Elo-lokakooste

Hmmm, lukemiseni on nyt syksylläkin ollut kovin puuskittaista. Tällä hetkellä tuulen suunta on kirjallinen, mutta saa nähdä miten kauan se kestää.

Tulin viimeinkin siihen tulokseen, että jos en jaksa blogata jostain luetusta kirjasta niin ei sitten. Parin rivin teksti näihin koosteisiin saa luvan riittää. On kirjoja, joista ei vain ole kovin paljoa sanottavaa ja tilanteita, joissa ei jaksa tai kiinnosta jäsennellä omia ajatuksiaan niin paljon, että pitemmän tekstin kirjoittaminen olisi mielekästä. Ehkä yritän kuitenkin tsempata Instan puolella noidenkin suhteen kuvan ja paron rivin verran. /mietintämyssy

Luettu & blogattu

Louise Penny: Kuolema kiitospäivänä
Murha pikkukylässä. Neitimarplemainen asetelma, hauskat hahmot ja kerronta.

Johanna Hulkko: Suojaava kerros ilmaa
Postcrossing yhdistää. Kiva tarina lihavuudesta, erilaisuudesta ja ystävyydestä.

Timo Parvela & Bjorn Sortland: Kepler62: Saari & Kuiskaajien kaupunki
Synkistelyä ja toivon pilkahduksia. Saari oli aivan liian synkkä omaan makuuni, Kuiskaajien kaupunki puolestaan kevyempi ja parempi.

Rosamund Young: Lehmien sielunelämä
Onnellisen pihvin jäljillä. Aiheena erikoinen ja kiinnostava, teksti sinänsä aika puisevaa.

Kerstin Gier: Pilvilinna
Romantiikkaa ja jännitystä vuoristohotellissa. Kevyt ja leppoisa luettava, oikeastaan parempi talvi- kuin syyskirjaksi.

Camilla Läckberg: Jääprinsessa
Murha kalastajakylässä. Turhan paljon angstia yhteen kylään, mutta kuitenkin vetävästi kirjoitettu.

Anniina Mikama: Huijarin oppipoika
Kellosepän, huijarin ja tiakurin oppipoikana Krakovassa. Vetävä kerronta ja hyvä tarina, loppu lähti taas lapasesta.

Luettu & bloggaamatta 

(koska aina ei vain jaksa)

Jen Campbell: Kummallisia kysymyksiä kirjakaupassa
Nemo 2012, 114 s.

Koottuna hauskoja juttuja, joita ihmiset kysyvät kirjakaupassa. Ei ehkä niin yllättäen samanlaisia kysymyksiä kysytään myös kirjastossa, joten sain koko joukon takaumia tätä lukiessani.

Pertti Jarla: Fingerporin koko kuva #06 & #07
Like 2018 & 2019, 144 & 136 s.

Fingerporia väreissä! Pidän Fingerporista ja näköjään en ole lukenut aivan kaikkia strippejä vuosien varrelta. Pari iltaa meni rattoisasta näille naureskellen.

Kirsti Kuronen: Merikki
Karisto 2019, 99 s.

Säeromaani ystävyyden särkymisestä. En valitettavasti lämmennyt tälle yhtään niin paljon kuin Kurosen aiemmille säeromaaneille. Johtunee lähinnä siitä, että en pitänyt päähenkilöstä lainkaan.

Liv Strömquist: Prinssi Charlesin tunne
Sammakko 2017, 134 s.

Mitä on rakkaus? Sarjakuvassa pureudutaan kysymykseen, sen vastauksiin ja siihen, miten naisen elämää on kontrolloitu rakkauden kautta. Kiinnostava, mutta ei niin kiva kuin Strömquistin Kielletty hedelmä.

Petra Tanninen: Erityisen herkkää elämää
Nemo 2019, 112 s.

Mustavalkoisia sarjakuvia sosiaalisesti kömpelöstä pingviinistä. En ole koskaan ajatellut itseäni erityisherkkänä enkä ajattele vieläkään, mutta kyllä osa näistä tuntui hyvinkin tutuilta tilanteilta.

Anniina Mikama: Huijarin oppipoika

Anniina Mikama:
Huijarin oppipoika
412 s,
WSOY 2019
Omasta hyllystä

Sotilaan juostessa alas kivikkoista rinnettä hänen päänsä sisällä takoi vain yksi ajatus.

