Reetta Niemensivu: Saniainen kukkii juhannuksena

 

Ukkosen keskeyttäessä yöunet mummo alkaa muistella vuotta 1928. Eletään juhannuksen aikaa ja parkanolaiset kokoontuvat joukolla kirkkoon tyttöjen konfirmaatiojuhlaan. Pojat kiikkuvat lehterille tyttöjä katselemaan, nuori pappi valmistautuu ensimmäiseen saarnaansa ja tuore kihlapari säteilee onnea. Ja sitten.

Pääsin sarjakuvan loppuun asti tietämättä, että se perustuu tositapahtumiin. Sen jälkeen olenkin googlannut aiheesta jutun jos toisenkin, mutta en nyt viitsi paljastaa yksityiskohtia. Tätä oli mukava lukea tietämättä tarkkaan, mitä tapahtuu. Hempeän kesähämäräinen kansi ja kirjan nimi eivät viittaa ollenkaan siihen, mikä juonen huipennus on.

Tarinassa seurataan useaa kirkonmenoihin osallistuvaa henkilöä ja mitä he tekivätkään ennen konfirmaatiotilaisuutta. Keskiössä ovat nuoret aikuiset, jotka miettivät mitä elämältään haluavat. Pitäisikö lähteä koettamaan onneean Amerikkaan kuten isoveli teki? Sairaanhoitajaopinnot voisivat viedä töihin Englantiin. Toisia taas viehättää ajatus kotipaikalle jäämisestä ja oman kullan löytämisestä.

Kirjan nimi viittaa juhannustaikaan. Se, joka löytää juhannuksena kukkivan saniaisen, saa rikkautta, rakkautta ja ikuisen onnen. Kylän vanha eukko kertoo nuorille rippitytöille muistakin taioista, joilla voi joko houkutella sulhasen luokseen tai ainakin saada selville, kuka hän on. Näistä oli hauska lukea ja joukossa oli sellaisiakin, joista en ole koskaan kuullutkaan. 

Reetta Niemensivun kuvitus on minulle tutumpaa lastenkirjoista, joissa pidän siitä tosi paljon. Tyyli on helposti tunnistettava ja selkeä, ja toimii niin väreissä kuin mustavalkoisenakin. Tässä kirjassa se on oikein omiaan kuvaamaan nuoruutta ja kesää. Kaikilla sivuilla ei ole tekstiä, koska kuvat riittävät kertomaan sen olennaisen. Kivana lisänä on englanninkielinen teksti sivun alalaidassa.


Kirjan tiedot:
Reetta Niemensivua: Saniainen kukkii juhannuksena | Suuri Kurpitsa 2013 | 95 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen käännös: Noora Varjonen

Luettu myös mm:
Ullan luetut kirjat, Kirjan pauloissa, Kirjarikas elämäni

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2020 - 38. kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu [45/50]
* Popsugar Reading Challenge 2020 - a book set in the 1920s [37/50]

Helena Jouppila & Sanna Wallenius: Neloset: Jouppilan sisarusten tarina

 

Tämä kirja sai alkunsa jo syksyllä 2001.

Helena Jouppilan muistelmateos kertoo vuonna 1951 syntyneiden nelosten tarinan. Hilkka ja Eino Jouppilan yllättäen saamat neloset nousevat hetkessä otsikoihin. Kyseessä on harvinainen tapahtuma ja mikä erikoisinta, neloset jäävät henkiin. Helena, Martti, Erkki ja Jorma ovat ensimmäiset Suomessa syntyneet neloset, jotka selviytyvät hengissä aikuisuuteen asti.

Sodasta toipuvassa Suomessa neloset edustavat toivoa ja uutta alkua, mikä tulee kirjassa hyvin esille. Lapset ovat lehtien sivuilla pienestä pitäen ja ihmiset kerääntyvät katsomaan, kun nelikko esiintyy muotinäytöksessä. Kotona he saavat kuitenkin olla jokseenkin rauhassa, koska nettiä ja sosiaalista mediaa ei ollut olemassakaan. Mietin lukiessani, että tämä on varmasti ollut sikäli helpotus, että toimittajia ja somen ullataalasmaita ei ole ollut kyttäämässä joka ikkunan alla. Toista se olisi ollut, jos nykytekniikka olisi ollut kuvassa mukana.

