Enni Mustonen: Pappilan piika (Kytösavun tarinoita #1)

- Herääs ny, Hanna! Kohta pitää lähtiä kinkerisopan keittohon!

Luin tämän Kytösavun tarinoita -sarjan esiosan Pikkupappilan joulun viime marraskuussa. Se kirja oli pikkuinen lyhytromaani ja tämän kirjan kannalta ei ollut mitään väliä sillä, oliko sen lukenut vai ei. Sarjan voi aivan hyvin aloittaa tästä kirjasta.

Tässä ollaan siis Lapualla vuodessa 1877. Huutolaistyttö Hanna pääsee rippikouluun ja sitä myötä pois epämiellyttävästä pohjalaistaloudesta. Pappilan piikana elämä on kaikin puolin mukavampaa ja tarina seuraakin talouden vuodenkiertoa ilman kovin suuria draamoja.

Mutta yllättäen tässä oli pari kohtausta, joissa oli suoraa seksuaalisen väkivallan uhkaa. Mainitsen sen erikseen, koska en muista, että olisin tällaisia kohtauksia lukenut aiemmista Mustosistani. Ensin häjyt pyrkivät joukolla sisään naisten asuttamaan mökkiin pahat mielissään ja toisella kertaa Hannaa riepottaa isäntäperheen poika. Aivan varmasti tämä oli realistista kuvausta, mutta ei sellaista, jota tältä kirjalta odotin.

Muutoin tarinassa on arkielämän ylä- ja alamäkiä, ja kiinnostavinta olikin ajan taloudenhoito. Vaikka pappilassa kohdellaan palvelusväkeä asiallisesti ja joidenkin mielestä jopa liian hövelisti, raskasta heidän työnsä silti oli. Yhdestä askareesta siirrytään toiseen eivätkä naisväen työt ole yhtään vähäisempiä kuin miesten.

Tarina rullasi eteen päin mukavasti, mutta minulla kesti pienen ikuisuuden saada tämä luettua. Kaikki vuorosanat on nimittäin kirjoitettu murteella, joka on minulle aina jonkin verran haastavaa lukemista. Tällä kertaa 1800-luvun lopun pohjalaismurre oli niin vierasta, että kirjan lopussa olevaa monisivuista sanastoa piti vilkuilla monta kertaa.

- Aiva asialtaasti se emäntäpiika meitä kohteli, selitin tyynesti, kun Esteri kysyi, eikö Rannan Maija ole kauhean kiukkuinen ja kova komentamaan. - Ja ruoka oli hyvää ja paikat putsus. Pappilan kyökis ja ruokasalis laattia lakaastahan joka aterian jälkehen, jottei murenista tuu permantohon ihmisten jaloossa taturaa niinku täällä, huomautin kiusallanikin.

(s. 175)

Lopputulemana siis kotoista ajankuvaa, mutta murre teki lukemisesta hyvin haastavaa.

Kirjan tiedot:

Enni Mustonen: Pappilan piika. Otava 2026. 366 sivua.

Haasteet:

* Helmet 2026 : 10. Kirjassa leikataan

* Lukumatka menneisyyteen : 16. Vuonna 2026 julkaistu kotimainen historiallinen romaani

Enni Mustonen: Pikkupappilan joulu (Kytösavun tarinoita #0.5)

- Voi jutinan tähren, kyllä se ny pyryn lykkäs! Maija julisti jo kynnykseltä työntyessään puusylyksen kanssa ruokasaliin.

En oikein ole joulukirjojen lukija, mutta tälle sesongille varasin pari ihan vain kirjailijoiden vuoksi. Ensimmäisenä sain kirjastosta tämän Enni Mustosen Pikkupappilan joulun, joka aloittaa uuden Kytösavun tarinoita -sarjan.

Tässä on vain 140 sivua, joten tämän luki todella nopeasti. Kirja on selvästi kirjoitettu nimenomaan joulumyyntiä ajatellen, niin paljon wanhan ajan joulua ja hyvän mielen joulutunnelmaa tämä pursusi.

Tapahtumat sijoittuivat muutamalle joulunajan päivälle vuonna 1876. Pastorin vaimo Aino kertoo pariskunnan ensimmäisestä joulusta omassa kodissa uudella paikkakunnalla eli Lapualla. Pakkaa ilmestyy hämmentämään kopea ja itsekäs anoppi, josta joulun tapahtumat tietenkin paljastavat uusia puolia.

Kirjassa tiivistyivät Mustosen kerronnan hyvät ja huonot puolet. Kerronta on kovin toteavaa ja kirja vilisee nimiä. Onneksi alussa on hahmoluettelo, joskaan läheskään kaikkia tarinassa mainittuja ei ole listattu siihen. Palvelusväki puhuu murteella, joka saa heidät heti vaikuttamaan pappisperhettä maalaisimmilta ja suorastaan yksinkertaisilta vaikka he päteviä olivatkin.

Mutta luin tämän mielelläni, koska historiallisen arjen kuvaus oli niin mukavaa! Mustonen on selvästi perehtynyt aikaan ja paikkaan, ja esimerkiksi körttiliike on kirjassa vahvasti mukaana. Perheen jouluvalmisteluista tuli kotoisa tunnelma vaikka ajan ankara elämä taustalla näkyikin. Ei ollut helppoa huutolaisilla ja joulunakin menehtyy ihmisiä.

Jään nyt sitten odottamaan sarjan varsinaisesti aloittavaa Pappilan piikaa, joka ilmestyy ensi keväänä.