15-vuotias Wiktor haaveilee seikkailuista vuoden 1829 Krakovassa. Elämän suurinta huvia on selvittää taikurien salaisuuksia yhdessä parhaan ystävän Zofian kanssa, mutta sen suurempia elämyksiä Wiktor ei oikeastaan odota. Joen rannassa räjähtänyt taivaankappale muuttaa kuitenkin Wiktorin elämän aivan kokonaan. Yhtäkkiä hän huomaa olevansa liikuntarajoitteinen ja joutuneensa seikkailuun sekä oudon kultin että ehkä vieläkin oudomman mekaanisen miehen kanssa. Lisäksi hän pääsee kellosepän oppipojaksi, mutta päättää oppia taikurin taitoja siinä sivussa oli opettaja mitä mieltä hyvänsä...

Tämä on notkunut hyllyssäni jo monta kuukautta, mutta sainpahan viimeinkin luettua. Valitsen lukemiseni fiilispohjalta ja vaikka pidin paljon kesäkuussa lukemastani Taikurista ja taskuvarkaasta, aiemmin ei vain ole tuntunut siltä, että tämä on juuri sen hetken kirja. Tähän hetkeen se sitten sopikin oikein hyvin. Jokin, en tiedä mikä, teki tästä mainion syyskirjan.

Oletin tämän olevan suora jatko-osa Taikurille ja taskuvarkaalle, mutta tässä kirjassa hypätäänkin ajassa taaksepäin. Nyt keskitytään siihen, miten Tomin ja Wiktorin yhteinen, vuosikymmeniä kestänyt taival alkoi. Tarinallisesti mielenkiintoinen valinta ja nyt minua kiinnostaakin nähdä, mihin aikaan trilogian viimeinen osa sijoittuu. Jatkuuko Minan tarina siitä, mihin se jäi, vai loikataanko ajassa kunnolla eteenpäin? Vai mennäänkö vielä kauemmas menneisyyteen/tulevaisuuteen ja Tomin entiseen elämään?

Pidin paljon Minasta ja niin myös Wiktorista. Ymmärrettävistä syistä hän viettää jonkin aikaa hyvin synkissä mietteissä, mutta sitten uteliaisuus ja itsepäisyys voittaa äidin, Zofian ja etenkin kelloseppä Sewerynin tuella. Pidin aivan erityisesti siitä, että tässä on kirja, jonka päähenkilö on pyörätuolissa ja tarina ei silti kerro hänen liikuntarajoitteestaan. Juoni on rakennettu taitavasti sellaiseksi, että Wiktorin vammalla ei ole seikkailun kannalta mitään väliä. Toki se asettaa joitain realistisia rajoitteita ja Wiktor joutuu esimerkiksi pohtimaan, mihin pyörätuolin kanssa mahtuu piiloon, mutta se itsessään ei estä häntä osallistumasta seikkailuihin ja vauhdikkaisiin tapahtumiin muiden kanssa. Johtolankoja etsiessä kartanon käytäviä voi yhtä hyvin rullata tuolilla kuin kävellä kahdella jalallakin. Kerronta ei myöskään sortunut osoittelemaan koko ajan sormella PYÖRÄTUOLIA, muistathan lukija että Wiktorilla on PYÖRÄTUOLI, katso tuossa on PYÖRÄTUOLI. Se mainittiin kun se oli syytä mainita ja se siitä.

Pidin muistakin kirjan hahmoista ja heidän välisistä suhteistaan. Ilokseni tarina rakentuu pitkälti ystävyyden ja ystävystymisen eikä romanttisten käänteiden varaan. Wiktorin äidin on ensin vaikea hyväksyä Seweryniä, mutta kun mies osoittaa olevansa oikeasti Wiktorin ystävä, äitikin lämpenee. Wiktor ja Zofia ovat ystäviä ja kyllä, totta kai ilmassa on ihastumista. Tykkäsin kuitenkin kovasti siitä, miten tämä ratkaistiin. Joskus kompromisseja vain on mahdoton tehdä. Noin yleisesti ottaen pidän tarinoista, joissa tyttö/nainen ei uhraa omaa kunnianhimoaan ja taitojaan pojan/miehen vuoksi tai jää kiltisti kotiin odottamaan kun seikkailut tapahtuvat aivan muualla.