Helena Jouppila kertoo kirjassa kipeästä lapsuudestaan ja kammottavasta äitisuhteestaan. Lehdille kauniisti poseeranneet lapset elivät kotona jatkuvassa äidin pelossa. Arvaamaton Hilkka teki lapsilleen niin henkistä kuin fyysistäkin väkivaltaa. Etenkin Helena, nelikon ainoa tyttö, sai tuntea nahoissaan äitinsä lyönnit ja pilkanteon. Oli aivan hirvittävää lukea siitä, miten Hilkka pyrki tuhoamaan tyttärensä itsetunnon ja nöyryyttämään häntä kaikilla mahdollisilla tavoilla. 

Kävelen kori käsivarrella kohti ulko-ovea. Vilkaisen keittiön ikkunaa ja huomaan äidin hahmon. Porstuan hämärässä avaan oven tupaan. Astelen kohti keittiötä.

- Täs ois sulle mustikoita, henkäisen nopeasti keittiön oviaukossa.

Äiti kääntyy ja alkaa huutaa:

- Minä en sun mustikoitas tarvitte! Pidä letukka marjas!

(s. 81)

Helena pohtii kirjan lopussa, mikä oli syynä äidin käytökselle. Hänellä oli selväsi mielenterveysongelmia, mutta arvelut äidin ehkä nuorena kokemasta seksuaalisesta hyväksikäytöstä tuntuivat minustakin todennäköisiltä. 

Vaikka kirjassa kuvataankin kauheaa lapsuutta, on se kuitenkin selviytymistarina. Helenan tukena ovat samassa talossa asuva rakas mumma, oma isä ja isän sukulaiset. Kaikki paitsi isä tietävät oikein hyvin, mitä talossa tapahtuu, mutta tuohon aikaan perheväkivaltaa peiteltiin vielä enemmän kuin nykyään. Mumma ja sukulaiset tarjoavat sentään nelikolle pakopaikan, kun tilanne kotona on aivan mahdoton. Jokainen nelosista löytää oman tiensä elämässä, vaikka äidin varjo kummitteleekin taustalla. 

Luin kirjan yhdeltä istumalta ja ilahduin vielä erikseen, kun Helenan veljetkin saivat lopussa puheenvuoron. Kirja on sujuvasti kirjoitettu ja väkevä puheenvuoro lastensuojelun puolesta. 1950-luvun tilanteesta on päästy jo pitkälle, mutta lastensuojelu ei liene koskaan valmis tai täydellinen asia. Suljettujen ovien takana voi tapahtua mitä vain ja resursseja lasten auttamiseksi on aina liian vähän.

Kirjan tiedot:
Helena Jouppila & Sanna Wallenius: Neloset: Jouppilan sisarusten tarina | Docendo 2020 | 229 sivua | Kirjastosta

Luettu myös mm:
Kirjat kertovat, Kirjakaapin avain, Kirjarouvan elämää

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2020 - 31. kirjassa kerrotaan elämästä maaseudulla [44/50]

Lana Popović: Blood Countess

 

The day our Lord Nadasdy weds the countess, the sky above us is the color of bleached bone.

Kätilöäitinsä oppityttö Anna Dravulia tapaa kreivitär Elizabeth Báthoryn sattumalta tämän hääpäivänä ja tuntee outoa vetoa häneen. Muutamaa vuotta myöhemmin Annalle selviää kreivittären salaisuus ja pian hän onkin linnassa keittiöapulaisena. Matka jatkuu kreivittären huonepalvelijaksi ja rakastajattareksi, ja kaikki on niin kovin mukavaa kunnes Elizabethin todellinen luonne alkaa paljastua.

Tämä on siis YA-kauhua, jonka tarina kiertyy oikeasti eläneen unkarilaisen Elizabeth (nimen kirjoitusasu vaihtelee) Báthoryn ympärille. Hänet tunnetaan verikreivittärenä ja säälimättömänä sarjamurhaajana, joka kidutti ja tappoi tuntemattoman määrän nuoria naisia ja tyttöjä. Villimmän huhun mukaan kreivitär kylpi neitojen veressä pysyäkseen nuorena ja kauniina. Elizabeth ja hänen miehensä ilakoivat kidutuksella ja verellä kotona ja taistelukentillä, ja saivat siinä sivussa ainakin viisi lasta. Kun leskeksi jäänyt viisikymppinen Elizabeth viimein vangittiin, aatelisarvo esti hänen teloittamisensa. Niinpä hänet suljettiin hänen omaan linnaansa kuolemaan (1614) saakka.