Kirjan tiedot:

Enni Mustonen: Pikkupappilan joulu | Otava 2025 | 140 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Paha mieli, paras mieli : Itsekkyys

Enni Mustonen: Matriarkka (Rouvankartanon tarinoita #03)

-Mamma, täällä on vielä yksi kauhean pölyinen, Hedda ilmoitti kyykistyessään ottamaan pärekorin pohjalta viimeisen kirja ja pyyhkäisi siitä liinalla pahimmat tomut.

Enni Mustosen Rouvankartanon tarinoita -sarja päättyy tähän Matriarkkaan. Tykkäsin sarjan edellisistä osista ja odotinkin tämän lukemista. Loppujen lopuksi tämä oli sarjan kirjoista heikoin, mutta kuvasi kyllä mielenkiintoista ajanjaksoa.

Tarinassa hypätään vuoteen 1807. Hedda Noora on jo viisikymppinen ja vanhimmat lapsetkin ovat aikuisia. Kartanon pyörittämisen vastuu tuntuukin nyt siirtyvän 24-vuotiaalle naimattomalle Hedda-tyttärelle, joka on ehkä vielä äitiäänkin tomerampi tapaus.

Ajallisesti pääosa tarinasta sijoittuu aikaan, jolloin Suomi siirtyi Ruotsin vallan alta osaksi Venäjää. Hedda Nooralle tämä tarkoittaa pelkoa Adolfin ja poikien puolesta. He ovat sotimassa kuninkaansa puolesta eikä ole mitenkään sanottua, että heistä kuulee mitään kuukausiin tai jopa vuosiin.

Tiedonkulun hitaus on punottu hyvin osaksi tarinaa, samoin se, miten miehet eivät vaivaudu kertomaan naisille valtakunnan poliittisesta tilanteesta. Jako miesten ja naisten elinpiireihin on vielä vahvasti voimissaan.

Tunnelmaltaan tiivein kohtaus kertoo siitä, miten sota tuleekin naisten alueelle. Venäläiset joukot ovat liikkeellä eikä Frugårdin kartanokaan säästy heidän vierailultaan. Hedda Noora jäi tässäkin sivustakatsojan rooliin sikäli, että Heddan ja Jureenin muorin neuvokkuus ne tilanteen pelastavat.

Kun sota on ohi, tarinassa siirrytään identiteettikriisiin, mikä oli kiinnostavaa ja mitä olisi voinut käsitellä vähän syvemminkin. Yhtäkkiä Hedda Noora onkin venäläinen ja hänen vanhimmat poikansa jääneet Ruotsiin. Entä jos hän ei enää koskaan näe heitä? Matkustaminen rajan yli ei ole itsestään selvä asia.

Kirjan lopussa kiidetään läpi vuosien turhankin nopeasti, ja Adolfin kiinnostus okkultismiin oli aika kummallinen juonenkäänne. Ehkäpä se vastaa todellisen Adolfin elämää, mutta tarinaan se ei oikein istunut. Etenkään kun lukijan oli mitä ilmeisemmin tarkoitus uskoa, että hän tosiaankin sai yhteyden henkimaailmaan...

Vaikka tämä osa ei kaikin osin niin vakuuttanutkaan, kokonaisuutena sarja oli kiinnostava ja hyvä kuvaus elämästä vuosisatojen taitteessa. Painopiste oli nimenomaan arjen kuvauksessa ja siitä, millaista oli olla nainen tuona aikana. Elämä rajoittui pieneen tilaan, mutta se tila oli täynnä vastuuta ja työtä vuoden ympäri.

Kirjan tiedot:

Enni Mustonen: Matriarkka | Otava 2025 | 365 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Ainakin Kirjakaapin avain ja Kirsin Book Club

Enni Mustonen: Kartanonrouva (Rouvankartanon tarinoita #02)

Aurinko paistaa suoraan kasvoihin niin että on pakko siristää silmiä.

Sen kerran kun minä ehdin varausjonon ensimmäiseksi, kirja on jumissa kuljetuksessa pari viikkoa. Harmillista, mutta sain kuitenkin viimein tämän Enni Mustosen Kartanonrouvan. Ja olen toki paremmassa asemassa kuin ne, joiden varausnumero on 300+.

Kartanonrouva jatkaa Kasvattitytössä alkanutta tarinaa ja ajassa hypätään reilu kymmenen vuotta eteen päin. Tämän kirjan tarina kattaa vuodet 1788-1791 ja Hedda Noora on jo kolmikymppinen suurperheen äiti. Kartanon arki synkistyy nopeasti kun kuningas Kustaa III lähtee sotajalalle Venäjää vastaan.

Kuten sarjan edellinen osa, tämäkään ei ole erityisen juonivetoinen kirja. Sotarintamalla kyllä rytisee, mutta Hedda Nooran arki jatkuu melkein samanlaisena kuin ennenkin. Tarinan vahvuus onkin 1700-luvun lopun kartano-arjen ja naisten elämän kuvaamisessa. Heidän elämänpiirinsä on paljon pienempi kuin miesten ja siksi heille tärkeät asiat tuntuvat kovin tavallisilta ja tutuiltakin.

Kartanonrouvassa sivutilaa annetaan etenkin äitiydelle ja sille, miten fyysistä se on. Kasvattityttäressä Hedda Noora pelkäsi kuollakseen raskautta ja kaikki pelko ei ole haihtunut, vaikka synnytyksiä on takana seitsemisen kappaletta. Naiselle jokainen synnytys on taistelu elämästä ja kuolemasta, ja kumpikin on kirjassa vahvasti läsnä.