Harmi kyllä tämänkin tarinan loppua vaivasi sama asia kuin Taikuria ja taskuvarasta. Juoni etenee luontevasti ja sopivaa vauhtia kunnes ollaan loppuhuipennuksessa, ja sitten homma lähtee ihan lapasesta. Viimeksi Terminaattori oli Helsingissä, nyt krakovalaisessa kartanossa, minkä lisäksi kulttilaisiin liittyvä juonikuvio sai kummallisia lisäkiemuroita. Yliampuvuus sai tarinan lopun tuntumaan irralliselta ja sellaiselta "no nyt äkkiä joku loppu tähän, ihan sama mikä, vähän lasereita vaikka?" -hutaisulta.

Mutta, odottelen nyt kevättä ja trilogian päätösosaa!

Haasteet: 

* Helmet-lukuhaaste 2019 - 50. kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja [37/50]

* Kirjahyllyn aarteet [kirja 7]

Camilla Läckberg: Jääprinsessa (Fjällbacka #01)

Camilla Läckberg:
Jääprinsessa
(Isprinsessan, 2004)
357 s.
Schildts 2006
Suomennos: Outi Menna
Kirjastosta

Talo oli tyhjä ja autio.

Elämäkertakirjailija Erica Falck on palannut lapsuutensa maisemiin Fjällbackan kalastajakylään. Erica työstää kirjaa Selma Lagerlöfistä ja käy läpi onnettomuudessa kuolleiden vanhempiensa jäämistöä. Omissa murheissa pyöriminen katkeaa kun kylältä löytyy raa'aasti murhattu nainen, Erican lapsuudenystävä Alexandra. Erica joutuu tahtomattaankin mukaan murhamysteeriin, jota selvitellessään hän ja komea poliisi Patrik tulevat repineeksi auki koko joukon vanhoja haavoja ja salaisuuksia.

En lue dekkareita kovin usein, mutta TV:stä seuraan useampaakin rikossarjaa. Katsoin tuossa hiljattain tähän Läckbergin Fjällbacka-sarjaan löyhästi pohjautuvia leffoja ja pidin niistä. Positiivisen kokemuksen siivittämänä päätin viimein kokeilla myös näitä kirjoja. Kesti jonkin aikaa ennen kuin sain tämän kirjastosta, varausjonoa oli nimittäin siitäkin huolimatta, että sarjan alkupään kirjat ilmestyivät reilut kymmenen vuotta sitten. 

Ajan kuluminen aiheutti kirjaa lukiessa pientä huvittuneisuutta, koska, no, esimerkiksi:

Erica rukoili mielessään, että Alexilla oli käytössään nykyaikainen puhelin eikä mitään trendikästä Kobra-puhelinta tai muuta vanhanaikaista pyöritettävää bakeliittimallia. Hänellä oli onnea. Keittiön seinällä riippui upouusi Doro-merkkinen puhelin.

(s. 164)

Ah, Doro, tuo uutuuksien helmi, jota etenkin kolmikymppiset ostavat! Niin se aika vierii ja maailma pyörii. Nuo sanotaan nyt vaikka vanhanaikaisuudet eivät haitanneet lukemista, kunhan vain toivat välillä tilanteeseen tietynlaista tahatonta komiikkaa. Trendinimien pudottelu kirjaan on harvoin hyvä idea, koska trendit vaihtuvat heti kun selkänsä kääntää. 

Sen sijaan minua haittasi se, miten stereotyyppisiä hahmoja kirjassa oli. Etenkin naishahmot ärsyttivät. On juonikas rikas vanha rouva, nöyristelevä entinen taloudenhoitaja, kauniin isosiskon ruma pikkusisko, leppoisan vanhan miehen riivinrautavaimo, rikkaan miehen pahoinpidelty vaimo, nuhjuisia ja kateellisia pikkukylän kotirouvia Erican kaltaisten kaupunkileidien vastakohtana jne. Olinkin iloisesti yllättynyt kun Erica huomasi, että hän on itse asiassa ollut melkoinen persläpi ajatellessaan olevansa niin paljon parempi kuin Fjällbackaan jääneet naiset. Kiva kun päähenkilössä on oikeasti vika (vertaa esim., "oi olen niiiiin kömpelö~!"), jonka hän tarinan kuluessa tiedostaa ja tunnustaa viaksi.

