Mame Ohtako: Flip Flip Slowly

Lukaisin tuossa eri olympialajien lomassa tämän Mame Ohtakon sateenkaariromanssin. Kiinnostuin tästä siksi, että toinen päähenkilö on kirjastonhoitaja. Hagiwara on vähän reilu parikymppinen, jonka elämä on tasaista arkea. Tilanne muuttuu kun kirjasto saa uuden asiakkaan, kolmikymppisen Yabumin.

Takakansiteksti oli sikäli hieman kummallinen, että siinä oikein korostettiin sitä, miten kirjastossa ei saa puhua. Voi ei, miten miehet voivatkaan tutustua toisiinsa?

Ongelma ratkeaa hyvin nopeasti: he viettävät aikaa autossa. Hagiwara tykkää ajella ympäriinsä ja nappaa Yabumin mukaansa. Minä taas tykkäsin siitä, miten mukavan rauhallisen tunnelman tämä asetelma tarinaan toi. Näinkin tavallinen harrastus on hyvä tilaisuus olla yhdessä ja tutustua toisiinsa.

Henkilöautossa on tunnelmaa.

Yabumilla on hiukkasen painava menneisyys, etenkin edesmenneen isänsä vuoksi, hän kun ei erityisen suvaitsevainen ollut. Hagiwara on edelleen kaapissa kaikille ja tarinassa luodaan vähän jännitystä sillä, miten hänen kaapistatulonsa onnistuu.

Spoilaan nyt kyllä lopun parin sivun lisätarinan, mutta haluan silti sanoa, että tuo viimeinen kohtaus oli vallan herttainen ja sydäntä lämmittävä. Jo ihan senkin takia kannatti lukea koko tarina.

Mangan ikäraja on K-18 ja etukannessakin on varoitus aikuisille tarkoitetusta sisällöstä. Loppujen lopuksi sitä oli vain yhdessä kohtauksessa tarinan lopussa. Plussaa siitä, että sängyssä ei pyöritä hohtavien sensuurivalosapelien kanssa eikä toisaalta mennä todella yksityiskohtaisen realismin puolelle.

Kirjan tiedot:

Mame Ohtako: Flip Flip Slowly. Kodansha 2025. 167 sivua.

Japaninkielinen alkuteos: Furippu furippu surorii (2022). Englanninkielinen käännös: Adrienne Beck

Haasteet:

* Helmet 2026 : 22. Kirjan kannen pääväri on sininen tai kirjan nimessä on sana sininen

Anni Polva: Elettiin kotirintamalla… : lehtiä päiväkirjastani

Meillä on kirjoitettu kymmeniä kirjoja viimeksi käymistämme sodista ja kerrottu kaikki mahdollinen mitä etulinjoilla tapahtui.

Innostuin lukemaan tämän kirjan Juha Hurmeen Suomen nuijituin nainen -elämäkerran jälkeen. Niin innostuivat monet muutkin, koska sain odotella tätä kuukauden päivät kirjastosta. Mikäli oikein muistan, tämä on Hurmeen mukaan ensimmäinen suomalainen kirja siitä, mitä kotirintamalla tapahtui sotien aikaan.

Kiinnostavaa kyllä Polva sanoo heti kirjan alussa hieman (ja vain hieman) kautta rantain, että halusi tämän julkaistavaksi näpäyttääkseen miehiä ja heidän ylimielisyyttään.

Kunhan seuraavat neljäkymmentä vuotta vielä kuluvat, ei elossa ole ketään, joka voisi itse kokeneena kertoa kotirintaman sisukkuudesta. Silloin ollaan valmiit nielemään totena vieläkin helpommin kuin nykyisin ne tarinat, joita jotkut asioista tietämättömät satuilevat.

(s. 7)

Ne tietämättömät ovat miehiä, jotka ovat kirjallisuudessa ja sen ulkopuolella vähätelleet naisia ja naisten työn merkitystä kotirintamalla.

Elettiin kotirintamalla on melko kronologinen kertomus Anni Polvan kokemuksista enimmäkseen jatkosodan aikana. Muistot on nostettu paitsi muistista, myös hänen päiväkirjoistaan. Hän asui perheineen Turussa, tai tarkemmin sanoen hän asui lapsineen Turussa miehen ollessa rintamalla.

