Minna Eväsoja: Rakkauden merkit: perheestä, parisuhteesta ja avioliitosta japanilaisittain

Kiotolainen verkkainen ja viipyilevä elämänasenne on juurtunut minussa syvälle.

Kirjaston eräpäivä kolkuttelee oven takana, joten oli viimein aika lukea tämä Minna Eväsojan Rakkauden merkit. Rakkauden ja parisuhteen kuvailu japanilaisen kulttuurin kontekstissa kuulosti niin kiinnostavalta, että varasin tämän muistaakseni joskus keväällä.

Eväsoja kertoo kuuden esimerkin kautta rakkaudesta Japanissa. Tai oikeastaan siitä, millaisia parisuhdemalleja hänen lähipiiristään on vuosien (vuosikymmenten) varrella löytynyt. Se, onko parisuhteessa alusta alkaen rakkautta, ei ole useinkaan kynnyskysymys avioliiton solmimiselle.

Kirja oli kiinnostavaa ja osittain hyvinkin surullista luettavaa. Tositarinat kuvasivat sitä, miten hatara tukiverkko esimerkiksi parisuhdeväkivaltaa kohtaavilla naisilla usein on. Kasvojen säilyttäminen on tärkeämpää kuin turvallisuus ja vanhemmat kehottavat pysymään naimisissa, vaikka tilanne olisi kaikin tavoin kauhea.

Sekin tuntui pysäyttävältä, että Eväsoja on joutunut miettimään, mitä kertoa tuttavilleen omasta perheestään. Tuntuu kurjalta, että omaa onnellisuutta ja Suomen vapaampaa elämäntapaa pitää piilotella ja sensuroida kulttuurierojen vuoksi.

Kurjistelun lisäksi kirjassa on toki onnellisempiakin tarinoita, mutta se onni ei aina lähde samoista lähtökohdista kuin esimerkiksi Suomessa. Japanilaisen avioliiton ei tosiaan tarvitse lähteä rakastumisesta, vaan järkiavioliitto on ollut monille oivallinen valinta. Luotetaan siihen, että kumppaniin rakastutaan ajan myötä, tai ainakin pystytään elämään yhdessä toisiaan sietäen.

Kirja päättyy optimistisista kertoen nuoresta Sakurasta. Japanilainen kulttuurikin on pakosta alkanut muuttua ja se näkyy myös parisuhdemarkkinoilla. Perheen perustaminen ei ole enää etenkään naisten ykkösprioriteetti ja yhteiskunnan on pakko hyväksyä lapsettomat sinkkunaiset. Sakuralla on enemmän mahdollisuuksia kuin hänen äidillään oli ja vaikka tytön omat valinnat ovatkin vanhemmille kova paikka, ne ovat kuitenkin mahdollisia aivan eri tavalla kuin sukupolvi(a) sitten.

Kokonaisuutena tämä oli sujuvaa ja kiinnostavaa luettavaa, jos kohta samoja, etenkin Eväsojan opintoja koskevia, asioita toisteltiin välillä turhan paljon. Tuli kyllä selväksi miten tärkeä Sensei oli, mikä Eväsojan väitöskirjan aihe oli ja millaisia asuinpaikkaan perustuvia stereotypioita japanilaisilla on toisistaan.

Kirjan tiedot:

Minna Eväsoja: Rakkauden merkit: perheestä, parisuhteesta ja avioliitosta japanilaisittain | Gummerus 2025 | 208 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Paha mieli, paras mieli : Sensuuri

Haastekoonti: Lue maailma vuodessa

Lue maailma vuodessa -haaste päättyy nyt joulukuun lopussa ja haasteruudukkoni on nyt täynnä. Kiitos kivasta haasteesta, @mitaluimmekerran!

…Jonka tililtä löytyikin näppärät kysymykset tähän haastekoontiin.

1. Kuinka monta kirjaa luit haasteeseen?

Kaksitoista, yhden kuukaudessa.

2. Mitä lukemistasi kirjoista suosittelisit erityisesti muillekin?

Tina Harneskin Lumeenkylväjät ja Kikuko Tsumuran Unelma helposta työstä. Tykkäsin molemmista paljon eri syistä. Molemmissa esimerkiksi oli huumoria, mutta eri tavalla kirjoitettuna.