Jossain vaiheessa aloin kokemaan lievää yliannostusta angstin suhteen. Kaikilla oli synkkä menneisyys, nykyisyys tai tulevaisuus, ja epämiellyttäviä luonteita oli vähän joka lähtöön. Kuka järkevä ihminen haluaisi edes asua Fjällbackassa, kun naapurina on tuollaisia ihmisiä? Poikkeuksena topakka entinen kondiittori, joka oli kultivoinut noin 1 400 yksilön tonttukokoelman, koska täytyyhän vanhan naisen nyt jollain tavalla olla höperö, eikö vain? Hänet voisin ottaa naapuriksi milloin vain.

Mutta, juoni oli kyllä vetävästi kirjoitettu ja vaikka osa salaisuuksista olikin ennalta-arvattavia, oli kiinnostava nähdä miten ne kietoutuivat toisiinsa. Pidin myös Ericasta ja Patrikista ja siitä, miten Läckberg kirjoitti heidän suhteensa alun. Aivan erityisesti pidin kohtauksesta, jossa Erica valitsi treffivaatteita ja hylkypino sängyllä vain kasvoi. Patrikilla oli nimittäin käynnissä täsmälleen sama operaatio kotonaan!

Varasin jo sarjan seuraavan osan, katsotaan milloin saan sen ja ehdin lukea.

Luettu myös:

Luettua elämää, Paljon melua kirjoista, Luettua ja maistettua ynnä muut

Kerstin Gier: Pilvilinna

Kerstin Gier:
Pilvilinna
(Wolkenschloss, 2017)
375 s.
Gummerus 2019
Suomennos: Heli Naski
Kirjastosta

Tässä minä siis seisoin täysin uuvuksissa lumessa viulun sävelten kantautuessa luoksemme tanssiaissalista.

Lukion kesken jättänyt 17-vuotias Fanny saa työharjoittelupaikan hotellista korkealla Sveitsin vuoristossa. Wanhanaikaisuutta huokuva hotelli keikkuu vararikon partaalla, mutta joulun tullen sen huoneet täyttyvät mitä erilaisimmista vieraista. Fannylla on kädet täynnä töitä lastenvahtina ja jokapaikanhöylänä, ja pakkaa sekoittavat vielä sekä uskomattoman komea brittiläinen Tristan että Pilvilinnan de facto perijä, hotellinomistajan poika Ben. Kaikki ei kuitenkaan ole sitä miltä näyttää ja pian käynnistyy tapahtumaketju, jonka seurauksena Fanny päätyy rämpimään lumihankeen nukkuva pienokainen sylissään.

Olen lukenut Kerstin Gierin aiemmatkin suomennetut sarjat, joten pitihän se tähänkin tarttua. Yllätyin positiivisesti siitä, että tämä on aivan itsenäinen teos eikä sarjan aloitus. Jotenkin tuntuu siltä, että etenkin lasten- ja nuortenkirjallisuudessa sarjavyöry on paljon suurempi kuin yksittäisten teosten määrä. Toki sarjoillekin löytyy lukijoita, mutta joskus on kiva lukea valmis paketti, jossa tarina kerrotaan yhdellä kertaa alusta loppuun saakka.

Tarina lähtee kohtuullisen realistisista lähtökohdista. Pidin siitä, että Fanny ei oikein tiedä, mitä haluaa tulevaisuudeltaan ja jätti siksi lukionkin kesken. Pilvilinnaan hän onnistui pääsemään, koska hänellä on kokemusta pikkuveljiensä vahtimisesta. Kun tarina alkaa, Fanny on ollut harjoittelussaan jo muutaman kuukauden, joten Pilvilinna henkilökuntineen esitellään tuttuina asioina, ei uusina ja pelottavina juttuina. Pidin erityisesti Fannyn ja aulavahtimestari monsieur Rocherin ystävyydestä sekä Kielletystä kissasta, joka oli omalla tavallaan hyvin kissamainen. Pidin myös sekä Benistä että Tristanista, jos kohta rakastuminen viikossa aiheutti jälleen pientä silmien pyörittelyä.