Polva kuvaa elävästi ja humoristisesti todella vaikeita aikoja. Naiset venyivät äärirajoilleen ja sen yli selvitäkseen vuosia kestäneestä sodasta. Ruoasta oli pulaa, vaatteista oli pulaa, polttopuista oli pulaa, kaikesta oli pulaa. Kirja kuvaakin hyvin sitä, miten kekseliäiksi pakko teki naiset. Joka ainoa asia käytettiin niin pitkään ja niin viimeisilleen kuin mahdollista.

Kirjan ote on mukavan tarinoiva, mutta sen alla tapahtumat itsessään ovat karua luettavaa. Polva näkee nälkää ja yrittää pitää pienet tyttärensä hengissä keinolla millä hyvänsä. Toisilla naisilla asiat ovat olleet vieläkin huonommin ja tämä näkyy sekä sotavuosina että pitkään sen jälkeenkin. Menetyksen traumat eivät olleet rintamalla sotineiden yksinoikeus.

Pidin kirjasta ja Polvan tavasta kirjoittaa. Onneksi Hurme nosti tämän esiin kirjassaan, koska muuten tämä olisi varmasti jäänyt lukematta. Minulla on jonkinlainen hämärä mielikuva siitä, että olen ehkä lukenut tämän joskus, mutta jos olen niin siitä on niin pitkä aika, että tämä oli joka tapauksessa kuin uutta kirjaa olisi lukenut.

Kirjan tiedot:

Anni Polva: Elettiin kotirintamalla… : lehtiä päiväkirjastani. Karisto 1981. 211 sivua.

Haasteet:

* Helmet 2026 : 16. Kirjailija on kirjoittanut sekä aikuisille että lapsille tai nuorille

* Lukumatka menneisyyteen : 13. Kirjassa on henkilö, joka on oikeasti ollut olemassa

Lily Braun-Arnold: The Last Bookstore on Earth

I’ve given this whole thing enough thought that I can confidently say over time sucks.

Tässä YA-kirjassa oli ainekset hyvään tarinaan. Maailmanlopun jälkeinen maailma! Päähenkilö asuu kirjakaupassa! Sateenkaareva rakkaustarina! Uusi supermyrsky uhkaa! Kaikki ihmiset eivät olekaan mukavia!

Mutta tarinana tämä ei edennyt oikein minnekään enkä pitänyt päähenkilöstä ollenkaan.

Liz on 17-vuotias ja piileskellyt kirjakaupassa vuoden verran. Hän saa elintarvikkeita vastineeksi kirjoista ja lupauksesta toimittaa viestejä eteen päin. Kirjakauppa on siis eräänlainen postitoimisto ja tämä oli minusta hyvä ajatus.

Eräänä päivänä kauppaan murtautuu Maeve, jolla ei ole muuta paikkaa mihin mennä. Liz antaa vastentahtoisesti Maeven jäädä ja loppujen lopuksi tytöt ihastuvat toisiinsa. Mikä oli sikäli ongelma, että Maeve oli näistä kahdesta ehdottomasti kiinnostavampi hahmo. Toivoin koko ajan, että hän dumppaisi tylsän, passiivisen ja kaikesta valittavan Lizin ja jatkaisi matkaansa kohti kiinnostavampia tapahtumia.

Tarina olisi muuttunut heti kiinnostavammaksi jos se olisi myöntänyt, että Lizin pakkomielteinen suhtautuminen kirjakauppaan on ongelma ja että hän taisi olla masentunut jo ennen maailmanloppua. Mutta ei, Liz on aina oikeassa eikä joudu ikinä tekemään vaikeita valintoja.

But maybe my worst mistake was fighting so hard to survive. Outlasting everyone I knew or loved or cared about. Because maybe if I’d never tried, it wouldn’t hurt so hard to fail. Because when you survive this long, you start to wonder if it will ever be worth it. I’m starting to think it may never be.

(s. 244)

Samanlaista valitusta koko kirja!

Tämä on käsittääkseni kirjailijan esikoisteos ja sanoisin, että se näkyy. Maailmanrakennus on onttoa (oletan maailmanlopun katastrofaalisten luonnonilmiöiden johtuneen ilmastonmuutoksesta, mutta se ei kyllä selitä happosateita) eikä kaikkea ole ajateltu loppuun saakka.