3. Mikä haastekohta tuntui vaikeimmalta? Miksi?

Lokakuu eli Väliamerikan tai Karibianmeren valtion kirjailijan kirjoittama kirja.

Minähän siis päätin itsekseni lukea haasteeseen vain naisten kirjoittamia suomennettuja kirjoja.

Pidin siitä kiinni, mutta se osoittautui tässä kohtaa turhankin haastavaksi. Suomennetuista kirjoista voisi nimittäin päätellä, että noilla alueilla kirjoitetaan vain kurjuuskirjallisuutta, jollainen Fernando Melchorin Hurrikaanien aikakin oli. Tottahan paikalliset kirjailijat kirjoittavat myös viihdettä ja muita genrejä, mutta ei se suomennoksissa näy.

Melkein annoin periksi ja luin jotain englanniksi, mutta sisulla läpi kurjuuden jne.. Myönnän valinneeni tähän tarkoituksella lyhyen kirjan.

4. Mitä kirjaa olisit tuskin lukenut ilman haastetta?

No ainakaan tuota Hurrikaanien aikaa en olisi… Tuskin myöskään Leïla Slimanin Kehtolaulua, koska luen harvemmin jännäreitä. Se oli kuitenkin hyvä!

5. Millaisia ajatuksia Lue maailma vuodessa -haaste ylipäätään jätti jälkeensä?

Ajatuksia herättävä haaste, joka toi oikein hyvin esiin sen, miten paljon olen jumiutunut länsimaiseen kirjallisuuteen, etenkin kotimaiseen ja alun perin englanniksi kirjoitettuun.

Voisin tehdä haasteen uudelleenkin ihan vain siksi, että lukisin sen kautta edes vähän laajemmin maailmalta.

Haasteeseen luetut kirjat:

Tammikuu: Pohjoisafrikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja

Leïla Slimani: Kehtolaulu (Marokko)

Helmikuu: Keski- tai eteläafrikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja

Petina Gappah: Muistojen kirja (Zimbabwe)

Maaliskuu: Alkuperäiskansaan kuuluvan kirjailijan kirjoittama kirja

Tina Harnesk: Lumeenkylväjät (saamelaiset)

Huhtikuu: Lähi-itään kuuluvan maan kirjailijan kirjoittama kirja

Zeina Abirached: Pääskysen leikki (Libanon)

Toukokuu: Suoraan japanista, koreasta tai kiinasta suomennettu teos

Chung Serang: Sisunin maailma (korea)

Kesäkuu: Kirjassa käsitellään maahanmuuttotaustaisuutta tai se on diaspora-kirjallisuutta

Balli Kaur Jaswal: Shergillin sisarusten odottamattomat seikkailut (punjabi-diaspora)

Heinäkuu: Etelä- tai kaakkoisaasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja

Nguyễn Phan Quế Mai: Vuorten laulu (Vietnam)

Elokuu: Kirjailija on Aasian maasta, jonka nimi loppuu -stan

Kamila Shamsie: Ystävistä parhain (Pakistan)

Syyskuu: Kirjailija on kotoisin ei-englanninkielisestä saarivaltiosta

Kikuko Tsumura: Unelma helposta työstä (Japani)

Lokakuu: Väliamerikan tai Karibianmeren valtion kirjailijan kirjoittama kirja

Fernanda Melchor: Hurrikaanien aika (Meksiko)

Marraskuu: Eteläamerikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja

Isabel Allende: Rouva Fortunan tytär (Chile)

Joulukuu: Kirja kirjailijalta, joka kuuluu kansaan, jonka valtiota ei ole (täysin) tunnustettu

Nadifa Mohamed: Kadotettujen hedelmätarha (Somalimaa)

Nadifa Mohamed: Kadotettujen hedelmätarha

Viisi aamulla.

Lue maailma vuodessa -haasteessa luettiin joulukuussa kirja kirjailijalta, joka kuuluu kansaan, joka valtiota ei ole (täysin) tunnustettu. Luin tähän Somalimaan pääkaupungissa Hargeisassa syntyneen Nadifa Mohamedin Kadotettujen hedelmätarhan.

Lukaisin Wikipediaa sen verran, että nimenomaan näiden kirjan vuosien tapahtumat ja niiden seuraukset johtivat siihen, ettei kirjailijan perhe koskaan palannut Lontoosta Somaliaan. 