Blood Countess -kirjassa otetaan tämä lähtökohta ja tarinoidaan vähän sinne päin. Vuosi on 1578. Anna on kuudentoista ja Elizabeth vain muutaman vuoden vanhempi. Kreiviparilla ei ole yhtään lasta, viidestä nyt puhumattakaan. Kirjassa on selvä feministinen ote. Tässä tapauksessa se tarkoittaa muun muassa sitä, että mieshahmoja on vähän, ja yhtä lukuun ottamatta kaikki ovat väkivaltaisia raiskaajia ja perheensä pahoinpitelijöitä. Keskittyminen naisiin ei haitannut minua yhtään, mutta tuo kovin yksipuolinen mieskuva oli yksinomaan tylsä.

Totta puhuen en pitänyt kirjasta kovinkaan paljon. Se on toki luettava kirja ja sinänsä virkistävä poikkeus jo genrensä vuoksi. YA-kirjallisuus noin yleensä tuntuu käsittelevän enemmän reaalimaailmaa, fantasiaa ja scifiä. Kauhu jää marginaaliin mikä on sääli, koska genrellä on kuitenkin paljon faneja. Tämä oli enemmän sellaista verellä mässäilevää kuin hiipivää kauhua, mutta ei sillä verelläkään niin paljoa mässäilty. Anna ei näe kovinkaan monta Elizabethin hirmutekoa ja niitä, mitkä hän näkee, ei kuvata kovinkaan tarkasti.

Mielestäni kirja kärsii joillekin etenkin käännetyille historiallisille YA-kirjoille tyypillisestä raskaasta kerronnasta. Kai tällä tavoitellaan wanhan ajan tyyliä, mutta ei osuta maaliin asti. Melkein 300 sivua tällaista tekstiä oli ainakin minulle ihan liikaa:


Though I have often navigated my way by the light of omens, those temporary stars meant to lead one onward before winking out, I have never truly believed in spirits. And yet now I feel [spoileri!]'s oily specter lingering all around me. It is as if [spoileri!]'s restless soul has steeped into the keep's already malign stones; the castle seems to exhale malevolence into the air, curdling my every breath. Its miasma fosters my guilt as wet air nurtures mold, and my insides fester with it, my every nook and cranny teeming with its invading tendrils.

Until I am riddled with it like a fallen fruit. Veined with rot, on the brink of collapse, my whole self soft with putrefaction.

And if I was not deranged before, I have since succumbed.

(s. 201)

Eli linnassa tuntui kummittelevan ja se karmi selkäpiitä.

Anna hahmona oli ärsyttävä kaikessa erinomaisuudessaan ja täydellisyydessään. Hän on hämmästyttävän kaunis, oppimattomuudestaan huolimatta säkenöivän älykäs ja niin kovin yllättynyt siitä, että muiden palvelijoiden ystävyys ja luotto loppuvat kuin seinään kun hän päätyy Elizabethin sänkyyn. 

Se, missä kirja onnistuu hyvin, onkin Annan ja Elizabethin kieroutuneen suhteen kuvaus. Anna on tarinan minäkertoja ja niin silmittömästi rakastunut, että ei millään voi uskoa mitään pahaa Elizabethistä. Palvelijoiden kuiskaukset ja syytökset ovat valhetta ja kateellisten panettelua. Elizabethin väkivallan puuskat ovat aviomiehen syytä, hän tietenkin ajaa naisen sekavaan mielentilaan ja epätoivoisiin tekoihin. Elizabeth on olosuhteiden uhri siinä missä Annakin. Anna on uskottavasti sokea sille, että Elizabethissa on jotain todella pahasti vinksallaan. Kun totuus sitten viimein valkenee, on liian myöhäistä paeta. Myös Elizabethin taito manipuloida Annaa tuotiin hyvin esiin. Anna ei ymmärtänyt, mihin Elizabeth pyrki, mutta lukija kyllä hoksasi sen heti.