Aamuvarhaisesta kohtaamisestamme lähtien olin saattanut ajatella häntä [Tristania] kerran tai kaksi, kenties hiukan useamminkin, mutta silti suorastaan järkytyin hänen uskomatonta komeuttaaan, aivan kuin olisin jo ehtinyt tällä välin unohtaa sen. Hänen ihonsa hohti herra Heffelfingerin selluliittiystävällisessä valossa kullanruskeana, ja tylsä hotellikylpytakki näytti hänen yllään designluomukselta.

"Herranjumala", kuiskasi herra Heffelfinger liikuttuneena.

Se ampui ehkä hiukan yli.

(s. 123)

Mitä pitemmälle tarina etenee, sitä uskomattomampia käänteitä se alkaa saada. Pian Fanny on korviaan myöten venäläisissä oligarkeissa, salaseuroissa ja järjettömän hintaisissa jalokivissä. Luulen, että jos tarina olisi yrittänyt ottaa itsensä vakavasti, en olisi viihtynyt sen seurassa näin hyvin. Gier kuitenkin kirjoittaa tuttuun tapaansa kevyesti ja hauskasti, selkeästi tietoisena siitä, miten älytöntä touhu oikeastaan onkaan. Pidin myös siitä, että kirja on tavallaan ikärajaton. Fanny on 17-vuotias, mutta kirjassa ei ole mitään, minkä vuoksi esimerkiksi 12-13-vuotiaskin ei voisi sitä lukea.

Lopuksi valitus: en pitänyt siitä, miten kaikki muut Fannyn ikäiset tytöt demonisoitiin kirjassa. Sekä nuoret huonesiivoojat että teinivieraat kiusaavat, kadehtivat ja halveksivat Fannya, jonka ympärillä nuoret miehet tietenkin pyörivät. Fannylla on kyllä paras ystävä kotona Saksassa, mutta pääasiassa toiset tytöt ovat tarinassa aina ilkeitä kilpailijoita, eivät potentiaalisia ystäviä. Olisipa kiva jos nuortenkirjoissa kuvattaisiin enemmän tyttöjen välistä ystävyyttä, johon pojat eivät liity millään tavalla ja joissa tytöt tukevat toisiaan sen sijaan, että yrittävät kampata joka käänteessä.

Mutta, kaiken kaikkiaan leppoisaa luettavaa. Sanoisin, että optimaaliset olosuhteet tämän lukemiselle löytyvät sellasesta hiljaisesta talvipäivästä, jolloin ulkona tuiskuttaa lunta ja voit uppoutua lukemiseen kuumaan juoman kanssa. Kaakao olisi ehkä parasta!


Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2019 - 16. kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla [36/50]
On tässä pieni yliluonnollinen juonikin!

Rosamund Young: Lehmien sielunelämä

Rosamund Young:
Lehmien sielunelämä
(The Secret Life of Cows, 2003)
141 s.
Bazar 2018
Suomennos: Tero Valkonen
Kirjastosta

Kun katsoo lehmien ja vasikoiden leikkivän, siistivän tai vaikka vähän kovistelevan toisiaan, näkymään tulee aivan uusi ulottuvuus, jos sattuu tietämään, että tapahtumien osalliset ovat sisaruksia, serkkuja, ystäviä tai jopa verivihollisia.

Rosamund Young on yksi worcestershireläisen Kite's Nest -karjatilan omistajista ja kertoo kirjassaan lehmistä, joissa on luonnetta. Vaikka kaikissahan sitä on, ainakin Youngin mukaan. Kirja koostuu arkisista tapauksista ja sattumuksista, joiden kautta kerrotaan lehmien erilaisista luonteista. Jotkut ovat älykkäämpiä kuin toiset ja Youngin pointti onkin se, että lehmätkin ovat yksilöitä, joilla on erilaisia tarpeita ja temperamentteja.

Henkilökohtaiset lehmäkontaktini loppuivat lapsena kun kesämökkinaapuri joutui lopettamaan pienen maitotilansa. En siis todellakaan ole mikään lehmäspesialisti ja täytyykin sanoa, että en ole koskaan ajatellut asiaa siltä kannalta, jonka Young kirjassaan tuo esiin. Kissat, koirat ja muut lemmikit ovat mielessäni yksilöitä, eivät massaa, joten miksipä lehmät, siat tai kanat olisivat sen suhteen jotenkin erilaisia? Kirja avasi ehdottomasti silmiäni sen suhteen. Ehkäpä ne tienvarressa oleilevat karjalaumat näyttävät nyt silmissäni hieman erilaisilta.