Hedda Nooran perhekään ei säästy menetyksiltä. Vaikka lasten menehtyminen sairauksiin on ollut huomattavasti yleisempää kuin nyky-Suomessa, ei se siitä sen helpompaa tehnyt. Rakas lapsi on aina rakas lapsi.

Tähän liittyen pidin erityisesti kohdasta, jossa eräs iäkäs nainen kuolee. Miehiä ei ruumiinvalvojaisissa ja hautajaisissa juuri näy, koska heille tämä nainen on aina ollut etäinen ja suorastaan outo. Naisille sen sijaan juuri hän oli se, joka oli paikalla synnytyksissä ja joka pelasti äitejä ja lapsia. Tässä kiteytyi hyvin se, miten erilaiset sukupuoliroolit olivat ja miten vieras vastakkaisen sukupuolen maailma saattoi olla.

Tapahtui kirjassa toki muutakin ja Hedda Noora emännöi iän tuomalla varmuudella. Pidän hänestä edelleen hahmona ja pidin toki koko kirjasta. Se kuvaa hyvin kuohuvaa historiallista ajanjaksoa jos ei ihan ruohonjuuritasolta niin ei kovin korkealtakaan. Vaikka kartanonrouva onkin, Hedda Noora ei elä hienostelevaa ökyelämää vaan on tiukasti kiinni käytännön töissä.

Kirjan tiedot:

Enni Mustonen: Kartanonrouva | Otava 2024 | 318 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Lukumatka menneisyyteen 2024 : Suomi ennen 1800-lukua

* Vahvat naiset 2024 : Sukupuoliroolit

Enni Mustonen: Kasvattitytär (Rouvankartanon tarinoita #01)

Ensimmäinen sadepisara hipaisi poskea, kun oikaisin selkäni kryytimaan laidalla.

Kun Frugårdin kartanon emäntäpiika halvaantuu, 17-vuotias Hedda Noora lähetetään hänen sijaisekseen. Nuori aatelisneito pääsee nopeasti yli epävarmuudestaan ja ottaa huushollin komentoonsa. Mukavan Adolf-serkun tuella, tietenkin.

Jätin Enni Mustosen edellisen sarjan Syrjästäkatsojan tarinoita kesken, koska päähenkilöiden jatkuva julkkisten tapaaminen meni jo niin epäuskottavaksi. Ajattelin, että tässä sarjassa samaa ongelmaa ei varmasti ole, liikutaanhan tässä 1700-luvun loppupuolella, ja varasin kirjan joskus viime vuonna. Sainkin tämän melko nopeasti sen jälkeen, kun kirja tuli kirjastoon, ja viihdyin tämän parissa oikein hyvin.

Iloisena yllätyksenä tästä kirjasta oli jätetty pois itseään toistava kaksikielisyys, joka myös ärsytti minua Syrjästäkatsojan tarinoissa. Ei enää ruotsinkielisiä repliikkejä, jotka toistettiin välittömästi suomeksi! Minulle lukukokemus oli sen vuoksi paljon sujuvampaa ja kirjaan oli helpompi upota.

Tarina siis kattaa vuodet 1774-1775 ja alkaa, kun Hedda Noora lähetetään ottamaan vastuu Frugårdista. Tomera toimen ihminen kun on, Hedda Noora ei kauaa laiskottelua katsele ja tekee jopa itsekin töitä, joita useimmat hänen asemassaan olevat naiset eivät varmasti tekisi.

Kirjassa ei ole mitään kovin dramaattisia tapahtumia, onpahan vain mukavaa arjen kuvailua. Se on sujuvaa ja selvästi hyvin tutkittua kuvausta suomalaisen kartanon vuodenkierrosta ja nuoren aatelisnaisen elämästä 1770-luvulla. Kirjassa on monia eri tavoin hienoja kohtauksia, kuten hauska kuvaus tuoreen avioparin yrityksistä saada morsian ulos monimutkaisesta juhlapuvustaan.

Pidin Hedda Noorasta, joka on sekä kypsä emäntä että hieman naiivisti haaveileva nuori. Hän nimittäin odottaa kasvattiäitinsä veljeä, meriupseeri Ottoa, joka on antanut epämääräisen lupauksen yhteisestä tulevaisuudesta Hedda Nooran ollessa noin 14-vuotias. Ja pyöriipä nurkissa Oton pari vuotta vanhempi velikin. Adolf on Oton vastakohta, vastuullinen ja luotettava luutnantin pestiä odottava mies.

Tykkäsinkin kirjan romanssista, joka oli jollain tavalla hiljainen ja vaatimaton, mutta vaikutti kestävältä. Toivon, ettei se seuraavissa osissa kompastu uskottomuuteen, yllättäviin äpärälapsiin tai yleiseen aviomiehen mulkerouteen. Nämä voisi ihan hyvin jättää kirjavan sivuhenkilökaartin huoleksi. Pidin erityisesti rivakasta kyökkipiiasta Reetta Heikintyttärestä, joka toivottavasti on mukana seuraavassakin kirjassa.

Ja jos ei joku sitä jo tiennyt, Hedda Noorahan on siis ollut oikeasti olemassa ja oli se sitten juonipaljastus tai ei, googlasin hänet ja löysin muun muassa hänen sukupuunsa. Sieltäpä sai viitteitä siitä, mihin suuntaan tarina etenee.

