Anniina Mikama: Myrrys

 
Kaksi poikaa kulki metsässä.

14-vuotias Niilo on ollut Kivihalmeen talon hyljeksittynä kasvattina niin kauan kuin muistaa. Kun talon oma poika Akseli joutuu karhun raatelemaksi, Niilon elämä muuttuu kertaheitolla. Mahtava myrrys Martin ottaa pojan mukaansa palkaksi palveluksistaan ja pian Niilo huomaa olevansa tietäjän opissa. Henget ja metsä vastaavat yllättävän auliisti pojan kutsuun ja lopulta Niilolle selviää sekin, miten hän Kivihalmeen päätyi.

Tykkäsin Anniina Mikaman Taikuri ja taskuvaras -trilogiasta, joten pakkohan se oli tämäkin lukea. Lisähoukutuksena kirja on historiallista maagista realismia ja sen tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun alkuun syvälle Kainuun korpeen. Olen itsekin asunut vähän aikaan niillä kulmilla, joilla seikkailu tapahtuu, joten tutut paikannimet aiheuttivat minussa  "hahaa, minäpä tiedän tuon!" -hykerrystä.

Kirja on jaettu kahteen osaan, syksyyn ja kevääseen. Syksyssä kuvataan Niilon ja Martinin tutustumista ja sitä, miten Niilo oppii liikkumaan metsässä ja kuuntelemaan luontoa. Luontokuvaus onkin todella kaunista ja Niilon kautta korpimetsää ahmitaan kaikkien aistien kautta. Pikkuhiljaa Niilo alkaa saada lisää rohkeutta ja itsevarmuutta, eikä vain karttuvien taitojensa vuoksi. Martinin metsämökissä häntä kohdellaan ensimmäistä kertaa kuin ihmistä.

Mielissään Niilo haki kulhon ja kauhoi itselleen kelpo annoksen. Hän istahti uudelleen lattialle ja aikoi ruveta lusikoimaan ruokaa sisäänsä, kun Martin pudotti lusikkansa pöydälle niin äkkinäisesti, että hän oikein pelästyi.

- Hitto soikoon sinun kanssasi! Martin ärähti. - Etkö sinä osaa käyttäytyä niin kuin ihmiset?

Niilo ei voinut ymmärtää, mitä hän oli tehnyt väärin. Hän oli yrittänyt parhaansa mukaan käyttäytyä kuten häntä oli Kivihalmeessa opetettu.

- Mitä se tuollainen peli oikein on? kysyi Martin. - Eläimet syövät lattialla, et sinä! Istu pöydän ääreen.

(s. 86)

Martin on kyläläisten yhtälailla kunnioittama kuin pelkäämä mies, jonka kanssa ollaan tekemisissä vain tosi paikan tullen. Niilokin pelkää häntä ensin, mutta nopeasti selviää, että Martin on lempeä jos kohta juro erakko. Paljon parempi vaihtoehto kuin Kivihalmeen isäntä Juhani, jonka arvaamatonta luonnetta ja kovia nyrkkejä pelkää oma kotiväkikin.

Kirjan kevätpuolisko oli minulle hienoinen pettymys syksyn jälkeen. Olisin nimittäin jaksanut lukea Niilon ja Martin samoiluista paljon enemmänkin! Kevään kuluessa Niilolle alkaa selvitä, mistä hän on Kainuun kylille saapunut ja mitä häneltä on riistetty. Samaan aikaan Juhani alkaa teroitella sotakirveitään. 

Henkilökaartiin liittyy myös kirkkoherra Ström, joka yrittää tasapainoilla edustamansa kristinuskon ja vanhan muinaisuskon välillä. Kirjassa tuodaankin hyvin esille se, että 1800-luvullakin saatettiin yhä uskoa molempiin. Jopa Kivihalmeen talossa, jossa ollaan niin kristittyä että, turvaudutaan myrryksen pakanallisiin taitoihin kun Akseli loukkaantuu. Henkimaailma ja luonnonhenget ovat kirjassa totta, mutta Martinkin varoittelee Niiloa tulevasta muutoksesta. Myrrysten aika alkaa olla ohi.

Yksi asia jäi vähän kaivelemaan, nimittäin kirjan naishahmot, jotka saivat hyvin vähän tilaa. Etenkään ah niin kauniilla, vaalealla ja viattomalla Iiriksellä ei tunnu olevan mitään muuta tekemistä kuin näyttää lukijalle, että Niilo tykkää tytöistä eikä esimerkiksi Akselista. Sama juttu Martinin ja vaeltavan naiskaupustelijan kanssa. Heteromiehiähän tässä ollaan kaikki, heh heh hee.