Synkkä tarina sijoittuu siis vuosiin 1987 ja 1988, jolloin diktaattorin hallitsema Somalia muuttui entistä sotaisammaksi. Hallinto ryhtyi tukahduttamaan kapinaa armottomin ottein ja armeijan väkivallasta tuli arkipäivää. Käsiin räjähtävästä tilanteesta kerrotaan tässä kolmen hyvin erilaisen naisen kautta.

Tapahtumapaikkana on nimenomaan Hargeisa, jossa yksinäinen leski Kawsar, vasta 9-vuotias pakolaistyttö Deqo ja tunnollinen sotilas Filsan törmäävät toisiinsa traagisissa olosuhteissa. Sinänsä lyhyt hetki muuttaa kaikkien elämän ja jännäsinkin sitten koko kirjan ajan, miten ja milloin he taas tapaavat.

Näiden hetkien välillä tapahtuu paljon ja etenkin Filsan joutuu kohtaamaan karun todellisuuden ja sen, mitä armeija sotilailtaan vaatii. Deqon osuudet olivat verrattain kepeintä luettavaa, koska hänellä ei ollut aivan samanlaista ymmärrystä tapahtumista kuin aikuisilla naisilla. Deqo todisti kyllä karmeuksia, mutta ne eivät menneet ihan niin syvälle ihon alle kuin Kawsarilla ja Filsanilla.

Kolmikon kohtalot kertovat myös siitä, millaista on olla nainen yhteiskunnassa, jossa naisen arvo on aina vähäisempi kuin miehen vaikka tasa-arvoa poliittisissa palopuheissa on maalailtukin.

Koko ikänsä hänet on jätetty pölyttymään näkymättömänä kuin taulu seinällä, ja joskus itkeminen ja karjuminen ja jonkun kimppuun hyökkääminen tuntuu ainoalta tavalta tulla ikinä kuulluksi.

(s. 178)

Tämä ei todellakaan ollut mikään hyvän mielen kirja, mutta tykkäsin tästä paljon. Kirja oli nopea lukea ja odotin koko ajan mitä seuraavaksi tapahtuisi. Viattomien siviilien elämän murentumista oli surullista seurata etenkin kun tietää, millainen tilanne Somaliassa nytkin on.

Kirjan tiedot:

Nadifa Mohamed: Kadotettujen hedelmätarha | Atena 2014 | 283 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: The Orchad of Lost Souls (2013) | Suomennos: Heli Naski

Luettu myös:

Mari A:n kirjablogi, Reader, why did I marry him?, Kartanon kruunamaton lukija ynnä muut

Haasteet:

* Lue maailma vuodessa : Joulukuu: Kirja kirjailijalta, joka kuuluu kansaan, joka valtiota ei ole (täysin) tunnustettu

* Paha mieli, paras mieli : Katkeruus

Ali Hazelwood: Mate

The child had been trained well - not by her family, but by life.

Luin tuossa taannoin ensimmäisen Ali Hazelwoodini, romantasia Briden. Ihmissusien testosteronia pursuava alfaurospörhistely ei oikein vakuuttanut, mutta tykkäsin päähenkilö Miserysta.

Tässä vasta ilmestyneessä jatko-osassa Mate on eri päähenkilö, vampyyri Miseryn bestis Serena. Serenalle on valjennut hiljattain, että hän on biologinen epätodennäköisyys, ihmisen ja ihmissuden lapsi. Vampyyrit haluavat hänet hengiltä, kirjassa on outo ihmissusikultti ja muutakin potentiaalia kiinnostavuuteen.

Mutta mihin kirja käyttääkään sivunsa? Siihen, että nämä pölvästit eivät ymmärrä Serenan outojen oireiden johtuvan vanhasta kunnon kiimasta. Kuvailun perusteella noin kolmimetrinen alfakönsikäs Koen sytyttää tulen pikkuisen Serenan kupeisiin, mutta ihmissusien kuuluisa hajuaistikaan ei havaitse liekkien aiheuttamaa savua.

Kirja oli suoraan sanottuna tylsä eikä siinä loppujen lopuksi tapahtunut paljon mitään. Koen on sietämätön ja töykeä, ja edustaa juuri sitä sankarityyppiä, jonka vuoksi en juuri romantasiaan koske.