Kirjan tiedot:
Enni Mustonen: Kasvattitytär | Otava 2023 | 400 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:
Kirjabrunssi, Tuijata ynnä muut

Haasteet:
* Helmet 2023 : 22. Kirja kertoo aiheesta, josta olet lukenut paljon [28/50]
Historia. Meninpä nyt siitä, missä aita on matala.
* Lukumatka menneisyyteen 2023: 6. Vuonna 2023 julkaistu historiatietokirja tai historiallinen romaani

Enni Mustonen: Taiteilijan vaimo

Enni Mustonen:
Taiteilijan vaimo
429 s.
Otava 2018
Kirjastosta

Laskeva aurinko oli jo punannut pilvet kattojen yläpuolella, kun sain ommelluksi viimeiseen neulepuseroon Elsan nimilapun.

Postittaessani yllä olevan kuvan eilen Instagramiin totesin, että tätä sarjaa on tässä vaiheessa selvästi parasta lukea ajattelematta liikoja. Jos vain luen pysähtymättä miettimään lukemaani, kirja on erittäin vetävä. Jos taas tietoisesti kiinnitän huomiota tekstiin, monet asiat alkavat ärsyttää minua. Luin kirjan yhteen putkeen eilen ja huomasin valvoneeni ihan liian pitkään ottaen huomioon, että minun piti nousta aamulla töihin. Kerronpa siis ensin millainen tämä oli tuollaisena lukukokemuksena ja sitten valitan valikoidusti niistä asioista, joita ajattelin vasta lukemisen jälkeen.

Taiteilijan vaimo jatkaa suoraan siitä mihin Ruokarouvan tytär jäi. Kirsti (muotitalon ompelija) ja Iivo (kuvanveistäjän oppipoika) asuvat susiparina Pariisissa, mutta Kirstin kaipaa perhettään ja Suomea. Sinne he pian lähtevätkin päästäkseen naimisiin ennen kuin juorut heidän yhdessä asumisestaan ennättävät kotipuoleen. Pari vihitäänkin yhdessä hujauksessa ja realististen vaihtoehtojen puutteessa nuoripari asettuu asumaan Albergaan Idan hoiviin. Kirsti päättää toteuttaa haaveensa ja perustaa muotitalon edellisistä kirjoista tutun Miilin kanssa. Pikkuinen puoti menestyy hyvin eikä edes tyttären saaminen estä Kirstiä elämästä unelmaansa, etenkin kun perheen tulot ovat pitkälti hänen varassaan. Iivon ura kun ei etene toiveiden mukaan ja pian Kirstillä onkin käsissään sekä yritys, vauva että mököttävä mies.

Se, mistä tässä pidin ehdottomasti eniten, oli Kirstin rohkeus ja sekä tavallisen arjen että hänen työnsä kuvaus. Kirjassa eletään vuosia 1927-1930 ja minusta oli kiva lukea ajan naisista, muodista ja yhteiskunnasta. Tehdessään kauppaa muotitalostaan Kirsti esimerkiksi ymmärtää ensimmäistä kertaa tarvitsevansa nyt Iivon luvan siihen ja moneen muuhunkin asiaan. Naimaton Miili sen sijaan saa hoitaa liikeasiansa ja omaisuutensa ihan miten itse haluaa.


- Jos ne sen lainan myöntävät, niin siihen tarvitaan sitten Iivolta lupa. - - 

- Mihin siinä Iivoa tarvitaan? ihmettelin. - Minähän olen täysi-ikäinen!

- Niin mutta nyt olet naimisissa, äiti selitti. - En minäkään ole saanut hoitaa omia asioitani ilman Eliaksen lupaa sen jälkeen kun me naimisiin mentiin. Olihan se järkytys ensi alkuun, mutta nyt siihen on jo tottunut. Kai siihenkin nyt tulee jokin tolkku, kun saadaan se uusi avioliittolaki, mutta pahoin pelkään, ettei se koske meitä vanhan lain aikaan naineita.

- Me Iivon kanssa eletään kyllä taatusti uuden lain mukaan, vaikka pykälät mitä sanoisivat, puuskahdin äidille. Tuskinpa Iivokaan tässä asiassa heittäytyisi poikkiteloin.

(s. 280)

Laki muuten uusittiin vuonna 1929, mutta ei sitä taidettu kirjassa mainita. Tähän puoleen naisen arjesta olisi voinut syventyä vähän enemmänkin, koska minua kiinnosti mikä Iivon näkemys asiaan oikeasti oli. Ylipäätään minusta oli kiva lukea tuollaista aikakauteen sopivaa ajatuksenkulkua. Kirsti oli eniten itsensä ja sitten naisten puolella kuulostamatta kuitenkaan liian modernilta ja nykyajan retoriikkaan nojaavalta.

Samasta syystä Kirstin muotitalon ympärillä pyörivä maailma vei mukanaan. Omistajat, työntekijät ja asiakkaat olivat kaikki naisia, joilla oli samanlaisia ongelmia kuin nykyäänkin. Kirstin kantavana ajatuksena on tehdä tyylikkäitä vaatteita tavallisille naisille. Valitettavasti tästä kyllä lipsutaan kerronnassa aika paljonkin ja puodin asiakkaina nähdään lähinnä varakkaita rouvia. Joka tapauksessa ne mainitut ongelmat ovat sellaisia, joihin on helppo löytää esimerkkejä tästäkin päivästä. Mistä isompi nainen saa mieleisensä uimapuvun? Entäpä raskaana oleva nainen? Onko molempien tyydyttävä muodottomiin säkkeihin vai saako syystä tai toisesta isomahainen nainen olla tyylikäs? Miten Kirsti ehtii pysyä muodin perässä ja mitä sellaista hänen puotinsa voi tarjota, mitä ei voi saada massatuotantovaatteista? Miten hän pystyy tasapainoilemaan perheen ja työn välissä? Tähän löytyy tosin heppo vastaus Idasta, joka hoitaa mielellään ensimmäistä lastenlastaan, mutta ongelma on hyvin tuttu nykynaisellekin.