Sinänsä kiinnostavan aiheen vuoksi onkin harmillista, että Young ei ole kirjoittajana mikään James Herriot. Arkiset tarinat ovat välillä hauskoja, mutta useimmiten kovin puisevasti kerrottu. Lehmien nimiä vilisee kuin sieniä sateella ja kun nimet siirtyvät sukupolvelta toiselle, on vaikea muistaa oliko Mansikki I se erityisen älykäs lehmä vai oliko kyseessä sittenkin Mansikki IV. Lehmien nimet itsessään olivat välillä todella hauskoja. En tiedä, miten karjaa nimetään Suomessa, mutta Kite's Nestin tilalta löytyvät niin Fat Hat II ja Olé kuin Rouva Bumble ja Lancasterin herttuakin.

Young kertoo lehmistä yksilöinä, mutta samalla hän kertoo karjatilansa toimintaperiaatteista. Vapaasti ja inhimillisissä olosuhteissa kasvavat lehmät ovat onnellisempia ja elävät ainakin melkein aitoa lehmän elämää. Ihmisiin turvataan vain kun on pakko, vaikka tämänkin suhteen lehmien välillä on suuria eroja. Yksi haluaa olla ihan bestis ihmisen kanssa, toinen pysyy niin kaukana kuin mahdollista. Tehotuotantoon kasvatettu karja sen sijaan ei saa valita eikä se välttämättä edes osaa käyttäytyä lehmien lailla. Eihän näillä vasikoilla ole koskaan ollut mahdollisuutta ottaa mallia vanhemmista lajitovereistaan. Minua kieltämättä hieman huvitti se, että Young teki selvästi parhaansa, ettei hänen olisi tarvinnut sanoa suoraan mitä varten lehmiä kasvatetaan. Kite's Nest kun on lihakarjatila. Vasikoista kasvatetaan pihvejä, ei lypsylehmiä. Joku harva pääsee jatkamaan sukuaan, mutta suurin osa päätyy lautaselle. 

Eli siis, nopealukuinen kirja lehmistä kiinnostuneille ja sinänsä hyvä puhe siitä, miten karjan voi kasvattaa toisellakin tavalla. Vaikka Kite's Nestiin syntyvä vasikka onkin kävelevä päivällinen, ainakin se on onnellinen päivällinen.

Timo Parvela & Bjørn Sortland: Saari & Kuiskaajien kaupunki (Kepler62 #8 & 9, Uusi maailma #2 & 3)

Bjørn Sortland:
Kepler62: Uusi maailma:
Saari
(øya, 2019)
185 s.
Suomennos: Outi Menna
&
Timo Parvela:
Kepler62: Uusi maailma:
Kuiskaajien kaupunki
251 s.
WSOY 2019
Kirjastosta

Kaksi yhden hinnalla, koska molemmat sai kirjastosta. Olosuhteiden pakosta (eli koska näin päätin tehdä) luvassa on siis juonipaljastuksia sekä koko sarjaan että näihin kahteen osaan. Bjørn Sortlandin kirjoittamassa Saaressa seurataan Marieta ja Timo Parvelan Kuiskaajien kaupungissa puolestaan Jonia ja salaperäistä neiti X:ä. Tarinat tapahtuvat käsittääkseni osapuilleen samaan aikaan eri paikoissa.

En pitänyt Saaresta. Olin jopa ihan huonolla tuulella sen vuoksi! Tarina oli kaikin puolin synkkä, masentava ja toivoton, ja Marie hahmona yhtäkkiä hyvin vastenmielinen. Kun näillä kirjoilla on kerran tarkoitus herätellä lasten ja nuorten lukuhaluja niin sanoisin, että nyt mentiin kyllä metsään sen suhteen. Tämä ei mitenkään innostanut minua tarttumaan seuraavaan osaan, vaikka sen sitten teinkin.

Marie kuuluu siis sisarpuolensa Olivian johtamaan heimoon. Hän viettää aikansa synkistellen leirin reunalla kuin haaskaa kiertelevä korppikotka ja unelmoi aseista, jotka Olivia on järkevästi laittanut lukkojen taakse. En minäkään jättäisi niitä lojumaan ympäriinsä jos tietäisin, että Marie vaanii nurkan takana. Marien suurin haave on lahdata isänsä Vallvik ja hän suuntaakin läheiselle saarelle murhankiilto silmissään. Outona ja irrallisena parin sivun juonenpätkänä Marie suostuu sekopäisen vallvikilaisten kultin johtajaksi.