Lopputulemana sanoisin, että jos kirja olisi kirjoitettu kevyemmällä tyylillä ja Annan täydellisyyttä olisi mainostettu vähemmän, olisin pitänyt kirjasta enemmän. Minua ei haitannut se, että historiallisia seikkoja muutettiin vapaalla kädellä, sehän kuuluu asiaan kun spefin ja kauhun maailmassa liikutaan. Oikeastaan mietin, että tällainen kirja olisi kiva saada suomalaiseen maisemaan sijoitettuna. Kai meiltäkin jokin murhanhimoinen esiäiti tai vaikkapa verellä maalattu murhakartano löytyy?

Kirjan tiedot:
Lana Popović: Blood Countess | Amulet Books 2020 | 293 sivua | Kirjastosta

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2020 - 11. vaihtoehtohistoria [43/50]
* Popsugar Reading Challenge 2020 - book published the month of your birthday [36/50]

Heinä-elokooste

Olen positiivisesti yllättynyt siitä, miten monta kirjaa luin kesäloman ja sen jälkeisen työkuukauden aikana! Nyt kun syksy tekee tuloaan oikein odotan sitä, että saan lukea sohvalla kun ulkona sataa vettä ja illat pimenevät. 

Luettu & blogattu

Piia Leino: Yliaika

Kuolema edessä. En oikein jaksanut uskoa elementtiin, jolle dystopia rakennettiin, mutta sujuvasti kirjoitettu kuitenkin.

D. B. John: Pohjoisen tähti
Julmuuksia Pohjois-Koreassa. Kolmen näkökulman trilleri, pohjoiskorealainen arki tuli erittäin selväksi.

David Suchet: David Suchet sanoin ja kuvin: omaelämäkerta
Mies Poirot'n takana. Kiinnostava ja sujuvasti kirjoitettu elämäkerta, bonuksena Suchet'n itsensä ottamat valokuvat.

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys
Kalastamassa taruolentojen Lapissa. Hilpeä ja hyvin lappilainen kirja, niitä joihin kannattaa sukeltaa ilman juonipaljastuksia.

Magne Hovden: Saamelandia

Elämyspuistoa rakentamassa. Kirjan huumori ei uponnut minuun sitten yhtään.

Ilmari Kianto: Turjanlinnan satukirja

Nonsense-satuja Suomussalmella. Liikaa aikaan, paikkaan ja yleisöönsä sidottuja minuun makuuni.

Helena Waris: Konetrilogia-sarja

Ilmastonmuutos ajoi ihmiset Koneiden hallitsemiksi. Epätasainen lukukokemus, alkoi hyvin ja lopusta en pitänyt.

Stefano Mancuso: Kasvien vallankumous:  ovatko kasvit jo keksineet tulevaisuuden?

Kasvit, nuo kummajaiset. Kiehtova tietokirja kasvimaailmasta ja siitä, miten ne voivat auttaa ihmisiä.

Rainbow Rowell & Faith Erin Hicks: Viimeinen ilta: pumpkinheads

Viimeinen ilta kurpitsajuhlassa. Kiva ja syksyinen YA-sarjakuva, jonka ennalta-arvattavuus ei haitannut.

Marta Breen & Jenny Jordahl: Naiset: 150 vuotta vapauden, sisaruuden ja tasa-arvon puolesta

Tasa-arvon tiellä. Erinomainen tietosarjakuva naisten oikeuksien historiasta.

Agatha Christie: Rouva McGinty on kuollut

Hercule Poirot'n kootut kärsimykset. Kiva kesädekkari, joka peittosi David Suchet'n tähdittämän TV-version huumorillaan.

Anders Vacklin & Aki Parhamaa: Replica (Sensored Reality #03)

Pelikisoissa Marsissa. Turhan paljon juonia yhteen kirjaan, mutta peli osuus oli vauhdikas ja plussaa tyttöystävästä.

Mika Mäkeläinen: Kimlandia: silminnäkijänä Pohjois-Korean kulisseissa

Toimittaja Pohjois-Koreassa. Sinänsä kirja ei tarjoa mitään uutta, mutta sujuvasti kirjoitettu ja aihe on aina kiinnostava.

Mika Mäkeläinen: Kimlandia: silminnäkijänä Pohjois-Korean kulisseissa

 

Sain ensimmäisen kosketuksen Pohjois-Koreaan 15-vuotiaana koululaisena.