Jäi vähän sellainen olo, että tällekin kirjalle tulee kyllä jatkoa. Toivottavasti Iiriksella ja/tai muille naishahmoille löytyy siinä oikeaakin tekemistä.

Kirjan tiedot:
Anniina Mikama: Myrrys | WSOY 2021 | 370 sivua | Kirjastosta

Luettu myös mm.:
Kirjapöllön huhuiluja, Lastenkirjahylly

Haasteet:
* Luonto sivuilla - kirjassa ollaan metsässä
* Syyslukuhaaste - lue kirja, joka muistuttaa sinua syksystä

Anniina Mikama: Tinasotamiehet

Mina seisoi näyttämöllä esiripun takana ja häntä jännitti.

Vuonna 1891 Professori Wiktor saa vanhalta ystävältään kutsun Englantiin ja niinpä Minakin pakkaa laukkunsa. Edessä on merimatka Lontooseen, jossa Minan ja Tomin on tarkoitus pistää pystyyn kaikkien aikojen taikurishow. Mukaan lähtee myös Sotamies, jonka avulla mahdottomatkin temput ovat mahdollisia. Perillä Mina tutustuu joukkoon katupoikia ja Wiktorin vanhoihin ystäviin, ja pohtii omaa tulevaisuuttaan. Sydänsurusta huolimatta kaikki on hyvin kunnes Tomin vanhat vihamiehet ilmestyvät paikalle.

Olen lukenut sarjan edelliset osat Taikuri ja taskuvaras sekä Huijarin oppipoika. Tämä tarina jatkuu sarjan ensimmäisestä osasta, Huijarissahan hypättiin Wiktorin ja Tomin menneisyyteen. Odotin tätä kirjaa innokkaasta ja ehkäpä siksi petyin enemmän kuin muuten olisinkaan. Liian suuret odotukset ja niin pois päin. Ne asiat, jotka minua vaivasivat edellisissä osissa, saivat tässä paraatipaikan. Lisäksi se, mistä pidin oikein erityisesti Huijarin loppuratkaisussa, torpedoitiin tehokkaasti.

Noin puoleen väliin tämä oli kuitenkin juonellisesti oikein hyvä ja vetävästi kirjoitettu, ja luin kirjan yhteen menoon. Tykkäsin laivamatkan ja Lontoon kuvauksista, ja aivan erityisesti Minan ja Tomin lavashow'sta. Olisipa huikeaa nähdä se oikeasti! Pidin myös etenkin Minan ja Wiktorin kärkevästä sanailusta, jossa kaksi itsepäistä ihmistä ei halua antaa periksi senttiäkään ja tekee kaikkensa voittaakseen väittelyn.

- Haluatteko vielä jotakin?

Professori nosti katseensa teekupistaan.

- Haluan, hän vastasi. - Haluan kadotetun nuoruuteni takaisin.

- Hyvänen aika, sanoi Mina. - Jos te ette tiedä, minne se on kadonnut, minä en voi auttaa.

(s. 15)

Myös Sotamiehen henkinen kasvu vastasyntyneestä androidista omaksi persoonakseen oli kiinnostavaa. Sotamies ottaa itselleen nimen Alex vaikka tunteekin, että se ei ehkä ole hänen oikea nimensä. (Mitä vähemmän ajattelen sitä, mikä hänen oikea nimensä ilmeisesti on, sen parempi...) Olisin mieluummin lukenut enemmänkin Alexista, joka työnnettiin vertauskuvallisesti alas lavalta aina, kun häntä ei tarvittu edistämään juonta. Olisin esimerkiksi halunnut tietää, millainen hänen oma taikuriesityksensä oli.

Mina on onneksi kirjassa oma kipakka ja aikaansaava itsensä, vaikka käyttääkin turhan paljon aikaa tunteidensa vatvomiseen. Tomin persoonallisuus on mystisesti kadonnut, joten Minan jatkuva "voi ei, rakkautemme ei koskaan voi olla" herätti lähinnä kysymyksen siitä, mikä Tomissa nyt niin ihanaa olikaan? Mihin ominaisuuksiin Mina on rakastunut? Mina on kirjassa parhaimmillaan nauttiessaan esiintymisestä ja juoksennellessaan katupoikien kanssa. Pidin siitä, miten Minan ja näiden poikien kautta tuotiin esiin paitsi Minan muuttunut elämäntilanne, myös ajan luokkajaot noin yleisesti. Mina on nyt vain vieras poikien maailmassa ja kun seikkailu on ohi, hän ei ole se, joka nukkuu paljaan taivaan alla.