Eli kirja on tapahtumallisesti kiinnostavaa luettavaa ja antaa hyvän kuvan ajan elämästä. Tai sanotaan nyt, että ajan elämästä tiettyyn yhteiskuntaluokkaan ja sosiaaliseen piiriin kuuluvan naisen näkökulmasta. Kirstillä ei ole puutetta mistään paitsi ehkä järkevistä aviopuolisoista.

Ja sitten tämän hetken Top 3 niistä asioista, joita yritin olla ajattelematta liian tarkasti lukiessani:

• Ihmeelliset Sattumat, joita taas viljellään niin että sadolla ruokkisi vähintään Albergan väen. Jos on mahdollisuus nähdä jotain merkittävää tai törmätä vahingossa kuuluisuuteen, Kirsti on varmasti paikalla. Charles Lindberghin yksinlento, Laimi Leidenius synnytyslääkärinä, Gunnar Finnen Topelius-patsas, Kirsti saa olla osana kaikkea vaikka tarinan pitäisi tehdä millaisia kiemuroita sen mahdollistamiseksi. Sarjan nimi on toki Syrjästäkatsojan tarinat, mutta rajansa kaikella.

• Kieliongelma. En edelleenkään voi sietää Mustosen tapaa kirjoittaa kaksikielistä dialogia ja mielestäni sitä oli nyt enemmän kuin aiemmin. Valitin asiasta jo Emännöitsijää lukiessani.

• Kirjan nimi, johon kiinnitin huomiota myös Ruokarouvan tyttäressä. En pidä siitä, että Kirsti määritellään nimessä toisen henkilön kautta, ensin äidin ja sitten aviomiehen. Koko tarinahan kertoo siitä, miten hän on oma itsensä ja tekee omat valintansa. Näistä osista olisi ihan hyvin voinut tehdä vaikka Hatuntekijän ja Ompelijan/Muotisuunnittelijan/minkä vain Kirstistä itsestään kertovan jutun. Hänen tärkein ominaisuutensa kirjassa ei ole Iivon vaimona oleminen. Yhteishyvän viimeisimmässä numerossa kerrottiin jo sarjan seuraavan osan nimi. Sotaleskikin on sana, jolla nainen määritellään miehen kautta.

Erityismainintana rasismilta kovasti tuntuvat kohtaukset. Kaikki Kirstin Pariisissa näkemät tummaihoiset ihmiset ovat joko eksoottisia viihdyttäjiä, usein suoranaisessa lavapornossa, tai suoraan prostituoituja. Sympaattisia ja moniulotteisia he eivät ikinä ole. Saksaan menevässä junassa Kirsti ja Iivo tapaavat kliseisen köyhän ja nuoren juutalaisviulistin, ja Kirsti saa olla sopivan järkyttynyt (miten voi olla??) ja ylemmyydentuntoinen (ei meillä Suomessa!!) kun hänelle kerrotaan maan voimakkaasta juutalaisvastaisuudesta. Lisäksi hän saa olla Hyvä Ihminen jättäessään köyhälle perheelle vähän rahaa piirongin päälle. Ja sitten asiaa ei mainita uudelleen koko tarinan aikana, koska ilmeisesti kiintiö tuli kerrasta täyteen.

Epäilen kyllä Josef Blumenthalin (uudelleensyntynyt Joseph von Blumenthal?) palaavan kuvioihin Sotaleskessä, koska toinen maailmansota. Lisäennustuksia: Iivolla on suhde joko Madame  Craucheriin tai johonkin toiseen lapualaisliikkeen naiseen (mahdollisesti hän vinkuu ettei Kirstillä ole hänelle aikaa yrityksensä vuoksi ja onkin itse asiassa Kirstin vika, että Iivo ajautuu toisen naisen syliin huomiota hakemaan) ja toinen kaksospojista kuolee sodassa (suurempi klisee olisi tietenkin jos taiteellisempi veli kuolisi). Ennemmin tai myöhemmin Viena menee naimisiin joko Esterin pojan kanssa, tai sitten sen poikavauvan jota Kirsti imetti sairaalassa.

Toivottavasti olen väärässä kaikessa, mutta pakkohan se on sitten lukea Sotaleski niin tiedän!

Luettu myös mm.:

Kulttuuri kukoistaa, Kirjasähkökäyrä, Mrs. Eriksson's Room ynnä monet muut

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2018 - 14. kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan [29/50]

* Kirjankansibingo - perhe

Enni Mustonen: Ruokarouvan tytär

Enni Mustonen:
Ruokarouvan tytär
496 s.
Otava 2017
Arvostelukappale kustantajalta

- Kirsti! Kirsti, hoi!

Ensiksi kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta! Meillä on tähän pitkä varausjono ja kun nyt sain oman varaukseni poistettua, muut pääsivät yhden askeleen lähemmäs lainaushetkeä. Tämä on selvästi kevään odotetuin uutuusteos ja varausjono kasvaa edelleen viikoittain.