Tarinassa esimerkiksi tapahtuu karmea onnettomuus, ja noissa olosuhteissa ja tuolla hoidolla siitä ei olisi mitenkään selvinnyt hengissä. Eikä kukaan missään olosuhteissa toipuisi siitä noin hyvin parin päivän aikana. En odota dystopioilta ja spefiltä noin ylipäätään täyttä realismia, mutta rajansa kaikella… Tarinan kannalta vähemmän dramaattinen loukkaantuminen olisi toiminut ihan yhtä hyvin.

Mutta, tämä oli nopea lukea ja tykkäsin sekä Maevesta että kirjakauppamiljööstä, joten menihän tämä samalla kun katsoin olympialaisia.

Kirjan tiedot:

Lily Braun-Arnold: The Last Bookstore on Earth. Penguin Books 2025. 312 sivua.

Haasteet:

* Helmet 2026 : 13. Kirjassa on syntymäpäivät

* Kolme kummaa kirjaa : Kirjassa taistellaan

* Paha mieli, paras mieli : Luonnonkatastrofi

* Luonto sivuilla : Luonnon mahti

Neiti Marplen jäljillä

Neiti Jane Marple, kirjallisuuden etevin amatöörietsivä ja yksi Agatha Christien hienoimmista luomuksista, tavattiin ensimmäisen kerran joulukuussa 1927 novellissa nimeltä Tiistaikerho.

Halusin lyödä tällä kolme kärpästä yhdellä iskulla: Helmet-lukuhaasteen Agatha Christie -kohta, pari vuotta lukulistallani roikkunut teos ja novellikokoelma. Luen tosiaan harvemmin novelleja, koska niin lyhyet tarinat eivät ole minulle se mieluisin proosan muoto.

Tässä kirjassa tiivistyi aika hyvin syy siihen. Kirjassa on siis kaksitoista neiti Marplen tähdittämää novellia kahdeltatoista eri (nais)kirjailijalta. He ovat kaiketi saaneet melko vapaat kädet tarinoiden laatimiseen, mutta genre ja hahmo toivat tietenkin omat rajoituksensa.

Kukaan ei harmillisesti yltänyt sellaiseen “vau, mitä minä juuri luin?” -suoritukseen. Nekin novellit, joista pidin eniten, tuntuivat liian lyhyiltä, ja tämä onkin useimmiten se oma novelliongelmani. Täytyy olla todella taitava kirjailija loistavalla idealla, jotta kokonaisen tarinan saa mahtumaan pieneen sivumäärään ilman, että tarina tuntuu liian pinnalliselta tai jäävän kesken.

Turhan monessa novellissa oli myös samanlainen loppuratkaisu tai yllätyskäänne. Se ei varmasti olisi haitannut yksittäisissä teoksissa, mutta novellikokoelmassa toistoa ei oikein voinut olla huomaamatta.

Mutta, neiti Marplesta sinänsä oli kiva lukea. Teräväkatseinen amatöörietsivä ei pääse edes lomalle ilman, että joku oikaisee koipensa epäilyttävissä oloissa joko lomapaikassa tai kotikylässä. Tykkäsin eniten niistä tarinoista, joissa oli sellaista kotoisan murhaavaa tunnelmaa.

Kuten useimpien vanhojen naisten, neiti Marplen usein oletettiin pysyvän jossain tietyssä paikassa, aivan kuin hän olisi ollut kynttilänjalka tai sohvatyyny; hänellä oli kuitenkin mitä kummallisin tapa päätyä juuri sinne, missä hän halusi olla.

(s. 61-62. Alyssa Cole: Neiti Marple Manhattanilla)

Erikseen voisin mainita Elly Griffithsin Murha Villa Rosassa -novellin, jossa oli mielestäni koko kokoelman omaperäisin idea. Siitä olisi tullut mainio TV-sarjan jakso!

Kirjan tiedot:

Neiti Marplen jäljillä. WSOY 2023. 366 sivua.

Englanninkielinen alkuteos: Marple: Twelve New Stories (2022). Suomennos Saara Pääkkönen.

Haasteet:

* Helmet 2026 : 3. Kirja liittyy Agatha Christieen