Mutta niin, se kirjan puoliväli ja mitä sitten tapahtui. Jos et halua tietää mitään kirjan lopusta, juonipaljastusvaroitus on sitten tässä. En sentään kerro koko loppuratkaisua, mutta joitain sen elementtejä kyllä.

Olen edellisten osien kohdalla sanonut, että en pitänyt niiden loppuryminöistä. Lasereita ovista ja ikkunoista, outoja kultisteja jne., vähemmälläkin olisi pärjätty. Minun lukukokemukseni kannalta oli ikävää, että tässä kirjassa tuo rymistely alkoi puolessa välissä kirjaa ja kasvoi aina vain suurempiin mittoihin. Lopulta joka nurkan takana oli androidi lasereineen, kaikkivoipa alien tai deus ex Merlin. Joskus jopa kaikkea yhtä aikaa! Siinä vaiheessa, kun pihalammesta nousivat Camelotin linnan rauniot, suljin kirjan ja mietin pitäisikö se jättää kesken. 

No en jättänyt, mutta kieltämättä mietin nyt mielessäni vaihtoehtoista loppua sarjalle. Minua oikeasti harmittaa etten pitänyt tästä lopusta ollenkaan, koska Mikaman luoma maailma oli niin kiinnostava ennen kuin turbovaihde meni päälle. Suolana haavan päälle olivat vielä Wiktor ja Zofia. Pidin siitä, että he lähtivät eri teille Huijarin oppipojassa, koska he halusivat elämältään eri asioita. Se oli raikas tuulahdus ja erilainen loppuratkaisu "ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun saakka" -loppujen meressä. Ja nyt sitten kävikin ilmi, että he ovat kaivanneet toisiaan viimeiset vuosikymmenet ja Zofian aviomies on sopivasti kuollut pois joitain vuosia sitten. Aviomies mainitaan noin kahdessa lauseessa, mikä oli hieman hämmentävää, koska muistaakseni kyseessä oli molempien nuoruudenystävä eikä Wiktor edes tiennyt hänen kuolleen. No mitäpä sitä turhaan suremaan, nyt tie on avoin aidolle onnelliselle lopulle!

Eli, puoleen väliin asti vetävästi kirjoitettu kirja ja pidän Minasta hahmona edelleen. Loppupuoli sen sijaan ei jättänyt erityisen hyvää mieltä. Olisi erityisen kiinnostavaa tietää, mitä kirjan nuori kohdeyleisö on tykännyt sarjan päätösosasta. Toimiko loppurymistely heidän mielestään hyvin?

Kirjan tiedot:

Anniina Mikama: Tinasotamiehet | WSOY 2020 | 397 sivua | Omasta hyllystä

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2020 - 6. kirjan nimi alkaa ja päättyy samalla kirjaimella [16/50]
* Popsugar Reading Challenge 2020 - a book with a robot, cyborg or AI character [15/50]
* Kirjahyllyn aarteet 2 [kirja 4]

Anniina Mikama: Huijarin oppipoika

Anniina Mikama:
Huijarin oppipoika
412 s,
WSOY 2019
Omasta hyllystä

Sotilaan juostessa alas kivikkoista rinnettä hänen päänsä sisällä takoi vain yksi ajatus.

15-vuotias Wiktor haaveilee seikkailuista vuoden 1829 Krakovassa. Elämän suurinta huvia on selvittää taikurien salaisuuksia yhdessä parhaan ystävän Zofian kanssa, mutta sen suurempia elämyksiä Wiktor ei oikeastaan odota. Joen rannassa räjähtänyt taivaankappale muuttaa kuitenkin Wiktorin elämän aivan kokonaan. Yhtäkkiä hän huomaa olevansa liikuntarajoitteinen ja joutuneensa seikkailuun sekä oudon kultin että ehkä vieläkin oudomman mekaanisen miehen kanssa. Lisäksi hän pääsee kellosepän oppipojaksi, mutta päättää oppia taikurin taitoja siinä sivussa oli opettaja mitä mieltä hyvänsä...

Tämä on notkunut hyllyssäni jo monta kuukautta, mutta sainpahan viimeinkin luettua. Valitsen lukemiseni fiilispohjalta ja vaikka pidin paljon kesäkuussa lukemastani Taikurista ja taskuvarkaasta, aiemmin ei vain ole tuntunut siltä, että tämä on juuri sen hetken kirja. Tähän hetkeen se sitten sopikin oikein hyvin. Jokin, en tiedä mikä, teki tästä mainion syyskirjan.