Ylen Aasian-kirjeenvaihtaja Mika Mäkeläinen yrittää seikkailla Pohjois-Koreassa tarkoituksenaan tutkia suljettua maata vähän tarkemmin. Seikkailu jää yritykseksi, koska isoveli eli Mäkeläiselle määrätty henkilökohtainen opas valvoo häntä melkein koko ajan. Mäkeläinen näkee kuitenkin pilkahduksia tavallisten tai ainakin pjonjangilaisten pohjoiskorealaisten elämästä.

Muistaakseni Mäkeläisen nimi jäi mieleeni tästä Ylen artikkelista, joka on oikeastaan tiivistys tästä kirjasta. Artikkelin lopussa on linkkejä muihin Mäkeläisestä ja Pohjois-Koreasta kertoviin juttuihin. Kun sitten huomasin, että Mäkeläinen on kirjoittanut aiheesta kirjankin, päätin lukea sen jossain sopivassa välissä. Kuten olen jo aiemmin todennut, Pohjois-Korea on kiinnostava ja kauhistuttava paikka, ja luen sitä käsitteleviä kirjoja säännöllisen epäsäännöllisesti.

Mäkeläinen kertoo heti alussa, että ei paljasta kaikki lähteitään. Jos tieto leviäisi, kyseinen lähde olisi oikeasti hengenvaarassa.

Kirja on jaettu karkeasti kolmeen teemaan. Ensinnäkin siinä kuvataan markkinatalouden kehitystä Pohjois-Koreassa, maassa, jossa valtion pitäisi propagandan mukaan antaa kansalaisilleen kaikki heidän tarvitsemansa. Eihän se niin mene. Pohjois-Koreassa on kasvanut omanlaisensa yleisesti hyväksytty, mutta teknisesti ottaen kielletty musta pörssi. Kotirouviksi itsensä ilmoittaneet naiset käyvät toreilla kauppaa niin elintarvikkeista kuin tavaroistakin, ja tuovat useimmiten kotiin enemmän rahaa kuin valtion töihin pakotetut miehensä. Tästä tuli heti mieleeni heinäkuussa lukemani D. B. Johnin jännäri Pohjoisen tähti, jossa rouva Moon vaurastuu nimenomaan torikaupoilla.

Elintarvikkeet ovat paikallisia, mutta usein vauraus kertyy ulkomailta salakuljetetusta tavarasta, mikä onkin kirjan toinen teema. Ulkomaiset hapatukset ovat maassa ankarasti kiellettyjä, mutta jokainen kynnelle kykenevä katsoo eteläkorealaisia sarjoja ja kuuntelee ulkomaisia uutisia. Niiden salakuljetus on yleistynyt ja helpottunut sen pienen paholaisen eli USB-tikun myötä. Tikkuja ja muistikortteja on huomattavasti helpompi salakuljettaa kuin vaikkapa VHS-kasetteja tai DVD-levyjä. Minusta oli mielenkiintoista lukea tästä ja Pohjois-Korean omasta, suljetusta tietoverkosta. Teknologia on mahdollistanut tiedon ja viihteen leviämisen aivan uudella tavalla.


Tietotekniikan kehityksen myötä Pohjois-Korea valheiden verkon ylläpitäminen on ensitä työläämpää. Nimenomaan internet on Pohjois-Korealle suuri uhka. Suljetun maan kansalaisia ei voi päästää vapaasti tiedon valtatielle, jotta järjestelmän kulissit ja maine eivät romahtaisi. Tavalliset pohjoiskorealaiset eivät tosin välttämättä ole edes kuulleet internetistä, jolloin he eivät osaa sitä kaivatakaan. Huomaan kuitenkin, että ne pohjoiskorelaiset, jotka netistä jotain tietävät, ovat siitä erittäin kiinnostuneita.

(s. 158)

Mäkeläinen tuo hyvin esiin sen, että pohjoiskorealaiset tietävät sellaisistakin asioista, joista maassa ei saa keskustella tai olla edes virallisesti olemassa. Esimerkiksi Mäkeläisen kysyessä kuinka paljon maassa on homoja, oppaat suorastaan säikähtävät kysymystä ja hänelle vakuutetaan, ettei maassa ole yhtään ainoaa homoa. Mäkeläinen huomauttaa kirjassa osuvasti, että tiesivätpä kuitenkin heti, mistä oli kysymys.

