuta aikakauteen sijoittuvaa, koska tätä oli oikein mukava lukea.

Pitää vielä mainita, että minulla tuli tästä kirjasta ihan väistämättä mieleen Ea-nasir, babylonialainen kauppias, jonka savitauluarkistosta on löytynyt muun muassa maailman vanhin tunnettu kiukkuinen asiakaspalaute.

Kirjan tiedot:
Kaisa Åkerman: Hajusteentekijän tytär | Bazar 2022 | 605 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:
Kirjakaapin kummitus, Kirsin kirjanurkka, Kirjasähkökäyrä ynnä muut

Haasteet:
* Helmet 2022 : 40. kirja kertoo maasta, jota ei enää ole [40/50]

Alexander McCall Smith: Elämän kirkas keskipäivä (Mma Ramotswe tutkii #05)

Precious Ramotswe istui pöytänsä takana Naisten etsivätoimisto nro 1:ssä Gaboronessa.

Mma Ramotswe saa tehtäväkseen tutkia palmikointisalongin omistajan kosijoiden aikeita. Samaan aikaan hän pohtii, pääseekö itse ikinä naimisiin asti. Mma Makutsi puolestaan muuttaa uuteen kotiin.

Eihän tämä etsivätoimiston juttu tässäkään osassa kovin jännittävä tai monimutkainen ole, mutta viis siitä. Sitä kautta tutustutaan taas vähän erilaisiin botswanalaisiin. Tällä kertaa kyseessä on menestyvän yrityksen perustanut nainen ja mies, jonka suuri huolenaihe ovat "huonot tytöt", seksityöläisiksi päätyneet nuoret naiset. Sarjassa tulee usein esiin se, miten helposti tytöt päätyvät oikeasti huonojen miesten seuraan joko seksityön tai vaikkapa avioliiton kautta.

Tämä on sarjan viides osa ja viimeinkin tapahtui asia, jota ole jo odottanut. Mma Ramotswe ja J.L.B. Matekoni menevät naimisiin! Sekään ei tietenkään ole mikään yksinkertainen operaatio, koska J.L.B. Matekoni on kroonisesti kykenemätön tekemään suuria päätöksiä. Pidin kyllä siitä, että tässä viitattiin taas hänen sairastamaansa masennukseen, joka hankaloittaa päätöksentekoa.

Pidin myös siitä, miten Mma Makutsin sivutyö konekirjoituksenopettajana tuli esiin. Sen turvin hän pääsee viimein elämässä eteen päin ja vuokraa aivan oikean talon pienen kopperon sijaan. Se kohta meni minulla ihan tunteisiin.

Hän astui sisään ovelta ja katseli taas taloaan. Hän ei nähnyt likaisia sormenjälkiä seinässä eikä kohtaa, jossa lattia oli kuprulla. Hän näki huoneen, jossa oli kirkkaanväriset verhot ikkunoissa ja ystäviä pöydän ääressä, itsensä istumassa emännän paikalla pöydän päässä; hän kuuli pannun kiehuvan liedellä ja kaasuliekin hiljaisen sihinän.

(s. 161)

Kirjan tiedot:
Alexander McCall Smith: Elämän kirkas keskipäivä | Otava 2007 (1. p. 2006) | 271 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: The Full Cupboard of Life (2003) | Suomennos: Jaakko Kankaanpää

Luettu myös mm:
Luetut 2006-2011, Kirjahullun päiväkirja, Kirjojen elämänmullistava taika ynnä muut