Oletin tämän olevan suora jatko-osa Taikurille ja taskuvarkaalle, mutta tässä kirjassa hypätäänkin ajassa taaksepäin. Nyt keskitytään siihen, miten Tomin ja Wiktorin yhteinen, vuosikymmeniä kestänyt taival alkoi. Tarinallisesti mielenkiintoinen valinta ja nyt minua kiinnostaakin nähdä, mihin aikaan trilogian viimeinen osa sijoittuu. Jatkuuko Minan tarina siitä, mihin se jäi, vai loikataanko ajassa kunnolla eteenpäin? Vai mennäänkö vielä kauemmas menneisyyteen/tulevaisuuteen ja Tomin entiseen elämään?

Pidin paljon Minasta ja niin myös Wiktorista. Ymmärrettävistä syistä hän viettää jonkin aikaa hyvin synkissä mietteissä, mutta sitten uteliaisuus ja itsepäisyys voittaa äidin, Zofian ja etenkin kelloseppä Sewerynin tuella. Pidin aivan erityisesti siitä, että tässä on kirja, jonka päähenkilö on pyörätuolissa ja tarina ei silti kerro hänen liikuntarajoitteestaan. Juoni on rakennettu taitavasti sellaiseksi, että Wiktorin vammalla ei ole seikkailun kannalta mitään väliä. Toki se asettaa joitain realistisia rajoitteita ja Wiktor joutuu esimerkiksi pohtimaan, mihin pyörätuolin kanssa mahtuu piiloon, mutta se itsessään ei estä häntä osallistumasta seikkailuihin ja vauhdikkaisiin tapahtumiin muiden kanssa. Johtolankoja etsiessä kartanon käytäviä voi yhtä hyvin rullata tuolilla kuin kävellä kahdella jalallakin. Kerronta ei myöskään sortunut osoittelemaan koko ajan sormella PYÖRÄTUOLIA, muistathan lukija että Wiktorilla on PYÖRÄTUOLI, katso tuossa on PYÖRÄTUOLI. Se mainittiin kun se oli syytä mainita ja se siitä.

Pidin muistakin kirjan hahmoista ja heidän välisistä suhteistaan. Ilokseni tarina rakentuu pitkälti ystävyyden ja ystävystymisen eikä romanttisten käänteiden varaan. Wiktorin äidin on ensin vaikea hyväksyä Seweryniä, mutta kun mies osoittaa olevansa oikeasti Wiktorin ystävä, äitikin lämpenee. Wiktor ja Zofia ovat ystäviä ja kyllä, totta kai ilmassa on ihastumista. Tykkäsin kuitenkin kovasti siitä, miten tämä ratkaistiin. Joskus kompromisseja vain on mahdoton tehdä. Noin yleisesti ottaen pidän tarinoista, joissa tyttö/nainen ei uhraa omaa kunnianhimoaan ja taitojaan pojan/miehen vuoksi tai jää kiltisti kotiin odottamaan kun seikkailut tapahtuvat aivan muualla.

Harmi kyllä tämänkin tarinan loppua vaivasi sama asia kuin Taikuria ja taskuvarasta. Juoni etenee luontevasti ja sopivaa vauhtia kunnes ollaan loppuhuipennuksessa, ja sitten homma lähtee ihan lapasesta. Viimeksi Terminaattori oli Helsingissä, nyt krakovalaisessa kartanossa, minkä lisäksi kulttilaisiin liittyvä juonikuvio sai kummallisia lisäkiemuroita. Yliampuvuus sai tarinan lopun tuntumaan irralliselta ja sellaiselta "no nyt äkkiä joku loppu tähän, ihan sama mikä, vähän lasereita vaikka?" -hutaisulta.

Mutta, odottelen nyt kevättä ja trilogian päätösosaa!

Haasteet: 

* Helmet-lukuhaaste 2019 - 50. kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja [37/50]

* Kirjahyllyn aarteet [kirja 7]

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras

Anniina Mikama:
Taikuri ja taskuvaras
415 s.
WSOY 2018
Omasta hyllystä

Mina oli nähnyt nuoren miehen Rautatientorin nurkalla ja lähtenyt seuraamaan.

16-vuotias Mina on nokkela orpotyttö, joka asuu ränsistyneessä halkoliiterissä ja elättää itsensä varastelemalla vuoden 1890 Helsingissä. Eräänä päivänä hän erehtyy varastamaan kummallisen pienen laitteen nuorelta mieheltä, joka saa hänet kiinni. Tom on keksijä ja taikuri, joka palkkaa Minan kärttyisen Professorin henkilökohtaiseksi avustajaksi. Pian Mina on osa myös Tomin lavashow'ta, ja kaikki sujuukin hyvin kunnes nuorten menneisyydet saavat heidät kiinni. Tomilla ja hänen rakentamallaan mekaanisella Sotamiehellä on taskussaan suurempi salaisuus kuin Mina olisi voinut kuvitellakaan.