(Jos kellään on suosituksia romantasiasta, jossa ah niin ihana urho ei ole misogynistinen pässi, otan niitä mielelläni vastaan!)

Jatkoin kirjan lukemista ihan vain siksi, että halusin tietää mikä hiivatti saa nämä tollot viimein tajuamaan mistä on kyse. Kun lamppu lopulta syttyy, seuraa tietenkin sivukaupalla jyystöä, jossa Serena vikisee ja Koen painaa kuin siitossonni. Tyypiksi, joka ei ole koskenut naisiin sitten teinivuosiensa, hän kykenee kerrassaan ihmeellisiin suorituksiin sängyssä.

Eniten minua ärsytti se, että Serena on niin passiivinen hahmo muuallakin kuin vällyjen välissä. Bridessa Miserylla oli omia suunnitelmia ja agendaa, Serenalla ei ole. Tylsempää tarinan sankaritarta saa hakea.

Minun ja Hazelwoodin tiet eroavat tämän kirjan myötä. Ymmärrän oikein hyvin, että hänen käyttämänsä troopit ja hahmotyypit vetoavat muihin lukijoihin, mutta minuun ne eivät vain iske.

Kirjan tiedot:

Ali Hazelwood: Mate | Sphere 2025 | 448 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Paha mieli, paras mieli : Mansplaining

* Älä aloita uutta sarjaa : Duologian toinen osa

Haastekoonti: Helmet-lukuhaaste 2025

Onnistuin olemaan ajoissa liikkeellä ja sain tämän vuoden Helmet-lukuhaasteen luettua ennen uuden haasteen julkaisemista. Puolivahingossa kylläkin, en yhtään muistanut, että uusi haaste tulee jo ennen joulua.

Tänä vuonna haasteen suorittaminen tuntui helpolta. Kohdat täyttyivät kuin itsestään ja vain muutamaan kohtaa piti etsiä kirja, jota en ehkä olisi muuten lukenut. Yllätyin siitä, että jopa haastavalta näyttänyt kohta 21. Kirjassa on muusikko täyttyikin jo alkuvuodesta (Malinda Lo: A Scatter of Light).

Haaste taisi olla paria kirjaa vaille jo loppukesästä, mutta ne pari sitten venyivätkin loppuvuoteen asti. Kohta 1. Kirjan nimessä on alistuskonjunktio piti etsiä erikseen, mutta toisaalta olin kyllä aikonut lukea Mimmu Tihisen Kun hiljaisuus valehtelee -kirjan joskus. Se joskus koitti nyt. Ihan viimeiseksi jäi sinänsä helppo kohta 5. Kirja, jonka joku muu on valinnut sinulle (Eeva Tenhunen: Mustat kalat).

Kaikki haasteeseen lukemani kirjat löytyvät täältä.

Vuoden 2026 haaste on siis julkaistu jo ja ensivaikutelmani on, että se on haastavampi kuin tämänvuotinen. En kuitenkaan lue siihen mitään ennen ensi vuotta, joten silmäilen lainojani, varauksiani ja nälkävuoden pituista lukulistaani sitä silmällä pitäen vasta myöhemmin.

Eeva Tenhunen: Mustat kalat

Pohjoisimman Suomenmaan etäisimmillä seuduilla sijaitsee Ruotsin hallintoon kuuluva linna, jota sanotaan Uudeksi linnaksi (Nova Arx).

Tämän vuoden Helmet-lukuhaasteen viimeinen puuttuva kohta oli “kirja, jonka joku muu on valinnut sinulle”. Laura valitsi minulle tähän Eeva Tenhusen dekkarin Mustat kalat, joka ilmestyi alun perin vuonna 1964.

Tarinassa seikkaillaan kesäisessä Olavinlinnassa, jossa tapahtuu pari pientä murhaa. Niihin sotkeentuu parikymppinen Liisa, joka on linnassa kesätöissä oppaana. Oppaiden lisäksi linnassa pyörivät niin turistit kuin arkeologinen kaivausryhmäkin, joten epäiltyjä riittää.

Olipahan herttaisen 60-lukuinen kirja! Ajankuva, kirjoitushetkensä nykyaika, oli tässä se ehdoton vahvuus. Kännyköistä ei ole tietoakaan, tupakkaa palaa jatkuvasti ja jokainen itseään kunnioittava kahvinkeittäjä pistää tarjolle myös voileipiä. Melkein tuli nälkä tätä lukiessa.