Mustan pörssin kaupoista ja rahan arvottomuudesta (pohjoiskorealaisten keskipalkka on noin 0,20-0,30 euroa kuukaudessa) siirrytään luontevasti kyttäyskulttuuriin. Mustan pörssin kaupoille ollaan sopivasti sokeita, mutta usein tämä vaatii enemmän tai vähemmän hienovaraista voitelua. Pohjois-Koreassa et voi aina luottaa edes perheeseesi, naapureista puhumattakaan. Mäkeläinen kuvaa hyvin sitä, miten kieli keskellä suuta hänen oppaansa ja kaikki hänen tapaamansa ihmiset puhuivatkaan. Aina on mahdollisuus, että joku kuulee pienimmäkin kriitikin ja kukaan ei halua kokea niitä kohtuuttomia rangaistuksia, joita maassa jaellaan. Kirjaa lukiessani jäin pohtimaan, mitä Mäkeläisenkin kohtaaamat ihmiset oikeasti ajattelivat. Varmasti osa heistä uskoi täysin siihen, mitä he ääneen sanoivat, mutta tuskin kaikki. Erityisesti mieleeni jäi kuvaus Pjongjangissa asuvasta paremman väen kodista ja rouva Omista.


Omin kodin olohuoneen seinällä kunniapaikalla ovat muotokuvat maan edesmenneistä johtajista. Pakolliset ikonit ovat varmasti pölyttömiä, sillä niiden puhtaus on korttelikomiteoiden erityisen kiinnostuksen kohde. Kotiäidillä riittää puunattavaa, sillä korttelikomitea voi tehdä tarkastusiskujaan milloin tahansa.

Om ei ole moksiskaan yllätysvierailusta. "Mielessä on aina se, että jos isämme tulee, palvelemme häntä ja pidämme kodin kunnossa," Om sanoo. Isällä Om ei tarkoita omaa isäänsä, vaan maan johtajaa Kim Jong Unia.

(s. 189)

Sinänsä kirja ei tarjoa mitään uutta, mutta oli se kuitenkin kiinnostavaa ja nopeaa luettavaa. Suomessa ilmestyneet Pohjois-Koreaa käsittelevät teokset ovat pääasiassa käännöksiä, joten tällainen kotimainen näkökulma tuo aiheeseen hieman uudenlaisen näkökulman. Tästä välittyi hyvin tunne siitä, että Mäkeläisen kohtaamat ihmiset ovat oikeasti olemassa ja että heillä on väliä ja mielipiteitä vaikka sitten salassa. Kirjan valokuvakuvitus antaa myös mahdollisuuden nähdä pieni pala todellisuutta, jota vain harva ulkopuolinen pääsee katsomaan.

Kirjan tiedot:
Mika Mäkeläinen: Kimlandia: silminnäkijänä Pohjois-Korean kulisseissa | Atena 2019 | 332 sivua | Kirjastosta

Luettu myös mm.:
Amman kirjablogi, Kirjarouvan elämää, Kirjojen maa

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2020 - 48. kaksi kirjaa, joilla on hyvin samantapaiset nimet [42/50]
Toinen on Magne Hovdenin Saamelandia.
* Popsugar Reading Challenge 2020 - a book with a pun in the title [35/50]
Kimlandia, Finlandia...

Anders Vacklin & Aki Parhamaa: Replica (Sensored Reality #03)

 

Kaksoisolennon kohtaaminen tietää kuolemaa, ajattelen kun näen tytön.

Bug on matkalla Marsiin taskussaan lippu Solar Systems Gamesiin, pelimaailman olympialaisiin. Aurinkokunnan kovin kisa järjestetään Marsiin rakennetussa Replicassa, jossa virtuaalitodellisuus saa eeppiset mittasuhteet. Pelin nimi on Sandcastles III: Scorpions & Crocodiles, ja sen myötä Bug joutuu seikkailuun muinaiseen Egyptiin. Reaalimaailmassa hän yrittää saada nalkkiin isänsä murhaajan, puhdistaa äitinsä maineen, pelastaa tyttöystävänsä isän omituisen kultin kynsistä, ja kirsikkana kakun päällä paljastaa salaisuuden, joka saattaa muuttaa koko hänen tuntemansa maailman.