Kirjasta puuttuu kokonaan se huumori, joka on ainakin osittain värittänyt sarjan aiempia osia. Tässä on vain sivutolkulla väkivaltaa, synkkyyttä ja ahdistavaa tunnelmaa. Jos jossain näkyi valoa, se oli lähestyvä juna. Minun on vaikea kuvitella, että aiemmista osista pitäneet lukijat pitäisivät tästäkin,  niin erilainen tunnelma oli. Voin toki olla ja varmasti olenkin väärässä.

Kuiskaajien kaupungissa sen sijaan palataan tutun keplermäisimpiin tunnelmiin. Edellisestä oppineena tiedän siis nyt, että huumori ja pilvien lomasta pilkahteleva valo syntyy Parvelan, ei Sortlandin kynästä. Tässäkin kirjassa on hyvinkin synkkiä aiheita ja hetkiä, mutta emme kuitenkaan rämmi toivottomuuden suossa vaan kellumme optimismin aalloilla.

Joni ja X ovat suunnanneet kohti tuntematonta varjoleijona Toivon kanssa löytääksen Jonin isoveljen Arin. Kolmikko vaeltaa karussa maastossa kunnes törmää kummalliseen metsän, joka ei olekaan sitä, miltä se näyttää. X joutuu paljastamaan menneisyydestään asioita, jotka pitäisi mieluummin omana tietonaan. Kun metsästä selvitään, löytyy kuiskaaja-olentojen kaupunki, jossa Jonikin oppii itsestään hyvin yllättäviä asioita.

Tarinassa on mukana sitä kaipaamaani kepeyttä Jonin ja X:n sanailun ja kertojaäänten muodossa. Asiaa auttaa tietenkin se, että Joni ja X eivät ajattele pakkomielteisesti kuolemaa ja muiden tappamista. 

- Tuossa otuksessa on kyllä mennyt kissa ja koira sekaisin, Joni pohti.

- Älä unohda noita kynsiä, X huomautti yllättävän hyväntuulisesti.

- Ja mäyrä.

- Tai kotka.

- Ja vähän jäniskin, Joni tuumi katsellessaan otuksen voimakkaita takajalkoja. - Ehkä meidän pitäisi nimetä se uudelleen. Motoko, monitoimikoira.

(s. 68)

X:n menneisyys avaa Kepler62-universumia entisestään ja odotankin mielenkiinnolla sitä, miten kaikki lopulta kietoutuu yhteen. Miinusta kirjalle annan siitä, että Pasi Pitkäsen piirrosjälki ei ole tässä parhaimmillaan, vaan joukossa on turhan monia puolitekoisen näköisiä kuvia. Harmillista, pidän nimittäin kuvituksen tyylistä todella paljon.

Ikävä kyllä sarjan seuraava osa on Sortlandin kirjoittama, joten en voi väittää odottavani sitä kovinkaan innoissani...

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2019 - 1. kirjan kannessa on ihmiskasvot [35/50]

Tämä siis suoritetaan Kuiskaajien kaupungilla.

Johanna Hulkko: Suojaava kerros ilmaa

Johanna Hulkko:
Suojaava kerros ilmaa
128 s.
Karisto 2019
Kirjastosta

Terminaalin aula on täynnä ihmisiä.

Seiskaluokkalainen Kepa lähtee äitinsä kanssa Postcrossing-seuran matkalle Ahvenanmaalle. Postcrossaaminen on vain yksi Kepan ja äidin nörttiharrastuksista geokätköilyn ja postimerkkeilyn ohella. Tällaiset harrastuksethan ovat hyväksyttyjä lihaville ihmisille, joillainen Kepakin on. Hän on koko ajan tuskallisen tietoinen omasta koostaan ja etenkin siitä, mitä muut ajattelevat siitä. Heti reissun alussa hän kuitenkin tutustuu porukan ainoaan toiseen nuoreen, joitakin vuosia vanhempaan nimimerkki Ruu749:n, jonka Kepa nimeää mielessään Huuksi herra Huun mukaan. Muutaman päivän lomasta Maarianhaminassa ei ehkä tulekaan niin mummopainotteinen kuin Kepa pelkäsi.