Ehkä kodikkaimmassa kohtauksessa ystäväkolmikko viettää iltaa voileipien ja kirjojen parissa, jokainen lukemassa kirjaansa omassa nurkassaan, mutta silti yhdessä. Liisa luki Nalle Puhia! Minustakin oli kiva lukea kirjaa, jossa ystävien kanssa rauhoituttiin yhdessä ja jossa uutisetkin saatiin joko painetusta sanomalehdestä tai radiosta.

Toisaalta oli tässä niitä 60-luvun huonojakin puolia. Miehiä kutsutaan ylioppilaiksi, kandeiksi, maistereiksi ja noin ylipäätään tittelinsä kautta. Nuoret naiset ovat aina neitejä siitäkin huolimatta, että he opiskelevat aivan yhtälailla kuin nämä ylioppilasmiekkosetkin. 

Samoin meinasi mennä hermo komisario Hallan kanssa. Mokoma keski-ikäinen setämies holhosi Liisaa koko ajan. Luin Kirjasammosta, että jatko-osissa he menevät naimisiin keskenään. Voi Liisa, olisit valinnut paremmin…

Ajankuvaan liittyy vahvasti kuvaus Olavinlinnasta ja siihen liittyvistä taruista. Linnan vesissä on mustia kaloja ja kummituskalustoon kuuluu tietenkin traaginen neito. Vaikka linnaa ja opaskierroksia kuvataan todella tarkasti, olisi ollut kiva, jos kirjassa olisi ollut lisänä linnan pohjapiirros.

Murhamysteerinä tämä ei ollut niin kovin jännittävä tai yllättävä, mutta kulki selkeästi Agatha Christien jalanjäljissä. Liisa olisi sopinut hyvin samaan tarinaan neiti Marplen tai Hercule Poirot’n kanssa!

Kirjan tiedot:

Eeva Tenhunen: Mustat kalat | Crime time 2013 (1. p. 1964) | 208 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Luetut, lukemattomat, Hurja hassu lukija, Lukemattomat luettavat ynnä muut

Haasteet:

* Helmet 2025 : 5. Kirja, jonka joku muu on valinnut sinulle

* Paha mieli, paras mieli : Setämieskatse

Isaac Asimov: I, Robot

Isaac Asimov was born in Russia, on January 2nd, 1920.

Miten vaikeaa oli löytää kirja, jossa mainitaan robotiikan kolme lakia? Hyvin vaikeaa. Ottaen huomioon miten tunnettu konsepti on, sitä on käytetty yllättävän vähän Asimovin jälkeen. Ainakaan niin, että sitä millään haulla löytäisi.

Wikipediassa mainitut muutamat kirjat eivät vaikuttaneet erityisen kiinnostavilta, joten loppujen lopuksi päätin lukea sen ihan alkuperäisin I, Robot -novellikokoelman. …Joka ei tietenkään ollut saatavilla kirjastossa, joten päädyin sitten tähän lyhennettyyn versioon, joka on itse asiassa tarkoitettu englanninkielen opiskelijoille.

Tässä on mukana CD-levykin! En kuunnellut.

Tässä nimenomaisessa painoksessa on muutama novelli, joita ehkä on lyhennetty tai sitten ei. En verrannut niitä alkuperäisiin. Novelleissa kuvataan erilaisia, enimmäkseen eettisiä ongelmia, joita älykkäiden robottien luominen on aiheuttanut.

Päällimmäisenä tästä jäi mieleen se, miten samankaltaisina tekoälyyn ja robotteihin liittyvät pelot ovat säilyneet nämä noin 70 vuotta. Voiko niitä todella kontrolloida edes tarkkaan määritellyillä säännöillä? Ihminenkin on jo erinomainen porsaanreikien löytäjä. Entä jos robotti alkaakin uskoa korkeampaan voimaan luojanaan, ei puutteelliseen ihmiseen?