Ruokarouvan tyttäressä vaihdetaan kertojaa. Idan tytär Kirsti opiskelee romaanista filologiaa Helsingin yliopistossa ja työskentelee siinä sivussa vaate- ja hattukaupassa sekä ompelijana että suunnittelijana. Kasvattisisko Alli opiskelee kirjallisuutta ja kansanrunoutta, ja hänen kauttaan Kirstikin pyörii 1920-luvun opiskelijoiden kulttuuripiireissä. Kirjallisuutta ja ranskaa enemmän Kirstiä kiinnostaa muoti ja käsillä tekeminen, ja ennen pitkää matka vie hänet Ranskaan asti suuren muotitalon palkkalistoille.

Noin yleisesti ottaen ja rehellisesti sanoen olin kyllä aika pettynyt tähän kirjaan. Tästä puuttui se, mikä teki Idan tarinasta minulle niin kiinnostavan. Ida tarkkaili kuuluisia työnantajiaan palvelusväen näkökulmasta, Kirsti taas ei. Ajat toki ehtivät muuttua kovasti Idan lapsuudesta kirjan nykyhetkeen eikä Kirsti missään vaiheessa ollut samanlaisessa asemassa kuin Ida. Ei hänen tarvinnutkaan, ajatuksena pidin siitä, että Idan kovan työn tuloksena hänen tyttäriensä ei tarvinnut palvella ketään. Käytännössä kuitenkin se, että Ida ei osallistunut Topeliusten elämään oli parempi lukukokemus kuin se, että Kirsti kohtasi kuuluisuudet tasaveroisena silmästä silmään.

Idan kohtaamiset aikansa kuuluisuuksien kanssa tuntuivat myös paljon luontevammilta kuin Kirstin vastaavat. Kirsti Valan ja Yrjö Jylhän kestin jonkin aikaa, koska heidät Kirsti tunsi Allin kautta. Sitten Mustonen kuitenkin laittoi ykkösvaihteen päälle ja Kirsti oli mukana kaikessa, minne vain mitenkään pystyi tiputtamaan muita tunnettuja nimiä. Ja ihan kuin suomalaisissa kulttuurihenkilöissä ei olisi jo ollut tarpeeksi, hypättiin ulkomaalaisiin. Coco Chanelin olisin vielä kestänyt jos Kirsti ei olisi ryhtynyt menestyksellä nokittelemaan hänellekin, mutta että Hemingway perheineen sekä Elsa Schiaparelli? Epäuskottavuuden raja ylitettiin niin kirkkaasti, että sitä katseltiin jo avaruudesta.

En oikein lämmennyt Kirstille hahmonakaan vaikka yritin kyllä antaa hänelle mahdollisuuden. Ehkä syy on siinä, että Idaan tutustuin hänen lapsuudestaan saakka ja Kirstin mukaan hypättiin suoraan aikuisuuteen. Lukijana en nähnyt sitä, miten Kirstistä kasvoi se nainen joka hän kirjassa on, ja siksi lukukokemus oli välillä hämmentävä. Kirsti on kovin kärkäs tuomitsemaan muut kevytmielisyydestä ja -kenkäisyydestä, mutta kun hän itse sortuu samaan, se on ihan okei koska harvoin ja rakkaus. Hän ei myöskään ollut kummoinen ystävä etenkään Iivo-paralle.

Sen sijaan pidin paljon siitä, että Kirsti halusi kulkea omia polkujaan ja Ida rohkaisi häntä siinä. Komea agronomi kotitiloineen painoi vaa'assa vähemmän kuin Kirstin kunnianhimo ja halu olla muutakin kuin äiti ja vaimo. Kirstin rohkeus hypätä tuntemattomaan oli ihailtavaa, samoin hänen tervejärkinen päättäväisyytensä selvitä kävi miten kävi. En minä ainakaan olisi noin reipas tai nokkela jos jäisin tyhjän päälle vieraassa maassa. Tykkäsin tästä niin paljon, että kirjan loppu oli pienoinen pettymys. Viimeisellä kuudella (6) sivulla Kirsti törmää vanhaan tuttuun, tajuaa rakastaneensa häntä pitkän aikaa ja avioliiton satama odottaa selvästi nurkan takana. Miksi? Jos sarja kerran jatkuu, kaiken tuon olisi vallan mainiosti voinut jättää seuraavaan osaan ja käyttää suhteen rakentamiseen enemmän aikaa ja sivuja (oikeasti, kuusi sivua).

Summa summarum, pettymys, mutta jospa jatko olisi parempi? Sitä odotellessa. 

Erillisenä valituksena: en myöskään oikein lämmennyt kirjan nimelle. Kirstiä ei määritellyt kirjassa hänen sukulaisuutensa Idaan, joten on vähän ikävää, että juuri se korostuu kirjan kannessa. Miksei mieluummin vaikka ompelijatar? Edelliset osatkin nimettiin niiden päähenkilön eli Idan toimenkuvan mukaan.

Luettu myös mm:

LM-mummin kirjastossa (sisältää suurehkon juonipaljastuksen), Mrs. Eriksson's Room, Kasoittain kirjoja ym.

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2017 - 29. kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia (ompeleminen ja/tai hattujen tekeminen) [13/50]

Enni Mustonen: Ruokarouva

Enni Mustonen:
Ruokarouva
430 s.
Otava 2016
Arvostelukappale kustantajalta

- Kirsti! Kirsti, hoi!