Sanon heti alkuun, että kirjan kansi on minun subjektiivisen mielipiteeni mukaan aivan tolkuttoman ruma. Anteeksi vain kannen tekijälle ja kustantamolle, mutta miten ihmeessä joku kuvittelee tällaisen ysärihenkisen kuvan ja asettelun vetoavan nykynuoreen millään lailla? Nykymaailma on hyvin visuaalinen jo pelkästään somen vuoksi, joten kirjankansien soisi olevan kutsuvia ja trendikkäitä eikä luotaantyöntäviä ja vanhanaikaisia. Minä olisin ehkä voinutkin ottaa tämän hyllystä kannen perusteella 1990-luvulla, mutta on vaikea kuvitella nuoren tarttuvan tähän nyt 2010-luvulla.

Mikä on todella sääli, koska kirja on mielestäni kiinnostava ja luettava tapaus. Pidin paljon Kepasta, Huusta ja heidän ystävyydestään, joka rakentuu luontevasti yhteisen ulkopuolisuuden tunteen perustalle. Kepa on siis lihava yläkoululaistyttö, jonka on vaikea löytää hetkiä, jolloin joku tai jokin ei muistuta häntä hänen painostaan. Muka hyvää tarkoittavat terveysneuvot ja laihdutusvinkit ovat ahdistavaa kuultavaa kun sitä syöksyy korviin joka suunnalta ja etenkin tuntemattomien taholta. Mielestäni kirjassa tuodaan hyvin esille se, miten muiden mielipiteet rajoittavat ylipainoisen elämää enemmän kuin paino sinänsä. Kepa ei halua kertoa kenellekään esimerkiksi uinti- ja pilates-harrastuksistaan, koska voi sitä päivittelyn määrää kun lihava ihminen liikkuu!

Jos taas kerron harrastavani [uintia], ne alkaa kysellä montako kertaa viikossa (toivottavasti mahdollisimman monta), miten kauan kerralla (toivottavasti mahdollisimman pitkään), miten kauan olen harrastanut (vai jo kuusi vuotta, kappas vain, ettei ole tuon enempää vaikuttanut elopainoosi) ja ehkä sen ohella kannattaisi aloittaa myös kuntosalilla känti (meidän Mirkkumarjattakin käy ja tykkää niin kovasti kun tulokset näkyvät nopeasti).

(s. 71)

Kepa pelkää siis syystäkin aluksi, että Huu kommentoisi hänen painoaan. Pitkä ja laiha Huu ei kuitenkaan välitä Kepan mahamakkaroista tuon taivaallistakaan vaan rohkaisee tätä esimerkiksi ostamaan ihanan seksikkään mekon kirpparilta. Miksi lihava ei saisi pukeutua juuri niin kuin haluaa? Kepalle puolestaan on selvää miltei ensi hetkestä alkaen, että Huu on nuori transmies. Kepalle Huun sukupuolella ei ole mitään väliä ja ystävyydessä onkin myös pieni ihastumisen väre. Kaksikko lyöttäytyy yhteen retken ajaksi ja vaikka kumpikin astuu vahingossa aroillekin alueille, yhteinen sävel löytyy ja säilyy silti. 

Minusta oli kiva lukea tarina kahdesta nuoresta, jotka ovat kumpikin omalla tavallaan yhteiskunnan marginaalissa. Kirjassa on kyllä välillä turhan saarnaavakin ote kun Kepan kautta kerrotaan siitä, miten tietoisia itsestään ja koostaan monet ylipainoiset ovat. Tottahan se on ja itsekin näin isompana ihmisenä allekirjoitan kokemukset, mutta olisin pitänyt enemmän hieman keveämmästä otteesta. Sopivan tuolin löytäminen voi olla ongelma, mutta ei sitä olisi tarvinnut vatvoa niin pitkään. Toisaalta Kepan ja Huun mutkaton tutustuminen ja toistensa hyväksyminen kevensi tunnelmaa ja oli muutenkin ihanaa luettavaa, Ei tällaisia kirjoja turhan monta ole.

Eli kuvitelkaa vaikka kirjalle toisenlainen kansi ja tarttukaa siihen! Ja harrastakaa postcrossausta, se on kivaa!

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2019 - 46. kirjassa on trans- tai muunsukupuolinen henkilö [34/50]