Lukiessa koin myös erityisen ärsyttävänä sen, että näissä oli vain kaksi naishahmoa. Ensimmäinen on ylihuolehtiva äiti, jonka aviomies tietenkin osoittaa olevan väärässä roboteista. Toinen on tohtori Susan Calvin, robottipsykologi, jonka tehtävä on ymmärtää robotteja. Ilmeisesti hän on ainoa naistutkija maailmassa, muut kun ovat miehiä, ja lisäksi häneen on liitetty hyvin stereotypisia ajatuksia mustasukkaisuudesta ja kateudesta.

Mutta, tiivistyyhän tässä toki hyvin ajankuva ja ne ajatukset, joita kehittyvä teknologia on 1950-luvulla ihmisissä herättänyt. Aina joskus sitä muistaa, miten nopeasti maailma on muuttunut. Ei kuitenkaan ihan niin nopeasti kuin esimerkiksi tässä povataan, koska ei meillä sentään vielä ole tällaisia inhimillisiä robotteja, emmekä myöskään ole levittäytyneet asumaan ympäri aurinkokuntaa.

Kirjan tiedot:

Isaac Asimov: I, Robot | MacMillan 2009 (1. p. 1950) | 96 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Robotti-lukuhaaste : Robotiikan kolme lakia

* Kolme kummaa kirjaa : Kirjassa on robotti tai tekoäly

Natalie Jenner: Jane Austenin talo

Hän lepäsi polvet koukussa matalalla kivimuurilla ja venytti selkärankaansa kiveä vasten.

Lukemisen puolesta joulukuu on käynnistynyt hyvin hitaasti (hyvin, hyvin hitaasti), mutta saimme kuitenkin Lauran kanssa luettua loppuun Natalie Jennerin Jane Austenin talon.

Jos yhtään fanitat Austenia, tämä kirja on kirjoitettu sinulle. Aina kun tarinassa oli vähänkään tilaisuutta Austenin ja hänen kirjojensa ylistämiselle, kirjailija tarttui siihen epäröimättä. Olen itsekin tykännyt Austenista, mutta välillä nämä suitsutukset menivät mielestäni hieman liian ylitsevuotaviksi.

Tarina itsessään sijoittuu enimmäkseen toisen maailmansodan jälkeiseen englantilaiseen Chawtonin kylään. Pieni sekalainen joukko Austen-faneja lyöttäytyy yksiin pelastaakseen kirjailijan kotitalon ja kotikirjaston. Upouudelle kerholle niillä on ennen kaikkea kulttuurihistoriallista arvoa, monille muille vain rahallista.

Tämä oli vallan luettava lukuromaani, jossa seurataan etupäässä Austen-kerholaisten omia pieniä draamoja. Löytyy muun muassa petollisen miehen kynsiin jäävä Hollywood-tähti, koulun johtokunnalle liian feministinen nuori naisopettaja, keski-ikäinen surumielinen leskilääkäri sekä hiljaa isänsä vallankäytölle alistunut Austenin suvun perillinen.

Juonellisesti tässä ei kovin suuria yllätyksiä ollut ja yksi niistä paljastui vasta aivan loppupuolella. Sen suhteen kävi sikäli huonosti, että se pyyhkäistiin maton alle eikä sillä ollut loppujen lopuksi yhtään mitään merkitystä juonen kannalta. Herää epäilys, että kirjailija huomasi tämän yhden hahmon selvinneen melkein koko kirjasta ilman Suurta Draamaa, ja jotain piti keksiä ilman koko kirjan uudelleenkirjoittamista.

Pidin ehkä eniten siitä, miten tärkeänä kirjallisuus ja kulttuuriperintö tässä esitetään. Jane Austen yhdistää tarinassa erilaisista lähtökohdista tulevia eri-ikäisiä henkilöitä. Jokainen heistä löytää jotain itselleen tärkeää Austenin kirjoista. Suvun jäljellä oleva maallinen omaisuus koetaan tärkeäksi nimenomaan osana kulttuuriperintöä.

Chawtonin kylä ja Austenin kotitalo ovat oikeasti olemassa. Loppusanoissa kirjailija sanookin paikkojen olevan todellisia, mutta tapahtumien ja hahmojen fiktiivisiä.

Kirjan tiedot:

Natalie Jenner: Jane Austenin talo | Minerva 2021 | 328 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: The Jane Austen Society (2020) | Suomennos: Jänis Louhivuori

Luettu myös:

Kasoittain kirjoja, Amman kirjablogi, Ankin kirjablogi ynnä muut