No niin, tämä siis on se ensimmäinen saamani arvostelukappale. Kiitoksia paljon, Otava! Olen odottanut tätä kuin kuuta nousevaa siitä asti kun näin tämän kirjakatalogissa. Ruokarouva jatkaa Ida Erikssonista kertovaa Syrjästäkatsojan tarinoita-sarjaa. Tämä on sarja neljäs osa ja siitä johtuen tässä tekstissä on juonipaljastuksia sarjan edellisiin osiin. Tästä pitäisi puhua erittäin ympäripyöreästi niiden välttämiseksi. Jos et ole jo lukenut sarjaa, suosittelen sitä lämpimästi! Mustonen kuvaa mainiosti historiallista arkielämää ja siinä sivussa lukija tutustuu Sibeliukseen, Topeliukseen ja muihin saman ajan kulttuurihenkilöihin. Jos olet lukenut sarjaa, mutta et tätä osaa, en usko tämän bloggauksen pilaavan lukukokemustasi.

Yllättäen tarina alkaa monta vuotta sen jälkeen mihin Emännöitsijä päättyi. Idan ja Albert Edelfeltin tytär Kirsti on jo kahdeksan ja kaikki ovat siinä uskossa, että Ida jäi traagisesti leskeksi ennen lapsensa syntymää. Nuori "leskirouva" on työskennellyt erakkoprofessorin taloudenhoitajana, mutta miehen kuoltua hänen pitäisi löytää uusi pesti. Onneksi professori kuitenkin jättää Idalle huomattavan perinnön. Tämä mahdollistaa paluun Suomeen ja oman täysihoitolan perustamisen Albergaan. 

Arvatkaapa, mistä ilahduin vallan suunnattomasti? Emännöitsijän(kin) kohdalla valittamani kieliongelma oli melkein kokonaan poissa! Kömpelöitä "ensin repliikki ruotsiksi, sitten käännös suomeksi"-kohtia ei ollut kovinkaan montaa, ja siksi nekin melkein katosivat tekstiin. Minusta tämä oli suuri parannus. Mustonen kirjoittaa muuten niin sujuvasti, että minua ihan harmitti jumittua käännöskömpelyyksiin. Nyt lukeminen kävi kuin leikki ja ahmin kirjan yhdessä illassa.

Kirja kattaa varsin sotaisat vuodet 1914-1918 ja siinä on oikeastaan kaksi päällekkäistä tarinaa. Yhdessä kerrotaan täysihoitolan perustamisesta ja sen arjen pyörittämisestä, toisessa ensimmäisestä maailmansodasta ja Suomen sisällissodasta. 

Täysihoitolan perustaminen oli mielenkiintoista luettavaa ja Idan unelmat siitä epäitsekkäitä ja toiveikkaita. Hän halusi tyttärelleen pysyvän kodin ja helpomman elämän kuin itsellään. Tämän olisi pitänyt toteutua täysihoitolan myötä. Valitettavasti monivuotinen sotiminen toi jatkuvaa pelkoa ja köyhyyttä. Vuokraa oli vaikea nostaa kun tiesi, että vuokralainen ei voinut maksaa enempää. Kirjassa kuvataankin paljon sitä, miten vaikea tilanne yhdistää toisilleen tuntemattomia ihmisiä. Myönnytyksiä tehdään puolin ja toisin, ja epävarmassa tilanteessa pidetään huolta niistä joista pystytään. Minusta oli erityisen hupaisaa lukea miten täysihoitolan talonmies Iisakki huolehti siitä, että Idan huusholli sai aina tarvitsemansa vaikka sitten mustan pörssin kautta. Tällainen arjesta selviytyminen ja arkiaskareet olivatkin mielestäni parasta kirjassa. Idan silmin katsottuna mikään ei tunnu erityisen vanhanaikaiselta vaan ihan normaalilta osalta hänen elämäänsä.

Se toinen tarinan puoli onkin sitten sotaisampi. Oli sota mikä hyvänsä ja sotajoukot keitä hyvänsä, kotijoukot joutuvat aina kärsimään. Täysihoitolaa penkovat niin neuvostosotilaat kuin omatkin, eikä heidän toimintatavoissaan ollut Idan kannalta mitään eroa. Molemmat ovat yhtä pelottavia ja säälimättömiä. Sotatoimet tulevat vaarallisen lähelle Idan huushollia senkin vuoksi, että hänen tietämättään täysihoitolaan on majoittunut jääkäriliikkeen värväreitä. Ida ei paljoa perusta politiikasta, mutta sitäkin tärkeämpää hänelle on pitää läheiset ihmiset turvassa. Valitettavasti tämä ei aina onnistu ja täysihoitolaankin mahtuu sodan tuomia menetyksiä.

Pitää vielä mainita se, että olipas ihanaa kun lukuharrastus tuotiin tässäkin kirjassa niin selvästi esiin! Kirsti on ahkera lukija ja saakin Idalta joka joulu uuden kirjan. Kyllä se vähäsen hymyilytti kun näiden kirjauutuuksien nimiä mainittiin, sen verran tuttuja ne olivat. 

Summa summarum, tämä oli miellyttävää luettavaa. Idan kasvua pienestä paimentytöstä itsenäiseksi liikenaiseksi on ollut mukava seurata. Mustonen on punonut suuret historialliset tapahtumat ja pienen ihmisen elämän saumattomasti yhteen. Ida perheineen ja ystävineen tuntuu ihan oikeilta henkilöiltä, joita toki jotkut heistä ovatkin. Maltan tuskin odottaa seuraavaa osaa!

Luettu myös:

Kasoittain kirjoja

Enni Mustonen: Emännöitsijä

Enni Mustonen: Emännöitsijä
447 s.
Otava 2015
Kirjastosta

- Eihän Idan ole pakko sitä Edelfeltin paikkaa ottaa, Aino-rouva sanoi, kun istuin ovensuupenkille napittamaan kenkiäni.