Eli kiirettä pitää. Mielestäni liiankin kanssa. Tässä oli turhan monta erilaista juonenpäätä, joihin ei keskitetty kunnolla. Eniten tästä kärsivät mielestäni ihmissuhteiden kuvaukset. Bugin mukana Marsiin matkustavat hänen ystävänsä Alvar, joka rakentaa ihan omaa virtuaalipeliään; Cosmo, joka jankuttaa ihastuksestaan Bugiin ärsytykseen asti ja värväytyy kilpailevaan joukkueeseen; sekä Jade, joka tosiaan haluaa pelastaa isänsä. Nämä kolme eivät koskaan kohtaa toisiaan, koska heidät nostetaan esiin vain silloin kun Bugin juonta halutaan edistää jotenkin. Lisäksi kirja kärsi siitä, että politiikasta ja kultin opeista paasattiin todella pitkään ja hartaasti.

Eniten minua harmitti se, että Jade jätettiin eniten taka-alalle, vaikka hänen olisi pitänyt olla etualalle jo ihan tyttöystävä-statuksensa vuoksi. Pointsit kuitenkin siitä, että Bugilla on nimenomaan tyttöystävä, ei poikaystävää, eikä se ole kenellekään mikään ihmettelyn aihe. Kirjan hahmojen ennakkoluulot kohdistuvat enimmäkseen ei-kansalaisiin eli slummeissa asuvaan köyhälistöön, jolla ei ole mitään sananvaltaa missään. Cosmon ei-kansalaisuus on yksi kirjan suurimpia salaisuuksia, koska häntä ei edes huolittaisi mukaan peliin jos se paljastuisi.  

Pidin kirjassa ehdottomasti eniten Replican järjettömän kokoisesta virtuaalimaailmasta. Pelit pelataan kaupunkien ja valtioiden kokoisilla areenoilla, ja pelaajia voi olla miljoonia yhdellä kertaa. Huikea ajatus! Scorpions & Crocodiles on taas näppärä keino opettaa lukijalla faktoja muinaisesta Egyptistä. Toki magialla ryyditettynä, pelissä kun ollaan. Bug kirjaimellisesti astuu Egyptiin, joka tuntuu yhtä todelliselta kuin, no, todellisuus. Seikkailu oli jännittävä ja siitä olisi ollut tosi kiva lukea enemmänkin. Olisi mahtavaa päästä kokemaan jotain tuollaista.

Kuulen hiljaista muminaa ympäriltäni. En erota sanoja. Valoja syttyy siellä täällä. Lamppuja. Nuotioita. Soihtuja. Surrealistinen hetki. Olen pienessä kylässä, jonka talot kohoavat soisessa maastossa. Sydän jättää yhden tai kaksi lyöntiä väliin. Tunnen hengityksen juuttuvan kurkkuuni.

- -

En tiedä, miksi odotin pahvisia lavasteita, muovisia esineitä ja tökerösti tehtyjä maskeerauksia. Tämä on jotakin muuta.

(s. 115)

Kokonaisuutena tämäkin sarja oli taas niitä, joissa alku oli vahva ja loppu lässähti. Olen kuitenkin edelleen sitä mieltä, että tämä on mainio sarja pelaamista harrastavalle nuorelle. Nämä ovat nopeita lukea ja minulta meni varmasti ohi sellaisia juttuja, jotka pelaaville nuorille ovat harrastuksen kautta tuttuja.

Kirjan tiedot:

Anders Vacklin & Aki Parhamaa: Replica | Tammi 2020 | 457 sivua | Kirjastosta

Haasteet;

* Popsugar Reading Challenge 2020 - a book about or by a woman in STEM [34/50]
Kaikki kirjan tytöt ja naiset harrastavat ja työskentelevät pelialalla.

Agatha Christie: Rouva McGinty on kuollut

Hercule Poirot tuli Vieille Grand'méren ravintolasta ulos Sohoon.

Ja törmääkin pian rikostarkastaja Spenceen, jolla on pieni pyyntö vanhalle ystävälleen. Iäkäs siivoojarouva McGinty on tapettu raa'asti ja hänen vuokralaisensa odottaa vankilassa hirttopäiväänsä. Spence, joka tutki juttua miltei vuosi sitten, ei kuitenkaan ole varma James Bentleyn syyllisyydestä. Arkeensa tylsistynyt Poirot ottaa mielihyvin vastaan jutun, koska eihän väärä mies saa joutua narun jatkoksi.