Joo joo, kaikkihan tämän ovat jo lukeneet paitsi minä. Tämä(kin) on roikkunut lukulistallani ilmestymisestään saakka, mutta niin on moni muukin kirja ja vuoronsa kullakin. Nyt minulla ainakin on se etu, että jatko-osaa ei tarvitse odotella kovinkaan pitkään, se nimittäin löytyy jo hyllystäni. Tässä on vähän reilut 400 sivua ja luin tämän yhdessä illassa, joten olihan tämä varsin vetävää tekstiä. 

Pidin kirjasta ja sen juonesta eniten ennen Suurta Paljastusta (kaikki kirjan lukeneet tietävät varmasti, mitä tarkoitan tällä). Mikama on onnistunut historiallisen miljöön luomisessa vallan erinomaisesti. Oli mukavaa ja jotenkin kotoista lukea Minan arjesta, joka ei enimmäkseen ollut mitenkään jännittävää, mutta kuitenkin Minalle merkityksellistä. Kun olet pukeutunut rääsyihin ja elänyt liiterissä, pyykinpesussakin on hohtoa vaikka se käsipelillä raskasta onkin. Mina on alkujaan kohtuullisen varakkaasta perheestä, joten hän iloitsee esimerkiksi siitä, että pääsee taas kirjojen pariin ja keskustelemaan erilaisista asioista niistä kiinnostuneiden ihmisten kanssa. 

Tomin keksinnöt ja taikashow olivat nekin todella kiinnostavia. Harvemmin sitä pääsee kurkistamaan taikurin salaisuuksiin ja esityksen kulisseihin, mutta nytpä pääsi. Taikatemppujen hohto ei himmennyt, vaikka Tom selittikin Minalle miten ne toimivat. Kirja ei oikeastaan ole steampunkia,  koska Tom leikkii sähköllä eikä höyryllä, mutta tunnelma on hyvin samanlainen. Tom on rakennellut huvikseen ja hyödyksi erilaisia laitteita puhetta nauhoittavista pikkulinnuista itsensä näköiseen, oppivaan Sotamieheen. Sotamies oli tietenkin todella hieno, mutta minä pidin eniten illuusioilla ja mekaniikalla toimivasta "kasvihuoneesta", jonka haluaisin päästä näkemään itsekin.

Tarinassa väistellään kivasti joitain niistä tyypillisimmistä nuorten kirjojen kliseistä. Kaunis mekko ei tee  automaattisesti Minasta kaupungin kauneinta naista. Mina tietenkin ihastuu Tomiin ja totta kai se on molemminpuolista, mutta toisaalta Minaan ihastunut Joel on oikeasti mukava eikä heittäydy ylidramaattiseksi ja/tai totaaliseksi psykopaatiksi kun Mina ei vastaakaan hänen tunteisiinsa. Toivon, että hän pysyy Minan ystävänä koko sarjan ajan, koska olen lopen kyllästynyt draamakuninkaisiin ja torjunnan vuoksi takkinsa kääntäviin miehenalkuihin. 

Mutta, koska minulla aina on mutta mukanani, en sitten pitänytkään niin paljon tästä Suuresta Paljastuksesta, tai oikeastaan sen jälkimainingeista. Tämä juonipaljastus sinänsä ei yllättänyt, mutta sen jälkeen homma tuntui lähtevän ihan lapasesta kunnes oltiin tilanteessa Terminaattori Helsingissä. Se, miten Minan ja kirjan pahisten tiet ristesivät, oli kivasti rakennettu dekkarimainen juoni, josta pidin. Olisin pitänyt sen loppuratkaisusta paljon enemmän ilman yliampuvaa terminaattorityyliä. Joskus vähempi on parempi ja ilman ydinreaktoriakin pärjättäisiin. Kirjoitustekniseltä puolelta minua häiritsi se, miten kerronta loikkasi välillä ja täysin satunnaisesti ulos Minan näkökulmasta muutaman lauseen ajaksi.

Sarjan seuraava osa on siis jo hyllyssäni odottamassa lukuvuoroa ja näillä näkymin luen trilogian viimeisenkin osan. Haluan tietää, miten Minan, Tomin ja Sotamiehen käy!

Luettu myös:

Kirjamerestä ongittua, Muissa maailmoissa, Kirjapöllön huhuiluja ynnä muut

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2019 - 9. alle 18-vuotiaan suosittelema kirja [27/50]

* Kirjankansibingo - piirroskuva

* Kirjahyllyn aarteet [kirja 4]