 

Olen lukenut Enni Mustoselta sekä tätä Idasta kertovaa sarjaa että tätä edeltäneen sarjan, Pohjatuulen tarinoita (?). Näiden perusteella suhtaudun uusiin mustosiin aika varautuneesti. Ongelmani kirjojen kanssa on se, että vaikka ne ovat aiheeltaan kiinnostavia ja loppujen lopuksi sujuvaa luettavaa, kerrontatyyli kuitenkin sisältää yhden inhokkini, jota ei kirjoissa pääse karkuun mitenkään. Sitä ei voi olla huomaamatta ja se toistuu jatkuvasti myös Emännöitsijässä.

- God natt, Ida, hän toivotti lopuksi hyvää yötä ja lähti kyökin ovesta.

(s. 80-81)

Ja tuo ei ollut edes sieltä häiritsevimmästä päästä. Kyllä täytyy olla olemassa parempikin tapa ilmaista millä kielellä kukin hahmo puhuu. Ida on vankasti kaksikielinen, sekä suomi että ruotsi sujuvat äidinkielenä. Miksi ihmeessä hän kiinnittäisi jatkuvasti tuolla tavalla huomiota siihen, millä kielellä hänelle puhutaan? Ei hänen tarvitsisi kääntää ruotsia suomeksi mielessään. En minäkään käännä englanninkielistä puhetta tai tekstiä suomeksi ajatuksissani, vaikka englantini ei todellakaan ole niin sujuvaa kuin sitä äidinkielenään puhuvalla. Tuollainen "[repliikki toisella kielellä]", jota seuraa joko "ahaa, [repliikki suomeksi], ajatteli Ida" tai "[repliikin suomennos leipätekstissä]" on minusta lukijana erittäin häiritsevää. Mieluummin luen sellaista tarinaa, jossa tehdään alussa selväksi, että esimerkiksi Albert puhuu koko ajan ruotsia jos ei toisin sanota, ja repliikit kirjoitetaan sitten suomeksi. Tai sitten sellaista, jossa repliikit kirjoitetaan toisella kielellä ja jätetään sitten suomentamatta ja selittämättä.

Aikansa arjen kuvana nämä kirjat ovat kyllä mainioita. Mustonen on selvästi perehtynyt siihen, millaista Ida asemassa olevan nuoren naisen elämä olisi ollut 1900-luvun alun Helsingissä. Pidin paljon siitä, että Ida suhtautuu työhönsä sen kummemmin nenäänsä nyrpistelemättä tai valittamatta. Emännöitsijän tehtäviin kuului tyhjentää vessan paskasanko, joten sen Ida tekee sitä yhtään kauhistelematta. Isäntäväen omituisuuksia oli vain kestettävä, eikä palvelijan tehtävä ollut puuttua isäntäväen elämään ja päätöksiin olivat ne sitten millaisia tahansa. Edelfeltin naisseikkailut eivät ole Idan asia oikeastaan edes silloin kun hän on yksi niistä. Täytyy sanoa, että en suuremmin pitänyt tästä juonesta ja siitä, miten se päättyi. Ei siksi, että se olisi kirjoitettu huonosti vaan siksi, että minulla on olematon kynnys fiktiivisten pettäjien sietämiseen. Hahmon pisteet menevät aina välittömästi miinukselle.

Mustonen kuvaa Idaa paljon myös työnsä ulkopuolella. Hän käy ostoksilla, tanssimassa, konserteissa, taidenäyttelyissä ja kirjastossa. Kulttuuriharrastukset ovat erityisen vahvasti läsnä tässä sarjan osassa, koska Ida on päässyt asumaan Helsinkiin ja pyörii isäntäväkensä kautta taiteilijapiireissä. Tykkäsin tästä, koska se teki Idasta monipuolisemman ja kolmiulotteisen hahmon. Hänellä on muutakin elämää kuin työ ja Edelfeltin perään haikailu. Aivan erityisesti pidin siitä, että Kansankirjasto oli niin vahvasti mukana! Kirjastonhoitaja hykerteli niin mielissään kun päähenkilöstä tuli aktiivinen kirjaston asiakas. Samalla mietin sitä, miten pitkälle kirjastolaitoskin on sadassa vuodessa tullut. Ida  tarvitsee työnantajansa suosituksen saadakseen lainausoikeuden, ja lisäksi tästä ilosta pitää vielä maksaakin. Onneksi ei enää! Ja toivotan saman tien Suomen yleisille kirjastoille pitkää ikää ja valoisampaa tulevaisuutta. Toivottavasti poliitikot ja päättäjät ymmärtäisivät entistä paremmin sen, miten upea meidän suomalaisten kirjastoverkosto onkaan.

...Meni vähän palopuheen puolelle, mutta no. Jos unohdetaan tuo kieliongelma, kirja oli mukava lukukokemus. Tällainen ruohonjuuritason historia kiinnostaa minua yleensä enemmän kuin suurten herrojen ja satunnaisten rouvien poliittiset päätökset. Tässäpä sitä oli reilut 400 sivua!


Luettu myös mm.: Amman lukuhetki, Lukutoukan kulttuuriblogi, Kirjakko ruispellossa ja monet muut.

Haasteet: kirjankansibingo - fiktiivinen hahmo (ensimmäinen bingo tämän myötä!)

Koko sarjalla on mielestäni miellyttävät kannet. Idan
asema vaihtuu jokaisen kirjan myötä, ja jokainen kansi
kuvaa Idaa kyseisessä kirjassa. En ehkä valitsisi kirjaa
kannen perusteella, mutta kyllä se sisältöön sopii.