Kesä on melkein ohi, mutta ehdin silti pieneen kesätavoitteeseeni eli hankkimaan yhden Agatha Christien ja lukemaan sen. Muilla lienee ollut samanlaisia suunnitelmia, koska oli oikeasti vaikeaa löytää yhtään Christietä käytettynä. Tämä löytyi viimein kirjaston kierrätyshyllystä. Kiitos vain sille, joka tämän sinne jätti!

Tarina oli erittäin tuttu, koska juuri tästä kirjasta tehty sovitus näytettiin telkkarissa jokunen viikko sitten. Eipä se mitään, tarinassa oli kuitenkin muutama yllätys mukana, lähinnä itse kerronnassa. Niin paljon kuin rakastankin David Suchet'n Poirot-hahmoa, kirja vei tällä kertaa voiton adaptaatiosta. Christien huumori toimi vain niin loistavasti tekstinä ja kirja taisi ottaa itsensä vähemmän vakavasti kuin elokuva.

"- - Halu esiintyä on heikkouteni, se on aina ollut heikkouteni. Hastings ei voinut ymmärtää tätä heikkoutta. Mutta minun kyvyilläni varustetun henkilön on aivan välttämätöntä ihailla itseään - ja siihen tarvitaan ulkoapäin tulevaa kannustusta. En voi, en kerta kaikkiaan voi, istua koko päivää tuolissa mietiskelemässä miten äärettömän ihailtava olen. Siihen tarvitaan - niin kuin nykyään on tapana sanoa - avustaja."

(s. 8)

Miten vaatimatonta! Poirot'n näkökulma on tässä tarinassa niin ihanan kärttyinen. Hän saapuu epäsiistiin maataloon, jossa yleinen epäjärjestys aiheuttaa hänessä suuria henkisiä tuskia. James Bentley on varsinainen lapamato mieheksi ja Poirot joutuu pohtimaan, miksi peräti kaksi naista osoittaa halukkuutta pelastaa hänet. Maailman suuria mysteereitä. 

Hieman vähemmän alleviivatusti kuvataan pikkukylän hierarkkista rakennetta ja Poirot'n tyytymättömyyttä siihen. Rouva McGinty oli vain vaatimaton siivooja ja Bentley saamaton surkimus, mutta heillä on kuitenkin ihmisarvoa. Poirot ei selvästikään pidä siitä, että rikkaammat ja hienohelmaisemmat ihmiset astuvat köyhien ohi heitä huomaamattakaan. Omatkin hampaani kiristyivät joka kerta, kun joku hyväosainen sanoi ettei koskaan kiinnitä huomiota siivoojiin tai muihin palvelijoihin, mitä väliä heillä muka on.

Salapoliisijutun juoni ja ratkaisu on ovelasti kerrottu, ja oloni oli oikein muikea kun tiesin syyllisen ennen Poirot'a. Sitä se telkkarin katsominen teettää. Pidin paljon Ariadne Oliverista, joka antaa äänen Christien omalle Poirot-tuskalle. Miksi hän edes meni luomaan tuon mahdottoman suomalaisen/belgialaisen etsivän! Pidin myös rikostarkastaja Spencestä, joka puolestaan antoi äänen kenelle tahansa Hercule Poirot'n kohdanneelle, jonka harmaat aivosolut eivät ole ihan yhtä terävät kuin Poirot'n.

- Bon Dieu, miten typerä olen ollut, Hercule Poirot sanoi. - Koko juttuhan on aivan yksinkertainen, vai mitä?

Tämän huomautuksen jälkeen oli vähällä tapahtua kolmas murha - poliisitarkastaja Spence Kilchesterin poliisilaitokselta oli vähällä tappaa Hercule Poirotin.

(s. 202)

Kirjan tiedot:
Agatha Christie: Rouva McGinty on kuollut | WSOY 1988 (1. p. 1973) | 223 sivua | Omasta hyllystä
Englanninkielien alkuteos: Mrs McGinty's Dead (1952) | Suomennos: Eva Siikarla

Luettu myös mm.:
Jokken kirjanurkka, Sheferijm, Sinisen linnan kirjasto 

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2020 - 1. kirja on vanhempi kuin sinä [41/50]
* Popsugar Reading Challenge 2020 - a book from a series with more than 20 books [33/50]
* Kirjahyllyn aarteet [kirja 7]